Tunturisuden sivut
Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright Frederic Dewulf


Bernhardinkoira

Bernhardinkoira Bernhardinkoira - Alppien laupias samarialainen

Bernhardinkoira on suurikokoinen, sveitsiläinen vuoristokoira. Se tunnetaan siitä, että se pelastaa eksyneitä ja lumimyrskyihin taikka -vyöryihin kadonneita ja valkoisen kuoleman uhkaamia ihmisiä. Bernhardinkoira on vuoriston jättiläinen ja laupias samarialainen, jonka äärimmäisen tarkat vaistot, urheus ja uskollisuus ovat luoneet sille legendaarisen maineen. Vanhan uskomuksen mukaan bernhardilainen omaa ylimaallisen, kuudennen aistin, joka jo ennakkoon varoittaa sitä tulevista pahoista ilmoista ja myrskyistä.

Bernhardinkoira on yksi tunnetuimmista, tiettyyn tehtävään erikoistuneista koirista. Niiden kolmensadan vuoden aikana, joina bernhardinkoiria on käytetty Alpeilla ihmisten pelastamiseen lumivyöryistä, nämä koirat ovat pelastaneet noin 2 500 ihmishenkeä.

Pelastustehtävissään bernhardinkoira tunnetaan erityisesti siitä, että sen kaulassa roikkuu pieni brandytynnyri. Tämä tynnyri sisältää jotakin alkoholijuomaa, kuten konjakkia.

Bernhardinkoirat eivät ole vain pelastaneet, vaan ne ovat myös suojanneet ja turvanneet sekä munkkeja että matkalaisia aina vaanivilta rosvoilta. Moninaisiin bernhardilaisten käyttöihin on kuulunut myös se, että tarvittaessa nämä hyvin koulutetut koirat ovat hakeneet alppilaitumilta maitoa ja voita, joita ne ovat kuljettaneet selkäänsä kiinnitetyissä suurissa, suljetuissa astioissa.

Todella erikoisiakin tehtäviä on bernhardilaisilla ollut. Eräät kääntelivät paistinvartaitakin lihan kypsentämiseksi. Noina aikoina se tuskin kummastutti ketään, sillä koirapyörätkin olivat vielä yleisiä. Koira saattoi tällaisessa pyörässä hevosen taikka aasin tapaan tuottaa tarvittavaan työhön sen vaatiman energian.

Bernhardinkoira Bernhardinkoiran ominaisuuksia

Ulkonäkö, yleisvaikutelma. Bernhardinkoira on helposti tunnistettava rotu. Se on korkea ja sen massiivisuus tekee siitä mahtavan. Nykypäivän bernhardinkoirassa kaikki on valtavaa, aina käpäliin asti. Sillä on erittäin leveä kallo ja suuret leuat. Se on sopusuhtainen, kauttaaltaan tiivis ja lihaksikas koira, joka on vakavan, jopa surumielisen näköinen.

Luonne. Luonteeltaan rotu on luotettava, ylväs ja hyväntahtoinen, rauhallinen, kiintyvä ja uskollinen. Se on älykäs ja ystävällinen seurakoira, ollen myös äärimmäisen kärsivällinen lasten seurassa. Se kiintyy helposti lapsiin. Bernhardinkoira on iloinen, joskus hieman veijarimainenkin, mutta suhtautuu lasten kujeisiin aina yhtä lempeästi. Se osaa yleensä olla lasten kanssa varovainen voimistaan ja painostaan huolimatta. Bernhardinkoira suuttuu harvoin, mutta silloin kun se sen jostakin syystä tekee, on se kunnioitusta herättävä näky. Bernhardinkoira on tarvittaessa tinkimätön vahti, joka osaa pitää ehdottomasti puolensa.

Erityisominaisuudet. Bernhardinkoira jaksaa kulkea kokonaisen, pitkän päivän upottavan lumisilla rinteillä ja se pystyy löytämään reittinsä sakeimmankin lumipyryn ja sumun läpi. Se havaitsee jo 50 metrin päästä ihmisen, joka on hautautunut kolmimetrisen kinoksen alle. Alahuuli roikkuu, joten kuolaa valuu melko lailla. Isojen koirien lailla bernhardinkoirakin kehittyy hitaasti ja saavuttaa täyden kokonsa yleensä vasta puolentoista vuoden iässä.

Sairaudet. Muiden jättikoirien tavoin bernhardinkoirakin on altis luuston ja nivelten kasvuhäiriöille sekä mahalaukun kiertymälle.

Kotimaa. - Sveitsi. Bernhardinkoira on Sveitsin kansallisrotu.

Runko. Syvä ja leveä rinta, vahva ja suora selkä. Luisu, pehmeästi viettävä lantio, voimakas lanneosa. Vatsaviiva vain hieman ylösvetäytyvä.

Koko. Mahdollisimman suuri.

Korkeus. - Uroksen säkäkorkeus 70 - 90 cm, vähintään 70 cm - nartun säkäkorkeus 65 - 80 cm, vähintään 65 cm.

Paino. - Paino on valtava: 60 - 100 kg.

Karvapeite. - Karva on tiheää ja ruumiinmyötäistä. Kaksi karvatyyppiä: lyhytkarvainen ja pitkäkarvainen. Lyhytkarvaisella karvapeite on tiheä ja hyvin kova, mutta ei karkea - pinnanmyötäinen tai hiukan laineikas. Pitkäkarvaisella keskipitkä, sileä ja kevyesti laineikas. Häntä on tuuhea, verraten pitkäkarvainen. Pään etuosassa ja korvissa karva on lyhyttä ja pehmeää. Eturaajat ovat vain hieman hapsuiset. Reisissä voimakkaasti kehittyneet housut.

Väri. - Aina punavalkoinen - eli valkoinen punaruskein läiskin. Bernhardinkoirat ovat perusväriltään valkoisia ja niillä on rungossaan, valkoisella pohjalla joko erikokoisia punaruskeita, punaisia, oransseja tai mahonginvärisiä laikkuja ja läiskiä - tai koko selän ja kupeet peittävä punaruskea mantteli. Valkoista on rinnassa, käpälissä, hännän kärjessä, kuonon ympärillä, otsapirrossa ja niskaläikässä. Valkoinen kaulus on toivottava. Tumma maski ja tummat korvat ovat erittäin toivotut.
Sallitut värit ovat tummanruskea, punaruskea ja tiikeri. Tällöin päässä, rinnassa, jaloissa ja hännänpäässä on valkoista.

Häntä. Korkealle kiinnittynyt, pitkä ja paksu. Levossa alhaalla, liikkeessä koholla - kärki hieman taipunut. Toisin sanoin kuvaten, häntä on pitkä, raskas ja lähtee suoraan lantiosta leveänä, voimakkaana ja tasaisena kärkeen asti. Alaspäin riippuva häntä nousee innostuneella koiralla enemmän taikka vähemmän ylöspäin.

Pää. Hyvin voimakas. Suuri, pyöreä, leveä ja voimakas kallo, joka kaartuu pehmeästi sivuille voimakkaasti kehittyneiksi, korkeiksi poskiluiksi. Jyrkähkö otsapenger. Voimakkaasti kehittyneet ylähuulet ovat pitkät ja peittävät alahuulet kevyesti. Posket ovat sileät. Silmien välistä alkava syvä otsauurre ulottuu yli koko kallon ja mataloituu vähitellen kohti niskakyhmyä. Otsanahasta muodostuu silmien yläpuolelle melko voimakkaita ryppyjä. Kulmakarvat ovat hyvin voimakkaat. Purenta on leikkaava. Bernhardinkoiran mahtava pää ystävällisine ilmeineen vastaa sen rauhallista ja kärsivällistä luonnetta.

Kuono ja kirsu. Lyhyt ja leveä kuono, ei kapeneva, tyven syvyys suurempi kuin kuonon pituus, kuononselkä suora, hieman ylöspäin kääntyvä. Kirsu on suuri ja musta, hyvin voimakas ja leveä. Sieraimet ovat suuret, laajat ja avoimet.

Silmät. Silmät ovat pienehköt tai toisin ilmaisten keskikokoiset ja tummanruskeat. Ilme on viisas ja ystävällinen. Alaluomi hiukan riippuva.

Korvat. Korvat ovat keskikokoiset, ja tiiviisti päänmyötäiset. Ne ovat verraten korkealle kiinnittyneet, voimakkaasti kehittyneestä tyvestä ulkonevat, ensin hieman taittuen, sitten jyrkästi alas sivuille laskeutuvat.

Jalat. Etujalat eli eturaajat ovat pitkät, suorat ja voimakkaat. Takajalat ovat raskasluiset ja voimakkaat ja niiden kinnerkulmat ovat kohtuullisesti kulmautuneet. Reidet ovat hyvin lihaksikkaat.

Tassut eli käpälät. Suuret ja kaarevavarpaiset. Leveät, verraten tiiviit.

Muita nimiä. St. Bernhardshund, Saint bernard, Bernhardiner, Sankt Bernhardshund.

Ryhmä. Seurakoirat, ryhmä 2.

Bernhardinkoira

Bernhardinkoira

Bernhardinkoira hälytysvalmiudessa.

Bernhardinkoira

Kymmenen viikon ikäinen bernhardinkoiranpentu.

Bernhardinkoira

Brandytynnyri, joka on osa bernhardinkoiran tarua ja tarinaa.

Bernhardinkoira

Rescue-partio lähdössä pelastustehtäviin. Englantilainen taiteilija John Emms (1844 - 1912) on maalannut nöyrän munkin pyhine koirineen. Munkilla on kädessään pitkä keppi, jolla voi pistelemällä etsiä lumeen hautautunutta uhria.

All Rights Reserved
*Kuva, John Emmsin taidekuva Copyright Amber Tree


Vuoden 1690 seutuvilla italialainen barokkiajan taidemaalari, runoilija ja taidegraafikko Salvatore Rosa (1615 - 1673) maalasi kaksi luostarin koiraa. Toinen koirista on väritykseltään laikukas tai täplikäs. Toinen koira taas on "Mantelhund" eli ns. manttelikoira, ja sillä on enimmäkseen valkoinen pää. 1700-luvulta löytyy joitakin kirjallisia mainintoja luostarin koirista.

Rodun historiaa

Bernhardinkoiran tarina alkoi Alpeilta, luostarista, jonka mukaan rotu sittemmin sai rotunimensäkin. Pyhän Bernhardin luostarissa, Isossa Sankt Bernhardin solassa ovat munkit pitäneet tämän lauhkean rodun ensimmäisiä kanta-isiä jo ainakin 1660-luvulta alkaen, mutta ehkä varhemminkin.

Milloin ensimmäiset koirat ihan tarkalleen olivat Bernhardin luostari-majatalossa, ei ole aivan selvillä. Rakennus nimittäin paloi 1500-luvun lopulla, ja tulipalossa tuhoutuivat kaikki luostarin kirjalliset lähteet. Koirien on arvioitu saapuneen munkeille vuosien 1550 - 1660 välillä. Varsinaisesti selkeänä rotuna bernhardinkoira kuitenkin jalostui vasta 1800-luvulla.

Tämä lähellä Italian rajaa sijaitseva Bernhardin luostari on yksi Euroopan korkeimmalla sijaitsevia ja vanhimpia ihmisten asuinpaikkoja. Kun roomalaiset sotilaat marssivat solan kautta valloittamaan Eurooppaa, he pystyttivät sinne temppelin Jupiterille.

Sankt Bernhardin solan kautta on selviydytty Alppien ylityksestä jo pronssikaudelta saakka. Rooman valtakunnan aikana roomalaiset varuskunnat huolehtivat solassa matkalaisten turvallisuudesta. Rooman romahdettua sola menetti merktyksensä ja 500-luvulta alkaen koittivat muutamiksi vuosisadoiksi hiljaisemmat ajat. Keskiajalla siviilimatkalaiset taas palasivat, mutta tuolloin vaarana olivat ryöstelijät.

Ensimmäinen luostari tai majatalo Sankt Bernhardin solassa oli toiminnassa jo ainakin 800-luvun alkupuolella. Saraseenit tuhosivat ryöstöretkillään tämän luostarin 900-luvun puolivälin tienoilla. Bernhard Mentholilainen (1020 - 1081), joka julistettiin myöhemmin St. Bernhard -pyhimykseksi (Pyhä Bernard de Menthon), rakensi uuden majatalon näille tuhotun majatalon vanhoille raunioille noin vuonna 1049. Hän omisti elämänsä niiden köyhien pyhiinvaeltajien auttamiselle, jotka kulkivat tavallisesti jalkaisin solan kautta matkallaan Roomaan.

Luostari-majatalosta tuli tärkeä suojapaikka kaikille niille matkailijoille, jotka kulkivat vaikealla vuoristotiellä Sveitsin ja Italian välillä. Munkkien koirilla oli alusta alkaen oma tärkeä sijansa matkalaisten turvallisuuden hoitamisessa, aluksi vahteina ja myöhemmin pelastustehtävissä. Munkit koirineen huolsivat matkalaisia, ruokkivat, majoittivat, opastivat, vahtivat, turvasivat ja lopulta, jos kaikki ei mennyt ihan nappiin, myös etsivät ja pelastivat.

Taivaallinen pelastuspartio - munkit ja alppimastiffit, eli pyhät koirat eli luostarikoirat eli alppikoirat

1600-luvulta 1700-luvun puoliväliin saakka bernhardinkoirat toimivat vain vahtikoirina. Vasta sitten opittiin antamaan arvoa niiden erinomaisille luonteenpiirteille ja poikkeuksellisille kyvyille toimia hengenpelastajana vuoriseuduilla.

Munkkien käytössä bernhardilaiset olivat sekä vetokoirina, että laviini- eli lumivyörykoirina. Munkeilla oli myös vierasmajatoimintaa, ja luostarimajataloon tulijat saivat seurakseen ja vahdeiksi munkkien luostarikoiria. St. Bernhardin munkit koirineen auttoivat solan kautta kulkijoita ja pelastivat lumi- ja maanvyöryjen, sekä ankarien pakkasten koettelemia uhreja.

Vuonna 1707 ylityöllistetyt munkit huomasivat, että heidän voimakkaat, hyvävainuiset ja vahvaturkkiset koiransa sopivat heitä itseään paremmin opastamaan ja pelastamaan kulkijoita. Petollisen kapeilla, lumenpeittämämillä poluilla, joilta ihmiset usein syöksyivät alas varmaan kuolemaan, saattoivat varmajalkaiset bernhardinkoirat näyttää oikeaa tietä.

Lumimyrskyn noustessa yllättäen raivoon korkeilla vuorilla, putoaa näkyvyys lyhyessä hetkessä pariin metriin. Noissa oloissa saattoivat kokeneimmatkin vuortenkulkijamunkit hetkessä eksyä ja hautautua lumeen. Avuksi tulivat bernhardinkorat, joiden hämmästyttävä suuntavaisto oli kuin ylimaalllinen taivaanlahja lumimyrskyissä. Yhdessä munkit ja bernhardinkoirat muodostivat kuin taivaallisten voimien tukeman pelastuspartion, valmiina ihmetekoihin, joista puhuttiin vielä satoja vuosia myöhemmin.

Barry - sankaribernhardilainen

Kaikki bernhardinkoirat ovat sankareita, mutta erityistä mainetta on saanut ihmishenkiä pelastanut Barry. Barryn nimi tarkoittaa eräässä saksan murteessa karhua. Kuolemattomaan maineeseen bernhardinkoirat nousivat 1800-luvulla, jolloin vuorien sumuisia rinteitä tallusteli, brandytynnyri kaulallaan, tunnetuin pelastuskoira Barry. Tämä kaikkein kuuluisin bernhardinkoira Barry, oli mukana ainakin 40 ihmisen hengenpelastuksessa. Mahdollisesti Barryn pelastamia ihmisiä on ollut jopa yli 200. Koko maailma tuntee tarinan siitä, kuinka Barry löysi ja pelasti lumeen nukahtaneen lapsen. Lämmitettyään lasta kielellään, koira kantoi sen selässään munkkien majataloon.

Tarinan mukaan Barry itse menehtyi jäähakun iskuun, jonka sille antoi 41. pelastusoperaation kohde, kauhistuessaan lumiloukkoaan lähestyvää jättikoiraa. Tämä tarina oli jo perimmältään epätosi, sillä Barry oli bernhardinkoiraksi pieni, se painoi vain 40 - 50 kiloa ja oli säkäkorkeudeltaankin hieman alle 65 cm.

Todellisuudessa Barry koki luonnollisen kuoleman vuonna 1814 neljäntoista vuoden ikäisenä. Se on esillä täytettynä Bernin luonnonhistoriallisessa museossa. Myös Asniresin koirahautausmaan portilla sen patsas valvoo ystäviään. Ja lisättäköön vielä, että Barryn jälkeen Pyhän Bernhardin luostarin komeimmalle uroskoiralle on aina annettu nimeksi Barry.

Barryn mukaan näitä luostarin pelastuskoiria kutsuttiin barrykoiriksi, kunnes sitten tilalle tuli rotunimi bernhardinkoira vuonna 1880.

Näiden suurenmoisten koirien urotöistä kerrotaan monenmoisia sankaritarinoita ja niiden kerrotaan pelastaneen ainakin 2 500 ihmisen hengen. Vielä nykyisinkin bernhardinkoirat ovat syntymäluostarinsa maskotteja.
Alppimastiffit

Konjakkitynnyri

Englantilainen taiteilija Edwin Henry Landseer (1802 - 1873) on maalannut vain 17-vuotiaana, vuonna 1820 maalauksen "Alppimastiffit pelastamassa uupunutta vaeltajaa". Bernhardinkoiria kutsuttiin tuolloin monilla nimillä, kuten alppimastiffeiksi. Koirista toinen kutsuu haukkumalla apua. Toinen koira yrittää virvoittaa miestä, nuolemalla tämän kättä.

Koiran kaulassa roikkuu lumisten ja kylmien vuorten elintärkeä pelastuksen apuväline, ainakin kuvataiteessa ja valokuvissa, nimittäin pieni konjakkitynnyri. Konjakkihan sekä virvoittaa että lämmittää. Vuonna 1820 ei tällaista tynnyriä vielä ollut laisinkaan näiden koirien kaulassa, mutta tästä nerokkaan ja mestarillisen koiramaalari Landseerin tynnyrioivalluksesta on sittemmin tullut bernhardinkoirien symboli. Mikä tämän symbolisen tynnyrin merkitys oli käytännön toimissa, lue siitä alempaa.

Munkki ja bernhardinkoirat

Englantilainen taiteilija John Emms (1844 - 1912) on maalannut upean teoksen munkista Pyhä Bernhard, bernhardinkoirineen.

Pelastusryhmässä neljä bernhardinkoiraa - ja neljä konjakkitynnyriä - tarua ja tarinaa

Yksi tunteikas tarina kertoo siitä, miten bernhardinkoirat toimivat. Tosi toimissa silloin, kun bernhardinkoirat ovat olleet pelastamassa ihmisiä lumivyöryistä tai sortumista, niitä on käytetty neljän koiran ryhmänä. Ihannetapauksessa silloin, kun kvartetti löysi lumen alta uhrin, niin koirat menettelivät seuraavasti. Kaksi koirista meni makaamaan onnettomuuden uhrin viereen, pitääkseen hänet lämpimänä. Yksi nuoli uhrin naamaa, virvoittaakseen hänet ja yksi koirista palasi luostariin hälyttämään munkkeja apuun.

Jos uhri tuli tajuihinsa, hän saattoi ottaa konjakkiryypyn kunkin koiran kaulapantaan kiinnitetystä tynnyristä. Neljän tynnyrin kanssa oli olemassa jo sellainenkin vaara, että joku uhri saattoi intoutua nautiskelemaan konjakkia liiankin kanssa.

Bernhardinkoira Satujen ja tarinoiden tynnyrit

Eipä taida kuitenkaan olla olemassa ihanan viattomia, tynnyrissä kasvaneita tyttöjä eikä tosi toimissa olevia bernhardinkoiria, joilla olisi tynnyri kaulassaan. Konjakkitynnyrit ovat osa sitä myyttistä tarua ja tarinaa, joka kulkee bernhardinkoirien mukana, kaiken toden rinnalla. Onhan bernhardinkoira kokonaisuudessaankin jo sellainen käsite, että se on vuosisatojen myötä houkuttanut keksimäänkin kaikenlaista. Todellisuudessahan koko tynnyri oli taiteilijan maalauksessaan julkituomaa mielikuvituksen tuotetta, ja tästä tynnyri jäi elämään omaa elämäänsä.

Tuskinpa bernhardinkoirilla kuitenkaan tätä tynnyriä on riippunut kaulallaan muulloin, kuin silloin, kun ne ovat esittäytyneet matkailijoille ja kuvaajille. Itse asiassa, alkoholin antaminen kylmettyneelle, mahdollisesti jopa hypotermiselle, lumihaudassa makaavalle ihmiselle on varsin huono idea. Alkoholihan nimittäin laajentaa ihmisen pintaverenkiertoa, viimeisenkin lämpimän veren rynnätessä kehon pintaan, aikaansaaden täten nopeasti koko sisemmän elimistön jäähtymistä. Siltikin, ihmisten mielikuvissa on kuva tynnyriä kaulassaan kantavasta bernhardinkoirasta kestänyt ja säilyy edelleenkin vahvana. Ja sehän on vain hyvä ja kaunis asia, sillä usein niin paha maailma tarvitsee kauniita ja hyvyyteen johdattelevia tarinoitakin.

Matkantekoa alppisolissa kera lumiaurojen

Talvikuukausina matkanteko alppisolissa oli vaikeaa ja vaarallista. Oli tavallista, että joku munkki johdatti noina aikoina matkalaiset turvallisesti läpi solien. Munkin edellä taittoi taivalta yksi tai kaksi bernhardinkoiraa viitoittamassa tietä.

Bernhardinkoirat etenivät lumessa suuremmitta vaikeuksitta. Niiden leveä rintakehä ikäänkuin aurasi tieltään lunta, ja voimaa tähän menoon antoivat koirien voimakkaat jalat ja tassut. Näin syntyi lumeen polkua, jota pitkin ihmiset perässä saattoivat turvallisesti edetä.

Nykyisin pelastuskoirina käytetään usein sutjakampia ja keveämpiä koiria, kuten saksanpaimenkoiria. Ja pahat kielet väittävät, että nykypäivän bernhardinkoirat olisivat oppineet ainakin Alppien ulkopuolisessa maailmassa niin helpoille tavoille, että niistä ei muka enää lumiauroiksi olisikaan. Onpa voinut käydä niinkin, että omistajan on pitänyt nostaa bernhardinkoiransa ylös hangesta. Noo, tämä lienee kuitenkin harvinainen poikkeustapaus.

Pyhän Bernhardin luostari-majatalo

Pyhän Bernhardin luostari-majatalo - kuvassa 1890-luvulla

Pyhän Bernhardin luostari-majatalo, jonka maisemissa munkit aikoinaan kehittivät bernhardinkoiran, jatkaa toimintaansa edelleen. Viimeisin kirjattu tapaus, jolloin tämän majatalon bernhardinkoira pelasti ihmisen, on kuitenkin jo niin kaukana, kuin vuodelta 1955.

Bernhardinkoiria pidetään talossa edelleenkin perinteiden vaalimiseksi ja matkailijoiden viihdyttämiseksi, mutta onnettomuuksiin kiitävät nykyisin koulutetut pelastusryhmät helikoptereilla. Koiriakin käytetään silti edelleen lumeen hautautuneiden etsimisessä - mutta bernhardinkoirien kunniakas aika pelastustehtävissä entisessä suuruudessaan on jo kaukaista menneisyyttä.

Pyhän Bernhardin luostari-majatalo

All Rights Reserved
*Kuva Copyright © Flickr/Nikolaos Arvanitopoulos
Photo used with permission.

Pyhän Bernhardin luostari-majatalo

Tavattoman kaunis bernhardinkoira näki syntynsä tavattoman kauniissa ympäristössä. Iso Sankt Bernhard, jossa majatalo sijaitsee, on Länsi-Alpeilla (Valais'n Alpit eli Wallisin Alpit tai Penniiniset Alpit) Italian ja Sveitsin rajaseudulla sijaitseva sola, joka on vanhoista ajoista saakka ollut tärkeä kulkureitti Keski-Euroopan ja Italian välillä.

Solan korkein kohta on 2 469 metrin korkeudella meren pinnasta. Majatalo on Alpeilla Sveitsin puolella, vain muutaman sadan metrin päässä Italian rajasta.

Bernhardinkoira

Bernhardinkoira - rodun jalostus

Bernhardinkoira on jalostettu munkkien toimesta roomalaisen alkuperän omanneista, mastiffityyppisistä koirista. Nämä roomalaisten legioonalaisten mukana Alppeja ylittäneet muinaiset, valtavat molossit, sotadoggit, ovat lyhytkarvaisten bernhardinkoirien esi-isiä. Näitä roomalaisten koiria risteytettiin sveitsiläisillä maatiloilla paikallisten koirien kanssa ja näin syntyivät myös mm. isot sveitsiläiset paimenkoirat (Sennenhunde). Näistä risteytyksistä syntyivät myös bernhardinkoirien esi-isät. Alunperin kaikki ensimmäiset bernhardinkoirat olivat lyhytkarvaisia, mutta 1800-luvulla rodusta kehitettiin pitkäkarvainen muunnos.

1800-luvun alkupuolella munkeilla oli jo oma kennel ja jalostusohjelma bernhardinkoiralleen. 1830-luvulla sairaudet, koirien menetykset, sisäsiitos ja ankarat talvet pienensivät luostarin koirakantaa. Muutaman vuosikymmenen aikana munkit risteyttivät koiriaan muunrotuisten koirien, kuten newfoundlandinkoiran kanssa, saadakseen takaisin luostarin koiriensa elinvoiman. Näin sai syntynsä nykyisin tuntemamme bernhardinkoira.

Risteytykset suurten koirien kanssa lisäsivät kokoa, ja rotuun syntyi myös pitkäkarvainen muunnos. Nykyisin pitkäkarvaiset bernhardinkoirat ovat yleisempiä kuin lyhytkarvaiset rotukumppaninsa. Mikäli vanhemmista ainakin toinen on lyhytkarvainen bernhardinkoira, voi pentueeseen syntyä sekä pitkä- että lyhytkarvaisia pentuja. Molempien vanhempien ollessa pitkäkarvaisia, ovat kaikki pennutkin pitkäkarvaisia.

Bernin läheltä, Hollingenistä kotoisin ollut teurastaja ja majatalonpitäjä Henrich Schuhmacher oli ensimmäinen sveitsiläinen, joka kasvatti bernhardinkoiria ja kirjoitti niiden sukutauluja. Hänen kasvatustyönsä kantauros oli lyhytkarvainen, punavalkoinen koira nimeltä Barry I. Tällä vuonna 1854 Sankt Bernardin luostarissa syntyneellä koiralla ei ollut rekisterinumeroa eikä sitä pidä sekoittaa myöhempiin Barry-nimisiin koiriin (eikä 1800-luvun alussa eläneeseen legendaariseen Barryyn).

Suurelle yleisölle rodun esitteli pastori J. C. Macdona Englannissa vuoden 1870 paikkeilla. Rodun nimeksi hyväksyttiin bernhardinkoira vuonna 1880.

Sveitsiläiset ja englantilaiset kiistelivät ankarasti aikansa bernhardinkoiran ominaisuuksista, sillä englantilaiset olivat kehittäneet bernhardinkoirasta oman, korkeamman ja kapeamman tyyppinsä. - Vihdoin, vuonna 1887 sveitsiläiset voittivat tämän kiistan ja saatiin aikaan sveitsiläinen rotumääritelmä bernhardinkoiralle. Saksakin loi oman rotumääritelmänsä vuonna 1878. He hylkäsivät nimen "bernhardinkoira" ja käyttivät rotunimeä "Alpenhund" eli alppikoira. Tästä huolimatta muiden maiden järjestöt kuitenkin tunnustivat sveitsiläisen rotumääritelmän oikeaksi.

Yhdysvalloissa tämä uusi koirarotu huomioitiin nopeasti ja siellä ensimmäiset bernhardinkoirat kilpailivat Westminsterin koiranäyttelyssä jo vuonna 1877. Tuolloin näyttelyluettelossa oli mainittu bernhardinkoiran hinta, 1 000 dollaria, mikä oli suuri rahamäärä noina aikoina. Nykyrahassa yksi bernhardinkoira maksoi tuolloin 23 000 dollaria.

Bernhardinkoirat ovat nykyisin kooltaan jättiläisiä. Siten niillä on samanlaisia fyysisiä ongelmia, kuin muillakin suurilla koirilla. Niiden liikunta on kömpelöä, ne kuolaavat ja niiden ruokkiminen tulee kalliiksi. Jos voi sulattaa ja hyväksyä nämä tosiasiat, voi bernhardinkoirasta saada itselleen todella majesteettisen koiran.

Bernhardinkoiran kanssa voi puuhailla ja harrastaa monenlaista, kuten tottelevaisuuskoulutusta, näyttelyitä, agilityä, vesipelastusta, vaelluksia, kärryjen vetoa ja temppujen tekemistä.

Lauhkeudestaan huolimatta, anovakatseinen ja järkähtämätön bernhardinkoira on melko itsepäinen. Se ei aina ihan heti tee sitä, mitä siltä pyydetään, jollei se oli oikein ja hyvin kasvatettu. Sille on opetettava koirien käyttäytymissäännöt jo varhaisessa vaiheessa, tai muuten se saattaa soveltaa vain omaa lakiaan, joka on vahvemman laki...

"Pyhän Bernardin koirat eivät aina ole pyhimyksiä - mutta suuria ne ovat aina. Tällainen yhdistelmä vaatii omistajan, joka on valmis kasvattamaan tuota suloista karvakerää määrätietoisesti heti alusta alkaen".
Bernhardinkoira

"Bernhardinkoira" - hollantilainen Bernard te Gempt (1826 - 1879).

Lähteet
Maailman Koira Atlas
DaveManuel.com: Inflation Calculator
Gummeruksen suuri koirakirja
David Taylor: Koirien maailma - WSOY
Dominique ja Serge Simon: Ystävämme koira - Kirjalito
BOOK.fi: Koirat
Koko perheen koirakirja - Valitut Palat
Suuri koirakirja - Kauppiaitten Kustannus Oy