|
|
|
METSÄKAURIS
Metsäkaurista sanotaan kauneimmaksi hirvieläimeksi sen sirouden ja sopusuhtaisuuden vuoksi ja se muistuttaa paljon gasellia. Meillä elävän läntisen metsäkauriin (Capreolus capreolus) pituus on 90 – 130 senttimetriä, hartiakorkeus 65 - 75 cm ja paino 15 - 30 kg, joten painon vaihteluväli on suuri. Metsäkauris on pienin hirvieläin lauhkealla ja boreaalisella ilmastovyöhykkeellä ja Euroopan pienin hirvieläin. |
|
METSÄKAURIIT - kaksi lajia
Läntinen metsäkauris eli eurooppalainen metsäkauris (Capreolus capreolus) ja siperialainen metsäkauris (Capreolus pygargus). Lajinimet puuttuvat. Parhaillaan Suomessa istuva nisäkkäiden nimistötoimikunta ottaa huomioon sen, että metsäkauriita on yhden sijasta kaksi ja aikanaan, ehkä jo kesällä 2006, saamme tietoomme näiden lajien nimet. Näiden kahden lajin lisäksi metsäkauriilla on myös alalajeja. Metsäkauris kuuluu hirvieläinten Odocoilinae-alaheimoon. Capreolus-suvussa metsäkaurislajeja on kaksi: läntinen metsäkauris (Capreolus capreolus), joka elää myös meillä - ja siperialainen metsäkauris (Capreolus pygargus). (Nowak, R. M., 1999: Walker's Mammals of the World - VI painos - The Johns Hopkins University Press, Baltimore and London, 1999). Siperialaista metsäkaurista pidettiin 1980-luvun lopulle asti läntisen metsäkauriin alalajina, mitä se siis ei enää ole - vaan se on oma, itsenäinen lajinsa. 
Metsäkauriin levinneisyys. Metsäkauris on peräisin Vähä-Aasiasta välimerenilmaston alueelta. Sieltä se on levittäytynyt pääasiassa pohjoiseen ja nyt sitä tavataan koko Euroopassa Irlantia, Portugalia ja Kreikkaa lukuunottamatta sekä ns. temporaalisella vyöhykkeellä läpi Aasian aina Tyynelle merelle saakka. Sen jälkeen, kun Carl von Linné antoi metsäkauriin latinalaiseksi nimeksi Capreolus capreolus, kirjallisuudessa on kuvattu ainakin viisi alalajia. Capreolus tarkoittaa pientä vuohta. Läntinen metsäkauris eli eurooppalainen metsäkauris (Capreolus capreolus) on säilyttänyt myös alalajinimenään capreoluksen. Eurooppalaisen metsäkauriin levinneisyysalue ulottuu Iso-Britanniasta ja Keski-Euroopasta aina Volgalle, Uralille ja Kaukasusvuoristoon asti. Kaukasusvuoristo on rajana niin, että Kaukasuksen eteläpuolisia alueita asuttaa läntinen metsäkauris ja pohjoispuolisia siperialainen metsäkauris. Siperialainen metsäkauris (Capreolus pygargus) on kooltaan suurempi, kuin läntinen metsäkauris. Sen elopaino voi olla jopa 60 kg. Myös sarvet saavuttavat eurooppalaisiin verrattuna kunnioitettavat mitat. Niiden pituus on 40 – 50 cm ja piikkejä on usein 4 – 5 kummassakin sarvessa. Tämän vuoksi siperialaista metsäkaurista onkin yritetty risteyttää eurooppalaisen metsäkauriin kanssa, kuitenkin huonolla tuloksella. Siperialaisen metsäkauriin päälevinneisyysalue ulottuu Don-joelta Keski-Aasian poikki Koreaan ja Keski-Kiinaan asti. Levinneisyys Suomessa. Metsäkauris on runsastunut Suomessa voimakkaasti viimeisen 10 vuoden aikana. Nyt Etelä- ja Länsi-Suomessa on pysyvä kanta, joka levittäytyy tehokkaasti maan keskiosia kohti. Nykyään metsäkauriin voi tavata lähes kaikkialla eteläisessä ja keskisessä Suomessa, pohjoisessa myös Oulun läänissä, jossa kanta kaiken aikaa runsastuu. Leviämistä ovat edesauttaneet siirtoistutukset. Metsäkauris Ruotsissa. Ruotsin metsäkauriskanta on noin sadan vuoden kuluessa kasvanut muutamista sadoista yksilöistä yli miljoonaan yksilöön. Kannan kasvua helpotti merkittävästi laajamittainen kettusyyhy 1980-luvulla. Nykyisin metsäkauris on merkittävä riistaeläin ja vuotuinen saalis on satoja tuhansia yksilöitä. Se luokitellaan pienriistaksi eikä pyyntilupakäytäntöä ole. Niitä tavataan koko maassa aina tunturialueita myöten. Osa Suomen kaurispopulaatiosta onkin tullut Ruotsin Lapista Tornionjoen ylitse. Kannat ovat nykyisin tiheitä Etelä-Ruotsin monimuotoisissa elinympäristöissä, mutta harvenevat tultaessa Pohjois-Ruotsiin. Harvan kannan alueita ovat myös tehomaatalouden alueet Etelä-Ruotsissa, missä yksipuoliset ja lajistoltaan köyhät viljelyalueet tarjoavat huonosti suojaa. Niillä alueilla, joissa maisema on sulkeutunut ja mosaiikkimainen, on yleensä tiheä ja elinvoimainen kanta, kun taas pelkät, ”karut” peltoalueet ovat harvemmin asuttuja. Elinympäristöiltään monimuotoinen Skoone on hyvä esimerkki tiheän kannan alueista. (Metsäkauris, uusi tulokas. Gummerus 2000 - Juhani Saarinen. Artikkelit Pentti Vikberg, Reijo Orava ja Jörgen Hermansson. Toim. Tapio Halla). Väritys ja sukupuolten erottelu. Metsäkauriit ovat kesäaikana punaruskeita, syys-lokakuussa kesäkarva vaihtuu harmahtavammaksi talvikarvaksi. Poikkeuksellisesti ihan erivärisiä metsäkauriita myös esiintyy. Väritys ja ulkoinen olemus ovat sukupuolesta ja esiintymisalueesta riippumatta melko yhtenäiset. Sarvettomia pukkeja ja naaraita voi usein olla vaikeaa erottaa toisistaan maastossa, sillä pukit eivät ole kooltaan paljonkaan suurempia. Yleensä ne tekevät kuitenkin tiiviimmän ja "neliskulmaisemman" vaikutelman. Erityisesti paksumpi kaula luo pukille voimakkaan profiilin. Nuoret yksilöt tunnistaa muiden hirvieläinten tapaan hintelästä olemuksesta ja niille ominaisesta levottomasta ja poukkoilevasta liikkumistavasta. Vastasyntynyt vasa on mustanruskea, selkäpuoli pitkittäisjuovin valkotäpläinen. Erityisen hyvä tuntomerkki on sukuelinten karvoitus. Pukilla se on mahan alla selvästi roikkuva "pensseli" ja naaraalla peräpeilistä roikkuva tupsu. Molempien sukupuolten peräpeili erottuu vaaleana. Erottaminen valkohäntäpeurasta. Mesäkauriin erottaa valkohäntäpeurasta myös hännästä. Valkohäntäpeura heiluttaa selvästi erottuvaa häntäänsä usein. Metsäkauriin häntä on surkastunut eikä juurikaan erotu karvapeitteestä. Karvapeite. Kauriin ikää voidaan arvioida karvapeitteen väristä. Tietyt ruumiinosat, erityisesti pää ja kaula, alkavat iän myötä harmaantua. Otsalla, kuonon selässä ja silmien ympärillä olevat harmaat alueet näkyvät selvimmin. Vanhimmilla yksilöillä saattavat silmien ympärystät olla vaalenneet niin, että näyttää kuin eläimellä olisi ”silmälasit”. Normaalisti metsäkauriin karva vaihtuu kahdesti vuodessa, keväisin huhti–kesäkuussa ja syksyisin syys–lokakuussa. Ajankohta vaihtelee alueesta, yksilöstä ja vuodesta riippuen. Talvikarva esimerkiksi ankaran talven jälkeen vaihtuu myöhään keväällä. Lisäksi nuoret yksilöt vaihtavat karvansa vanhoja aikaisemmin, terveet ennen sairaita ja pukit ennen naaraita. Harmaanruskea talvikarva suojaa pakkaselta, sateelta ja lumelta. Taljan karvat ovat onttoja ja talvikarva on huomattavasti kesäkarvaa karkeampi. Ontot karvat eristävät hyvin, joten eläin tulee toimeen kylmissäkin olosuhteissa. Väriltään punaisia ja harmaanruskeita kauriita tavataan koko levinneisyysalueella. Saksassa on tavattu mustia kauriita. Lisäksi kirjallisuudessa kuvataan kelta-valkoinen ja hopeinen muoto. Hyvin harvoin tavataan täysin valkoisia albiinokauriita, joilla ei ole lainkaan väripigmenttiä. Tavallisempia ovat osa-albiinoiksi kutsutut yksilöt, joilla on valkoisia laikkuja karvapeitteessä. Valkoisella peräpeilillä ei ole mitään tekemistä albinismin kanssa, vaan se toimii lähinnä hälytys- ja tunnistussignaalina vaaran uhatessa. (Metsäkauris, uusi tulokas. Gummerus 2000 - Juhani Saarinen. Artikkelit Pentti Vikberg, Reijo Orava ja Jörgen Hermansson. Toim. Tapio Halla). Sarvet. Uroksilla on sarvet, jotka putoavat marras-joulukuussa. Metsäkauriin sarvet ovat sirot ja elegantit verrattuna muiden hirvieläinten massiivisiin sarviin. Metsäkaurispukin sarvet eroavat oleellisesti muiden hirvieläinten sarvista. Sarvien ulkonäkö voi kuitenkin vaihdella yksilöiden välillä sekä vuodesta toiseen. Toisinaan tavataan jo aivan nuorilla yksilöillä senttimetrin korkuisia ns. ensisarvia. Nuorilla yksilöillä on yksi- tai kaksipiikkiset sarvet ja vain hyvin harvoin tavataan nuoria pukkeja joilla on kolmipiikkinen kruunu. Sarvien kasvun aikaa. Sarvien paino ja järeys lisääntyy kuitenkin 4 – 5 vuoden ikään saakka ja tämän jälkeen ne alkavat taantua. Hyvin vanhoilla pukeilla voi olla taantuneet sarvet, joissa ei ole sivupiikkejä ja jotka ovat hieman epämuodostuneet ja tyvestä paksuuntuneet. Sarvien kokoa säätelevät pukin ikä, ympäristötekijät ja perimä. Myös ravintotilanne kevättalvella sarvien alkukehityksen aikaan voi vaikuttaa niiden ulkonäköön. Runsaalla ja hyvälaatuisella ravinnolla oleva pukki kasvattaa suuremmat sarvet kuin heikolla ravinnolla oleva. Todennäköisesti myös elinympäristön saastuminen ja raskasmetallien kertyminen sarviin heikentää niiden kasvua. Puolassa on voitu todistaa yhteys raskaan teollisuuden alkuvaiheiden ja sarvien heikkenemisen välillä. Perinnöllisyyden suhteen tilanne on epäselvempi. Tiettyjen alueiden pukkeja voidaan kuitenkin tunnistaa sarvien ominaisista piirteistä, jotka ovat ilmeisesti geneettistä alkuperää. Maaperän happamoitumisen vaikutuksia sarvien kehitykseen ei tiedetä. Sarvien pitää kehittyä oikeaan aikaan, jotta kaurispukki saisi tämän kautta mahdollisimman suuren lisääntymisedun kiima-aikana. Vuosittainen kasvu on monimutkainen prosessi, jota säätelevät erilaiset hormonit. Päivän piteneminen ja valon lisääntyminen vaikuttavat tiettyjen säätelyhormonien erittymiseen niin, että sarvien kasvun alku ja kehittyminen ovat suurin piirtein samanaikaista kaikilla pukeilla vuodesta toiseen. Kelominen. Kelomisen ajankohta voi kuitenkin vaihdella riippuen sääoloista, ravintotilanteesta ja pukin iästä. Vanhemmat pukit saavat sarvensa valmiiksi nuoria aikaisemmin, esimerkiksi Etelä-Ruotsissa usein jo maaliskuun lopulla. Nuorilla yksilöillä sarvien kelominen saattaa joinakin vuosina tapahtua vasta kesäkuussa. Jos talvi on ollut siedettävä ja kevättalvi leuto, aikaistuu kelominen kaikilla pukeilla. Kaikista hirvieläimistä metsäkauris on kuitenkin aikaisin sekä sarvien valmistumisen että kiima-ajan ajankohdissa. Hormonit ohjaavat sarvien kasvua. Sarvien kehittymistä ohjaavat enimmäkseen kasvu- ja sukupuolihormonit. Koska näiden vaikutukset ovat toisiinsa nähden vastakkaiset, ajoittuu kasvuhormonin erityksen huippu sarvien kasvuvaiheeseen vähentyen sukupuolihormonitason alkaessa nousta. Sarvien kelomisaika keväällä on hormonien vaihtumisajankohdassa. Kun sarvet lopettavat kasvunsa, loppuu myös ravinteiden kierto sarvia päällystävässä nahassa, joka alkaa kutistua ja ratkeilla. Kelominen saattaa näyttää hyvinkin vastenmieliseltä, kun veriset nahanriekaleet roikkuvat sarvista ja saattavat tahria karvapeitettä. Verijäljet yhdessä ilman, pihkan ja lian kanssa saavat aikaan sarvien tumman värin. Väri voi vaihdella lähes mustasta beigeen. Epämuodostuneet sarvet ovat metsäkaurispukeilla jokseenkin tavallisia. Painon menetys pariutumisaikana. On varsin mielenkiintoista, että kaurispukkien kiima- aikainen painonmenetys on merkittävästi vähäisempää (noin 5 – 10 %) kuin esimerkiksi hirvisonnien, jotka voivat menettää tällöin jopa 20 – 30 % ruumiinpainostaan. Tämä johtuu osittain lajien erilaisista yhteisöjärjestelmistä. Pukit käyttävät energiaa alueen valtaamiseen ja hallitsemiseen koko kevään ja kesän ajan, joten niiden ei tarvitse taistella muiden pukkien kanssa kiima-aikana. Vaikka pariutumisseremoniat ovat aikaavieviä ja vaativat paljon ylimääräistä energiaa, jää pukeille silti aikaa syömiseenkin. Hirvisonnit sitävastoin käyttävät kiima-aikana kaiken energiansa naaraiden vahtimiseen muilta uroksilta, eivätkä siksi ehdi juurikaan syömään. (Metsäkauris, uusi tulokas. Gummerus 2000 - Juhani Saarinen. Artikkelit Pentti Vikberg, Reijo Orava ja Jörgen Hermansson. Toim. Tapio Halla). Metsäkauriin historiaa - esihistoriallinen aika. Metsäkaurispopulaation tiedetään eläneen Laatokan pohjoisrannoilla ainakin noin 8000 - 9000 vuotta sitten. Arkeologisten kaivausten perusteella on pystytty selvittämään, että metsäkauris kuuluu kivi-, rauta- ja pronssikaudella - siis esihistoriallisella ajalla - eläimistöömme. Tutkijat esittävät tosin myös ihan päinvastoin, että ei kuitenkaan olekaan arkeologisia todisteita, jotka osoittaisivat metsäkauriin kuuluneen Suomen eläinlajistoon esihistoriallisina aikoina (Ukkonen 2001). Milloin täällä esihistoriallisina aikoina tarkalleen ottaein oli metsäkauriita, ei siten näyttäisi olevan ainakaan vielä lainkaan täysin selvää ja jää tutkijoiden edelleen selvitettäväksi. 1000-luvulta aina 1800-luvulle. Viime vuosisatoina esi-isämme eivät kielitieteilijöiden käsityksen mukaan kutsuneet tätä siroa hirvieläintä metsäkauriiksi, vaan eläin oli ehkä tarvas. Tältä ajalta perua ovat Etelä- ja Lounais-Suomesta vieläkin löytyvät tarvas- alkuiset paikannimet. Tosin on mahdollista, että tarvaksella tarkoitettiin ihan eri lajia, eli metsäpeuraa. Pohjoiseurooppalaista nykylevinneisyyttä tarkasteltuna, kauriita on saattanut olla Manner-Suomessa lämpiminä ajanjaksoina jo aiempinakin vuosisatoina (Kalela). Vielä 1500- ja 1600-luvuilla metsäkauris kuitenkin kuului eläimistöömme - joten jossakin vaiheessa se on tänne ilmaantunut - mutta katosi sittemmin täysin. Syynä katoamiseen 1600-luvulla olivat kylmän ilmastojakson runsaslumiset ja ankarat pakkastalvet, jotka muodostivat ns. pikku jääkauden. Metsäkauriiden uudelleen tulo 1800-luvulta nykyhetkeen - idästä, lännestä ja siirroin. Nykyinen metsäkauriskantamme on seurausta sekä tänne yli rajan, idästä ja lännestä itse tulleista, että siirretyistä metsäkauriista. Viron suunnalta tuli Suomeen metsäkauriita, silloiseen Viipurin lääniimme, erityisesti 1930-luvulla. Ensimmäinen varma metsäkaurishavainto Suomesta on vuodelta 1903. Ensimmäisen kerran tänne oli metsäkauriita kuitenkin siirretty jo huomattavasti varhemmin, eli vuonna 1863. Silloin Venäjän keisari Aleksanteri II saapui Aurora Karamzinin metsästysvieraaksi Träskändan kartanoon. Keisarin ulottuville kiidätettiin kaikenlaista metsästettävää riistaa, myös metsäkauriita Saksasta, Venäjältä ja Liivinmaalta. Keisarille metsästystä helpotettiin vielä niin, että sotilaat olivat vahtimassa, että metsäkauriit eivät päässeet pakosalle keisarin aseiden ulottuvilta. Ei ole tiedossa, kuinka monta metsäkaurista keisaria varten Träskändan kartanoon tuotiin, mutta hän ampui seurueineen niitä 13. Myös Lohjan Paloniemen kartanoon tuotiin yhdeksän kaurista vuonna 1902. Nämä metsäkauriit ja niiden karanneet jälkeläiset ammuttiin muutaman vuoden kuluessa. 1900-luvun alkupuolella Karjalan Kannaksen suunnalta yritteli maahamme silloin tällöin yksittäisiä metsäkauriita, mutta ne eivät edenneet syvemmälle maahan eikä mitään yhtenäistä kantaa muodostunut. Jos jotkut yksittäiset metsäkauriit joskus tunkeutuivat syvemmälle maamme rajojen sisäpuolelle, ne kohtasivat matkansa pään joko koiran taikka pedon suussa. Sotien jälkeen tapahtui ensimmäinen siirtoyritys Kytäjän kartanon maille vuonna 1955. Nämä neljä Ruotsista tänne tuotua metsäkaurista eivät menestyneet, sillä kolme niistä tuli ilvesten surmaamiksi ja neljäs katosi, eikä sen myöhemmistä vaiheista ole mitään tietoa. 1970-luvulla tehtiin useampia, pienimuotoisia metsäkauriiden siirtoja, mutta ne eivät johtaneet pysyvän kannan muodostumiseen. Metsäkauriita Ruotsistakin. Samaan aikaan, 1900-luvun alkupuolelta lähtien, tuli metsäkauriita myös toisesta suunnasta, eli rajan yli Ruotsista Lappiin. Näistä metsäkauriista muodostui vähitellen pohjoiseen Suomeen ja aluksi Tornionjokilaaksoon jo 1950-luvulla pienehkö, pysyvä metsäkauriskanta. Pohjoisesta metsäkauriit vaelsivat kohti etelää ja niitä tavattiin jo Kokkolassa asti. Pohjois-Suomessa kanta runsastui niin, että pienessä mittakaavassa metsäkauriita alettiin metsästääkin jo vuodesta 1991 lähtien. Laajamittaisempi metsäkauriiden siirto eteläiseen Suomeen tapahtui vuosina 1985 - 1993. Näiden yhdeksän vuoden kuluessa siirrettiin yhteensä 167 metsäkaurista lähinnä Ahvenanmaalta tai Länsi-Lapista - Uudenmaan Kirkkonummelle ja Lohjalle, Etelä-Hämeen Asikkalaan, Tampereen Teiskoon ja Hyvinkään Rajamäelle. Takaisin metsäkaurissivulle |
|
|
Otsikon kuva vapiteista
Yellowstone Digital Slide File Home Page
Ylin kuva Kaj Beuter, Public domain - alin kuva Public domain. Bambin kuva Fair use/Walt Disney/Public domain. Juha K. Kairikko: Metsäkauris Suomen Metsästäjäliitto RKTL Turun biologinen museo. Anders Bjärvall: Suuri nisäkäskirja Metsästäjäin Keskusjärjestö - Riistaweb. YLE Luontoilta Metsäkauriiden määrä Ahvenanmaalla: http://www.mmm.fi/julkaisut/tyoryhmamuistiot/2000/tr2000_11.pdf. Finlex Sanomalehti Kaleva Jäähdyspohjan metsästysseura Ry. Metsäkaurisuroksen kuva Copyright Ralf Schmode. Mikael Luoma: Metsäkauris ja vahingot, Helsinki 16.12.2003 Metsäkauris, uusi tulokas. Gummerus 2000 - Juhani Saarinen. Artikkelit Pentti Vikberg, Reijo Orava ja Jörgen Hermansson. Toim. Tapio Halla. |