Vossikan kauramoottorina
Suomenhevosella on ollut historiansa aikana, eri aikakausina, hyvin erilaisia
tehtäviä - yksi niistä oli työ vossikan hevosena. Suomenhevosten ensimmäinen vuosikymmen
oli vossikoiden kulta-aikaa - jos nyt Venäjän vallankumoukseen ja Suomen itsenäisyyteen
johtanutta levotonta vuosikymmentä kulta-ajaksi voi kutsua. Ne olivat kaupunkiliikenteessä
korvaamattomia ajoneuvoja. Kaduilla tuoksui heinä, hevosenlanta, valjasnahka
ja suuren eläimen lämmin, höyryävä hiki.
Helsingissä oli suomenhevosen kantakirjauksen alkaessa vuonna 1907 noin
viisisataa vossikkaa, Tampereella parisataa. Kuopiossakin vossikoita
oli useita kymmeniä. Vossikkakyydissä oli talvellakin suhteellisen
lämmintä vällyn alla, mutta kuskipukilla odottelu alkoi pian hytisyttää.
Siinä, missä ajuri tarvitsi turkkia ja kunnon huovikkaita, hevoselle oli tarpeen paksu loimi
ja sateella peite.
Vossikoiden liikennesäännöt muistuttivat nykyisiä autojen liikennesääntöjä.
Varomattomuus, piittaamattomuus, hurja vauhti ja juopuneena ajaminen olivat tuolloinkin
rangaistuksen ja moitteiden aiheita.
|
Vanhat ajurit parittajia ja viinanmyyjiä
Poliisien ja vossikka-ajurien välit olivat jännittyneitä. Ajurit pitivät poliiseja pahanpäiväisinä
kyttääjinä ja simputtajina, poliisit vosikoita viinan ja irtosuhteiden välittäjinä.
"Vanhoja ajureita pidettiin parittajina ja viinanmyyjinä. Niiden kanssa oltiin kaveria
silloin kun tarvittiin nainen tai pullo. Ajurintaloissa oli usein kova meteli,
ajureita vietiin paljon aamuyöstä putkaan, kun ne olivat kännissä
ja akat syytteli ja tappeli."
Vossikoiden kyydit alkoivat vähentyä itsenäisyyden jälkeen. Sota-aika toi polttoaineensääntelyineen
vossikoillekin lisä-aikaa, mutta sen jälkeen vossikka-aika oli ohi.
Tampereella oli vuonna 1951 jäljellä enää yksi vossikka.
Yksittäisiä, turistikäytössä olevia vossikoita on maassamme ollut tuonkin
jälkeen. (Liinaharja - suomenhevosen taival)
|
Kuva
*Kuva Copyright Tunturisusi.
|
Suomenhevoselle vaaditaan virallista liputuspäivää
