|
|
|
|
MAAILMASSA 44 HIRVIELÄINLAJIA - SUOMESSA LUONNONVARAISINA 5
Hirvieläimet Cervidae on sorkkaeläinten Artiodactyla lahkoon ja märehtijöiden Ruminantia alalahkoon kuuluva heimo, joka pitää sisällään neljä alaheimoa, kuusitoista sukua ja 44 eri hirvieläinlajia, joilla lukuisia alalajeja. Ihan viime aikoina löydetty 44. laji jättiläismuntjakki (engl. Giant muntjac) (Megamuntiacus vuquangensis) on löydetty vasta vuonna 1994 Annamite-vuorilta Laosista, Kaakkois-Aasiasta. Suomessa elää luonnonvaraisina viisi hirvieläinlajia. Nämä lajit ovat: hirvi (Alces alces), valkohäntäpeura (Odocoileus virginianus), metsäkauris (Capreolus capreolus), metsäpeura (Rangifer tarandus fennicus) ja kuusipeura (Dama dama). Hirvieläimiin kuuluva poromme (Rangifer tarandus tarandus) edustaa samaa eläinlajia metsäpeuran kanssa, kumpikin ovat saman lajin alalajeja. Hirvi on luonnonvaraisista hirvieläimistämme runsaslukuisin. Sen talvikanta ylittää nykyisin 100 000 ja laji on levittäytynyt lähes koko maahan. Valkohäntäpeura ei kuulu Suomen alkuperäislajistoon, mutta Pohjois-Amerikasta riistaeläimiksi tuoduista yksilöistä alkunsa saanut kanta on sopeutunut hyvin Suomen luontoon. Lajin pääasiallisella esiintymisalueella Etelä- ja Lounais-Suomessa yksilötiheys on monin paikoin suurempi, kuin hirvellä. Kanta on runsastumassa myös Keski-Suomessa ja koko maan talvikanta on nykyisin noin 25 000 yksilöä. Metsäkauris on levittäytynyt Suomeen Karjalan kannaksen kautta ja Pohjanlahden ympäri Ruotsista, ja sitä on myös siirretty sekä Ahvenanmaalle että eteläiseen Suomeen. Ahvenanmaalla kanta on ollut 2000-luvun alkupuolella yli 10 000 yksilöä ja Manner-Suomessa vuonna 2004 hieman yli 15 000 yksilöä. Kauriskanta Suomessa on kasvanut erityisen nopeasti 2000-luvulla. Metsäpeura on Suomen alkuperäislaji, joka hävitettiin Suomesta metsästämällä 1800-luvulla, mutta palasi takaisin maahamme 1950-luvulla vaeltaen rajan yli Venäjältä. Metsäpeuraa tavataan vain Suomesta ja Venäjän Karjalasta. Nykyisin metsäpeuralla on maassamme kaksi elinvoimaista kantaa, toinen Kuhmossa, Kainuussa - siellä eläinten määrä on ollut enimmillään noin 1 900. Toinen suurempi joukko metsäpeurojamme elää Suomenselällä, jossa elää nykyisin noin 1 000 metsäpeuraa. Kuusipeura ei kuulu Suomen alkuperäislajistoon, mutta siirtoistutusten jälkeen maassamme elää vuonna 2006 pieni ja paikallinen, 600 yksilön kuusipeurakanta. Saksanhirvi, eli punahirvi (Cervus elaphus) on laji, jota useampiakin kertoja on siirretty Suomen alueelle. Muutamat yksilöt elävät maassamme tarhaoloissa ja myös Ahvenanmaalla. Japaninpeura, eli japaninhirvi (Cervus nippon) on myös maassamme tänne siirrettynä esiintynyt laji. Yhdessä viiden luonnonvaraisena esiintyvän hirvieläinlajimme kanssa saksanhirvi ja japaninhirvi kohottavat kaikkina aikoina maassamme esiintyneiden hirvieläinlajien lukumäärän seitsemään. (Hirvieläimiä on voitu istuttaa luontoomme, sillä hirvieläimistä säädetään metsästyslaissa. Sellaisia lajeja, joista ei säädetä metsästyslaissa, ei luontoomme voida istuttaa. Luonnonsuojelulain 43 § vierasperäisten lajien leviämisen rajoittamisesta määrittää, että vierasperäistä eläinlajia, josta ei säädetä metsästyslaissa tai kalastuslaissa, ei saa päästää luontoon, jos on aihetta epäillä, että siitä voi syntyä pysyvä kanta.). |
|
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata Luokka: Nisäkkäät Mammalia Lahko: Sorkkaeläimet Artiodactyla Alalahko: Märehtijät Ruminantia Heimo: Hirvieläimet Cervidae |
Hirvieläinten heimon alaheimot ja lajit.
Hirvieläimet Cervidae pitää sisällään neljä alaheimoa: vesikauriit Hydropotinae, muntjakit Muntiacinae, jalohirvet Cervinae ja peurat Odocoilinae eli Capreolinae. Alaheimoihin kuuluu 44 lajia - vesikauriit 1, muntjakit 8, jalohirvet 17, peurat 18. Lajeilla on lukuisia alalajeja, joita ei ole tässä esitelty, paitsi yksi saksanhirven (Cervus elaphus) noin kahdestakymmenestä alalajista on liitetty mukaan ja se on vapiti eli kanadanhirvi (Cervus elaphus canadensis). Lähteet alan kirjallisuus, sekä Mikko's Phylogeny Archive. |
|
|
Hirvieläinten heimo Cervidae.
Hirvieläimet kuuluvat sorkkaeläinten lahkoon.
Sorkkaeläimissä on kymmenen heimoa, joista hirvieläimet on yksi.
Sorkkaeläinten nimi johtuu viimeistä varvasniveltä peittävästä kaviokynnestä, joka on
tyypillinen kaikille tämän ryhmän eläimille.
Edelleen, sorkkaeläinten lahkossa hirvieläimet kuuluvat
märehtijöiden alalahkoon. Samassa märehtijöiden alalahkossa oleviin onttosarvisiin
verrattuna hirvieläimissä on se ero, että niiden
sarvet ovat täyteistä kovaa luuainesta ja kasvavat otsaluun kyhmystä.
Hirvieläimet ovat siten täyteissarvisia nisäkkäitä.
Luonnonvaraisista hirvieläimistä näkee yleensä vain nopeasti häipyvän takaliston - jos sitäkään. Hirvet ovat kaiken aikaa varuillaan petoeläinten vuoksi ja valmiina pakenemaan. Useilla hirvieläimillä on selvästi erottuva "peräpeili" - ympäristöä vaaleampi laikku takapäässä. Tämän laikun avulla hirvieläin lähettelee monenmoisia viestejä lajitovereilleen. Hyökkääjälle se on merkki siitä, että tämä on havaittu ja ajon voi lopettaa vaikka siihen paikkaan. Ihmisille hirvieläimillä on ollut aina suuri merkitys. Sen voi havaita vaikkapa 14 000 vuotta vanhoista luolamaalauksista tai uudemmista kertomuksista ja tarinoista. Hirvet olivat aluksi tärkeä ravinnon lähde, mutta myöhemmin huvijahtien merkitys kasvoi. Hirviin liittyy erityisesti se, että eri hirvilajeja on ihmisen toimesta runsaasti siirrelty maasta ja maanosastakin toiseen. Hirvieläinten koko vaihtelee suuresti. Pienin laji pudu Etelä-Amerikassa painaa vain 7 - 9 kg, alaskanhirvi puolestaan sata kertaa enemmän, alkaen lähestyä tonnin painoa. Sarvet ovat kenties hirvieläimistä ensiksi mieleen tuleva piirre. Useimmilla lajeilla vain uroksilla on sarvet, mutta tästä on eräitä poikkeuksia. Poroilla molemmilla sukupuolilla on sarvet. Hirvieläinten sarvet ovat luumaista ainetta, kuten muidenkin märehtijöiden, mutta erikoista niissä on se, että hirvet pudottavat ja kasvattavat sarvensa joka vuosi. |
| Märehtijöitä. Kaikki hirvieläimet ovat märehtijöitä, mutta niiden kyvyssä hyödyntää ravintoa on suuria eroja. Osa hirvieläimistä, esimerkiksi saksanhirvi, kuusipeura ja japaninhirvi, pystyy sulattamaan tehokkaasti kasvien sisältämää selluloosaa. Ne syövät vaikeasti sulavaa heinääkin. Toiset kuten hirvi, metsäkauris ja isopiikkohirvi taas valikoivat ravintonsa tarkasti ja muun muassa isopiikkohirvi syö nauttien suuria määriä hedelmiä, kun niitä vain löytyy. Ravinnonkäyttöerot näkyvät myös eläinten ruoansulatuksessa, esimerkiksi hirvellä mahojen väliset portit ovat suuret, minkä takia ravinto kulkee nopeasti sen mahojen läpi suolistoon, jota hirvellä on noin 43 metriä. Hirvi ei siis pysty hyödyntämään pitkää märehtimistä vaativaa ravintoa, minkä takia sen on valittava helposti sulavaa ruokaa. Hirvi on sopeutunut ruoansulatuksensa vaatimaan tarkkaan ravinnon riipimiseen: sillä on mainiosti liikkuvat lörppähuulet ja pitkä sekä kärjestään hyvin taipuisa kieli. Näin varustettuna se pystyy syömään juuri mitä haluaa. |
|
|
Aksishirvi (Cervus axis) kuva yllä. Kuusipeuraa hieman pienempi - ruumis
pituudeltaan korkeintaan 130 cm, lapakorkeus 90 cm. Kautta vuoden
punaruskea ja valkotäplänen, muistuttaen siten sekä kesäpukuista kuusipeuraa
että japaninpeuraa. Sarvet ovat pitkät ja korkeintaan kolmihaaraiset.
Lajia on Aasiassa muun muassa Intiassa ja Sri Lankassa ja sitä on siirretty
useisiin Euroopan maihin eläin- ja metsästyspuistoihin.
Sorkkaeläimet Artiodactyla. Sorkkaeläinten lahkoon kuuluu noin 190 lajia. Ne ovat kooltaan suuria tai keskisuuria kasvinsyöjiä, joille on luonteenomaista mm. jalkojen rakenne. 3. ja 4. varvas (keskivarpaat) ovat hyvin kehittyneet ja kannattavat eläimen painoa. 2. ja 5. varvas (sivuvarpaat) ovat surkastuneet ja suuntautuvat taaksepäin niin että ne vain poikkeuksellisesti koskettavat maahan. 1 varvas puuttuu kokonaan. Sekä keski- että sivuvarpaissa on sorkat, jotka ovat muuntuneita kynsiä. Sen vuoksi lahkoa kutsutaan sorkkaeläimiksi. Euroopassa on 18 luonnonvaraista sorkkaeläinlajia, mutta muutamat niistä ovat alun perin istutettuja. Pohjolassa on kymmenen lajia. Niistä villisika luetaan itsenäiseen alalahkoon (sikaeläimet) ja muut lajit kuuluvat märehtijöiden alalahkoon. Märehtijöillä on monimutkainen ruoansulatusjärjestelmä, joka ohjaa tietyssä määrin eläinten aktiivisuutta. Ne täyttävät mahansa kasvisravinnolla 1-2 tunnin syömäjakson aikana, jonka jälkeen ne asettuvat lepäämään vastaavaksi tai pidemmäksi ajaksi. Tällöin mahan sisältö nousee ylös suuhun ja se pureskellaan (märehditään) uudelleen ja niellään taas. Maha toimii kuin käymiskammio. Kun ravinto on riittävästi hienontunut, se jatkaa matkaa seuraavaan mahan osastoon, joissa varsinainen ruoansulatus tapahtuu. |
|
| Tulenvapiti (Cervus elaphus nannodes) (engl. Tule Elk). Vapitin (Cervus elaphus canadensis) serkku Amerikassa ja yksi saksanhirven Cervus elaphus-alalajeista. Tulenvapiti elää suppealla alueella Kaliforniassa ja on pienikokoisin Pohjois-Amerikan kuudesta Cervus-suvun hirvestä. Kannan suuruus 3 200 yksilöä. |
|
Viimeisin jääkausi.
Viimeisimmän jäätiköitymisvaiheen aikana mannerjäätikkö oli laajimmillaan noin
20 000 – 18 000 vuotta sitten, jolloin sen uloimmat reunat olivat kaukana Suomen alueen
ulkopuolella: Pohjanmerellä, Keski-Saksassa ja Keski-Venäjällä. Suomi uinui talviunta
paikoin jopa kolme kilometriä paksun jäävaipan alla, ja elämä oli evakossa.
Noin 13 000 vuotta sitten lämpötila alkoi nopeasti nousta. Jäätikkö ei kuitenkaan
kutistunut yhtäjaksoisesti, vaan nykäyksittäin, ja jään reuna jäi välillä vuosikymmeniksi
paikalleen. Yksi pysähdys tapahtui noin 11 000 – 10 000 vuotta sitten, kun ilmasto
muuttui kylmemmäksi, ja jäätikön peräytyminen keskeytyi useiksi sadoiksi vuosiksi.
Tuo vaihe jätti Suomen maaperään pysyvän muiston: pysähtyneen jäänreunan edustalle
kasautui Fennoskandiaa lähes yhtenäisesti kiertävä reunamuodostumien ketju, johon
Salpausselät kuuluvat. Salpausselkävaiheen päätyttyä jää alkoi sulaa kiihtyvään
tahtiin. Viimeksi Suomessa jään alta paljastui Kolari 9 000 vuotta sitten.
Silloin täällä oli suunnilleen yhtä lämmintä kuin nyt, mutta vielä lämpimämpää
oli tulossa: 6 000 – 5 000 vuotta sitten Suomessa oli niin lämmintä, että
Keski-Suomessa asti kasvoi yleisesti jaloja lehtipuita ja Lapissa metsänraja oli
nykyistä pohjoisempana.
Hirven- ja peuranpyyntiä esihistoriallisella ajalla jääkauden jälkeen. Suomen eläimistön varhaista historiaa on vaikea tutkia, koska eläinten jäänteet säilyvät huonosti Suomen happamassa maaperässä. Selkärankaisista eläimistä – siis nisäkkäistä, linnuista, matelijoista, sammakkoeläimistä ja kaloista – onkin löydetty lähinnä vain palaneita luita esihistoriallisten ihmisten asuinpaikoilta. Suurin osa maanisäkkäistä levisi Suomeen peräytyvän jään ja veden reunaa seuraten kaakosta Karjalan kannasta myöten sekä suoraan idästä, missä kuivan maan osuus kasvoi nopeasti. Jäästä ja vedestä vapautuvan maan pioneerikasvillisuus tarjosi sopivaa ravintoa lehtipuiden versoista, nuorista taimista ja vesikasvien mehevistä juurakoista pitäville kasvinsyöjille. Arktinen eläimistö näyttää palanneen Suomen eteläosiin mannerjään vetäytyessä alueelta, mutta se hävisi kuitenkin uudestaan ilmaston lämmetessä. Tilalle vaelsivat alueen nykyiset maanisäkkäämme, ensimmäisten joukossa nuorissa lehtimetsissä viihtyvät lajit kuten hirvi, majava, kettu ja jänis. Havumetsien leviäminen toi mukanaan taigalajeja kuten karhun, näädän, oravan ja metsäpeuran. Ihminen ja koira saapuivat pian jään vetäytymisen jälkeen. Suomen varhaisten asukkaiden tärkeimpiä riistaeläimiä olivat hylkeet, hirvi ja majava. Lisäksi pyydettiin kettuja, saukkoja, näätiä, oravia, jäniksiä, riekkoja, sorsalintuja sekä kaloista ainakin haukia, ahvenia ja särkikaloja. Suomen vanhin varsinainen luulöytö on n. 34 000 vuoden ikäinen peuransarvi Torniosta. Jääkauden jälkeinen maasto oli aluksi tundraa, joka houkutteli suuremmista eläimistä ensimmäisenä peuroja. Laajat peuralaumat houkuttelivat perässään ensimmäiset Suomenniemen asukkaat viimeistään 8. vuosituhannen lopulla eKr. Tästä ovat todisteena Askolan löydöt ja Antrean kalaverkkolöytö. Ajallisesti nämä sijoittuvat noin 7 500 - 6 500 eKr. mutta Askolan löytöjä ovat eräät tutkijat pitäneet vieläkin vanhempina, edellä mainittua Komsan kulttuuria sivuavina. Peuranmetsästys oli helppoa, kun tiedettiin suurten peuralaumojen vesienylitysreitit. Peurojen väsyttäminen virtaavassa vedessä mahdollisti jopa satojen peurojen tappamisen kerralla ansakuoppien lisäksi. Kuitenkin asuinpaikkojen eläinjäteanalyysit ovat osoittaneet, ettei peuranluita ole niin paljon kuin olettaisi. Tällä on yritetty kumota väite, jonka mukaan ihmiset siirtyivät peurojen perässä pohjoiseen. Tietysti on muistettava, että alkuvaiheessa Suomenniemelle ei muuttanut niin paljon ihmisiä kuin lähteiden teksteistä saa kuvan. Tässä mielessä pari peuraa riitti ravinnoksi kauan pienessä ryhmässä ja ehkä tärkeämpää oli kuitenkin peuroista saatava nahka. Elinkeinoihin vaikutti merkittävästi kasvisto. Tundra houkutteli peuroja, mutta lehti- ja havupuiden yleistyminen auttoi hirven, karhun, majavan ja muiden suurempien nisäkkäiden siirtymistä Suomenniemelle. Antrean löydössä mukana olleet hirven luusta tehdyt esineet viittaavat siihen, että hirvi on ollut ehkä tärkeämpi riistaeläin kuin peura. Suomusjärven kulttuurin aikana 6 500 - 4 200 eKr. metsästys siirtyi peurasta hirveen, koska ilmaston lämpeneminen sai peuran siirtymään yhä pohjoisemmaksi. Hirvenmetsästys ajoittui kevääseen ja vesistöjen rantoihin, joissa hirvenajo onnistui paremmin kuin talvisin. Tosin väitetään, että hirvi oli alunperinkin tärkeämpi kuin peura. Suomusjärven kulttuurin loppupuolella hirvi väheni huomattavasti, ja tilalle tuli hylkeenpyynti, etenkin rannikkoalueilla. Neoliittisella kaudella, kampakeraamisena aikana 4 200 - 1 600 eKr. siirryttiin hirvenmetsästyksestä suurissa ryhmissä harjoitettuun laajaan hylkeenpyyntiin. Pronssikaudella 1 300 - 500 eKr. hirvi oli sisämaassa yleisempi riistaeläin kuin rannikolla. Maailman ja Suomen nisäkkäät. Maapallolla elää tällä hetkellä noin 4 500 nisäkäslajia. Suomen nisäkäslajistoon kuuluu vain noin 60 lajia.Suomesta tavattavat nisäkkäät kuuluvat tyypillisesti myös Euraasian ja Pohjois-Amerikan lajistoihin. Suomen koko eläimistö on varsin nuorta. Eläimet saapuivat Suomeen vetäytyvän jään reunaa ja kasvillisuutta seuraten vasta noin 10 000 vuotta sitten. Suurin osa maanisäkkäistä levisi Suomeen kaakosta Karjalan kannasta myöten tai suoraan idästä. Jäästä ja vedestä vapautuvan maan ensimmäinen kasvillisuus tarjosi sopivaa ravintoa lehtipuiden versoista, nuorista taimista ja vesikasvien mehevistä juurakoista pitäville kasvinsyöjille. Ensimmäisiä saapujia olivat mm. hirvi, majava ja metsäjänis. |
|
|
Pudu (kuvassa yllä).
Puduja on Etelä-Amerikassa kaksi lajia Pudu puda - pudu eli chilenpudu (Southern pudu)
ja Pudu mephistophiles - paholaispudu (Northern pudu).
Pudujen hartiakorkeus on lajista ja sukupuolesta riippuen 36 - 46 cm ja pienempi
näistä kahdesta on chilenpudu, joka samalla on maailman
pienin hirvieläin. Painoa tällä lajilla on 6 - 13 kg.
Otsikon kuva vapiteista, kaksi hirvikuvaa sekä tulenvapitien Yellowstone Digital Slide File Home Page. Turun biologinen museo. Anders Bjärvall: Suuri nisäkäskirja Weilin+Göös: Maailman luonto - Nisäkkäät Eläimet Kuva pudusta Public domain. Photographed by Adrian Pingstone in September 2005 and released to the public domain. This image has been (or is hereby) released into the public domain by its author, Arpingstone. This applies worldwide. Erkki Tomppo ja Johanna Joensuu: Hirvieläinten aiheuttamat tuhot Etelä-Suomessa. Markku Honkola: Suomenniemellä esihistoriallisella ajalla asuneiden ihmisten elinkeinot. Lappi Metsästäjäin Keskusjärjestö Lapin maakuntamuseo. Pertti Koskimies: Hirvi - sukupuuton partaalta arvoriistaksi. Luonnontieteellinen keskusmuseo. Pennsylvania Elk Herd. Aksishirven kuva Copyright Ralf Schmode. |