|
|
Haaveita vain
Aamu paistoi kirkkaana Lapin tunturien yllä. Aloin jo itsekin herätä, asetuin sängylleni istumaan ja hieroin unihiekkaa silmistäni pois. Ikkunaa pitkin paistoi ja puolestaan pihalle näki, kuinka lumi oli vallannut koko maan. Vähän kaukana ikkunasta, mutta melkein tiellä seisoi kuusi, jonka vihreiden oksien päällä lepäsivät paksut lumikerrokset, jonka takia kuusi näytti väsyneeltä kynttilältä. Kun katsoi kuusen ohi, siellä näki Lapin kauniita tuntureita ja hiukan lisää kuusia. Olen itse kävellyt siellä ja on todella mukavaa vaeltaa lumikengillä. Joskus siellä saattaa nähdä vaeltavan porotokan. Tämä paikka on kuin juuri luotu minulle. Kaikkialla on talvella hirveästi lunta ja pakkasta, taloni on puusta tehty ja ympäristöystävällinen myös. Rakastan asua äitini kanssa luonnon keskellä, kun öisin kuulee vaeltavien susien ulvontaa. Lattiatkin ovat puuta, ja minun huoneeni lattialla lojuu poron talja. Se on todella pehmeä, mutta joskus minua käy sitä poroa sääliksi, jonka turkista mattoni on tehty. Ajattelen aina vain, että turkki on viety hellävaraisesti, ei koko poroa.
Nousen sängyltäni ja venyttelen käsivarsiani ja haukottelen samalla hyvin makeasti. Lasken käteni takaisin alas ja kävelen iloisen rennosti pukemaan vaatteeni päälle. Harvoin palelen sisällä, mutta onneksi ovat hyvä lämmitys. Jos niitä ei olisi, täällä sisällä olisi yhtä kylmä kuin ulkona. En kestäisi semmoista, vain joskus. Ulkona se on ihanaa olla pakkasella, kun pakkanen puraisee poskista, mutta en kestäisi ajatella sitä sisäilmoissa. Olen ajatellut joskus myös äitiäni. Hän on ihana tyyppi. Vaikka olenkin tottunut itsepalveluun, hän on aina laittanut minulle valmiiksi aamupalaa. Se ei ole se syy, miksi pidän hänestä. Se on itse asiassa aika omituista, että neljätoistavuotias pitäisi vieläkin äidistään. Pidän hänestä, sillä hän on kuin paras kaverini, tai sitten olen vain yksinäinen ja hän on ainut seurani. En ole sittenkään varma miksi, mutta viihdyn äidin seurassa.
Avasin huoneeni oven ja kävelin puista lattiaa pitkin keittiöön. Äiti oli herännyt minua aiemmin ja asettanut aamupalan minulle valmiiksi. Hymyilin iloisesti ja istahdin ruokapöydän ääreen. Tartuin lusikasta kiinni ja aloin syömään jenkkilästä tuotuja Froot Loops hedelmämuroja. Ne ovat todella hyviä, mutta niissä on paljon sokeria. En kuitenkaan siitä välitä, sillä en ole mikään keventäjä, joka haluaa ylimääräisistä donitseistaan pois.
”Huomenta kultaseni, kuinka sait nukutuksi?” äiti kysyi ystävällisellä äänensävyllä kuten aina. Se oli ihanaa. Jotakin muuta se olisi voinut jo ärsyttää.
”Ihan hyvin”, vastasin takaisin hymyillen ja otin lusikallisen muroja, jotka sitten jauhoin suussani.
Rakastin jopa lomaa koulusta, jolloin äitikin sai levätä ja jatkaa romaanien kirjoittamista. En ole vielä ihan varma mitä hän kirjoittaa ja mistä se kertoo, mutta kuulemma siitä tulee aikamoinen menestys. Äidin työkaverit ovat lukeneet sen ja tulevat joka kerta lukemaan sen, kun äiti on jatkanut sitä. Joka kerta olen jopa kuullut, että se on aina vain parempi.
Minulla on myös aina haave, josta en ole kenellekään kertonut. Se ei ole niin erikoinen, mutta jokin saa minut vaikenemaan. Ehkä sen takia, että pelkään ystävieni ja äidin vihaavan sitä, mitä minä rakastan. Nykyään tosi moni vihaa sitä asiaa – susia. Olen aina unelmoinut näkeväni semmoisen villinä luonnossa, mutta äitini saattaa vihata niitä. Kerran semmoinen tunkeutui taloomme, kun olin vielä pieni vauva. Itse en nähnyt sitä, mutta äitini oli kuulemma juuri tullut ja hääti sen pois. Susi ei ollut tehnyt mitään vakavaa, oli vain etsinyt meiltä sisältä ruokaa. En tiedä tapahtumasta sen tarkemmin, mutta mietin aina että joku oli jättänyt todella tuoksuvan aromin pöydälle ja susilauma taisi juuri siihen aikoihin kävellä ohi.
Nousin tuolilta murot syötyäni ja vein ne lavuaarille muiden astioiden mukaan. Kävelin eteiseen ja puin lämpimästi takin, pipon, lapaset, toppahousut, kengät ja mitä kaikkea lämmintä oli mukaan puettava, että tarkeni olla monen pakkasen asteessa.
”Käyn ulkona!” huudahdin taakseni äidilleni ja puinen ulko-ovi kävi mentyäni ulos. Ulos astuttuani jäin hetkeksi seisomaan ja hengähdin syvään. Kylmä höyry kävi nopeasti ilmassa. Katselin eteenpäin sähkönsinisillä silmilläni. Kaupunkia näkyi hyvin kaukana monien kukkuloiden takaa. Ennen kuin silmät edes kohdistuivat kaupunkiin, edessä näkyi kuusia harvoin joka puolella seisomassa raskas lumi oksilla.
Astuin jälleen askeleen eteenpäin ja toisenkin. Jatkoin kävelyä ja käännyin polulta pois oikealle. Aioin ylittää pienen kukkulan, jonka takana olisi jotakin mahtavaa ja kaunista. Perille päästyäni kukkulalle näin aivan kaiken. Vain pieni alamäki, niin olisin ollut itsekin siellä. Kuusia näkyi siellä sun täällä, paksut lumiset hanget olivat peittäneet maan, ja aurinko häikäisi lumiseen maahan. Suoraan edessä näkyi vaeltava porotokka. Villiporoja suuressa kasassa, jotka etsivät lumen alta ruokaa, mitä nyt vain sattuisi löytymään. Näky oli uskomaton. Kävin joka päivä katsomassa juuri saman kukkulan takaa, mutta tällä kertaa vaeltava porotokka oli jälleen palannut. Oikeastaan olen odottanut susilaumaa, jonka haluaisin vieläkin kohdata. Olin ostanut jopa susille lihaa, joihin ei ollut edes koskettu. Ne makasivat lumessa kauempana poroista, mutta mitään ei näkynyt.
Huokaisin syvään ja olin hiukan pettynyt. Ainakin olen ylpeä siitä, missä sain asua. Omistin nämä kauniit maisemat, joita ei ollut vielä pilattu tehtailla, väen paljoudella, roskalla ja mitä kaikkea, millä ihminen pystyy tuhoamaan tämän kauniin maan.
Olin ottanut lumikengät mukaan. Asetin lumikengät jalkaan ja lähdin kiertämään porotokan taakse kaukaa, etteivät villiporot häiriintyisivät. Kävelin asettamieni lihojen ohi, joita olin hiukan kaivanut peittyneen lumen alta. Edessä ei näkynyt muuta kuin kuusia siellä sun täällä. Tarkkailin ympärilleni sähkönsinisillä silmilläni, mutta missään ei näkynyt kuin vain Herran luoma kaunis maa. Itse en voinut ikinä ymmärtää, miksi näitä puita oli kaadettu vain ihmisasutuksien takia.
Kuulin kaukaa erämaan halki kaunista ulvontaa. Se oli varmastikkin susi. Tämä päivä oli se, jolloin saisin varmasti nähdä aidon suden. Ainoana toimena kävelisin vain sinne, mistä suden laulu kuului. Äkkiä kuului toinen ulvonta hiukan lähempää, sekä kolmas kuului vielä lähempää. Kylmät väreet kulkivat selkärankaani pitkin. Ulvonta alkoi hiukan kauhistuttaa ja samanaikaisesti jännittää. Ihan lähellä kuului ulvonta. Seisoin juuri puun takana, ja olin muutenkin hiukan semmoisessa kohdassa, jossa kasvoi tiheämmin puita. Kurkistin kuusen taakse ja siellä odotti juuri minua kaunis ja samaan aikaan pelottava näky. Yksinäinen susi ulvoi suoraan taivasta kohti, kunnes laski kuononsa alas ja nosti korviansa ylös. Susi oli todella ylvään näköinen, ja sen turkki oli paksua karvaa. Tuolla turkin määrällä susi varmasti pysyi lämpimänä.
Tuuli alkoi hiukan puhaltaa minun takaani, jolloin susi sai minusta vainun. Se katsoi suoraan minua kohti, kun seisoin avuttomana kuusen vieressä katsoen sutta. Susi ampaisi voimakkailla takajaloillaan karkuun suoraan eteenpäin, enkä nähnyt sitä enää. Se oli hävinnyt puiden sekaan, varmaan etsinyt takaisin laumansa luokse. Tätä päivää en tulisi ikinä unohtamaan, kun sain ensimmäistä kertaa nähdä suden. Olin toki aiemmin kuullut niiden ulvontaa, mutta en koskaan tavannut vastatusten. Kehoni tunsi paljon lämpöä, ja samaan aikaan verisuonissani kulki monia pieniä kylmiä väreitä, jotka saivat minut ihan kananlihalle. Olisin voinut vaikka pyörtyä, mutta jäin vain paikoilleni suu auki siitä ihanasta näystä.
Käännyin lopulta takaisin päin ja kävelin jälleen porotokan ohitse. Yksi poroista katsoi minua, kun katsoin sitä takaisin. En tiedä katsoiko useampikin, mutta väänsin vinon hymyn naamalleni ja jatkoin matkaani puiseen kotiini. En muuten enää tarvitse lihanpaloja, tai mistäs sitä tietää, jos vielä joku päivä näkisin semmoisen ylvään olennon, jonka tänään kohtasin.
Copyright: Tuikkis
Kirjasivulle
|
|