Varjojen vangit Sarjakuvaversio (K11) 1 2 3 4 5 6 7 8 Varjojen Vangit (tekstiversio) Teksti © Kristalli, Idea © Kristalli ja Kevätkukka Keskellä synkintä havumetsää, kohti sen toisella puolen alkavaa niittyä, jolkotti lauma sekalaisia koiria ja susia. Niitä johti kookkain kaikista, susi jolla oli oikealla puolella kalloaan vain luuta ja silmä sillä puolen oli pupilliton, myrkynvihreä. Sillä oli selässään vihreä, saastainen ja repaleinen riepu. Se askelsi pää pystyssä, huulillaan ivallinen, julma ilme. Sen ainoa pupillillinen silmä, verenpunainen, oli täynnä vihaa, niin täynnä, että se leimusi kuin verkkokalvolla olisi esitetty kuvaa suuresta tulipalosta. Suden häntä oli korkealla, koko olemus oli valmistautunut johonkin, kenties johonkin niityllä odottavaan. Verkalleen sen perässä kulki ainakin viisi, kuusi muuta koiraeläintä, joilla oli silmissään lähes samanlainen palo kuin niitä johtavalla sudella. Niityn laidalla, metsän reunassa, makasi muuan naarassusi. Sen ilme oli huolestunut, sillä se vaistosi jotakin pahaa. Sen vierellä torkkuivat rauhallisesti kaksi urossutta, ne olivat melko nuoria pentuja. Susaniksi kutsuttu, niiden emä, katsoi pentuja yhä huolestunut ilme kasvoillaan. Sen käpälien päällä lepäsi kaksi korua; toinen oli mustaa nahkaa ja siinä roikkui Susanin hammas; toinen oli metallisessa ketjussa ja siinä oli jalokivi, smaragdi. Nämä korut Susan antaisi pennuilleen tänään. Sen oma aika oli ohi, se vaistosi sen, mutta pennut kyllä pääsisivät pakoon. Ja se itse taistelisi loppuunsa saakka. Cameon ja sen lauma olivat päässet ihan lähelle metsän laitaa. Puiden siimeksestä saattoi nähdä Susanin ja tämän pennut makoilemassa. Niin helppo nakki, Cameon, lauman johtaja, ajatteli itsekseen. Liian helppoa ollakseen totta, mutta totta se vain oli. Cameon nyökkäsi laumalleen; ne hiipivät aivan lähelle ääneti. Vain muutama loikka. - NYT! Mutta Susan oli huomannut Cameonin lauman. Se ei liikkunut, mutta huusi pennuille varoituksen ja heitti niille käpälässään roikkuvat korut. Nämä riensivät pakoon hädissään. - EI! Pennut! Cameonin lauma hyökkäsi, tuntui kun koiria tulisi joka suunnasta. Ne piirittivät Susanin, ja sitten yksi niistä, nuori naaras, loikkasi päin sitä. Mutta Susan oli valmiina ja nappasi lujasti naaraan hännästä kiinni. - Sinulle on käyvä huonosti, Susan ärjyi hampaidensa välistä. - Sinulle ja saastaisille tovereillesi! Se kiepautti Stella-nimisen koiran suoraan päin Blackiksi kutsuttua, ja Stella mäiskähti maahan lintaten uroksen allensa. Sillä aikaa Cameonin laumalaiset olivat taas kadonneet näkyvistä. Susan jäi hiukan yllättyneenä katsomaan aikaansaamaansa sotkua, huohottaen pelosta itsekseen. Mutta se oli virhe. Ei tarvittu aikaa kuin yksi, kaksi sekuntia. Cameon karjaisi, hyppäsi esiin Susanin takaa, kaatoi tämän maahan kuin hurjistunut villipeto, ja puraisi kurkusta. Kuului vaimea krunts-ääni, ja Susan oli poissa. Poissa tästä maailmasta. Tuuli tyyntyi, ei kuulunut kuin puiden huminaa ja korkeiden heinien kahinaa toisiaan vasten. Oli kuin koko luonto olisi pitänyt hiljaisen hetken Susanin muistolle, edes linnut eivät nyt laulaneet hilpeää, keväistä lauluaan. Cameonin lauma oli lähtenyt pois. Niityn kauneuden rikkoi vain yksi silmiinpistävä läiskä: maassa makasi elottomana kookas naarassusi, joka oli kauttaaltaan tummanharmaa, susi jolla oli korpinmustat hiukset. Susan, earthzien jälkeläinen. Kaunispiirteistä sutta, joka ei aivan puhdas susi ollut, peitti nyt ruma punainen lätäkkö. Ja hiljalleen maasta kiertyi sen ympärille oksia, oksia jotka peittivät kaiken tuon julmuuden aikaansaaman tuhon.