Hyracotherium on nykyhevosen esi-isä ja esiintyi ensimmäiseksi Pohjois-Amerikassa varhaisella eoseenikaudella noin 60 - 50 mvs. Se tunnetaan myös nimellä Eohippus - suomeksi "aamunsarastuksen hevonen". Hevoseksi Hyracotherium oli varsin pienikokoinen, sillä sen korkeus oli vain noin 36 cm, pituus noin 70 cm ja painoa oli viitisen kiloa. Sillä oli etujaloissa 4 ja takajaloissa 3 varvasta ja jalat muistuttivat lähinnä koiran käpäliä polkuanturoineen. Epäselvyyksiä hevosen evoluutiossa?! Hevosen alkuaikojen evoluutioselityksiin liittyy hämmennystä sillä tavalla, että alunalkaen Hyracotheriumin löysi ja nimesi tällä nimellä englantilainen tutkija, erittäin kuuluisa ja ansiokas Richard Owen vuonna 1856. Hänen mielestään löytynyt eläin oli luokiteltava kaniinien ja mäyräeläinten joukkoon. Tämän jälkeen 1870-luvulla toinen tutkija, O. C. Marsh määritti, tietämättä Owenin lajimäärityksistä, saman fossiilin hevosen varhaiseksi muodoksi ja antoi sille nimen Eohippus. Joka tapauksessa, nykyisin Eohippusta pidetään hevosten alkumuotona. Hevosen vaiheisiin, kuten kaikkien muinoin eläneiden eläinten vaiheisiin - dinosaurukset mukaan lukien - liittyy paljon avoimia kysymyksiä. Avoimet kysymykset synnyttää tavaton aika, joka on kulunut noiden eläinten olemassa olosta ja se seikka, että päätelmiä tehdään useinkin varsin vajavaisilla tiedoilla ja vain fossiileihin tukeutuen. Fossiilit kertovat paljon, mutta eivät koskaan kaikkea. Kuva Copyright Joe Tucciarone. 
Vasemmalla pienemmät eläimet ovat Orohippus-hevosia. Niitä katselee oikealta Uintatherium. Charles Knight, Photo courtesy of The Field Museum - CK46T. Orohippukset elivät suunnilleen samoihin aikoihin Eohippusten kanssa, vaikka kehittyivät ehkä kaksi miljoonaa vuotta näiden jälkeen. Ne ovat kuitenkin yhdessä Eohippusten kanssa hevosten kaikkein varhaisimpia esi-isiä. Todennäköisesti Orohippukset kehittyivät Eohippuksista. 
Hevosen pitkässä kehitysketjussa kohti nykyhevosta yksi laji oli Mesohippus noin 40 - 35 mvs. Sekin oli vielä varsin pieni hevoseksi, säkäkorkeutta puolisen metriä. Se kehittyi heti Eohippusten ja Orohippusten jälkeen. 
Liitukauden päättyessä ja kenotsooisen maailmankauden alussa 65 mvs dinosaurusten kuoltua äkillisesti sukupuuttoon, tuli niiden jäljiltä yhtäkkiä paljon tyhjää tilaa. Tuota tyhjää tilaa, dinosaurusten jäljiltä jääneitä tyhjiä ekologisia lokeroita, marssivat täyttämään elämän näyttämölle nisäkkäät. Niiden kiihkeä evoluutio alkoi toden teolla vasta nyt. Alkuvaiheessa nisäkkäät olivat vielä varsin pienikokoisia. Vasta tässä vaiheessa, dinosaurusten mentyä, evoluutio tuotti ensimmäiset suurikokoiset nisäkkäät, kuten 650 kg painavan Barylambdan. Tästä eteenpäin nisäkkäiden kirjo laajeni, maapallolle ilmestyi uusia pussi- ja nokkaeläimiä, sekä kohdullisia, nykyaikaisia nisäkkäitä - kehittyivät kissaeläimet, koiraeläimet, kamelit, näätäeläimet - sekä myös lepakot ja valaat. Nisäkkäät osoittivat ylivertaisuutensa muihin lajeihin nähden ja seuranneiden vuosimiljoonien kuluessa valloittivat maailman samaan tapaan, kuin dinosaurukset olivat aikanaan tehneet. Myös liitukauden jälkeen kehittyneistä nisäkkäistä laji toisensa jälkeen on kuollut sukupuuttoon. Lajit kuolevat sukupuuttoon ilman katastrofejakin, kun eivät kykene sopeutumaan muutoksiin. Sukupuuttoon kuoleminen on usein luonnon evoluution tulosta. 99% lajeista, jotka ovat koskaan olleet olemassa, ovat kuolleet sukupuuttoon. Useimmat sukupuuttoon kuolemiset johtuvat pienistä ulkoisista muutoksista, esim. ilmastomuutoksista, joihin laji ei pysty sopeutumaan. Massakuolemat taas johtuvat suurista, mullistavista luonnonkatastrofeista. Tällä hetkellä nisäkäslajeja maailmassa elää noin 4500. 
Uintatherium oli suurikokoinen, sarvikuonoa muistuttava nisäkäs, joka eli 50 - 35 mvs. Sillä ei ole sukupuuttonsa jälkeen jälkipolvea, joten se ei ole nykysarvikuonon esi-isä. Se oli neljän metrin pituinen ja painoi useita tonneja. Uroksen suusta tunkivat yläleuasta kohti maata esille pitkät, terävät hampaat. Silti laji oli kasvinsyöjä. Kuvasta näkyy, että Uintatheriumin päästä kasvoi kolme sarviparia. Se, mitä kuvasta ei näe, on, että Uintatheriumin aivot olivat hyvin pienet. Siinä suhteessa se muistutti dinosauruksiakin. Kuva Copyright Joe Tucciarone. 
Sapelihammaskissa oli yksi niistä nisäkkäistä, jotka tulivat dinosaurusten jälkeen ja jotka vuorostaan taas ovat kadonneet Maan päältä jo aikoja sitten. Sapelihammaskissat saivat nimensä yläleuan suurista kulmahampaista. Sapelihammaskissat lävistivät saaliinsa hampaillaan. Nykyisten kissaeläinten tavoin, myös sapelihammaskissoja oli sekä suuria että pieniä. Hampaita käytettiin tikarin tavoin saaliin lävistämiseen. Kaikilla sapelihammaskissoilla oli suhteellisen heikot alaleuat, mutta pään alaspäin suuntautuvaa liikettä ohjaavat lihakset saattoivat olla hyvinkin voimakkaat, mikä oli olennaista suurten ja hidasliikkeisten eläinten tappamiseen. Sapelihampaisten kissamuotojen ei uskota olevan kuitenkaan nykykissojemme suoranaisia esi-isiä, vaan ne kehittyivät jostakin kaukaisesta esi-isästä omille teilleen ja ovat kuitenkin sukua nykykissaeläimille. Kenotsooisen maailmankauden tertiääri- ja kvartäärikausien luonteenomaisimpia petoeläimiä ovat olleet juuri sapelikissat eli makairodontit, joita eli sekä Euraasiassa että Amerikassa. Kuva Copyright Joe Tucciarone. 
Sapelihammaskissat painoivat lajin mukaan alle sadasta kilosta jopa viiteensataan kiloon. Usein urokset olivat kookkaampia kuin naaraat, sillä nykyisen tiikerin tapaan sapelihammaskissauros saattoi hallita laajaa reviiriä, jonka alueelle mahtui usean naaraan elinpiiri. Uros joutui puolustamaan reviiriään toisia uroksia vastaan. Sapelihampaita varmasti käytettiin näissä taisteluissa ja suuresta koosta oli apua. Kuva Copyright Todd Marshall. Sapelinkäyttö piti opetella Suurin osa sapelihammaskissoista oli tyypillisiä yksinelijöitä. Monien nykykissojen tapaan ne tapasivat lajitovereitaan rauhanomaisesti vain paritellakseen. Poikkeuksena olivat nuoret yksilöt ja emot. Sapelimaiset kulmahampaat kehittyivät vasta aikuisille eläimille, ja jälkeläiset olivat siihen asti riippuvaisia emänsä saalistustaidoista. Vielä kulmahampaiden muodostumisen jälkeenkin poikaset viipyivät emonsa luona oppiakseen käsittelemään saalista. Sapelihampaan iskeminen esimerkiksi kovaan luuhun merkitsi melko varmasti hampaan katkeamista, ja eläimelle lyhyttä elinikää. 
Amerikan mastodontti (Mammut americanum). Amerikan mastodonttiuroksen paino oli 5400 kg, naaras oli hieman keveämpi ja matalampi kuin uros, jonka korkeus oli 3 m. Laji asusti aikoinaan Pohjois-Amerikassa aina Alaskasta Meksikoon asti. Mastodonttien jäänteitä on löydetty nuotiopaikkojen läheltä ja tästä on päätelty, että muinaiset ihmiset saalistivat niitä syötäväkseen. Mastodontteja eli pleistoseenikaudella 1,8 miljoonaa - 10 000 vuotta sitten, kuten mammuttejakin. Kuvassa taaempana villamammutti. Kuva Copyright Todd Marshall. Mammutin tappajat Jääkaudella kehittyi sapelihammaskissoja, jotka saalistivat laumana, nykyisten leijonien tapaan. Homotherium-sukuun kuuluvat sapelihammaskissat erikoistuivat nuorten mammuttien metsästykseen. Nykyisinkin Afrikan leijonat saalistavat kahden, kolmen ja neljän vuoden ikäisiä norsuja. Tähän tarvitaan kokonainen lauma yhteistyökykyisiä leijonia. Samoin homotheriumin on täytynyt toimia laumana kaataakseen nuoria mammutteja. Pieniä poikasia norsut suojelevat niin tehokkaasti, että niiden nappaaminen on vaarallista ja vaikeaa. Homotherium poikkesi rakenteeltaan muista sapelihammaskissoista. Yleensä sapelihammaskissoilla oli matalat jalat ja pitkä selkä. Homotherium sen sijaan oli pitkäraajainen. Eturaajat olivat selvästi pitemmät kuin takaraajat, minkä vuoksi se saattoi ulkonäöltään muistuttaa hiukan nykyistä täplähyeenaa. Ruumiinrakenteensa ansiosta se saattoi laukata pitkiäkin matkoja, ja käyttää kestävää juoksuaan hyväkseen saalistuksessa. Muut sapelihammaskissat saalistivat vaanimalla. Kaikilla sapelihammaskissoilla oli pitkä ja vahva kaula, joka mahdollisti sapeleiden tehokkaan käytön. Sapelihammaskissat sopeutuivat kymmenen miljoonan viime vuoden aikana monenlaisiin ympäristöihin ja saaliseläimiin. Nykyisten kissaeläinten tapaan ne olivat joustavia käytökseltään. Kissaeläimet. 
Doedicurus eli pleistoseenikaudella, Etelä-Amerikassa 1,8 miljoonaa - 10 000 vuotta sitten. Joten yli 60 miljoonaa vuotta oli kulunut sen aikana dinosauruksista. Tällä varsin erikoisen näköisellä oliolla oli painoakin kaksi tonnia, joten hurjine häntineen ja selkäkilpineen se oli varsin puolustuskykyinen. Sen kohtaloksi muodostui jääkausi, kuten niin monen muunkin lajin. Kuva Copyright Joe Tucciarone. 
Jättiläislaiskiainen (Megatherium americanum) oli myös pleistoseenikauden eläimiä. Se eli Etelä-Amerikassa ja Pohjois-Amerikan eteläisissä osissa. Myös se katosi viimeisimmän jääkauden aikoihin, syytä sen sukupuuttoon ei varmuudella tiedetä. Syyksi on esitetty sitä, että ajan ihminen metsästi sitä sekä ravinnokseen että sen turkin vuoksi. Sillä oli sekä etu- että takaraajoissa pitkät koukkumaiset kynnet, joilla se saattoi kiipeillä roikkuvassa asennossa puiden oksilla, nykylaiskiaisten tapaan. Maassa tämä kuuden metrin pituuden saavuttava valtavan kokoinen eläin liikkui kynsiensä vuoksi hyvin kömpelösti, käpäliensä sivuja käytellen. Sitä on kooltaan verrattu norsuun ja sen paino on ollut hieman alle 4 tonnia. Maassa sille oli koostaan hyötyä, sillä kasvissyöjänä se yletti puiden lehvistöihin. Sapelihammaskissa saalisti ravinnokseen tätäkin jättiläistä. Kuva Copyright Todd Marshall. 
Villasarvikuono (Coelodonta antiquitatis). Villasarvikuonot elivät ajalta noin 350 000 vuotta sitten aina viimeiselle jääkaudelle 10 000 vuotta sitten, jolloin ne kuolivat sukupuuttoon. Vaikka pääasiallisena syynä suurten nisäkkäiden, kuten villasarvikuonon, mammutin ja jättiläishirven häviämiseen pidetään jääkauden lopun ilmastonmuutosta ja mannerjäätiköiden sulamista, entistä tehokkaammin metsästämään oppineella ihmisellä on oletettavasti ollut oma osuutensa asiaan: suurriistaa metsästettiin esimerkiksi polttamalla metsää, jolloin eläimet saatiin ajettua ansoihin tai niiden kulkureittejä muutettiin. Villasarvikuonoja ovat kivikauden ihmiset ikuistaneet Ranskassa luolamaalauksiinsa. Kuva Copyright Joe Tucciarone. Vanha kuva Mesohippuksesta, maalattu noin vuonna 1900 A to Z One at a Time List of Dinosaurs Dinosaur Illustratios. - Designed for resolution 1024x768 - Best viewed with IE 5 or higher - www.tunturisusi.com Copyright Tunturisusi |
