Carnivora petoeläinten lahko jakautui 48 milj. vuotta sitten kahteen linjaan:
Caniformia koiramaiset petoeläimet, jotka kehittyivät Uudessa maailmassa (Amerikassa) ja jossa kehittyivät myöhemmin:
Canidae koiraeläimet, Ursidae karhut, Procyonidae puolikarhut ja Mustelidae näätäeläimet.
Feliformia kissamaiset petoeläimet, jotka kehittyivät Vanhassa maailmassa (Euraasiassa) ja jossa kehittyivät myöhemmin:
Viverridae sivettieläimet, Felidae kissaeläimet, Hyaenidae hyeenat ja Herpestidae mangustit.

Koiraeläinten evoluution alkukehto on Pohjois-Amerikka, jossa elivät miltei kaikki tämän ajan koiraeläimet. Tähän aikaan Etelä- ja Pohjois-Amerikka olivat vielä meren erottamia. Pohjois-Amerikassa olosuhteet olivat trooppiset. Useat tämän ajan koiraeläimistä olivat pieniä, ketunkokoisia, ketulta taikka näädältä näyttäviä ja notkeita eläimiä, joilla oli lihaksikkaat ruumiit ja pitkät hännät. Näissä lajeissa jotkut saivat ajan myötä hyeenan piirteitä, kooltaan suurimmatkin olivat kojootin kokoisia. Ne olivat varvasastujia, kuten nykyiset koiraeläimetkin ja hyviä kiipeilijöitä. Niiden lihakset ja raajat sopeutuivat ehkä miacideja paremmin juoksemiseen. Nämä eläimet alkoivat siirtyä liikkumaan ja saalistamaan yhä enemmän maan pinnalla, puut oksistoineen alkoivat jäädä.

On mielenkiintoista huomioida, että sekä ihmisen, että koiraeläinten esi-isät aloittivat taivalluksensa puissa. Mutta koiraeläinten esi-isät laskeutuivat maan kamaralle huomattavasti aikaisemmin kuin ihmisen esi-isät, jotka simpansseihin pesäeron tehdessään jalkautuivat maahan vasta 7 - 5 miljoonaa vuotta sitten. Maan kamaralle siirtyminen merkitsi petoeläimillä kiipeilytaitojen menettämistä, sen sijaan alkoi kehitys yhä nopeammaksi juoksijaksi saaliin perässä. Tässä kehityksessä jalat pitenivät ja kyynär- ja värttinäluu lukkiutuivat yhteen, jolloinka kyynärvarren kiertoliike kävi mahdottomaksi. Nykyisistä koiraeläimistä vain harmaakettu muodostaa tässä suhteessa poikkeuksen, sille kyynärvarren kiertoliike on mahdollinen ja se onkin ainoa koiraeläin, joka kiipeilee puissa. Takajaloissa viiden varpaan sijaan jäi neljä, kun yksi varpaista surkastui pois. Myös häntä alkoi lyhentyä. Ehkäpä jo näihin aikoihin alkoivat koiraeläimet muodostaa pysyviä kumppanuussuhteita vastakkaisen sukupuolen kanssa. Yksiavioisuudesta oli tuleva niille ominaista - vain noin kolme prosenttia nisäkkäistä on yksiavioisia. Pariskunta saa saaliin aina tehokkaammin kiinni, kuin yksineläjä. Tämä idea oli tehostuva vielä aikanaan, kun alkoivat muodostua pienet laumat.

(Systemaattisuuden vuoksi tässä seuraavassa Canidae heimon esittelyssä esitellään myös lajit, jotka elivät lähempänä omaa aikaamme, aina aikaan 2 miljoonaa vuotta sitten).

Canidae koiraeläinten heimon kolme päähaarautumaa ovat alaheimot:

1) Hesperocyoninae alkukoirat alaheimo. (Pseudocynodictis on myös tästä alaheimosta käytetty nimitys).

Lajeja:

Hesperocyon gregarius, 37 - 29 milj. vuotta sitten, läntinen Pohjois-Amerikka. Kaikkein vanhin tunnettu muinainen koiraeläin. Kooltaan kuin kettu, tästä lajista kehittyivät kaikki myöhemmät koiraeläimet. Tällä pienellä, mungoa taikka sivettiä muistuttavalla lajilla oli pitkä kuono, kuin koirilla, joita se ei kuitenkaan hirveän paljon muistuttanut. Fossiilien luustotutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että se eittämättä oli koiraeläin ja niinpä se onkin vanhin tunnettu Canidae alkukoiralaji. Se oli kaikkiruokainen, hoikkaruumiinen ja pitkähäntäinen eläin, joka lymyili aluskasvillisuuden seassa ja herkutteli hyönteisillä, munilla, pikkunisäkkäillä ja hedelmillä. Se oli hyvin sopeutuvainen, kuten nykyäänkin elävät koiraeläimet.
Mesocyon coryphaeus, 29 - 21 milj. vuotta sitten, läntinen Pohjois-Amerikka. Hesperocyonin jälkeläinen, josta aikoinaan kehittyi Enhydrocyon. Kojootin kokoinen. Myös Cynodesmus polveutuu aikanaan tästä lajista.
Enhydrocyon basilatus, 25 - 21 milj. vuotta sitten, läntinen Pohjois-Amerikka. Ensimmäinen canid-laji, jonka hampaisto erityisesti sopeutui luidenkin murskaamiseen. Luut saaliistaan rikkomalla tämä kojootin kokoinen esihistoriallinen koiraeläin pääsi nauttimaan luiden mehevistä ydinnesteistä.

2) Borophaginae hyeenankaltaiset "luunmurskaajakoirat" alaheimo.

Lajeja:

Otarocyon cooki, 30 - 24 milj. vuotta sitten, läntinen Pohjois-Amerikka. Eli ilmeisesti avoimilla tasangoilla.
Cynarctus crucidens, 12 - 9 milj. vuotta sitten, läntinen Pohjois-Amerikka. Suuren ketun kokoinen laji, jolla oli erityisen suuret poskihampaat. Muistutti ulkonäöltään enemmänkin nykyistä pesukarhua.
Aelurodon taxoides, 12 - 9 milj. vuotta sitten, läntinen Pohjois-Amerikka. Hyeenakoira (Lycaon pictus) omaa tänä päivänä hyvin samanlaisen kallon ja hampaiston, kuin tämä suuri, suden kokoinen laji. Tämä laji on mahdollisesti metsästänyt sosiaalisesti laumana, mikä on olennaisesti tehostanut saalistamista.
Borophagus diversidens, 5 - 2 milj. vuotta sitten, läntinen Pohjois-Amerikka. Tämä laji oli Borophaginae alaheimon viimeinen edustaja. Koko alaheimo kuoli sukupuuttoon, tämän lajin kuollessa pois juuri hieman ennen pleistoseenikauden jääkautta. Tässä lajissa hampaisto oli kehittynyt äärimmilleen luiden murskaamisessa. Kallo oli erityisen kupolimainen.

3) Caninae nykykoirat l. aitokoirat alaheimo.

Lajeja:

Tähän kuuluvat kaikki nykyisin elävät koiraeläimet. Nykypäivän koiraeläinten levinneisyys on tulosta näiden lajien siirtymisistä ja asuttautumisista ympäri maapallon viimeisten noin 7 miljoonan vuoden kuluessa.

Kuinka nämä alaheimot kehittyivät: katso se tästä sukupuusta!

Borophaginae alaheimon yksi erilaisempi jälkeläinen oli Phlaocyon. Se muistutti paljon enemmän pesukarhua, kuin koiraeläintä. Useat piirteet sen kallossa osoittavat kuitenkin, että se on koiraeläinten heimon jäsen, vaikkakin hyvin primitiivinen jäsen. Ilmeisesti se hyppi ja liikkui paljon taitavammin puissa, kuin juoksi maalla. Sen etukäpälät olivat kädenkaltaiset ja sen hampaisto oli menettänyt raateluominaisuutensa.

Tämän ajan koiraeläinlajeja olivat Cynodesmus, joka muistutti jo paljon enemmän nykyisiä koiraeläimiä ja jonka fossiileja on löydetty Nebraskasta - eli vielä 26 milj. vuotta sitten ja painoi 15 - 30 kg, ja Tomarctus, joka eli 17 - 14 milj. vuotta sitten ja painoi 30 - 40 kg. Näillä lajeilla jalat pitenivät, vaikkakaan eivät vielä mahdollistaneet samoja juoksunopeuksia, kuin nykykoiraeläimillä. Saalistaessaan nämä lajit mahdollisesti suosivat väijymistä kissojen tapaan ja välttivät saaliin ajamista juosten - sisäänvedettävät kynnet kojoottia muistuttavalla Cynodesmuksella viestii myös kissamaisista piirteistä. Kuitenkin, samalla kun hännät lyhenivät, alkoi ulkomuoto lähestyä nykysuttamme. Tämän ajan koiraeläimet olivat lyhytkuonoisia, voimakasleukaisia ja usein massiivisia kooltaan. Näitäkään lajeja ei koskaan tavata Euraasian puolella.

Caninae alaheimon ensimmäisiä edustajia oli Leptocyon-kettu. Borophagines haarautuman tuhoutuma ilmeisestikin teki tilaa tälle haarautumalle, joka sai alkunsa Pohjois-Amerikassa kolmella suvulla: Canis, Urocyon, ja Vulpes. Caninae haarautuma sai alkunsa kaakkoisessa Amerikassa - kaikki nykyiset koiraeläimet juontavat tästä haarautumasta.

Epicyon koiraeläin eli Pohjois-Amerikassa noin 20 milj. vuotta sitten. Nämä eläimet olivat suurikokoisia petoja, jotka saalistivat ilmeisesti laumoissa ja elivät muutenkin nykyisten susien tapaan.

Koiraeläimet siirtyivät Pohjois-Amerikasta ensimmäistä kertaa muille mantereille ja Caninae haarautuman lajit levittäytyivät Euraasiaan 7 - 5 milj. vuotta sitten Beringian kautta. Paljolti pientä kojoottia muistuttava koiraeläin Canis davisii, nykykoirien esi-isä ylitti Beringian myöhäisellä mioseeniajalla noin 8 milj. vuotta sitten ja saapui Euraasiaan. Tästä lajista kehitys kulki kahteen suuntaan: toinen johti kettumaisiin koiraeläimiin, toinen susimaisiin (sudet, kojootit, sakaalit) laumoissa saalistaviin koiraeläimiin.

Kolmen alkukantaisimman koiraeläimen, aasialaisen supikoiran , amerikkalaisen harmaaketun ja afrikkalaisen korvakoiran , kehityslinjat erkanivat näihin aikoihin muihin koiraeläimiin johtaneista kehityslinjoista. Koiraeläinten saapuessa Euraasiaan niiden pahimmat kilpailijat, kreodontit ja monet hyeenat, olivat kuolemassa sieltä sukupuuttoon ennen muuta ilmaston muutoksen takia. Tämä antoi tilaa koiraeläinten levittäytymiselle.

Korvakoiran esi-isät erkaantuivat ensimmäisinä muista susimaisista koiraeläimistä, kun taas kaamaketun eli kapinketun esi-isät lähtivät ensimmäisinä kehittymään omaan suuntaansa kettumaisten koiraeläinten joukosta.

Myöhäisellä mioseeniajalla koiraeläinten sukuja oli jo 42, kun niitä oli ollut varhaisella oligoseeniajalla vain 5.

Canis suvun varhaisin edustaja Euroopassa oli Canis cipio. Se eli ainakin Espanjassa, josta Teruelin kaupungin läheltä on löydetty tämän suvun ja lajin vanhimmat fossiiliset jäänteet noin 6 miljoonaa vuotta sitten syntyneestä maakerrostumasta. Etelä-Amerikassa elävän harjasuden juuret juontavat myös tähän aikaan 6 milj. vuotta sitten.

Pohjois-Amerikassa eli Canis lepophagus. Tämä koiraeläin oli pieni ja ulkoisilta piirteiltään vaihteleva. Jotkut yksilöt muistuttivat kojoottia, toisilla oli enemmän suden piirteitä. Canis latrans kojootti kehittyy ilmeisesti Canis lepophagus lajista.

Pohjois-Amerikassa Canis edwardii 3 milj. vuotta sitten oli ensimmäinen koiraeläin, jota selkeästi voidaan pitää sutena. Tosin varsin pienikokoisena, sillä kooltaan se oli kuin kojootti ja painoa 16 - 18 kg.

Punasusi (Canis rufus) kehittyy, polveutuen mahdollisesti suoraan Canis edwardii sudesta. Punasuden alkuperää ja polveutumista ei kuitenkaan voida varmuudella määrittää. On mahdollista, että punasuden sijaan seuraava jälkeläinen Canis edwardii sudelle onkin Canis ambrusteri.

Pohjois-Amerikassa eli, ehkäpä koko mantereella suurikokoinen susi Canis ambrusteri noin 3 milj. vuotta sitten. Jossakin vaiheessa se katosi, ehkäpä Etelä-Amerikkaan, jossa siitä mahdollisesti tuli seuraavan suden, hirviösuden Canis dirus edeltäjä ja esi-isä. Mahdollisesti se siirtyi myös Euraasiaan. Joka tapauksessa hirviösusi kehittyi Etelä-Amerikan susista, ehkä muista siellä eläneistä, pienemmistä susista.

Noin kaksi milj. vuotta sitten koiraeläimet levittäytyivät Pohjois-Amerikasta Etelä-Amerikkaan. Levittäytyminen kävi mahdolliseksi, kun muotoutunut Panaman kannas yhdisti aiemmin erillään olleet mantereet.

Nykyisen vaippasakaalin (Canis mesomelas) jäljet johtavat kahden miljoonan vuoden taakse. Itäisen Afrikan Olduvain kerrostumista on löydetty sakaalimaisen eläimen fossiileja. Vaippasakaali onkin Canis suvun vanhimpia tunnettuja jäseniä. Vaikuttaa siltä, kuin nykyinen vaippasakaali olisi säilyttänyt alkuperäisen olemuksensa poikkeuksellisen hyvin ja edustaisi koiraeläinten alkukantaisinta tyyppiä. Myös hyeenakoira , pensaskoira ja vuorisusi lähtivät jo varhain kehittymään kukin omaan suuntaansa.

Useita erilaisia susilajeja elää Euroopassa. Euraasian kylmissä oloissa susista kehittyy suurikokoisempia ja voimakkaita. Kolme ajan susilajia, joiden fossiileja on löydetty ajalta 1,7 milj. vuotta sitten.

Canis etruscus etruskisusi. Kooltaan etruskisusi oli lammaskoiran kokoinen ja se oli varsin yleinen varhaisella pleistoseenikaudella. Se liikkui metsissä ja vältti aroalueita, ja muistutti näin elintavoiltaan Intiassa nykyisin eläviä susia. Etruskisusi eli aikansa ja kuoli sukupuuttoon. Canis lupus kehittyi mahdollisesti tästä lajista noin miljoona vuotta sitten. Mahdollista on myös kuitenkin, että Canis lupus kehittyi suoraan niistä lajeista, jotka olivat siirtyneet Pohjois-Amerikasta Beringin kautta Siperiaan. *

Canis falconeri, kooltaan hyvin suuri susi. Tämä susi voi olla myös Amerikasta Euraasiaan tullut Canis ambrusteri.

Canis arnensis, sakaalin kokoinen susi, josta kehittyivät kojootit, kultasakaalit ja juovasakaalit ja sudet.

Beringin yli tapahtuu koiraeläinten siirtymistä mantereilta toiselle, kumpaankin suuntaan ja tämä tuo oman kirjonsa lajien kehitykseen. Niinpä jokaisen esihistorialliseen aikaan eläneen koiraeläimen kohdalla ei aina tiedetä varmuudella edes sitä, millä manteella laji on kehittynyt - sen jälkeen, kun siirtyileminen mantereelta toiselle oli mahdollista. Susi eli harmaasusi Canis lupus on kuitenkin varmuudella kehittynyt Euraasiassa.

Kuvat © Copyright Atlas Virtual da Pré-História
Susikuva © Copyright Monty Sloan