Tunturisuden sivut
Kuva yllä, Natural History Museum of Los Angeles County.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva yllä - Copyright © Vanessa Rose
Tunturisusi Katso ylin kuva kokonaisena.


Nisäkkäät dinosaurusten aikana ja jälkeen

Cynognathus

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright Michael Hanscom


Cynognathus

Cynognathus ei kehittynyt dinosaurusten tuhon jälkeen, vaan jo samoihin aikoihin dinosaurusten kanssa, noin 230 miljoonaa vuotta sitten. Sitä pidetään nisäkkäiden esi-isänä. Ulkonäkönsä puolesta tämä metrin mittainen eläin sopisi kyllä hirmuliskojenkin esi-isäksi, sillä se oli varsin paljon liskon näköinen.

Nisäkäsliskoja - liskojen ja nisäkkäiden välimuotoja - Mammaliaformes

Liskon näköisyys ensimmäisillä nisäkkäillä on luonnollista, sillä nisäkkäät ovat matelijoiden perillisiä. Noin 250 miljoonaa vuotta sitten kehittyi ns. nisäkäsliskoja, joiden kallon luissa ja hartianseuduissa oli jo nisäkäsmäisiä piirteitä. Näihin liskoihin luetaan eväliskot (Pelycosauria), joilla oli leikkaavat etuhampaat ja näiden takana voimakkaat kulmahampaat; raajat olivat kuitenkin vielä matelijamaiset.

Seuraava nisäkäsliskojen ryhmä oli Therapsida. Tämän lahkon edustajia tunnetaan permikaudesta triaskauteen. Näillä pedoilla hampaisto oli nisäkkäiden tapaan erilaistunut.

Matelijan ja nisäkkään merkittävä rakenteellinen ero on siinä, miten alaleuka niveltyy kalloon. Matelijoilla tässä on vielä nivelluu, joka nisäkkäiltä jo puuttuu. Tämän määrittelytavan mukaisesti nisäkkäiden alkumuotoja on elänyt triaskaudella 230 - 180 miljoonaa vuotta sitten.

Ensimmäisten nisäkkäiden yhteydessä ja rinnalla käytetään käsitettä Mammaliaformes. Tämä ryhmä pitää sisällään esihistoriallisia, ensimmäisiä nisäkäsmäisiä eläimiä, matelijoiden ja nisäkkäiden välimuotoja tai ensimmäisiä nisäkkäitä. Esimerkiksi dokodontit on luettu kuuluvaksi tähän ryhmään. Mammaliaformes on käsitteenä lavea jo senkin vuoksi, että monista esihistoriallisista lajeista on hyvin vähän tietoa.

Nisäkkäät ja dinosaurukset kehittyivät samoihin aikoihin

Ensimmäiset pienikokoiset nisäkkäät ilmaantuivat maan kamaralle triaskauden puolivälin tienoilla, noin 230 - 220 mvs - samaan aikaan dinosaurusten kanssa. Nisäkkäät kehittyivät maaselkärankaisten synapsidien (Synapsida) kehittyneimmästä ryhmästä, kynodonteista (Cynodontia).

Jura- ja liitukaudella maat järisivät dinosaurusten alla, ne olivat maita hallitsevia eläimiä ja tuon ajan nisäkkäät olivat pieniä, hiirimäisiksi kuvattuja olentoja. Ensimmäisiä nisäkkäitä olivat Eozostrodon - sekä vaikkapa Deltatheridium, Jeholodens, Megazostrodon, Triconodon ja Zalambdalestes.

Ensimmäisiä nisäkkäitä - jo ammoin kadonneita

Nisäkkäillä ei ole yhtä ainoaa, yhteistä kantamuotoa, vaan niillä on ollut useita, rinnakkaisia kehityslinjoja. Kokonaiset nisäkäslahkot alkuajoilta ovat eläneet jopa sadankin miljoonan vuoden ajan ja sitten kadonneet. Yksi näistä varhaisista nisäkäslahkoista oli Multituberculata. Kaikki lahkon lajit kuolivat sukupuuttoon eikä lahkolla ole ainuttakaan nykyisin elävää jälkeläistä.

Lahkon nisäkäsliskoista kehittyneet, oravamaiset lajit elivät 178 - 34 miljoonaa vuotta sitten. Ne siis elivät yhtä aikaa dinosaurusten kanssa ja vielä niiden jälkeenkin, selviytyen yli noiden aikojen, jolloin dinosauruksia kohtasi joukkotuho.

Kooltaan nämä vahvaleukaiset ja kasveja syövät lajit olivat hiiren kokoisesta majavan kokoiseen. Monet lajit kiipeilivät oravien lailla puissa. Lahko ja sen lajit, kuten Lambdopsalis, pysyttäytyvät suuressa tuntemattomuudessa, vaikka tämä nisäkäslahko eli ja kukoisti noin 100 miljoonan vuoden ajan. Pidempään, kuin mikään muu nisäkäsryhmä. (MailOnline: Revealed: the secret of the peaceful beaver-like mammals which lived alongside the dinosaurs for 20 million years).

Tyystin kadonneisiin nisäkäslahkoihin kuuluu myös Pantotheria, joka tuntee nykyisin nimen Dryolestida. Lahkon lajit elivät triaskaudelta liitukaudelle.

Dinosaurusten katoamisen jälkeen nisäkkäiden kehitys jakautui monihaaraiseksi sopeutumissäteilyksi, joka johti kaikkien nykyajankin nisäkäslahkojen syntyyn. Nisäkkäiden voittokulkua oli tertiäärikausi, joka alkoi noin 70 miljoonaa vuotta sitten alppivuoristojen poimuttuessa ja johon luetaan paleoseeni, eoseeni, oligoseeni, mioseeni ja plioseeni. Eoseenikaudella, 56 - 33,9 miljoonaa vuotta sitten, nisäkäslahkoja oli jo 23.

Paleoseenin eläimistö Katso Wikipediasta paleoseenin (66 - 56 mvs) eläinlajit.
Eoseenin eläimistö Katso Wikipediasta eoseenin (56 - 33,9 mvs) eläinlajit.
Oligoseenin eläimistö Katso Wikipediasta oligoseenin (33,7 - 23,8 mvs) eläinlajit.
Mioseenin eläimistö Katso Wikipediasta mioseenin (23,0 - 5,33 mvs) eläinlajit.
Plioseenin eläimistö Katso Wikipediasta plioseenin (5,3 - 2,6 mvs) eläinlajit.

Megazostrodon

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright Udo Schröter


Megazostrodon

Yksi ensimmäisistä nisäkkäistä kautta aikain on ollut Megazostrodon, joka on elänyt jo noin 210 - 190 miljoonaa vuotta sitten. Tämä pörröturkkinen, pieni, 10 - 12 cm pituinen, päästäisen kaltainen eläin liikkui metsämailla öiseen aikaan ja söi hyönteisiä ja pieniä liskoja. Lajin fossiileja on löydetty eteläisestä Afrikasta.

Megazostrodon kehittyi samaan aikaan ensimmäisten dinosaurusten, kuten Eoraptorin, kanssa. Pieni varaus nisäkkyyteen on jätettävä siinä suhteessä, että ihan täysi nisäkäs Megazostrodon ei vielä ehkä ole ollut. Sitä on pidetty, varauksin, synapsidin kaltaisena.

Megazostrodonin esi-isät olivat kyodontteja ja Megazostrodon oli (ehkä) eräänlainen välimuoto kyodonttien ja todellisten nisäkkäiden välillä. Tärkeä seikka evoluutiossa oli se, että kyodonttien lailla Megazostrodon myös oli lämminverinen eli tasalämpöinen. Tasalämpöisyys mahdollisti suuren aktiivisuuden ja saalistuksen myös viileään yöaikaan, mikä oli merkittävä etu matelijoihin verrattuna. Yönisäkkäiden lailla Megazostrodonilla oli hyvä kuulo-, näkö- ja hajuaisti. Se kuului lajina trikonodontteihin, joilla oli hampaissa kolmiomainen muoto.

Megazostrodonilla oli jäljellä vielä matelijamaisia piirteitä, joidenka vuoksi sitä ei ole kaikkien tutkijoiden taholta kelpuutettu ihan täydeksi nisäkkääksi. Sen raajat sojottivat osittain vinkkelissä sivuille, eivätkä kantaneet ruumiin painoa suoraviivaisesti ruumiin alta. Megazostrodon lisääntyi munimalla, mikä tuntuu ihmeelliseltä, koska se kuitenkin näytti varsin nisäkäsmäiseltä. Se onkin muninnasta huolimatta, imettänyt jälkeläisiään, mikä puolestaan on nisäkkäiden ominaisuus. Osa tutkijoista pitää lajia silti edellä esitetyistä varauksista huolimatta yhtenä ensimmäisistä, täysiverisistä nisäkkäistä.
Megazostrodon Katso tämä hyvä kuva - Megazostrodon.

Lähteet
Prehistoric wildlife: Megazostrodon
Encyclopedia of Life: Megazostrodon


Doc0dontit

Kuva dokodonteista: April Neander. Puussa Agilodocodon, vedessä Castorocauda ja tunnelin suuaukolla Docofossor.

Dokodontit - Docodonta - "ensimmäiset uimarit, kiipeilijät ja kaivautujat"

Kuvassa yllä kurkkii dokodontteja puussa, maassa ja vedessä. Nämä "myyrämajavaa" muistuttavat nisäkkäät elivät keskijurakaudella 175,6 - 161,2 miljoonaa vuotta sitten. Lajeja ryhmässä oli ainakin 12. Juuri keskijurakaudella nisäkkäät kehittyivät 10 kertaa nopeammin, kuin jurakauden (206 - 144 miljoonaa vuotta sitten) lopulla.

Kooltaan dokodontit olivat lajeina erikokoisia, rotan ja oravan väliltä. Puissa kiipeilevä Agilodocodon scansorius oli pituudeltaan 13 cm ja painoi 27 grammaa. Näinkin pienenä se oli kuitenkin kymmenen kertaa painavampi, kuin alla esitelty lilliputti. Maahan kaivautuva Docofossor brachydactylus oli pituudeltaan vain 7 cm ja painoltaan 16 grammaa, eli sitä voisi verrata jo kotihiireen.

Säilyneiden fossiililöytöjen perusteella on arvioitu, että suuri osa mesotsooisen maailmankauden (trias-, jura- ja liitukausi) nisäkkäistä eli puissa. Dokodontit olivat siitä erityisiä, että ainakin kaksi ryhmän lajeista eli puolittaista vesi- ja maaelämää. Dokodontit ovat varhaisimpia tunnettuja nisäkkään kaltaisia eläimiä, jotka ovat sopeutuneet vesielämään. Sen lisäksi niitä pidetään ensimmäisinä puissa kiipeilleinä ja maahan kaivautuneinakin nisäkkäinä. Vanhimpia nisäkkäitä tai nisäkkään kaltaisia eläimiä ne eivät silti ole.

Lähteet
*Science News: Jurassic saw fastest mammal evolution
*ResearchGate, Zhe-Xi Luo: Analysis of Molar Structure and Phylogeny of Docodont Genera
*ZME, Science: Earliest tree-clinging and burrowing mammals show they weren't afraid of dinosaurs


Hadrocodium - "paperiliittimen kokoinen lilliputti"

Esimerkkinä "hieman kirppua suuremmista", nisäkkään kaltaisista eläimistä on syytä mainita Hadrocodium. Se eli varhaisjurakaudella, 195 miljoonaa vuotta sitten. Tällä "paperiliittimen" kokoisella eläimellä oli pituutta 3,2 cm ja painoa 2 g. Kallon koosta on päätelty, että Hadrocodiumilla on ollut isot aivot. Siten, sen minkä se on koossa hävinnyt, se on varmaankin aivojensa avulla korvannut.

Erikoisesta olemuksestaan huolimatta Hadrocodium on läheisempää sukua nykypäivän nisäkkäille, kuten kenguruille ja ihmisille, kuin primitiviisille, esihistoriallislle kyodonteille tai nisäkkään kaltaisille liskoille. Hadrocodiumilla oli mm. nykynisäkkäiden kaltainen välikorva.

Hadrocodium on yksi kaikkein pienimmistä koskaan eläneistä, nisäkkäistä tai nisäkkään kaltaisista eläimistä. (Science Daily: Researchers Discover Fossil Of Tiny Mammal From Early Jurassic; Discovery Provides Important New Evidence On The Earliest Evolution Of Mammals).

Ceratogaulus

Ceratogaulus - "pienin sarvellinen nisäkäs"

Vain noin 30 cm:n pituinen, murmelimainen Ceratogaulus on pienin sarvellinen nisäkäs, joka koskaan on löydetty. Se eli mioseenilta varhaiselle pleistoseenille saakka (23 mvs - 1 mvs). Sillä oli komeat, myyrämäiset kynnet ja pienet silmät. Ceratogaulus oli kaivaja. Se pakeni ahdistajiaan maanalaisiin käytäviinsä, joissa se vietti myös keskipäivän paahtavimmat hetket. Sarvillaan se puolustautui vihollisiaan vastaan.

Purgatorius

Kuva Purgatorius: Patrick Lynch/Yale University.

Purgatorius ja Ursolestes perpetior - varhaisimmat kädelliset - ihmisen "esi-esi-esi-esi.....esi-isät"

Rotan kokoinen, 15 cm pitkä ja 40 grammaa painanut Purgatorius kehittyi heti dinosaurusten tuhouduttua, 65 miljoonaa vuotta sitten. Se on maailman ensimmäisiä kädellisiä nisäkkäitä ja ensimmäisiä jäseniä siinä pitkässä ketjussa, joka johti puoliapinoiden ja korkeampien kädellisten kautta ihmiseen. Purgatorius kiipeili taitavasti puissa ja söi vihanneksia ja hyönteisiä. Purgatorius-lajeja tunnetaan kolme. (ScienceDaily: Fossil ankles indicate Earth's earliest primates lived in trees).

Purgatorius on tunnettu jo aiemmin, mutta uutta valoa varhaisimpiin kädellisiin on tuonut uusin löytö, Ursolestes perpetior. Tämä 10 kertaa Purgatoriusta suurikokoisempi kädellinen on elänyt 66 miljoonaa vuotta sitten, eli yhtä aikaa dinosaurusten kanssa. Ennen tätä löytöä ajateltiin, että kädelliset olisivat alkaneet kehittyä vasta dinosaurusten jälkeen. Yllätys oli myös Ursolestes perpetiorin koko, sillä se on ollut todellinen jättiläinen Purgatoriuksen ja muiden ajan, tunnettujen nisäkkäiden rinnalla, painollaan 500 - 1 500 grammaa. (Nature World News: "Huge" Primate Fossils Hint at Earlier Evolution - Tekniikka ja talous: Tutkimus: Ensimmäiset kädelliset olivat viimeisten dinosaurusten aikalaisia).

Vintana sertichi

Kuva Vintana sertichi: Journal of Vertebrate Paleontology.

Vintana sertichi

Aivan pikkuriikkisiä eivät kaikki samaan aikaan dinosaurusten kanssa eläneet nisäkkäät olleet. Kuvan Vintana sertichi eli myöhäisliitukaudella 66 miljoonaa vuotta sitten. Lajin kallo-fossiili on löydetty vastikään Madagaskarilta. Laji kuuluu kadonneeseen nisäkäsryhmään Gondwanatheria, josta ja jonka lajeista on hyvin vähän fossiileja ja tietoa. Nämä nisäkkäät elivät muinaisella, eteläisellä pallonpuoliskolla sijainneella Gondwana-jättimantereella. Vintana sertichi on painanut 9 kg, joten se on ollut jo melko iso. (ScienceNews: Phenomenal fossil and detailed analysis reveal details about enigmatic fossil mammals).
Diatryma

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright Michael Hanscom


Diatryma gigantea

Dinosaurusten kadottua nisäkkäät olivat aluksi pieniä ja maata hallitsivat aluksi myös jättimäiset linnut, kuten lentokyvytön Diatryma. Se eli 55 miljoonaa vuotta sitten. Sillä oli korkeutta runsaat kaksi metriä ja painoa 175 kg. Diatryma oli petolintu, eli se saalisti elävää riistaa. Näin se täytti luonnossa sitä aukkoa, joka oli jäänyt petodinosaurusten kadottua. Linnun luuston rakenne on minikoossa hyvin samanlainen, kuin oli Tyrannosaurus rexinkin luusto, josta on päätelty sen eläneen samaan tapaan ja samalla ravinnolla, kuin sen isompi edeltäjäkin. Eräiden paleontologien mielestä lintu ei kuitenkaan ollut petolintu, vaan kasvissyöjä. (Geological Museum, University of Wyoming: Diatryma gigantea "Giant Bird").

Rodhocetus

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright U-M Museum of Natural History


Rodhocetus

Varhaiseoseenikaudella, 47 mvs elänyt Rodhocetus oli runsaan kolmen metrin pituinen nisäkäs, joka vietti suurimman osan ajastaan vedessä ja oli hyvin vesielämään sopeutunut. Kun sanotaan, että elämä on kehittynyt meressä ja noussut sieltä maalle, niin Rodhocetus halusi mennä maalta takaisin mereen. Sen lyhyet raajat osoittavat, että se kykeni ehkä kävelemään maalla, tai ainakin raahautumaan eteenpäin raajoillaan itseään vetäen.

Laamoja

Laamoja Pohjois-Amerikassa esihistoriallisella ajalla.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright Jeff Stvan


Myös liitukauden jälkeen kehittyneistä nisäkkäistä laji toisensa jälkeen on kuollut sukupuuttoon. Lajit kuolevat sukupuuttoon ilman katastrofejakin, kun eivät kykene sopeutumaan muutoksiin. Sukupuuttoon kuoleminen on usein luonnon evoluution tulosta. 99% lajeista, jotka ovat koskaan olleet olemassa, ovat kuolleet sukupuuttoon. Useimmat sukupuuttoon kuolemiset johtuvat pienistä ulkoisista muutoksista, esim. ilmastomuutoksista, joihin laji ei pysty sopeutumaan. Massakuolemat taas johtuvat suurista, mullistavista luonnonkatastrofeista.

Tyhjän tilan täyttyminen dinosaurusten jälkeen

Dinosaurukset estivät nisäkkäitä kehittymästä kasvi- ja lihansyöjiksi sekä päiväaktiivisiksi, sillä ne dominoivat juuri näitä ekologisia lokeroita. Liitukauden päättyessä ja kenotsooisen maailmankauden alussa 65 mvs dinosaurusten kuoltua äkillisesti sukupuuttoon, tuli niiden jäljiltä yhtäkkiä paljon tyhjää tilaa. Tuota tyhjää tilaa, dinosaurusten jäljiltä jääneitä tyhjiä ekologisia lokeroita, marssivat täyttämään elämän näyttämölle nisäkkäät. Niiden kiihkeä evoluutio alkoi toden teolla vasta nyt. Alkuvaiheessa nisäkkäät olivat vielä varsin pienikokoisia. Osa nisäkkäistä alkoi sopeutua myös muuhun kuin maaelämään, kuten ilmassa eläneet varhaiset lepakot ja merielämään sopeutuneet valaat.

Nisäkkäät eivät vallanneet dinosauruksilta vapautuneita ekologisia lokeroita välittömästi, vaan kesti ilmeisen kauan ennen kuin tämä tapahtui. Syynä arvellaan olleen sen, että kasvikunnalla otti oman aikansa toipua meteoriitin iskusta. Syynä pidetään myös sitä, että ensimmäiset 10 miljoonaa vuotta dinosaurusten jälkeen maapallolla oli vilpoisaa. Juuri tuon ajan kuluttua ilmasto maapallolla lämpeni ja näin syntyivät hyvin suotuisat olot nisäkkäiden lisääntymiselle ja kehittymiselle. (ScienceDaily: Imperial College London 2007: Dinosaur Extinction Didn't Cause The Rise Of Present-day Mammals, Claim Researchers).

Vasta tässä vaiheessa, dinosaurusten mentyä, evoluutio tuotti ensimmäiset suurikokoiset nisäkkäät, kuten 650 kg painavan Barylambdan. Monista nisäkästyypeistä kehittyi todellisia jättiläismuotoja. Sellaisia olivat Titanotherium-kavioeläimet, jättiläissiat ja jättiläissarvikuono. Myöhemmin, kvartäärikauden jääkausiin saakka oli olemassa jättiläiskokoisia laiskiaisia, vyötiäisiä, hirviä ja majavia.

Nisäkkäiden kirjo laajeni, maapallolle ilmestyi uusia pussi- ja nokkaeläimiä, sekä kohdullisia ja istukallisia, nykyaikaisia nisäkkäitä - kehittyivät kissaeläimet, koiraeläimet, kamelit, näätäeläimet - sekä myös lepakot ja valaat. Nisäkkäät osoittivat ylivertaisuutensa muihin lajeihin nähden ja seuranneiden vuosimiljoonien kuluessa valloittivat maailman samaan tapaan, kuin dinosaurukset olivat aikanaan tehneet. Tällä hetkellä nisäkäslajeja maailmassa elää noin 4500.

Vanhimmat vielä elävät nisäkkäät

Vanhimmat, vielä nykyisinkin elävät nisäkkäät ovat pussirotat eli opossumit, jotka eivät juurikaan ole muuttuneet 75 miljoonan vuoden aikana. Vanhaa sukua ovat myös sumatransarvikuonot, joilla on ikää 50 miljoonaa vuotta. Nisäkkäiden ulkopuolella, meriltä löytyy sienieläimiä, joilla lajeina on ikää yli 700 miljoonaa vuotta. Eräät sukupuuttoon kuolleet kalalajit ovat saavuttaneet 500 miljoonan vuoden elinkaaren.

Taistelua
Taistelua elämästä ja kuolemasta

Luonnossa elämä on taistelua elämästä ja kuolemasta ilman asteroidejakin ja valtava määrä lajeja on jo kuollut sukupuuttoon. Myös sukupuuttoon kuolleet villamammutit ja sapelihammaskissat ovat kamppailleet keskenäänkin. Kuva Oregonin Yliopisto.
Dinosaurukset

Kuvassa yllä Indricotherium.

Dinosaurusten sukupuutto antoi nisäkkäille kasvupyrähdyksen

Kun dinosaurukset hävisivät maapallolta noin 65 miljoonaa vuotta sitten, alkoi nisäkkäiden valtakausi. Tuoreen tutkimuksen mukaan nisäkkäiden koko jopa tuhatkertaistui. Kasvu tapahtui hirmuliskojen kuolemaa seuranneiden 25 miljoonan vuoden aikana. Tutkijoiden mukaan se ei ole aika eikä mikään muuttaa luonnonjärjestystä täydellisesti.

25 miljoonan vuoden aikana luonto nollasi itsensä ja maan päällä asuneet eläimet saavuttivat uuden maksimikokonsa. Geologisesti ajateltuna se on melko lyhyt ajanjakso, selittää tutkija Jessica Theodor tutkimusryhmän tiedotteessa. Vielä eläessään dinosaurusten varjossa suurimmatkin nisäkkäät painoivat vain noin kymmenen kiloa.

Dinosaurusten jälkeen palloa tallasi parhaimmillaan lähes 20 tonnin kokoisia eläimiä. Ne olivat noin kolme kertaa afrikannorsua suurempia. Toisin kuin voisi olettaa, nisäkkäiden pieni koko ei johtunut niitä jahtaavista verenhimoisista lihansyöjäliskoista. Suurimmat dinosaurukset olivat kasvissyöjiä, joiden jäljiltä kasviravintoa ei ollut riittävästi tarjolla nisäkkäiden kasvuun. Kun ruokakasvit vapautuivat, mikään ei enää pidätellyt nisäkkäitä lihomasta. (Turun Sanomat/Raimo Nieminen - 26.11.2010)
Indricotherium

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva yllä Copyright © Edoardo Forneris
*Kuva Copyright © Sapienza Università di Roma


Indricotherium (Indricotherium transouralicum) - "kirahvisarvikuono"

Indricotherium, maailman suurin maanisäkäs kautta aikain. Se muistutti jonkin verran sarvetonta sarvikuonoa ja siitä käytetään nimitystä "kirahvisarvikuono".
Vertailua

Kokovertailussa ihminen, norsu ja Indricotherium. Kuva Copyright © Dinosaur Home.

Tunkkimaiset, paksut jalat kannattelivat eläimen valtavaa painoa, jota oli jopa 20 tonnia. Muita mittoja: kallon pituus 1,5 metriä, koko pituus turvan kärjestä takamukseen 9 metriä ja hartiakorkeutta 5,5 metriä. Päänsä Indricotherium sai kurotetuksi vielä huomattavasti korkeammalle, ja näin se ylsi syömään Keski-Aasian metsien lehvästöä 8 metrin korkeudelle saakka.

Metsien katoaminen ja maiseman aavikoituminen ruohokentiksi merkitsi tälle keskikokoisten sauropodien kokoiselle jätille sukupuuttoa.

Lähteet
*American Museum of Natural History: Indricotherium
*Dinopedia: Paraceratherium
Dinosaurukset
Indricotherium (Indricotherium transouralicum)

Indricotherium oli jättiläismäinen, sarveton kasveja syövä sarvikuonon sukuinen maanisäkäs. Se oli Paraceratheriumille sukua. Laji eli myöhäisoligoseenilta (30 miljoonaa vuotta sitten) alkaen, ja vielä varhaismioseenilla (noin 20-10 miljoonaa vuotta sitten). Laji tunnetaan laajalti myös nimellä Baluchitherium (Baluchitherium grangeri). Lähde: Wikipedia.
All rights reserved
*Kuva Indricotherium - Copyright - All rights reserved: © Luigi FDV / Luigi - Used with permission.
Uintatherium

All rights reserved
*Kuva Uintatherium - Copyright - All rights reserved:
© Flickr/it's better than bad
- Used with permission.


Uintatherium

Uintatherium oli suurikokoinen, sarvikuonoa muistuttava nisäkäs, joka eli 50 - 35 mvs. Sillä ei ole sukupuuttonsa jälkeen jälkipolvea, joten se ei ole nykysarvikuonon esi-isä. Se oli neljän metrin pituinen ja painoi useita tonneja. Uroksen suusta tunkivat yläleuasta kohti maata esille pitkät, terävät hampaat. Silti laji oli kasvinsyöjä. Kuvasta näkyy, että Uintatheriumin päästä kasvoi kolme sarviparia. Se, mitä kuvasta ei näe, on, että Uintatheriumin aivot olivat hyvin pienet. Siinä suhteessa se muistutti dinosauruksiakin.

Nisäkkäät
Sapelihammaskissa

Sapelihammaskissa

Sapelihammaskissa oli yksi niistä nisäkkäistä, jotka tulivat dinosaurusten jälkeen ja jotka vuorostaan taas ovat kadonneet Maan päältä jo aikoja sitten. Kuva Copyright Joe Tucciarone.
Tutustu tarkemmin sapelihammaskissaan!

Amerikanleijona

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva amerikanleijonasta - Copyright Sergiodlarosa


Euroopan ja Amerikan isoja kissapetoja

Kuvassa yll on amerikanleijona (Panthera leo atrox), joka oli Pohjois-Amerikassa ja Etelä-Amerikan pohjoisosissa jääkausien aikana 120 000 - 10 000 vuotta sitten elänyt leijonan suurikokoinen alalaji.

Suurissa kissaeläimissä on elänyt lukuisia "normaalihampaisiakin", eli sapelihampaattomia lajeja. Erityistä näille leijonille, gepardeille ja jaguaareille on ollut se, että niitä on elänyt sekä Amerikassa että Euroopassa - ei siis vain Afrikan ja Aasian suunnalla. Lajien tarkkoja sukulaisuussuhteita oman aikansa muihin kissaeläimiin ja nykypäivän kissaeläimiin ei tarkoin kaikilta osiltaan tunneta.

Esihistoriallisen ajan suuret kissaeläimet ovat usein olleet tavattoman suurikokoisia. Amerikanleijona oli keskimäärin neljän metrin mittainen. Urosleijona painoi tyypillisesti noin 350 kg ja naaras 280 kg. Se oli 25 % suurempi, kuin nykyisin Afrikassa elävä leijona.

Esihistoriallisia, sukupuuttoon kuolleita kissaeläimiä ovat myös puumille läheistä sukua ollut Amerikan gepardi (Miracinonyx), suurikokoinen Euroopan jaguaari (Panthera onca) sekä jättiläiskokoinen, Euroopassa ja Siperiassa elänyt luolaleijona (Panthera leo spelaea).
Amerikan mastodontti ja villamammutti

Amerikan mastodontti (Mammut americanum)

Amerikan mastodonttiuroksen paino oli 5400 kg, naaras oli hieman keveämpi ja matalampi kuin uros, jonka korkeus oli 3 m. Laji asusti aikoinaan Pohjois-Amerikassa aina Alaskasta Meksikoon asti. Mastodonttien jäänteitä on löydetty nuotiopaikkojen läheltä ja tästä on päätelty, että muinaiset ihmiset saalistivat niitä syötäväkseen. Mastodontteja eli pleistoseenikaudella 1,8 miljoonaa - 10 000 vuotta sitten, kuten mammuttejakin. Kuvassa taaempana villamammutti. Kuva Copyright Todd Marshall.

Mammutin tappajat

Jääkaudella kehittyi sapelihammaskissoja, jotka saalistivat laumana, nykyisten leijonien tapaan. Homotherium-sukuun kuuluvat sapelihammaskissat erikoistuivat nuorten mammuttien metsästykseen. Nykyisinkin Afrikan leijonat saalistavat kahden, kolmen ja neljän vuoden ikäisiä norsuja. Tähän tarvitaan kokonainen lauma yhteistyökykyisiä leijonia. Samoin homotheriumin on täytynyt toimia laumana kaataakseen nuoria mammutteja. Pieniä poikasia norsut suojelevat niin tehokkaasti, että niiden nappaaminen on vaarallista ja vaikeaa. Homotherium poikkesi rakenteeltaan muista sapelihammaskissoista.

Yleensä sapelihammaskissoilla oli matalat jalat ja pitkä selkä. Homotherium sen sijaan oli pitkäraajainen. Eturaajat olivat selvästi pitemmät kuin takaraajat, minkä vuoksi se saattoi ulkonäöltään muistuttaa hiukan nykyistä täplähyeenaa. Ruumiinrakenteensa ansiosta se saattoi laukata pitkiäkin matkoja, ja käyttää kestävää juoksuaan hyväkseen saalistuksessa. Muut sapelihammaskissat saalistivat vaanimalla. Kaikilla sapelihammaskissoilla oli pitkä ja vahva kaula, joka mahdollisti sapeleiden tehokkaan käytön. Sapelihammaskissat sopeutuivat kymmenen miljoonan viime vuoden aikana monenlaisiin ympäristöihin ja saaliseläimiin. Nykyisten kissaeläinten tapaan ne olivat joustavia käytökseltään.

Doedicurus

Doedicurus

Doedicurus eli pleistoseenikaudella, Etelä-Amerikassa 1,8 miljoonaa - 10 000 vuotta sitten.
Tutustu tarkemmin Doedicurukseen!
Megatherium

Jättiläislaiskiainen (Megatherium americanum)

Jättiläislaiskiainen oli myös pleistoseenikauden eläimiä. Kuvassa yllä. Se eli Etelä-Amerikassa ja Pohjois-Amerikan eteläisissä osissa. Myös se katosi viimeisimmän jääkauden aikoihin, syytä sen sukupuuttoon ei varmuudella tiedetä. Syyksi on esitetty sitä, että ajan ihminen metsästi sitä sekä ravinnokseen että sen turkin vuoksi. Sillä oli sekä etu- että takaraajoissa pitkät koukkumaiset kynnet, joilla se saattoi kiipeillä roikkuvassa asennossa puiden oksilla, nykylaiskiaisten tapaan.

Maassa tämä kuuden metrin pituuden saavuttava valtavan kokoinen eläin liikkui kynsiensä vuoksi hyvin kömpelösti, käpäliensä sivuja käytellen. Sitä on kooltaan verrattu norsuun ja sen paino on ollut hieman alle 4 tonnia. Maassa sille oli koostaan hyötyä, sillä kasvissyöjänä se yletti puiden lehvistöihin. Sapelihammaskissa saalisti ravinnokseen tätäkin jättiläistä.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva jättiläislaiskiaisesta - Copyright jaggitha
Villasarvikuono

Villasarvikuono (Coelodonta antiquitatis)

Villasarvikuonot elivät ajalta noin 350 000 vuotta sitten aina viimeiselle jääkaudelle 10 000 vuotta sitten, jolloin ne kuolivat sukupuuttoon. Vaikka pääasiallisena syynä suurten nisäkkäiden, kuten villasarvikuonon, mammutin ja jättiläishirven häviämiseen pidetään jääkauden lopun ilmastonmuutosta ja mannerjäätiköiden sulamista, entistä tehokkaammin metsästämään oppineella ihmisellä on oletettavasti ollut oma osuutensa asiaan: suurriistaa metsästettiin esimerkiksi polttamalla metsää, jolloin eläimet saatiin ajettua ansoihin tai niiden kulkureittejä muutettiin. Villasarvikuonoja ovat kivikauden ihmiset ikuistaneet Ranskassa luolamaalauksiinsa. Kuva Copyright Joe Tucciarone.
Dinosaurukset

Jättiläislaiskiainen (Megatherium americanum)

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright Angela Marie Henriette
Pyrotherium

Pyrotherium - "Tulipeto"

Pyrotherium on eläinsuku, joka on saanut nimekseen "tulipeto" siksi, että suvun lajin fossiili on löydetty vulkaanisesta eli tulivuoriperäisestä maasta.

Elänyt: Oligoseenin varhaiskaudella, alkaen 33,7 miljoonaa vuotta sitten.
Koko: Suvun isomman lajin, P. romeroi, pituus 3 metriä, hartiakorkeus 1,5 metriä ja paino 3 500 kg. Suvusta on löydetty myös pienempi laji P. macfaddeni, jolla painoa 900 kg.
Löytöpaikka: Etelä-Amerikka.
Lajitietoa: Norsua muistuttanut Pyrotherium kuului Ungulata -eläinryhmään, johon kuuluvat mm. kavioeläimet, sorkkaeläimet ja norsueläimet. Pyrotheriumin raskasta ruhoa kannattelivat vankat jalat. Sillä oli lyhyt kärsä ja syöksyhammaspari sekä ylä- että alaleuassa. Sukua edeltäneet eläinlajit ovat ehkä kuuluneet hävinneeseen Meridiungulata -ylälahkoon.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright © Spinops - Nobu Tamura's Paleoart Portfolio


Shenshou lui

Shenshou lui

Shenshou lui kuului varhaiseen kasvinsyöjien eläinryhmään Haramiyida.

Elänyt: Myöhäisjurakaudella, 161,2 - 145,5 miljoonaa vuotta sitten.
Koko: Pituus 20 cm.
Löytöpaikka: Kiina.
Lajitietoa: Oravaa muistuttava, puissa kiipeillyt eläin.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright © Spinops - Nobu Tamura's Paleoart Portfolio
Phiomia serridens

Phiomia serridens

Phiomia serridens oli muinaisia, isokokoisia kärsällisiä nisäkkäitä.

Elänyt: Myöhäiseltä eoseenikaudelta varhaiselle oligoseenille, 36 - 30 miljoonaa vuotta sitten.
Koko: Pituus 3,5 metriä, korkeus enimmillään jopa 2,5 metriä ja paino tonneissa.
Löytöpaikka: Pohjois-Afrikka, Egypti.
Lajitietoa: Muistutti olemukseltaan jonkin verran nykyajan norsua. Sen ruho oli lyhyt. Sillä oli syöksyhampaat sekä ylä- että alaleuassa. Hampaitaan se on voinut käyttää sekä puolustautumiseen että puiden ja lehtien riipimiseen, tähän viimeksi mainittuun tarkoitukseen nimenomaan lyhyempiä alahampaitaan.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright © Spinops - Nobu Tamura's Paleoart Portfolio


Palaeomastodon beadnelli

Palaeomastodon beadnelli

Palaeomastodon beadnelli oli norsueläin ja sitä pidetään yhtenä nykynorsujen esi-isistä.

Elänyt: Eoseeni- ja oligoseenikaudella noin 35 miljoonaa vuotta sitten.
Koko: Pituus 3 metriä, korkeutta puolestatoista kahteen metriin saakka, painoa kahteen tonniin saakka.
Löytöpaikka: Pohjois-Afrikka, Egypti.
Lajitietoa: Pienin syöksyhampain varustautunut Palaeomastodon beadnelli söi hedelmiä.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright © Spinops - Nobu Tamura's Paleoart Portfolio
Branisella boliviana

Branisella boliviana

Branisella boliviana oli kädellisiin kuuluva nisäkäs ja vanhin tunnettu Uuden maailman, eli Amerikan apina.

Elänyt: Myöhäisellä oligoseenikaudella 26 miljoonaa vuotta sitten.
Koko: Pituus 20 cm.
Löytöpaikka: Etelä-Amerikka, Bolivia.
Lajitietoa: Tästä pikkuruisesta eläimestä on löydetty vain osia hampaista ja leukaluista, joten hyvin vähän lajista tiedetään ja paljon joudutaan olettamaan - ulkonäönkin suhteen.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright © Spinops - Nobu Tamura's Paleoart Portfolio


Panthera blytheae

Panthera blytheae

Panthera blytheae on ollut ensimmäisiä isoja kissaeläimiä ja sen fossiilit ovat vanhimpia löydettyjä isojen kissaeläinten fossiileja.

Elänyt: Myöhäiseltä mioseenikaudelta varhaiselle plioseenikaudelle, 6 - 4 miljoonaa vuotta sitten.
Koko: Pituus 1 metri.
Löytöpaikka: Tiibet.
Lajitietoa: Nykyisistä isoista kissaeläimistä erityisesti lumileopardi on Panthera blytheaen sukua, mutta Panthera blytheae ei ole suoraan muiden isojen kissaeläinten, leijonien, tiikerien ja jaguaarien esi-isä.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright © Spinops - Nobu Tamura's Paleoart Portfolio
*** tunturisusi.com linkit ***