Arktisella sudella on tavallisesti valkoinen turkki, joka on paksumpi, kuin muilla susiperheen alalajeilla. Arktisissa susissa on kuitenkin kaikenvärisiäkin susia, jopa mustia - mutta myös harmaita ja punertavanruskeita. Arktisissa susissa on tapahtunut sopeutumista kylmiin elinoloihin: Niiden korvat ovat pienemmät, lihakset ovat jonkin verran lyhyemmät ja jalat selvästi lyhyemmät, kuin muilla susilla - koko olemus on tanakka. Arktisen suden säkäkorkeus vaihtelee noin 63 - 79 cm. Keskimääräinen korkeus päästä varpaisiin on noin 90 cm. Niiden ruumiinpituus kuononkärjestä hännänhuippuun vaihtelee 90 - 150 cm välillä. Uroksen paino on noin 65 kiloa. Kautta aikain tavattu painavin susi oli arktinen susi, joka kaadettiin Alaskassa vuonna 1939. Se painoi 175 paunaa eli noin 80 kg. Naaraat ovat urosta kevyempiä. Arktisilla susilla on tarkka näkö-, kuulo- ja hajuaisti. Vankeudessa arktinen susi voi elää yli 17-vuotiaaksi. Luonnossa kuitenkin keskimääräinen ikä on 7 vuotta.

Tundran ja jäätiköiden susia

Koska kykenee kestämään vuosikausia pakkasta, viisi kuukautta kestävää pimeyttä ja viikkoja ilman ruokaa, arktinen susi elää eräässä niistä harvoista paikoista maailmassa, jossa se on turvassa kaikkein suurimmalta vaaralta - ihmiseltä. Nimensä mukaisesti arktiset sudet elävät maailman pohjoisimmilla alueilla ja asuttavat erästä maailman epäsuotuisimmista alueista; hyistä, kylmää ja luoksepääsemätöntä tundraa ja jäätiköitä, kumpuilevia kukkuloita, jäätikkölaaksoja, matalia järviä ja vihreitä tasankoja. Ne voivat elää paikoissa joissa lämpötilä on jatkuvasti alle nollan ja maaperä on ikuisessa jäässä. Huhtikuussa ilman lämpötila harvoin nousee yli -30 °C. Arktinen susi on yksi niistä harvoista nisäkkäistä, jotka kykenevät sietämään näitä oloja. Pääsääntöisesti arktisten susien asuinseutujen eteläisin raja kulkee 70:n pohjoisen leveysasteen tienoilla.

Kanadan arktiset saaret ja Grönlannin pohjoisimmat rannikot ovat tämän alalajin keskeisintä elinaluetta. Näissä olosuhteissa voi ravinnon saanti tuottaa arktiselle sudelle ongelmia - ja saalista etsiessään se joskus joutuu taivaltamaan tavattomia matkoja. Eristyneistä elinoloista on ollut sudelle kuitenkin hyötyäkin; sen olemassaolo ei eräitä tiettyjä saaria lukuunottamatta, ole joutunut uhatuksi. Ihminen ei ole voinut metsästää sitä liiallisesti - eikä tuhota sen elinympäristöä. Eteläisin tavattu arktinen susi on liikkunut Minnesotan pohjoisosissa, mutta näin etelässä arktiset sudet ovat poikkeus ja harvinaisuus. Minnesotasta näitä susia on tavattu yksi ainoa. Arktisen suden eteläisintä asuinseutua edustavissa Albertan pohjoisissa osissa Kanadassa, 60:n leveysasteen tienoilla tavataan arktisia susia useamminkin.



Arktinen susi, kuva Copyright © L. David Mech, Senior Research Scientist, Biological Resources Division, U.S. Geological Survey.

Arktisten susien silmissä sinistä ja violettia

Metsäseutujen suden silmien väri vaihtelee ruskean eri sävyistä aina keltaiseen ja oranssiin asti. Arktisilla susilla silmien värissä metsäsusiin verrattuna on eroa, sillä niiden silmät vivahtavat usein enemmän taikka vähemmän siniseen, violettiin taikka ultraviolettiin. Tässä on kyse silmän sopeutumisesta arktisiin oloihin - on kyse arvokkaasta arktisesta ominaisuudesta. Arktisilla eläimillä siniset silmät toimivat apuna lumisokeutta vastaan ja niillä havaitaan saaliseläin valkoisen maiseman keskeltä helpommin.

"Napasuden ultraviolettiin vivahtavat silmät heijastavat pois samanvärisistä säteilyä pallonmuotoiselta pinnalta suoraviivaisesti poispäin mykiöstä, joka sijaitsee pallon huippupisteessä. Ne ovat näin sopeutuneet absorboimaan osan runsaasta arktisen kevättalven auringon hankiheijastuksesta. Havaitessaan kohteen, joka ei kiteillään, kuten lumi, heijasta ultraviolettisäteilyä, näkee susi sen hiukan tummempana eli violettina. Eihän höyhen- samoin kuin karvapeitekään heijasta mitään. Siis koska kaikilla arktisilla eläimillä on talvella valkoinen suojaväri, samoin napasudella, pitää sinisilmäinen hiipiessään ensihavainnon valttia tassussaan. Näillä puuttomilla tasaisilla, vailla näkösuojaa olevilla mailla tämä valtti voi toisinaan olla elinehto." (Petri Kangasvuo: Nuotiofilosofiaa sinisistä silmistä ).

Arktisen keskitalven aikaan, jolloin valoa ei ole, toimii sininen silmä saalistuksessa hämäränäön myötä myös arktisissa oloissa tehokkaimmin. Synkimmän kaamoksen aikaan, auringon kadottua, maisema hehkuu punertavaa kajoa. Hangen punahehku moninkertaistuu arktisen suden näkökentässä - kun taas punahehkua heijastamaton saaliseläin erottuu maisemasta kalmankalpeana.

Arktiset sudet ja ihminen

Kun arktisella tundralla, Ellesmeren saarella Kanadan pohjoisosissa tutkittiin susien elämää, niin voitiin todeta, että ne eivät pelänneet ollenkaan ihmistä - koska niitä ei ollut koskaan metsästetty. Sudet lähestyivät uteliaina ihmistä - eivätkä olleet ollenkaan aggressiivisia. Arktinen susi elää äärettömän vaikeissa luonnon oloissa ja kamppailee, selviytyäkseen hengissä seuraavaan päivään. Joskus se joutuu selviytymään viikkojakin ilman ruokaa.. Mutta sille on etuakin sen ankarista elinseuduista, sillä vaarallisin sen vihollisista, ihminen, lähes täysin puuttuu. Vain siellä, missä inuiitit asuvat, kohtaavat sudet ja ihmiset toisensa. Inuiitit myös edelleen metsästävät arktistakin sutta, mutta inuiittien määrä arktisten susien alueilla on hyvin vähäinen ja inuiitteja on näille seuduille tullut vasta 1950-luvulla. Vähäisen metsästämisen ja puuttuvan vainon vuoksi arktinen susi on ainoa suden alalajeista, jota tavataan edelleen kaikkialta sen alkuperäisestikin asuttamilta seuduilta. Arktisten susien elämää on tutkittu ja seurailtu vielä varsin vähän, johtuen niiden etäisistä asuinseuduista.



Liikkuminen ja ravinto

Ravinnon etsiminen pitää arktiset sudet etenkin talvisin ja keväisin jatkuvasti liikkeellä ja ne vaeltavat hyvin pitkiä matkoja. Niiden kiertelemällä alueella voi olla pinta-alaa noin 2000 neliökilometriä. Pisimmillään arktisten susien vaellukset voivat olla jopa 900 kilometriä. Sudet tappavat kaikki reitilleen osuvat, saaliiksi sopivat eläimet ja syövät niistä kaiken mahdollisen mukaan lukien nahan, turkin ja luut. Mitään osaa ei ole varaa jättää syömättä, sillä seuraavaan ateriaan voi kulua pitkä aika. Tärkeimpiä saaliseläimiä ovat karibut ja myskihärät - pienemmistä myös napajänikset ja sopulit. Karibujen vuodenkierron mukana tapahtuvat siirtymiset laitumilta toisille vetävät mukaansa ja niitä seurailemaan myös arktisia susia. Kun lämpötila talvella laskee jyrkästi, sudet voivat seurata muuttavia karibuja elelään.

Suurten eläinten saalistus on susilaumalle hyvin vaativaa ja vaarallista. Arktisten susien pitää metsästää yhdessä laumana tavoitellessaan suurta saalista. Karibu tai myskihärkä on liian voimakas yksittäiselle sudelle. Kun susilauma lähestyy myskihärkälaumaa avoimessa maastossa, yllätyshyökkäyksen etu on kauan sitten menetetty. Myskihärät ovat aistineet jo kaukaa susien lähestymisen ja muodostaneet suojaavan piirin, ikäänkuin elävän linnoituksen, keskellä olevien vasikoidensa suojaksi. Yllätyshyökkäykset yleensäkin ovat lähestulkoon mahdottomia avoimella tundralla. Myskihärillä on suuret sarvet ja kokonsa vuoksi niillä on suuri painoetu susiin nähden. Siksi sudet luottavat yhteistyöhön. Ne kiertelevät laumaa, toivoen säikäyttävänsä sen. Useimmiten sudet eivät tässä onnistu. Vain noin joka kymmenes tällainen hyökkäys johtaa tappoon. Jos myskihärät pelästyvät, sudet yrittävät välittömästi eristää nuoren tai heikon yksilön laumasta. Jos yksi susi saa kiinni saaliista, toiset ryntäävät sen avuksi, kunnes susien yhteinen paino pakottaa saaliin maahan. Sudet voivat olla ilman ruokaa useita päiviä. Kun ne onnistuvat saalistuksessa, ne voivat syödä monta kymmentä kiloa lihaa seuraavien päivien kuluessa, sillä myskihärästä riittää ateriaa useampien päivien ajaksi.

Samaa saalistustaktiikkaa sudet toteuttavat karibujenkin kanssa. Kun susilauma on löytänyt karibut, karibut muodostavat suojelevan renkaan vasojen ympärille. Nyt susien on saatava karibut jotenkin siirtymään. Tähän päämäärään päästäkseen sudet kiertelevät saadakseen lauman liikkumaan. Kun susi näkee mahdollisuuden, se hyökkää. Kun susi on päässyt renkaan sisäpuolelle, karibut lähtevät pakoon. Sitten sudet ottavat kiinni pienimmät ja heikoimmat eläimet. Tämä on klassinen esimerkki "vain vahvimmat jäävät eloon" tapauksesta.



Käyttäytyminen, elekieli ja lisääntyminen

Arktisetkin sudet elävät sosiaalisesti muitten susien tapaan laumoissa. Se on niille ehdoton elossa säilymisen edellytys, sillä karibu on eräs suden pääasiallisista saaliseläimistä - ja yksin ei sudelle karibun kiinni saaminen onnistu. Sudet elävät pienissä laumoissa tai perhe-ryhmissä, jotka koostuvat lisääntyvästä parista (alfa-pari), niiden pennuista ja niiden paria vailla olevista jälkeläisistä useamman vuoden ajalta. Dominoiva, tai lisääntyvä pari tunnetaan alfa uroksena ja alfa naaraana. Muut sudet laumassa kunnioittavat alfa-paria ja seuraavat sitä kuuliaisesti.

Alempiarvoiset sudet pitävät aina häntäänsä matalammalla, kuin mitä johtava uros. Johtavat eläimet myös saattavat pakottaa alempansa ryömimään tai makaamaa selällään, kunnioituksen osoitukseksi. Nuoret sudet ovat lauman nokkimisjärjestyksessä alimpana, mutta kun ne kasvavat, niiden asema paranee, kun vanhuuden tuoma heikkous alentaa aiemmin korkea-arvoisempien asemaa.

Susi tulee sukukypsäksi toisena taikka kolmantena elinvuonnaan, kun elinkuukausia on takana noin 22. Naaraat tulevat lisääntymiskykyisiksi nuorempina, kuin urokset.

Koko syksyn ja talven arktiset sudet pysyvät liikkeessä. Maaliskuisen parittelun jälkeen kantava naaras jättää lauman löytääkseen pesän, johon synnyttää pentunsa. Naaras voi kaivaa uuden pesän. Kuitenkin, jos maa on jäässä naaraan on pakko palata vanhaan, luolassa tai kiviröykkiön alla olevaan pesään. Kantoaika on noin 60 - 63 vrk. Pennut syntyvät kuuroina, sokeina ja avuttomina. Pentuja syntyy keskimäärin 4 - 5. Ne ovat täysin riippuvaisia emostaan, joka vuorostaan luottaa kumppaninsa tuovan sille ruokaa, jota se tarvitsee. Kuukauden kuluttua pennut voivat syödä lihaa. Siitä lähtien koko lauma jakaa vastuun pentujen ruokkimisesta puoliksi sulaneella lihalla saaliista. Noin vuoden kuluttua pennut eivät ole enää riippuvaisia emostaan ja ne lähtevät omille teilleen.

Sudet eivät ole yksinäisiä, vaarallisia ja pahoja kuten niiden usein kuvataan olevan. Ne ovat yksinkertaisesti suuria, villejä koiria, joiden on yritettävä selviytyä. Kokeneet sudentarkkailijat kuvaavat suden upeimmaksi luonteenpiirteeksi "ystävällisyyttä". Sudet osoittavat kaiken aikaa kiintymystään toisiaan kohtaan nuolemalla, hännän heilutuksella, kuonon nuoleskelulla ja muilla eleillä, joista vain muutamia on edellä kuvailtu. Tämä "ystävällisyys", on välttämättömyys metsästäjälle, jonka on luotettava yhteistyöhön ja yhdessä toimimiseen.

Myös yksinäisiä arktisia susia liikkuu. Yksinäiset sudet ovat usein nuoria uroksia, jotka ovat lähteneet laumastaan löytääkseen itselleen oman reviirin. Ne karttavat toisia susia, elleivät nämä ole mahdollisesti tulevia kumppaneita. Kun yksinäinen susi löytää valloittamattoman reviirin, se julistaa alueen omakseen hajumerkein. Tällä reviirillään se sitten odottelee muita yksinäisiä susia, joidenka kanssa se aikanaan perustaa oman laumansa.

Testaa, mitä tiedät arktisista susista - CLICK!



TUNDRASUSI (Canis lupus albus) - engl. Tundra Wolf, Turukhan wolf

Pohjois-Amerikan ja Grönlannin arktisen suden vastine Euraasiassa on tundrasusi. Tundrasuden turkki on usein valkea ja sen karvojen pituus n. 15 cm. Tundrasusissa on kuitenkin turkkinsa värityksen suhteen enemmän tummia, metsäsuden värisiä yksilöitä, kuin arktisissa susissa.

Tundrasusi on aiemmin asuttanut koko Venäjän ja Siperian pohjoisosien tundraa ja Jäämeren rannikkoa aina Suomen lähettyviltä Kamtšatkan niemimaalle asti. Hävitetty eräiltä arktisilta saarilta sukupuuttoon, mutta tavataan silti edelleen mantereen puolelta. Määristä ei tarkempaa tietoa. Palautunut esimerkiksi Wrangelin saarelle. Neuvostoliiton aikana susia tapettiin maassa kaikin mahdollisin tavoin. Tundrasusiakin myrkytettiin ja ammuttiin helikoptereista, joilta ne eivät avoimessa maastossa päässeet piiloon. Nykyisin, Venäjän muuttuneissa oloissa, tundrasudenkin selviytymis mahdollisuudet ehkä ovat hitusen paremmat, eikä sitä yritetä ehkä ainakaan hävittää sukupuuttoon. On kuitenkin muistettava, että susien, tundrasusienkin, metsästys Venäjällä on varsin kontrolloimatonta. Susia metsästetään edelleen jopa turkiseläiminä - ja niitä ammutaan tavattaessa haittaeläiminä. Salametsästys on laajaa, eikä susien kohdalla ampumista ilmeisesti mielletä edes salametsästykseksi. (Tieteellinen nimi: Kerr , 1792)



Kuvassa euraasialainen tundrasusi. Kuva Copyright Ralf Schmode.

Lähteenä mm. Arctic Wolves and Their Prey - L. David Mech Biological Resources Division U.S. Geological Survey. Käännöstyötä suoritti Kuuntytär. Tekstin muokkaukseen ja sisällön tarkistukseen osallistui myös Tunturisusi. Copyright Arctic Wolf.

Creative Commons
Arktinen susi sivuilla logossa Copyright Nick'sPicks - Creative Commons: Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.

Sivut © Tuikkis