Mäntsälän Kirkonkylän koulu, rakennusvuosi 1951.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright © Mikko Muinonen

AAPINEN

"Aa, bee, cee.
Kissa kävelee
tikapuita pitkin taivaaseen.
Kurkistaa, vilkuttaa.
Takaperin alas tulla tassuttaa."

Aapislaudat

Jo satoja vuosia ennen kirjapainotaidon kehittymistä monissa maissa lapset oppivat tuntemaan kirjaimet aapislaudan avulla. Aapislauta oli litteä puukappale, ja sitä kutsuttiin myös lukulaudaksi, kirjaintauluksi, aakkoslaudaksi tai Abc-laudaksi.

Varhaisimpia aapislautojen käyttäjiä ovat olleet ilmeisesti egyptiläiset, kreikkalaiset ja roomalaiset. Pompeijin kaivauksissa vuonna 1875 löydettiin puusta valmistettuja lukulautoja. Niiden sisältö osoittaa ja todistaa, että lukulaudat ovat olleet työkaluja lapsille, joita on opetettu kirjainten mystiseen maailmaan. Lukulaudoista kerrotaan myös antiikin kirjallisuudessa. Ensimmäisellä vuosisadalla jaa. elänyt roomalainen kirjailija Quintilianus mainitsee ne. Kreikkalainen papyrustaulu tunnetaan 200-luvulta jaa., sen sisällöstä mainitaan kirjaimet ja kirjainyhdistelmiä.

Aapislaudat eivät olleet ominaisia vain Välimeren maiden kulttuurille. Keski-Eurooppaan ensimmäiset aapislaudat lienevät kulkeutuneet Italiasta ja Kreikasta. Saksassa tunnettiin jo keskiajalla aakkoset sisältävät lukulaudat. Euroopassa oli 1300-luvulla todennäköisesti käsin puuhun kaiverretuilla laatoilla painettuja latinankielisiä alkeiskirjoja. Kirjapainotaidon myötä aapinen laajeni käsittämään useampia arkkeja, jotka kiinnitettiin yhteen, joten puutaulu jäi tarpeettomaksi.

Pohjoismaissa tiedetään lukulautoja käytetyn nimenomaan aapismateriaalina Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa. Tanskassa aapislauta on ollut lasten ensimmäinen lukumateriaali 1500-luvulta alkaen yli kolmensadan vuoden ajan. Norjassa aapislautaa on käytetty 1400-luvun lopulta 1800-luvulle. Myös Ruotsissa tunnetaan puisia aapislautoja, joihin on kaiverrettu aakkoset ja uskonnollisia lauseita. Suomessa on käytetty lukulautoja 1500-luvun loppupuolella kirkollisessa kansanopetuksessa. Katekismuksen pääkappaleet oli luettava kirjasta tai puulevystä, johon ne oli kirjoitettu.

Mannereurooppalaisista aapislaudoista eroavat rakenteeltaan englantilaiset aapislaudat. Ne koostuvat puulaudasta, johon jo kauan ennen paperia ja kirjoituspainotaitoa on kiinnitetty nahkaa. Aakkoset kirjoitettiin nahalle. Myöhemmin lauta peitettiin paperilla ja teksti valmistettiin painaen. Sekä nahka että paperi peitettiin läpinäkyvällä sarveislevyllä. Tällaiset sarvikirjat olivat käytössä Englannissa 1800-luvulle.

Eräs muoto varhaisimmista lukumateriaaleista ovat Novgorodin alueelta löytyneet tuohikirjoitukset, tuohiset vihkoset ja katajataulut. Niiden sisältönä on mm. kirjaimia, tavuja, uskonnollisten tekstien alkulauseita ja numeroita. Nämä löydöt ovat noin 1100- ja 1200-luvuilta.

Rouva Lagus kahden lapsensa kanssa 1800-luvun lopulla, Jyväskylä. Kuvaaja Johan Rafael Hårdh. Kuva Copyright Keski-Suomen museo.

Modus legendi - ensimmäinen aapiskirja

Aapistutkimuksessa katsotaan, että saksalaisen koulumestari Kristofferus Hueberin Modus legendi vuodelta 1477 on ensimmäinen meidän päiviimme säilynyt aapiskirja ja kaikkien aapisten perustyyppi.

Abckiria

Mikael Agricolan julkaisema ensimmäinen suomenkielinen aapinen Abckiria ilmestyi vuonna 1543. Se oli paitsi ensimmäinen suomenkielinen aapinen, niin myös ensimmäinen suomen kielellä julkaistu teos. Sen ensipainoksesta ei ole säilynyt yhtään kokonaista versiota. Agricolan Abckiria oli saksalaisen mallin mukaisesti vain 16-sivuinen, siis yhden painoarkin laajuinen. Nimiösivun jälkeen toisella sivulla on lueteltu aakkoset, kolmannella on esitelty vokaalit ja konsonantit, ja neljännellä erilaiset tavut.

Abckiria oli aapinen, jossa opetettiin suomen kielen kirjaimiston lisäksi kristinuskon keskeisimmät tekstit ja opinkohdat, kuten kymmenen käskyä, uskontunnustus, Isä meidän -rukous sekä Ave Maria -tervehdys. Abckiria sisälsi rukouksia, sakramentteja ja uskontunnustuksen sekä aapisosan aakkosineen, numeroineen ja tavausharjoituksineen.



Potretissa koululainen 1800-luvun lopulla, Jyväskylä. Kuvaaja Johan Rafael Hårdh. Kuva Copyright Keski-Suomen museo.

Abckiria oli suunnattu ensisijaisesti papeille ja opettajille, joiden oli tarkoitus lukea kirjaa seurakuntalaisilleen. Agricolan oli saatava ensin papit lukemaan ja kirjoittamaan suomen kieltä - suomihan oli vasta maan kolmas kirjakieli latinan ja ruotsin jälkeen - ja vasta sitten hän saattoi ajatella aapisen käyttöä. Abckiria palveli kahta tarkoitusta: sen lisäksi, että papit käyttivät sitä apuna johdattaessaan kuulijoita kristinopin alkeisiin, sitä käytettiin myös suomenkielisissä kouluissa lukutaidon opetuksessa. Sitä pidetäänkin myös ensimmäisenä suomalaisena lastenkirjana.

Opettaja ja koululaiset, koulussa Aunuksessa sota-aikana 24.11.1942. SA-Kuva.

Agricolan Abckiria ei sisältänyt varsinaisesti kuvitusta, mutta nimiösivulla ja lukukappaleiden alkukirjainten yhteydessä oli koristeita. Aapiskukkoa ei Abckiriassa esiintynyt, vaikka kukkoaihe pohjautuukin aapisten kuvituksessa kristilliseen symboliikkaan.

Mikael Agricolan aapista ei ole säilynyt meidän päiviimme yhtään täydellistä kappaletta. Siitä on kuitenkin löydetty osia, jotka antavat melko selvän käsityksen sen sisällöstä. Ensimmäinen löytö on vuodelta 1851. Silloin lääketieteen tohtori P. J. Hyckerstöm löysi Upsalassa Ruotsissa erään kirjan kansista Agricolan aapisen ensimmäisen painoarkin (nykyisin Helsingin yliopiston, Upsalan yliopiston ja Tukholman kuninkaallisen kirjaston hallussa) sekä samasta arkista vielä 12 sivua (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastossa).

Mikael Agricola ilmeisesti käytti lähteenään Martin Lutherin Vähä-katekismusta ja noudatti osittain hänen esimerkkiään. Abckiriassa näkyy myös Philip Melanchtonin latinankielisen katekismuksen vaikutus. Mikael Agricola teki kuitenkin uudistuksia hillitymmin kuin Saksan uskonpuhdistajat. Abckiria toimi keskeisimpänä suomalaisena aapisena yli sadan vuoden ajan.

Abckirian kansilehti:

Abckiria
Michael Agricola
Christiano Salutem

Oppe nyt wanha ia noori
joilla ombi Sydhen toori.
Jumalan keskyt ia mielen
iotca taidhat Somen kielen.
Laki se Sielun hirmutta
mutt Cristus sen tas lohdutta.
Lue sijs hyue Lapsi teste
Alcu oppi ilman este.
Nijte muista Elemes aina
nin Jesus sinun Armons laina.

Yxi paras Lasten tavara

Toinen merkittävä varhaisen aapiskauden aapinen on Piispa Johannes Gezelius vanhemman kirjoittama aapinen, joka ilmestyi vuonna 1666 ja sisältyi teokseen Yxi paras Lasten tavara. Viimeinen painos tästä aapisesta ilmestyi vuonna 1914. Aapisesta otettiin kaikkiaan peräti yli sata painosta.

1700-luvulta alkaen varsin uskonnollisiin aiheisiin kesittyneissä aapisissa alkoi olla jotakin maallistakin ainesta. Kirjan lopussa saattoi olla lapselle palkinnoksi kukon kuva. Kuvassa saattoi olla vitsakimppu tai jotain namua, esimerkiksi rinkeli. Myöhemmin aapisiin tuli väritettäviä kuvia.

Vuoden 1861 aapisen kiteytys siitä, miten lukeminen opitaan:

"Silmät, korvat ja ääntimet ovat ne keinot, joilla lukeminen saadaan sujumaan."

Aikuisten katekismusaapisista lasten nykyaapisiin

Kansan lukutaidosta vastasi luterilainen kirkko 1800-luvulle asti. Vuonna 1921 tuli voimaan yleinen oppivelvollisuus ja sen myötä kansakoulujen opetus koski kaikkia lapsia.

Agricolan ajan ensimmäiset aapiset aloittivat katekismusaapisiksi kutsuttujen aapisten perinteen. Katekismusaapisia, joissa aakkosten jälkeen on kymmenen käskyä ja rukouksia, julkaistiin yleisesti 1800-luvun loppuun. Aluksi aapiset suunnattiin lähinnä lukutaidottomille aikuisille. 1700-luvun puoliväliin asti ne olivat pääasiassa kristinoppia opettavia katekismusaapisia.

Acrigolan ABC-kirjasta on pitkä matka nykyajan aapisin. Alkujaan aapiskirjoja teki papisto ja niiden sisältö oli hyvin uskonnollista ja moralisoivaa, mutta jo 1600- ja 1700-luvuilla aapisiin laitettiin satuja ja tarinoita herättämään lasten lukuinnostusta. 1800-luvulla uskonnollinen aines sai väistyä.

Jaakko Juteinin Lasten kirja sisälsikin jo oppeja muun muassa siitä, miten kunnon lapset elävät oikein ja nuhteettomasti. Juteini oli muutenkin aikaansa edellä, sillä hänen mielestään lapsi oli itsenäinen olento ja lapsen lukemaan oppimiseenkin hän otti kantaa: "Ei tarwitse lukemista lapsen kanssa kowin warhain alkaa, jos ei lapsella siehen erinomaista halua ja taipumusta ole".

Samoihin aikoihin aapisiin alkoi ilmestyä joulutarinoita. Tarinat joulunvietosta joulupukkeineen ja lahjoineen toivat uutta sisältöä, ja pikku hiljaa aapisissa alkoi näkyä ensimmäisiä kuvia.

1860-luvulla perustettu kansakoulu näkyi myös aapisissa. Kun yleinen oppivelvollisuuslaki 1921 sai lain voiman, opetukselliset näkökulmat tulivat voimakkaammin esille. Aapiset tulivat myös värikkäämmiksi, sillä sivuja alkoivat koristaa värikuvat.

1900-luvun alussa kirjoissa alettiin huomioida lasten ja aikuisten erot oppijoina. Nykyaapisten kaltaista toiminnallisuutta alkoi oppikirjoihin ilmestyä jo 1900-luvun alussa, jolloin lukemista opeteltiin kansakouluissa muun muassa askartelun ja satujen siivittämänä.

Otavan ensimmäinen aapinen

Otavan ensimmäinen aapinen ilmestyi vuonna 1902. Sen tekijä oli jyväskyläläinen opettaja Herman Niemi.

Kustannusyhtiö Otavan aapistuotanto vietti vuonna 2002 100-vuotisjuhlavuotta. Vuonna 2002 julkistettiin Tampereella Otavan 15. aapinen, jonka nimi oli Hauska matka Aapinen. Kirja tuli käyttöön ko. vuoden syksyllä. Aapisen tekijät ovat kirjailija Tuula Kallioniemi ja opettaja Sinikka Raikunen. Kirjan on kuvittanut Mika Kolehmainen. Hauska matka Aapinen on seikkailu, jossa mennään ympäristöstä toiseen. Matkan aikana oppilaat tutustuvat uusiin asioihin ja heidän sanavarastonsa karttuu. Aapisessa on otettu huomioon, että osa oppilaista on jo esikoulussa oppinut lukemaan tai tunnistamaan kirjaimet. Aapisessa on erilaisia tekstejä oppimisen eri vaiheissa oleville koululaisille. Kirjaan liittyy runsaasti oheismateriaalia: musiikki-cd, tarinavihkoja, työkirjoja ja opettajan oppaita.

Tuolloin, vuonna 2002, Suomessa myytiin vuosittain runsaat 60 000 aapista. Yhden kirjan keskimääräinen hinta oli noin 15 euroa. Hinta on kalliimpi, jos hankitaan myös oheismateriaaleja. Suurimmat aapisten kustantajat olivat Otava ja WSOY. (Kaleva - MTV3 14.01.2002)

Iloinen Aapinen on kokoelma kansansatuja, runoja ja lukuharjoituksia, joissa äiti leipoo pullaa ja hyville sataa taivaasta hopearahoja. Hiiri joka ompelee kissalle takin, lapsille laulava aapiskukko ja kolme pientä pukkia, joiden kaikkien nimi oli Mikko, lumosivat aapisessa jo vuonna 1937. Moni Martti Haavion lastenruno jäi elämään aapisen ulkopuolellakin ja viehättää edelleen. Taiteilija Erkki Koposen lämminhenkinen nelivärikuvitus.

"Se hetki ei unohdu, kun ensimmäisenä koulupäivänä saimme oman aapisen. Sitä selattiin, sen värikkäitä sivuja ja uutuuden tuoksua haisteltiin ja ihailtiin. Äidin tehtäväksi jäi aapisen suojaaminen hyllypaperilla, jotta kannet säilyivät mahdollisimman kauan puhtaina."

Millainen on hyvä aapinen

"Hyvä aapinen on sellainen, jonka parissa lapsi viihtyy ja josta on helppo oppia. Opettajan kannalta sen on tietysti oltava helppokäyttöinen ja selkeä, runsaasti mukavaa ja vaihtelevaa oheismateriaalia tarjoava. Kuvitus on myös hyvin ratkaiseva. Rikasta, runsasta ja värikästä kuvitusta voi opettaja hyödyntää monella tavoin.

Varsinkin aapisen alkupuolella, kirjainten opetteluvaiheessa, kuvitus on olennainen osa koko prosessia. Aapisen loppupuolella kuvituksen merkitys pienenee ja lukutaidon varmentaminen nousee pääasiaksi, mutta kuvitus elävöittää tekstiä ja auttaa luetun ymmärtämisessä." (Tuovi Harju/opettaja.fi)



Opettaja Hildur Hallberg, 1800-luvun lopulla, Jyväskylä. Kuvaaja Johan Rafael Hårdh. Kuva Copyright Keski-Suomen museo.

Millainen on hyvä opettaja?

"Opettajan tulee olla vaativa - sellaisia opettajia, jotka eivät vaadi mitään, eivät oppilaat lainkaan kunnioita eivätkä heihin kiinny - mutta hänen tulee olla vaativaisuudessaankin ennen kaikkea ihminen, joka ankaruutensa alta antaa ymmärtäväisyyden ja myötämielisyyden sovittavan hohteen lämmittää suhdettaan oppilaisiinsa. Ainoastaan sillä tavoin saavuttaa hän sellaisen vaikutusvallan oppilaisiinsa, että he näkevät hänessä muutakin kuin karttakepin pitäjän ja kiusanhengen. Ja ainoastaan sillä tavoin muuttuu opetustyö opettajallekin tyydyttäväksi, jopa innostavaksikin elämäntehtäväksi.

Meidän oppikouluissamme unohdetaan liiaksi usein, että opettajan tulee olla oppilailleen muutakin kuin pelkästään ohjaaja omassa aineessaan. Unohdetaan, että oppilaat herkimmällä kehitysiällään muodostavat kuvansa ihmisistä ja elämästä hyvin suureksi osaksi opettajiensa persoonallisuuksien mukaan." (Suomen Kuvalehti 8.8.1925, Pääkaupunkilaisen päiväkirja)



Opettaja Hanna Bastman, 1800-luvun lopulla, Jyväskylä. Kuvaaja Johan Rafael Hårdh. Kuva Copyright Keski-Suomen museo.

Karttakeppi. Kuva Turun museokeskus.

Opetusvälineenä karttakeppi

Todella mainio ja monipuolinen opetusväline kouluissamme on ollut karttakeppi. Sillä opettaja helposti osoitti kartalta maat ja ja muut karttakohteet. Karttakeppiä käyteltiin myös kurinpitovälineenä. Tarpeen niin vaatiessa opettaja saattoi näpäytellä oppilaan pulpetilleen vaatimuksesta asettamia sormia tai rystysiä karttakepillä. Tällaisen menettelyn pohjalla oli entisaikojen viisaus, "joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee". Suomen kouluissa ruumillinen kuritus on kuitenkin ollut virallisesti kiellettyä vuodesta 1914.

Opettaja saattoi myös opetustaan tehostaakseen ja hiljaisuutta vaatiessaan kalautella karttakepillä napakasti pöydän kulmaan, ja joidenkin opettajien jäljiltä karttakeppejä jouduttiinkin tiuhaan uusimaan.

Karttakepin moninaisesta ja luovasta käytöstä kertoo Poikien Urheilulehti vuodelta 1923:

"Kaunokirjoituksen opettajallamme oli tapana pujottaa karttakeppi niskasta paidan ja ihon väliin, ellei joku hänen tunnillaan istunut tarpeeksi suorana".

Aapiskukko

Aapisen varsinainen tunnusmerkki ja viisauden symboli, aapiskukko, on aikojen kuluessa saanut väistyä nykyisten aapisten kansilehdiltä. Aapisten tunnuksena on kauan aikaa hyörinyt ihastuttava ja rakastettu aapiskukko, joka on yhtä aikaa sekä vaativa että palkitseva. Kovapäisempää laiskuria aapiskukko näpäkästi hoputtaa uusiin harjoituksiin ja ahkeralle aapiskukko antaa palkinnon. Voisiko olla kunnioitettavampaa ja viisaampaa hahmoa, kuin on aapiskukko.

Aapiskukko ei ole vain auktoriteetti ja opettaja, vaan aapiskukko on myös lapsen paras tuki ja turva, sekä ystävä mutkaisella polulla kohti aakkosten tuntemista, tavaamista ja lukemista. Aapiskukossa on jotakin hyvin arvokasta, aapiskukosta ei tule ollenkaan mieleen se, että aapiskukko olisi kanan puoliso. Aapiskukko on kuin jokin arvokas rovasti, lautamies ja opettaja samassa persoonassa.

Suomalaisista aapisista tohtorinväitöskirjansa tehnyt Liisa Kotkanheimo kertoo, kuinka Pohjolassa talon kukko oli jo 800-luvulla tärkeä aamun airut, tappelija ja kotieläin, joka kuvattiin kirkontorneihin luotettavana, pahaa karkottavana vartijana.

Antiikin aikana kukkoa pidettiin elämän ja valppauden symbolina. Kuvissa tornin huipulla oleva kukko viittasi hengelliseen valoon, mutta kun kukko laskeutui huipulta, myös sen symboliarvo muuttui. Kukosta tuli kehottava ja neuvova opettaja ja aapisen sisältämän opin vertauskuva. Kukolle kuului vitsa, sittemmin karttakeppi, mutta myös erilaisia palkintoja jaettavaksi.

Aapiskirjassa kukon kuva voidaan jäljittää ainakin 1500-luvulle. Kotkanheimo arvelee, että palkintoherkkuja tai rangaistusvitsoja jakava aapiskukko perustuu germaaniseen satoperinteeseen, jossa kukko merkitsi hedelmällisyyttä.

Suomalaisissa aapisissa kukko on esiintynyt 1700-luvun alkupuolelta lähtien. Kukko on pysytellyt mukana vuosikymmenestä toiseen: välillä kannen ainoana kuva-aiheena, välillä lasten joukossa tietoa jakamassa. Monista aapisista kukko on kuitenkin saanut väistyä uusien hahmojen tieltä.



Vallilan kansakoulu vuonna 1940 - Helsinki, Hämeentie 80.

*Kuva - Copyright Helsingin kaupunginmuseo, kuvaaja Aarne Pietinen Oy.

"Aapiskukko, viisas kukko, lukemahan lapset sai.
Namusetkin antoi heille, lienee siksi paras kai."

Teuvo Pakkalan Aapinen "säästi poikien niskatukkaa"

Aikoinaan kirjailijatkin innostuivat tekemään aapisia. Olihan hieman ennen Pakkalan aapista ilmestynyt kirjailija Arvid Järnefeltin aapinen. Jaakkiman Sanomissa vuonna 1908 esiteltiin Teuvo Pakkalan aapista, ja siinä todettiin kirjailijan halunneen "kirjoittaa aapisen, jolla säästäisi poikien niskatukkaa". Lehdessä uskottiin kirjailijan onistuneenkin tässä tavoitteessaan, ja aapisesta oli tullut hyvä, eikä sitä ole tarvinnut pakottamalla tyrkyttää lapsille. Jaakkiman Sanomien uutinen antoi vielä lopuksi hyvän arvion aapisen kannesta, sillä "kansilehti kukkoineen on hyvin onnistunut".

Myös Uuden Auran uutinen vuodelta 1908 antoi Pakkalan aapisesta erittäin hyvän arvostelun. Kirjasta todetaan, että siitä tulee varmaankin lapsille "hyvä ystävä". Molemmissa uutisissa kehutaan Venny Soldan-Brofeldtin taidokasta ja aapisen kerrontaa tukevaa kuvitusta. Aapinen on tarkoitettu erityisesti kotiopetuksessa käytettäväksi, sekä valmistavaan opetukseen. Pakkalan tunnettu kyky kirjoittaa tavalla, joka lapsia innostuttaa ja miellyttää tulee aapisesta näkyviin. Lämmin, sydämellinen sävy on siinä läpikäyvänä.



Potretissa koululainen 1800-luvun lopulla, Jyväskylä. Kuvaaja Johan Rafael Hårdh. Kuva Copyright Keski-Suomen museo.

Aapinen muokkaamassa maailmankuvaa - arvoja ja ajan ilmiöitä - aapisen roolimalleja

Aapisella on pitkä ja rikas historia, josta ei ristiriitojakaan ole puuttunut. Oppiihan ja omaksuuhan lapsi aapisesta paitsi lukemaan, myös paljon sitä ajatus- ja arvomaailmaa, jota aapisen tekstit pitävät sisällään ja lukijalle välittävät. Aapiset ovat seurailleet vuosien varrella erilaisia pedagogisia ja aatteellisia virtauksia. Sanojen tavuttamistyylit ovat vaihdelleet aapisesta toiseen ja aapisten avulla lapsille on opetettu myös uskontoa tai vaikka sosialismia.

Työläiset liittykää yhteen - sotilaan ammatti on vaarallinen

Esimerkiksi vuonna 1910 painettiin sosialistiselle työväelle suunnattua aapista, jossa maailman työläisiä neuvotaan liittymään yhteen. Samassa kirjassa lukijoita varoitetaan värikkäin sanakääntein sotilaan ammatin vaaroista.

Paha saa aina palkkansa

"Koska meitä käsketään mielessämme pitämään neuvoa ja opetusta, joista saamme valistusta..."

Tämä Aarni Penttilän Aapiskukko-kirjan lasten vanha koululaulu kuvastaa erinomaisesti sitä, mitä arvoja entisajan aapisissa arvostettiin. Vastuuntunto, ahkeruus ja vanhempien kunnioitus olivat tärkeimpiä. Kiltteys oli hyve, sillä paha sai aina palkkansa.



Munkkiniemen kansakoulu, Helsinki, Laajalahdentie 32, vuonna 1960. - Kuva Copyright Helsingin kaupunginmuseo, kuvaaja Constantin Grünberg.

Ihanneisä

Ihanteellisesta isästäkin aapinen antaa tarkan kuvauksen:

"Jos vaara uhkaa minua, juoksen isän luo. Isä auttaa ja suojelee minua. Isä opettaa minulle monta hyödyllistä asiaa."

Kun lastensa hyväksi työtä tekevä isä palasi kotiin, juoksivat lapset ilolla ottamaan häntä vastaan. Jos lapsi teki jotakin väärin taikka oli peräti tuhma, mitä sitäkin saattoi tapahtua - oli isä aapisessa se, joka nuhteli lasta. Lapsi ei tämän jälkeen enää koskaan ollut tuhma, koska hän ei halunnut pahoittaa rakkaan isänsä mieltä."

Uskonnollista pimitystä ja jaloa sosialismia

Vuonna 1910 oli Työläisnainen-niminen lehti huolissaan siitä, millaista maailmankuvaa lapset aapisesta itselleen imivät, ja ehdotti uskonnollisen pimityksen estämiseksi näin:

"Nykyään, kun sosialistinen jalo aate on jo lewinnyt Suomessakin, on monen sosialismin elähyttämän wanhemman mielessä herännyt toiwomus, miten saada sosialismin ihanteet juurrutettua jo pienestä alkaen.

On myöskin oiwallettu, että jos ensimmäinen kirja, nimittäin aapinen, jossa lasta opetetaan lukemaan, olisi laadittu sosialistisessa hengessä, weisi se asiaa koko joukon eteenpäin.

Lapsen mieli kun on herkkä wastaanottamaan ulkoapäin tulewia waikutuksia, woisi sosialistisen aapisen awulla lasta lukemaan opettamalla, estää lasta jo pienenä imemästä sisäänsä uskonnollista pimitystä."

Koti, kirkko ja isänmaa - äiti, isä, tytär ja poika

Aapinen on kautta aikojen kuvannut suomalaisen yhteiskunnan ajan henkeä ja ilmiöitä. Sen keskeisiä aihepiirejä ovat 1960-luvulle saakka olleet koti, kirkko ja isänmaa. Perheen muodostavat äiti, isä, tytär ja poika. Isovanhemmat kuuluvat myös perheyhteisöön, mutta he asuvat maalla ja heidän luokseen mennään lomalla. Vanhojen aapisten agraariyhteiskunta on sovinnainen ja rauhallinen. Kaupungit koetaan paheellisina ja pakollisilta kaupunkimatkoilta tullaan pikimmiten kotiin.

1970-luvulla aapisten maalaiselämä vaihtuu pikku hiljaa kaupunkilaiskulttuuriin ja myös erilaiset perhemallit saavat sijaa. Äidin, isän ja lasten muodostaman ydinperheen lisäksi aapisiin ilmestyy yksihuoltajia ja uusperheitä.

Suomalaiset aapiskirjat loivat syvälle mieliin iskostuvia roolikuvia, ja ne valottavat ehkä suorimmin perheen sisäisiä naisodotuksia. Kodin ja koulun ensimmäisessä kirjassa opeteltiin lukemaan äidin tehtävien kuvauksella:

"Äiti rakastaa ja hoitaa minua, hän antaa minulle kaikki mitä tarvitsen, hän antaa minulle ruuan ja vaatteet. Hän auttaa minua kaikessa, hän neuvoo ja opettaa minua. Jos itken, äiti kuivaa kyyneleeni. Hän lohduttaa minua surussani. Jos olen sairas, hoitaa äiti minua hellästi, yötkin hän valvoo vuoteeni ääressä."



Haagan kansakoulu, Helsinki, Steniuksentie 14, vuonna 1965. - Kuva Copyright Helsingin kaupunginmuseo, kuvaaja Constantin Grünberg.

Lähteet
Liisa Kotkaheimo: Suomalaisen aapisen viisi vuosisataa - Aapisen sisältö ja tehtävät kansanopetuksessa - Joensuu 1989
Sanoma Pro Oy - Eija Lehtiniemi, sisältöpäällikkö
Suomalaisia aapisia Agricolasta nykyaikaan - Lastenkirjainstituutti, Tampere
Historiallinen Sanomalehtikirjasto
Koulumuseo
Mikael Agricola-säätiö: Mikael Agricola
Ulla-Maija Vilmi: Aapinen alkoi Agricolasta
Postimuseo: Aapisiin liittyy muistoja/Inkeri Airola
Vantaan Lauri: Aapinen vie aikamatkalle/Sisko Vuorinen
Opettaja.fi - Marja Welin: Aapinen kuvaa aikaansa
Tuusula.fi - Martta Wendelin - ABC - Kissa kävelee
Tuula Karjalainen: Ikuinen sunnuntai - Martta Wendelinin kuvien maailma - WSOY
Marja Salonen, Maria Laukka: Rudolf Koivu - Weilin+Göös