Lith Prologi Tyttö juoksi pitkin polkua kovempaa kuin ikinä. Päämäärä hahmottui hänen silmiinsä yhä epäselvänä, liian kaukaisena. Hänellä ei todellakaan ollut kotkan näköä, saati sitten kuuloa. Eikä aikaakaan järin paljon. Tytöstä tuntui kuin hän olisi ollut hidastetussa filmissä; hän ei tuntenut mitään, hänen liikkeensä olivat hitaat ja hänestä tuntui, kuin hän olisi leijunut ilmassa. Päämäärä näytti menevän koko ajan kauemmas, vaikka tosiasiassa se ei ollut totta, kyllä se läheni, mutta tyttö ei huomanut sitä. Kylmä viima puski vastaan heitellen lehtiä ja hiekkaa hänen silmiinsä, pilvet näyttivät siltä kuin aikoisivat kohta sataa maahan. Tips. Tyttö pyyhkäisi sadepisaran kädeltään, mutta samassa hän tunsi niiden ropisevan koko keholleen. Hän veti huppuaan paremmin päähänsä, mutta tuuli paiskasi sen taas pois. Olosuhteet eivät olleet kovin hyvät. Kivi kohosi korkeana hänen edessään, jykevänä ja uhkaavana. Se hohti metallinsinisenä. Tuhannet rosot peittivät kiven ehkä joskus tasaisena ollutta pintaa. Kiven keskellä oli kuoppa, ei kovin syvä, mutta kuoppa silti. Tyttö kurkotti kädellään kuoppaa kohti; tuuli vastusti liikettä, mutta hän kaappasi nopeasti esineen kuopasta. Hän tarkasteli sitä hetken. Se oli hammas, lohikäärmeen hammas. Tyttö pani sen taskuunsa talteen. Sitten hän lähti juoksemaan, tällä kertaa myötätuuleen, kadoten lopulta näkyvistä hämärään ja sateen aikaansaamaan harmaaseen usvaan. "Missä se on?" Ei vastausta. "Minä kysyin: MISSÄ SE ON?" kuningas karjahti ja läimäytti jykevällä kämmenellään pöytää. "Se-se ei ole siellä", yksi palvelijoista vastasi änkyttäen ensimmäistä sanaa. Hän ei katsonut kuninkaan silmiin, se ei juuri nyt ollut sopivaa. "No MISSÄ se sitten on?" "E-en tiedä..." palvelija vastasi ja nielaisi tyhjää. Tämä oli näitä palvelijan työn varjopuolia; vihainen kuningas. Kuningas nousi tuolistaan ylös koettaen hieman rauhoittua. "Se on löydettävä. Heti." hän sanoi hiljaa, melkein kuiskaten ja nojautuen lähes kiinni palvelijan naamaan. "Julistakaa sota. Asialla on varmasti ollut Areks'n väki." Taistelutantereella Taistelutanner. Täällä olivat ehkä joskus kasvaneet useatkin kasvit, mutta nyt se oli kokonaan pelkkää tasankoa. Lyhyttä, kellastunutta ruohoa. Tasanko jatkui niin pitkälle kuin ihmissilmä näki, eikä siinä ollut kumpareen kumparetta. Mikäli jaksaisi kävellä todella pitkän ja uuvuttavan matkan pois sieltä, tulisi erään suuren havumetsän laitamille. Se ympäröi melkein kaikista suunnista tannerta, paitsi hyvin pieni ja oikukas polku kiemurteli huomaamattomasti kaupungista tännepäin. Se oli hyvä reitti yllätyshyökkäykseen. Oli hyvin tyyni sää; tasangolla ei tuullut, ei satanut, ei myrskynnyt. Silti kaikki eläimet olivat poissa, niistä ei näkynyt jälkeäkään. Tilanne olisi jatkunut melko pitkään samantapaisena, ellei äkkiä keskelle tasankoa olisi ilmestynyt jotakin. Eläin se ei ollut, eikä sen puoleen esinekään. Se saapui kirkkaan välähdyksen saattelemana, ääntä päästämättä. Pääosin tuo 'jokin' muistutti nuorta ihmistyttöä. Hänen kasvonsa olivat piilossa hupun alla, katseensa painettuna maahan. Tyttö piti jotakin nyrkissään, sen näki siitä, että hän puristi nyrkkiään lujasti. Lisäksi hänen kätensä hehkuivat omituisen sinisenä, ehkä metallinsinisenä. Äkkiä tyttö kohotti katseensa, hänen kasvoillensa levisi säikähtänyt ilme, hän koetti huutaa, mutta se ei onnistunut - sitten hän oli taas poissa. Kuin... no, tuhkan nielemänä. "Greck..." "Se on komentaja Greck, Dibory. Älä kutsu minua Greckiksi täällä, poika!" "En en. Mutta - " Dibory koetti sanoa, mutta Greck keskeytti hänet. "Ei mitään muttia! Meidän on päästävä sinne ennen heitä." Dibory ei turhaan jatkanut väittelyä vaan pysyi vaiti. Dibory oli noin seitsemäntoistavuotias nuorukainen. Hänellä oli lyhyet, tummanruskeat hiukset, hyvin pieni nenä, tummanruskeat silmät, pyöreät kasvot ja pienet, pyöreät korvat. Hänen huulensa olivat aika tummat. Hänen äänensä oli matala ja kova, joten hän sai usein ihmiset kuulemaan huutamattakin. Diboryn iho oli aika vaalea, kesälläkin. Hän oli sitä tyyppiä, joka ei ruskettunut juuri lainkaan vaan paloi helposti. Hänellä oli vahvat ja lihaksikkaan raajat, keskipitkä kaula ja ohuet, muttei liian ohuet sormet. Dibory oli pitkä, eikä mikään lihava. Vyöllään hän kantoi miekkaa, joka oli kulkenut pojan suvussa vuosikausia. Siitä huolimatta siinä oli vain pieniä naarmuja merkkeinä kamppailuista. Hänellä oli luja panssari yllään. Se oli painava, mutta olihan Dibory myös vahva. Greck taasen oli Diboryn isoisä ja Areks'n sotajoukkojen komentaja. Hän oli vanha mutta hyvässä kunnossa, ja sen näki hänen kasvoistaan. Hänen silmänsä olivat syvän vihreät ja kasvonsa kapeat, mutta eivät mitenkään äärimmäisen ryppyiset. Hänen huulillaan oli usein vino hymy, joka saattoi nopeastikin vaihtua neutraaliksi ilmeeksi tai jopa leveäksi virneeksi. Greckillä oli yllään myöskin panssari, vielä raskaampi kuin Diboryllä. Se hohteli auringonvalossa hopeisena ja sen kultainen peuravaakuna loisti kuin tähti. Greck oli hyvin ylpeä siitä. "Dibory... lupaathan, että jos tässä taistelussa minä kaadun, sinä otat paikkani meidän joukkojemme komentajana?" Greck kysyi vilkaisten taaksepäin Diboryyn. Hän odotti vastausta. "Pyydät paljon, isoisä", poika vastasi kallistaen päätään kuin koira. "Mutta...", hän sanoi haroen leukaansa muka mietiskelevänä, "Kyllä, isoisä. Minä suostun." "No sepä hyvä." Dibory pysyi jälleen vaiti, tuijottaen maahan. Komentajan kanssa ei auttanut keskustella kauaa henkilökohtaisuuksista. "HE TULEVAT!" kuului huuto jostakin edempää. Komentaja oli lähettänyt pari juoksupoikaa tarkistamaan tilanteen kauempaa. Dibory terästäytyi heti. Hänen silmänsä paloivat, osin inhosta ja osin vihasta. Miksi ihmeessä kuningas oli julistanut sodan heitä vastaan? Dibory ei tietenkään tiennyt, että eräs tyttö oli kolmisen tuntia sitten seissyt juuri siinä missä he nyt, nyrkissään juuri se mitä kuningas niin kovasti etsi. Lohikäärmeen hammas. Eikä hän myöskään tiennyt, että se oli Lithin hammas. Lith Lith ponkaisi ilmaan maasta. Häntä surutti jättää rakas kotimaansa Imaroy, mutta hän tiesi, että hänellä oli velvollisuuksia. Ja nyt oli todellinen hätätilanne. Lith lehäytti siipiään neljästi, liitäen ja puskien tuulta vasten yläilmoihin. Lith oli lohikäärme, tai joku sen tapainen. Itseasiassa hän osasi olla milloin mikäkin, mutta perusmuodossaan hän oli kyllä lohikäärme. Hänen kiiltävä nahkansa oli pikimusta - siispä tuntemattomat kuvittelivat hänet usein pahaksi. Se oli tosin aivan väärä luulo. Jo lähempää katsoessa näki, että hänen silmänsä olivat siniset ja lempeät. Myös toiseksi yleisimmässä muodossaan, sutena, Lith oli musta ja sinisilmäinen. Hänen luonteessaan ei ollut mitään, mikä ei olisi ollut sopivaa muodonmuuttajalle, tai pelastajalle, jona hänet kotimaassaan tunnettiin. Vaikka hän oli nuori, oli hän hyvin viisas ja lempeä. Aina valmiina auttamaan ja pelastamaan hätää kärsiviä ja apua tarvitsevia. Joidenkin mielestä oudoksi koko kokonaisuuden teki se, että hän oli uros. Piti pitää kiirettä. Päivän viimeiset auringonsäteet tekivät katoamistemppuaan. Lith huokaisi - hän joutuisi lentämään pimeässä. Olisiko sittenkin järkevämpää muuttaa muotoa vaikkapa pöllöksi? Lohikäärme oli kylläkin hyvin nopea sille päälle sattuessaa. Uros viskaisi päätään taaksepäin ja kohosi jälleen korkeammalle. Hän näki silti vielä maasta ylöspäin katselevat pikkulohikäärmeet, joilla ei ollut vastuuta mistään pelastamisesta tai muodonmuuttamisesta. Joskus Lith kaipasi olla samanlainen, pieni ja viaton vailla vastuuta. Mutta hänen siniset silmänsä pilkahtivat sitten ja hän tunsi taas olevansa Lith - häntä tarvittiin. Vauhtia koventaen lohikäärme syöksyi pitkin taivasta pilviharsojen seassa, seuranaan vain kuu ja pikkuhiljaa taivaalle syttyvät tähdet. Läpi pitkän yön Lith lensi lentämistään, väsymättä. Hän lensi maiden ja merien yli, pitkän matkan. Viimein aamuyön viimeisillä tunneilla hän huomasi olevansa perillä. Taistelutantereen ruohot olivat kasteesta vielä märkiä hänen laskeutuessaan pehmeästi maahan. Samassa kuului poksahdus, ja Lithiä ei enää näkynyt. Tai oikeastaan hän oli yhä siinä, mutta hän oli susi. Musta susi, jolla oli siniset silmät. Susimuodostaan hän piti hyvin paljon, sillä vaikka se ei osannut lentää, se oli vahva ja vaarallinen maapeto. Susi suuntasi katseensa eteenpäin. Lith näki kaukana kulkevat taistelujoukot. Jopa näin kaukaa katsottuna joukot näyttivät häviävän pieniltä, vaikka ne muutenkin olivat kaukaa katsottuna pieniä. Heitä oli ehkä--neljäkymmentä. Susi pyörähti ympäri, nähden takanaan myös kuninkaan joukot. Heitä oli paljon enemmän. "Olkoon taistelu pian alkava, koska minä en voi tehdä mitään ennen kuin hyvän joukot ovat häviöllä."