Tunturisuden sivut
Ylhäällä vasemmalla: "Orjahuutokauppaa Roomassa" - keskellä: "Kreikkalainen orja", ranskalainen Jean-Léon Gérôme (1824 - 1904).
Ylhäällä oikealla "Orjahuutokauppaa Roomassa", ranskalainen Jean-Léon Gérôme (1824 - 1904).
Pronssiveistos

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva yllä - "Paimen koirineen" Bertel Thorvaldsen, (1770-1844) - Copyright © Roger Marks


Orjuus antiikissa Orjuus antiikissa yleisesti hyväksyttyä

Ihmiskunnan historian aikana on orjuutta ilmennyt monissa muodoissa ja useissa erilaisissa kulttuureissa. Orjuudella tarkoitetaan järjestelmää, jonka vallitessa osa ihmisistä on vailla henkilökohtaisia oikeuksia ja vapauksia ja kuuluu yhteiskunnan "vapaiden" jäsenten omistukseen. Orjien osana on tehdä pakkotyötä.

Antiikin aikana perustui useimpien valtioiden talous pääosiltaan orjatyövoiman käyttöön. Orjat edustivat vapaan kansalaisen vastakohtaa. Antiikin orjuudessa oli kyse eräänlaisesta pakkosuhteesta omistavaan isäntään. Varhaisimmat, lähinnä maaorjuutta muistuttavat riippuvuussuhteet kehittyivät varsinaisen orjuuden asteelle. Niin tapahtui erityisesti niillä alueilla, joilla taloudellinen kehitys oli valloitussotien ja orjakaupan ansiosta pidemmällä.

Antiikin Kreikassa ja Roomassa orjuus oli yleisesti hyväksyttyä. Orjuus oli ihan luonnollinen asia, ja sen paheksuminen olisi ollut samaa, kuin että olisi paheksunut vaikkapa kuolemaa tai muuta luonnonlakia. Filosofi Aristoteles samasti orjat barbaareihin, jotka toisin kuin kreikkalaiset, olivat orjia luonnostaan.

Stoalainen etiikka, joka julisti kaikkien ihmisten olevan vapaita, ei nähnyt orjuudessa minkäänlaista ongelmaa. Edes varhaisimmat kristityt, jotka muuten arvostelivat antiikin käytäntöjä, eivät vastustaneet orjuutta, joka oli luonnollinen ja itsestään selvä osa yhteiskunnallista ja taloudellista elämää.

Klassisella ajalla Ateenassa ja roomalaisajalla Italiassa asukkaista yli viidesosa, ja joskus jopa kolmasosa, oli yhteisöjen ja yksityishenkilöiden alaisuudessa olevia orjia.

Orjilla ei heikoimmillaan ollut minkäänlaisia henkilökohtaisia oikeuksia ja heitä myytiin ja ostettiin samaan tapaan kuin karjaa. Orjakauppaa harjoitettiin jo antiikin aikana varsin laajamittaisesti, vaikkakin suurimman volyyminsa tämä kaupankäynti saavutti vasta myöhemmin, suurten löytöretkien jälkeen.

Isännällä oli täysi valta päättää siitä, miten hän kohteli orjaansa. Hän saattoi tappaakin orjansa, ilman minkäänlaisia laillisia seuraamuksia. Itsestään selvää oli, että orjia voitiin vapaasti käyttää seksuaalisesti hyväksi ja heitä voitiin tarvittaessa kurittaa ja pahoinpidellä siten, kuten katsottiin tarpeelliseksi.
Zeus valtaistuimellaan Ateenan orjat

Tiedot vuoden 600 eaa. tienoilta osoittavat, että monet Ateenan asukkaat olivat velkojen ja korkojen vuoksi joutuneet velkaorjuuteen, jopa myyty muualle. Kuuluisa lainsäätäjä Solon (640 - 560 eaa.) kielsi 594 eaa. tämän menettelyn. Orjuuden valtakautta Ateenassa oli 400 - 300-luku eaa. Eräs lähde mainitsee Ateenan orjien määräksi 400 000. Myöhemmät tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että Ateenassa orjien määrä vaihteli, ollen alimmillaan 60 000 ja enimmillään 200 000.

Useat Ateenan orjista olivat ei-kreikkalaisia. He olivat monin eri tavoin hankittuja, tai erityisesti ostettuja Idän suurilta orjamarkkinoilta. Yleisin tausta orjiksi päätymiselle löytyy sodista, joiden yhteydessä vangittuja vihollisia, aikuisia ja lapsia, vietiin orjiksi. Ateenaan orjia saatiin Traakian ja Kaarian kaltaisilta alueilta tai muita kreikkalaisia valtioita vastaan käydyissä, alituisissa sodissa. Ihmisiä myös ryöstettiin, sekä mailta että meriltä, myytäväksi orjamarkkinoille.

Viidennen vuosisadan Ateenassa orjilla meni aika-ajoin kohtuullisen mukavasti, kunhan he jaksoivat tehdä työtä valittamatta. Heillä oli jopa jonkinlaisia oikeuksia. Niinpä tuolloin orjaa ei saanut tappaa taikka pahoinpidellä, ilman syytä - mutta sopivasta syystä kylläkin. On huomioitava, että joskus orjuus merkitsi ihmiselle ainutta tapaa pysyä hengissä ja saada edes kaikkein välttämättömin ruoka itselleen. Se saattoi olla vaihtoehto nälkäkuolemalle.

Kun yhden orjan hinta Ateenassa vastasi vapaan työmiehen täyttä vuosipalkkaa, pyrki isäntä jo tämänkin vuoksi huoltamaan orjansa ja pitämään nämä työkykyisinä. Orjan toimeentulo olikin siksi usein turvatumpaa, kuin vapaan, tilapäistöitä tekevän päiväläisen. Orjien asemassa oli suuria eroja. Alhaisimmassa asemassa olevat, kuten kaivoksissa työtä tekevät, olivat orjahierarkian syvimmän kuilun pohjalla - kun taas esimerkiksi kotiopettajina toimivat orjat saattoivat nauttia jopa arvostusta. Mitään erityistä "orjarotua" ei antiikissa ollut olemassa. Orjien henkinen taso ja sivistyneisyys vaihteli suuresti.

Harvemmilla oli useita orjia, tavallinen orjamäärä oli pari-kolme yhdessä perheessä. Näissä oloissa saattoi syntyä jopa jonkinasteista ystävyyttä orjien ja isäntäväen välille. Toisaalta, orjia sitten taas hakattiin ja kidutettiinkin, jos siihen ilmeni syytä. Syyksi saattoi riittää se, että isäntä sattui olemaan huonolla tuulella. Rikkaimmilla oli suuria määriä orjia. Nikialla niitä mainitaan olleen 1 000.

Joskus isäntä lähetti orjansa hopeakaivoksiin ja osti tilalle uudet. Laurionin hopeakaivokset Attikan eteläisimmällä rannikolla olivat toiminnassa 500-luvulta eaa. lähtien ja niiden merkitys oli Ateenan historiassa ratkaisevaa. Orjien työolot hopeakaivoksilla olivat kauhistavat. Laurioniin joutuminen saattoi olla rangaistus, joka langetettiin niskoitteleville orjille ja se oli melkein samaa, kuin kuolemantuomio. Arviot orjien määristä Laurionissa kertovat, että orjia oli kaivostyössä 20 000 - 60 000.

Ateenassa ei ollut sellaisia merkittäviä orjakapinoita, kuten Spartassa ja Roomassa. Nämä kapinoivatkin ainoastaan silloin, kun Sisilian orjakapinat levisivät Laurioniin. Muuan ylimysmielinen kirjoittaja oli pahoittanut mielensä siitä, että orjia ei kadulla enää voinut laisinkaan erottaa vapaista kansalaisista, koska he pukeutuivat samoin, kuin köyhät vapaat kansalaiset. Hänen mukaansa orjat muutenkin käyttäytyivät röyhkeästi.

Orjatyövoima ei Ateenassa aiheuttanut työttömyyttä eikä palkkojen alenemista, mutta muualta tunnetaan vapaan työvoiman eduksi laadittuja säädöksiä.

Orjia karkaili kuitenkin kaiken aikaa. Peloponnesolaissodan (431 - 404 eaa.) viimeisten kymmenen vuoden aikana spartalaisten puolelle karkasi arviolta 20 000 orjaa.

Kreikassakin orjat saattoivat vapautua orjuudestaan, jos isäntä niin halusi. Vapautetut orjat eivät kuitenkaan esittäneet niin merkittävää osaa Kreikan historiassa kuin Rooman vapautetut orjat. Vapautettujen määristä Ateenassa ei ole tietoa. Vapautettuinakin orjat jäivät usein lailliseen riippuvuussuhteeseen ja velvollisiksi tekemään palveluksia entiselle isännälleen, tai jollekin tämän määräämälle henkilölle.

Ateenassa vapautetun orjan sosiaalinen kohoaminen ja kansalaisoikeuksien saaminen oli hidasta ja vaikeaa. Eräistä poikkeuksista yksi oli pankkiirin orja Pasion (k. 370 eaa.), josta vapautettuna tuli isäntänsä pankkiliikkeen jatkaja, aikansa rikkain pankkiiri ja teollisuudenharjoittaja ja täysivaltainen Ateenan kansalainen.
Orpolapsi

Orjuus antiikissa Löytölapsia ja lapsiorjia

Jos lapsen äiti Roomassa oli orja, oli lapsikin orja, jollei äidin omistaja muuta halunnut. Roomassa lasten heitteillejättö oli yleistä siksi, että syntyi paljon ei-toivottuja lapsia tai perhe ei kyennyt elättämään kaikkia lapsiaan. Erityisesti tyttölasten heitteillejättö oli aika tavallista.

Löytölapsista tuli tavallisesti orjia, jollei omistaja eli lapsen löytänyt muuta halunnut. Aika tavallista oli sekin, että lapsista tuli prostituoituja.

Milanon piispana 300-luvulla toiminut Ambrosius kertoo siitä, kuinka hänen aikanaan suurmaanomistajat käyttivät mafiakeinoja saadakseen naapurinsa velkaantumaan, ja pakottivat sitten nämä myymään kaiken omaisuutensa ja jopa lapsensa orjiksi. Ambrosius kertoi itse nähneensä tapauksen, jossa isä oli viety velkavankeuteen, koska hän ei kyennyt toimittamaan viiniä isäntänsä juhlapöytään. Hädissään isä harkitsi, kenet pojistaan hän myisi orjaksi: vanhimmanko, joka ensimmäisenä oli kutsunut häntä isäkseen, vaiko nuorimman, joka ei vielä tajunnut tilannetta.

Vanhemmat joutuivat aika usein myymään lapsiaan orjiksi, kyetäkseen maksamaan erilaisia veroja. Keisari Konstantinus Suuri salli 300-luvulla vastasyntyneiden lasten myynnin orjiksi äärimmäisen köyhyyden ja puutteen vallitessa (propter nimiam paupertatem egestatemque). Vasta Justianus päätti, että henkiin jäänyt löytölapsi oli aina vapaa.

Orjuus aikaansai ruumiillisen työn halveksuntaa

Koska orjat tekivät ikävimmät ja raskaimmat työt ja toisaalta olivat yleensä sivistymättömistä barbaarikansoista, voitiin vapaiden kansalaisten parissa havaita yhä suurempaa ruumiillisen työn halveksumista.

Platon ja Aristoteles jopa pohtivat, oliko ruumiillista työtä tekeviä vapaita pidettävä laisinkaan kansalaisina. Aristoteles esitti myös oppinsa "luonnollisesta orjasta", jolta puuttuivat kaikki edellytykset elämiseen vapaana kansalaisena. Hän oli silti valmis myöntämään, että jos ei luonnon tarkoitus aina toteutunut orjien kohdalla, niin ei se toteutunut isäntienkään kohdalla.

Komedioissa orjien usein hyvin raskas ja ankea elämä muutettiin huumoriksi, ja niissä ovelat orjat useinkin nokkelasti petkuttivat isäntiään.

Orjia Roomassa
Amorin nuolen lävistämä sydän Orjia Roomassa - englantilainen taidemaalari Charles W. Bartlett (1860 - 1940)

Roomalainen sotilas tarjoaa omenoita orjalapsille. Surullisen kohtalon kokeneet lapset eivät näytä haluavan ottaa sotilaalta yhtään mitään.
Cupido Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Public domain
Orjatar

Rooman orjat Rooman orjat - puhuvaa irtaimistoa

Antiikissa orjuus harvoin perustui rodullisiin seikkoihin ja niinpä Roomankin orjat olivat peräisin kaikkialta tunnetusta maailmasta. Rooman valloitusten myötä orjien lukumäärä alkoi kasvaa Roomassa 200- ja erityisesti 100-luvulta eaa. lähtien. Suurin osa orjista oli sodissa vangittuja tai orjamarkkinoilta ostettuja ulkomaalaisia. Roomalaisille orjat eivät suinkaan edustaneet alinta yhteiskuntaluokkaa - vaan he olivat "puhuvaa irtaimistoa".

Ammattimaiset orjakauppiaat välittivät orjia asiakkailleen orjamarkkinoiden keskuksista, joita olivat Delos ja Rhodos. Erityisesti roomalaiset suosivat hankinnoissaan kreikkalaisia, sivistyneitä orjia. Keisariaikana muodostivat hallitsijasukujen orjat ja vapautetut yhdessä virkamiehistön aina ministereitä myöten. Orjat jaettiinkin kahteen pääryhmään. Karkeampaa orjakansaa (familia rustica), roomalaiset käyttivät karkeammissa, kuten maataloustöissä. Sivistyneet orjat (familia urbana), työskentelivät kaupunkitaloissa esimerkiksi lääkäreinä, kirjureina ja kotiopettajina.

Rooman vallan laajetessa vauras yläluokka perusti suuria maatiloja, joille hankittiin suuria orjamääriä. Orjatyövoimaa käytettiin paljon myös käsityöläispajoissa ja armeijan huoltojoukkoinakin, vaikkakaan he eivät saaneet osallistua taisteluihin. Suuret orjamäärät erityisesti tiloilla merkitsivät riskiä orjakapinoille, joita paikallisesti kehittyikin aina silloin ja tällöin. Caton maatalousoppaasta käy ilmi, että maatalousorjia kohdeltiin aluksi huonosti.

Monet tilapäiset epäkohdat, julmuudet ja varomattomuudet aiheuttivat suuret Sisilian orjakapinat vuosina 135 - 132 eaa. Erityisen suuri oli Spartacuksen orjakapina 73 - 71 eaa., jolloin kymmenettuhannet paenneet orjat terrorisoivat Roomaa ja Italiaa kolmen vuoden ajan. Antiikin arvioiden mukaan näissä kapinoissa ja niihin liittyneissä taisteluissa menetti henkensä yhteensä miljoona ihmistä.

Orjakapinat, orjien taloudellisen arvon lisääntyminen ja humaanimpi ajattelu vaikuttivat kuitenkin vähitellen orjien kohtaloa parantavasti, etenkin kun orjien määrä sotien loputtua nopeasti väheni. Myös lainsäädännöllisesti pyrittiin orjien asemaa parantamaan ja kieltämään heidän surmaamisensa.

Orjien väliset avioliitot (contubernium) hyväksyttiin, ja orjien jälkeläisiä, kotiorjia (verna) kohdeltiin hyvin. Orja saattoi myös koota epävirallisesti omaisuutta (peculium) ja ostaa sillä vapautensa. Monet isännät vapauttivatkin orjansa.
Gladiaattorit Orjien vapauttaminen Roomassa

Muuallakin, myös Kreikassa, vapautettiin orjia, mutta missään se ei ollut yhtä yleistä ja täsmällisesti organisoitua, kuin Roomassa. Erityisesti Augustuksen ajoista lähtien roomalaiset vapauttivat usein orjiaan. Jotta orjia ei olisi vapautettu liikaa, säädettiin vapautettavan orjan alaikärajaksi 30 vuotta. Vapautuneesta orjasta tuli Rooman kansalainen, hän sai lähes täydet kansalaisoikeudet ja hän otti nimekseen yleensä oman isäntänsä etu- ja sukunimen, johon lisättiin hänen oma nimensä lisänimeksi. Monet vapautetut orjat menestyivät roomalaisessa yhteiskunnassa erittäin hyvin ja pääsivät korkeisiin asemiin.

Vapautumiseen tähtäävän aloitteen tekijänä saattoi olla joko itse orja tai hänen isäntänsä. Orjat saattoivat myös, jos heillä oli kylliksi varoja ja hinnasta päästiin sopimukseen, ostaa itsensä vapaiksi. Näillä kaupparahoilla isäntä saattoi ostaa itselleen uusia orjia ja pitää yli jäävät varat voittona.

Naisorjat vapautuivat usein siksi, että he menivät avioliittoon. Vapautuneet miesorjat saattoivat jäädä edelleenkin asumaan isäntänsä taloon ja toimia erilaisissa vastuullisissakin tehtävissä, kuten perheen taloudenhoitajina.

Muodollisia menettelyjä ja asiakirjoja siitä, kuinka vapautus lain mukaan tapahtui, oli useampia. Yhdessä niistä orja tuli vapaasyntyisen edustajansa (assertor libertatis) kanssa jonkun tietyn virkamiehen: preetorin, konsulin, prokonsulin, legaatin tai Egyptin prefektin eteen. Seuraavaksi edustaja kosketti orjaa vitsalla ja kuulutti ääneen, että orja nyt oli vapaa. Jos isäntä vaikeni eikä protestia kuulunut, virkamies vahvisti vapautuksen. Protokollassa isäntä seuraavaksi käänsi entisen orjansa ympäri ja antoi tälle viimeisen läimäytyksen (alapa). Näin orja oli vapaa menemään matkoihinsa vapaana kansalaisena.

Herkules

Herkules eli Herakles - kreikkalaisen mytologian sankarihahmo, Zeuksen poika ja puolijumala, joka suoritti 12 urotyötä ja liittyi kuoltuaan jumalten joukkoon. Orja saattoi joskus hädissään, viimeisenä keinonaan, paeta johonkin temppeliin jumalten suojiin. Orjaa ei voitu tällöin muitta mutkitta hakea pois temppelistä, vaan suoritettiin tutkinta.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuvat - Orjatar - The Lamp of Wisdom, Waterperry Gardens - Copyright © Calotype46
*Kuva Herkules - Copyright © Schodts
Spartan orjia ja maljakoita Spartan orjat - helootit

Sparta valloitti kahdessa ankarassa sodassa vuoden 700 eaa. tienoilla Messenian hedelmällisen tasangon ja jakoi maatilojen myötä niiden messenialaiset asukkaat helootteina, valtion omistamina maaorjina, spartalaisille perheille. Salainen poliisi valvoi helootteja tarkoin ja surmasi kapinahankkeista epäillyt, mutta siltikin helootit kapinoivat usein. Järjestelmä päättyi n. 190 eaa. ja kasarmimaiseen elintapaan jähmettyneestä Spartasta tuli tavallinen kreikkalainen pikkuvaltio. Sen heloottisysteemi on antanut esikuvan ihannevaltioiden kaavailuun sekä antiikissa että myöhemminkin.

Lapsonen Barbaarivanki

Barbaarit antiikissa Barbaarit

Veistos esittää roomalaisten vangiksi ottamaa barbaaria. Musée départemental Arles antique (MDAA) Ranska.

Kreikkalaiset käyttivät termiä "barbaarit" (kr. barbaros, lat. barbarus) muukalaisista, jotka eivät osanneet kreikkaa, tai puhuivat sitä kehnosti. Kreikkalaisista näiden muukalaisten kieli kuulosti käsittämättömältä "bar bar"-mongerrukselta. Barbaari-sanalla viitattiin yleisesti vierasmaalaisiin, mutta sitä voitiin käyttää myös haukkuma- ja pilkkasanana muista kreikkalaisista.

Antiikin kreikkalais-roomalaisen maailman pohjoispuolella oli suuri määrä barbaarikansoja, jotka aika ajoin pyrkivät tunkeutumaan Kreikan ja Rooman valtiollisten rajojen sisäpuolelle. Antiikin mytologiassa ja kirjallisuudessa käsiteltiin runsaasti tätä teemaa, jossa pohjoisen villit, raakalaismaiset ja sivistymättömät barbaarit muodostivat jatkuvasti toistetun uhan.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright © Jacqueline Poggi
Gregorius I ja enkelit
Gregorius I Rooman orjamarkkinoilla

Tuleva paavi Gregorius I (540 - 604) kohtaa anglosaksisia orjalapsia Rooman orjamarkkinoilla. Gregorius ihasteli vaaleakutristen lasten kauneutta, keskusteli tovin lasten kanssa ja kutsui näitä "Jumalan enkeleiksi". Maalauksen sijaintipaikkana on Westminster Cathedral.
Amorin nuolen lävistämä sydän Homoseksuaalidraamaa ja orjien joukkoteloitus - Neron hallinto kriisissä

Ikivanhan lain mukaan, jos orja surmasi isäntänsä, niin kaikki samassa taloudessa olevat orjat rangaistukseksi teloitettiin.

Vuonna 61 muuan orja surmasi tikarilla kaupungin prefektin, Pedanius Secunduksen. Syynä murhaan oli se, että orja oli rakastunut samaan poikaan, kuin Secunduskin. Siten oli kyseessä mustasukkaisuusmurha.

Orjan teko oli toki tuomittava, mutta kaupunkilaisia kuohutti suuresti se, että orjan teon vuoksi prefektin 400 täysin syyttömän orjan oli kuoltava. Tapahtui kansannousu, kansa alkoi mellakoida ja osoitti päättäväisesti, että se ei hyväksyisi orjien joukkoteloitusta.
Tapaus tuli senaatin käsittelyyn ja siellä mielipiteet jakautuivat. Eräs oikeusoppinut, Gaius Cassius, piti teloitusta ehdottoman välttämättömänä ja piti sen puolesta kiihkeän puheen. Senaattorit kuuntelivat puhujaa hämmentyneinä, vaikka heistä suurin osa olikin vanhoillisia ja kannatti kollektiivista rangaistusta. Cassius piti puheessaan suurinta osaa orjista syypäinä prefektin murhaan, koska hänen mielestään teko ei olisi onnistunut, jos ei ainakin osa orjista olisi ollut siitä tietoinen ja sallinut sen tapahtuvan, yrittämättäkään sitä estää. Cassiuksen mielestä oli ilmiselvää, että teloituksessa "kuolisi myös pari viatonta". Mutta hän päätti pitkän puheensa: "Vahingon, jonka yksilö kärsii, korvaa kokonaisuudelle tuleva hyöty". Tällä hän viittasi siihen, että orjien roskajoukko hänen mielestään pidettiin kurissa vain pelon avulla.

Kukaan ei tämän jälkeen pitänyt puolustuspuhetta orjille. Tosin pientä mutinaa esiintyi, koska joukossa kuolisi myös naisia ja lapsiakin.

Teloitus määrättiin seuraavalle päivälle, mutta siitä ei tullut mitään. Tuhannet orjat, vapautetut ja alhaissäätyiset roomalaiset piirittivät vankilan, josta nuo neljäsataa piti kuljettaa teloituspaikalle. He olivat aseistautuneet kivin ja uhkasivat kivittää sotilaat ja sytyttää vankilan tuleen, jos yhdenkään orjan päästä taitettaisiin hiuskarvaakaan. Tapaus kehittyi kansannousuksi
Ensimmäisen kerran kuusivuotisen hallituskautensa aikana Nero näin sai kansan vastaansa. Massat, joihin hän tähän saakka oli pyrkinyt vaikuttamaan leivän ja sirkushuvien avulla ja joiden suosiota hän piti tärkeänä, olivat nyt ensimmäisen kerran nousseet häntä vastustamaan.

Tämä oli Nerolle suuri järkytys ja hän joutui pelon valtaan. Jos hän antoi periksi massojen edessä, hän nostatti vastaansa Rooman hyväosaiset kansalaiset ja aateliston, jos hän pysyisi kovana, vihollisina olisi tavallisten kansalaisten massa. Nero päätyi neuvonantajiensa avulla ratkaisuun, jonka mukaan teloitus olisi paras vaihtoehto. Katu, jota pitkin orjat vietiin teloituspaikalle, eristettiin - ja kaikki 400 ripustettiin ristille. Tästä lähtien Neron ja kansan suhteet eivät koskaan enää palanneet ennalleen ja Nero pelkäsi omaa kansaansa.

Cupido

Lähteitä
Philipp Vandenberg: Nero
Spectrum
Paavo Castrén: Uusi antiikin historia - Otava
Kulttuuri antiikin maailmassa - Kustannusosakeyhtiö Teos
Nathaniel Harris: Antiikin Kreikka - Gummerus
Työläinen
Palloilija
"Työmies - Labor" - Omaha, USA - kuva yllä.
*Palloilija" - Gnesta, Ruotsi - kuva vasemmalla.


Cupido

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva yllä, Omaha, USA - Copyright © Thom Watson
*Kuva vasemmalla, Gnesta, Ruotsi - Copyright © Let Ideas Compete


Adonis ja Venus

Amorin nuolen lävistämä sydän Ostaisimmeko orjan?!

Orjuuden kohdalla nykyihmisen on vaikeaakin ihan realistisesti ajatella sitä, että ihmisen saattoi orjuuden aikana ostaa. Sai valita sukupuolen, iän ja käyttötarkoituksen - saattoi ostaa itselleen työläisen, muurarin, kultasepän, konttorityöntekijän tai opettajan. Orjien hinnat vaihtelivat suunnattomasti, riippuen orjan iästä, terveydestä ja taidoista. Ateenassa 400-luvulla eaa. tavallinen orja maksoi noin 150 drakmaa. Erään luotettavan arvion mukaan tuolloin 90 prosentilla väestöstä vuotuinen ansio oli 180 - 480 drakmaa, joten orjia sitten kuitenkin ostelivat enimmäkseen vain rikkaat.
Orientin orjakauppaa
Amorin nuolen lävistämä sydän Orientin orjakauppaa

Otto Pilnyn maalauksessa käydään orjakauppaa aavikoilla. Sekä myyjät, että ostajat vaikuttavat ilmeistään päätellen hyvin tyytyväisiltä neitosten kauneuteen.

Jo antiikin aikana harjoitettiin suurimittaista orjakauppaa, mutta vasta suurten löytöretkien jälkeen se länsimaissa laajeni todella merkittäväksi ja tuottoisaksi liiketoiminnaksi. Orientin haaremeihin kerättiin joko ryöstämällä tai ostamalla vuosisatojen ajan tyttöjä ja nuoria naisia. Toki myös poikia, sillä heitä tarvittiin eunukeiksi.
*** tunturisusi.com linkit ***