|
|
|
|
Poro (Rangifer tarandus) eli peura eli karibu.
Poro on olennainen osa Lapin luontoa, yksi pohjoisen tunnusmerkeistä. Se on peuran puolikesy muoto, jonka ihminen on ottanut kotieläimekseen. Porot vaihtavat oleskelualueitaan vuodenaikojen mukaan laiduntaen keväällä ja kesällä mielellään suomailla, syksyllä kuusikoissa. Kesällä poro syö pensaiden lehtiä, ruohoa ja heiniä. Talvisin mäntykankaiden jäkälä on poroille elintärkeää, sekä puhtaasta luonnosta saatava luppo. Tunturipeurasta kesytetty. Poro on kesytetty aikoinaan Fennoskandian tunturipeurasta, se on villipeuran puolikesy muoto. Nykyisin tunturipeuraa tavataan luonnonvaraisena vain Etelä- Norjassa ja Kuolan niemimaalla. Koparajalkaisia sarvipäitä. Poro on pitkäraajainen ja nelivarpainen hirvieläin. Sen sorkkia kutsutaan koparoiksi. Poro on märehtijä eli sillä on neljä mahaa. Porot ovat ainutlaatuisia hirvieläinten joukossa siten, että molemmilla sukupuolilla on sarvet. Sarvet vaihtuvat vuosittain. Vaatimella sarvet ovat tosin paljon pienemmät, kuin uroksella. Sarvet ovat naaraalla vielä keväälläkin, joten se pystyy vasansa kanssa puolustautumaan petoja vastaan ja valtaamaan hyviä laidunpaikoja koirailtakin. Uroksen sarvissa voi olla jopa 44 piikkiä. Poro vaihtaa myös turkkinsa joka vuosi. Poron koko vaihtelee poronhoitoalueen eri osissa. Pääsääntöisesti vaatimet ovat noin 60 – 100 kiloa painavia ja hirvaat sekä kuohitut härät 90 – 180 kiloa. Poron lapakorkeus hirvaalla eli uroksella 107 - 127 cm, naaraalla eli vaatimella 94 - 114 cm. Poro on suhteellisen pitkäikäinen, sillä vaatimet voivat elää jopa 18 – 20 vuotta. Hyviä vasoja ne tuottavat aina 9. vasomiskertaan saakka. Poronvasa painaa syntyessään 4 - 6 kiloa, mutta syksyllä jo 50 kg. Hirvaat voivat elää yli kymmenvuotiaaksi. Poronhoitoa. Nykytiedon mukaan porokanta sai alkunsa villipeuroista, jotka kesytettiin kanto-, veto- tai houkutuseläimiksi villipeuran metsästykseen. Villipeurojen ja muiden riistaeläinkantojen ehtyessä porojen määrää alettiin lisätä ja vähitellen poronhoidosta kehittyi itsenäinen elinkeino. Sopeutumista ankaran Pohjolan oloihin. Poro on sopeutunut hyvin ankaran pohjoisen olosuhteisiin. Se kestää kesän jopa yli kolmenkymmenen plusasteen lämpötilan ja talven neljänkymmenen asteen pakkasen. Kesällä poron elämää vaikeuttaa kuumuuden lisäksi verta imevät hyönteiset, jotka saattavat olla vasoille kohtalokkaita seuralaisia. Porot kerääntyvätkin kesäkuumalla suuriin laumoihin ja pyrkivät siirtymään aukeille ja tuulisemmille alueille, kuten tuntureille ja soille mutta myös maanteille, jolloin ne saattavat jäädä autojen alle. Poron voi tavata liikkeellä/levossa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Se noudattaa omaa rytmiään, johon kuuluu monta lyhyempää unijaksoa vuorokauden aikana. Poron turkki on hyvin lämmöneristävä, joten talvella poron ongelmana ei ole niinkään kylmyys, kuin paksu lumipeite. Lumivaipan paksuuntuessa joutuu poro kaivamaan ravintonsa yhä syvemmältä. Lumen päällä poro kyllä pysyy hyvin koparoiden aiheuttaman pienen pintapaineen ansiosta. Keväällä lumipinnan kovetessa hangeksi ravinnon kaivaminen käy yhä hankalammaksi. Tällöin porot ovat perinteisesti alkaneet syödä puilla kasvavaa luppoa tai siirtyneet tuntureille. Talvella poro menettää normaalioloissakin 20 prosenttia syksyisestä painostaan. Asuinseudut Skandinavia, Huippuvuoret, Venäjä, Alaska, Kanada ja Grönlanti. Poroja on siirretty myös Islantiin. |
Suomen poronhoitoalue
Suomen poronhoitoalue sijaitsee Euroopan Unionin pohjoisimmassa ja itäisimmässä osassa. Alueena se käsittää lähes koko Lapin läänin ja osan Oulun läänistä. Poronhoitolain määrittelemänä Lapin lääni on kokonaan poronhoitoaluetta lukuun ottamatta Kemin ja Tornion kaupunkeja sekä Keminmaan kuntaa. Oulun läänistä poronhoitoalueeseen kuuluvat Kuusamon ja Pudasjärven kaupungit sekä Hyrynsalmen, Kuivaniemen, Suomussalmen, Taivalkosken ja Yli-Iin kuntien alueet. Lisäksi Kiiminkijoen ja Puolanka-Hyrynsalmi –maantien pohjoispuolelle jäävät alueet Puolangan, Utajärven ja Ylikiimingin kunnista ovat vielä Suomen poronhoitoaluetta. Poronhoitoalueen maapinta-ala on 122 891 km² eli runsaat 36 prosenttia koko Suomen maapinta-alasta. Poronhoitoalueesta neljä viidesosaa on Lapin läänissä. Vain teollistunein ja tiheimmin asuttu lounaisosa Lappia jää poronhoitoalueen ulkopuolelle. Oulun läänistä poronhoitoalueeseen kuuluu kaksi viidesosaa eli läänin pohjoisimmat ja itäisimmät osat. Poronhoitoalueen eteläraja noudattaa lännessä Kiiminkijokea ja idempänä Puolangan-Hyrynsalmen maantietä sekä Kuhmon kunnan pohjoisrajaa. Tällä alueella asuva Suomen kansalainen ja paliskunta voivat olla poronomistajia. Poronhoitoalueen eri osat eroavat maantieteellisesti toisistaan. Alueiden eroavaisuudet heijastuvat myös poronhoitotapoihin ja –kulttuuriin. Pohjoisin osa poronhoitoaluetta on Tunturi-Lappia. Maisemasta puuttuvat havupuut jo lähes kokonaan. Lukuun ottamatta Käsivarren ylätunturistoa on Tunturi-Lapin korkokuva verraten matalaa ja loivaa. Tunturi-Lapista etelämpänä alkaa Metsä-Lappi, jossa kuusimetsät ovat yhä harvinaisia. Metsä-Lappi jaetaan vielä kahteen alueeseen, joita ovat Outa-Lappi ja Inarin järvimaa. Maamme suurimmat kansallispuistot ovat juuri Outa-Lapissa. Metsä-Lapin alapuolelle sijoittuu Tervolan korkeudelta Sodankylän pohjoisosaan ulottuva Peräpohjolan alue. Sille ominaista on vielä harvemmat ja puustoltaan matalammat havupuumetsät. Myös Peräpohjola voidaan jakaa kahteen alueeseen, eli Etelä-Lapin vaaramaahan ja Aapa-Lappiin. Etelä-Lapissa on paljon vaaroja sekä suuria jokilaaksoja ja suoalueita. Aapa-Lapissa on suuret vesialueet eli Lokan ja Porttipahdan tekoaltaat, jotka ovat jättäneet alleen hyviä porolaitumia. Poronhoitoalueen koillisosa on Koillismaata, jolle on ominaista jylhät ja voimakasperäiset maisemat. Koillismaan pohjoisosasta löytyy eteläistä vehmautta ja samalla karkeutta syvine rotkoineen ja jyrkkine pahtoineen. Muualla Koillismaata maisemat ovat enimmäkseen havumetsää ja vaaramaastoa. Eteläisin ja lounaisin osa poronhoitoaluetta on Pohjois-Pohjanmaata. Sille leimallista on sen laakeus ja soiden suuri määrä. Maa-alasta yli 60 % on suota. Metsät ovat havupuuvoittoisia. Rannikolla myös lehtipuut voivat olla vallitsevina puulajeina. Poro ja ihminen. Ihmiselle poro on hyödyllinen eläin monella tavalla. Poro oli oivallinen kulkuneuvo ja siitä saa monenlaista käsityömateriaalia nahasta, sarvesta ja luusta. Poro on nykyisinkin myös tärkeä ravinnonlähde ja tulonlähde monille porotaloutta harjoittaville. Poronlihaa tulee markkinoille vuosittain noin 2 miljoonaa kiloa. Poronomistajia on noin 5 000 vuonna 2006 - Kainuussa heitä samana vuotena on 170. Saamelaisalueella on noin 1 000 poronomistajaa, joista valtaosalla on alle 50 poroa eli päätoimeentulo ei tule porotaloudesta. Noin 40 prosenttia koko Suomen poroista on saamelaisalueella. Arvioiden mukaan Lapissa pelkästään porotaloudesta eläviä talouksia on 700 - 800 ja huomattavan osan tuloista porotalous tuo noin 400 taloudelle. Poroja on Lapissa noin 200 000. Suomessa poronhoito on sidottu paliskunnan jäsenyyteen. Toisin kuin Norjassa ja Suomessa, poronhoito ei ole vain saamelaisten yksinoikeus, vaan on mahdollinen kaikille Suomen kansalaisille. |
|
Poronhoidon historiaa
Houkutuseläimenä peuranpyynnissä sekä kanto- ja vetoeläimenä poroa on käytetty ainakin ajanlaskun alusta alkaen. Ensimmäiset kirjalliset tiedot porosta on vuodelta 499 jKr. Ensisijaisesti lihantuotantoon tähtäävän poronhoidon on päätelty saaneen alkunsa Pohjoismaissa vasta myöhäiskeskiajalla. Paimentolaisuuteen perustuvan suurporonhoidon varhaishistoriassa on viitteitä norjalaisten harjoittamaan karja- ja lammastalouteen, mutta muilta osin poronhoito lienee saamelaisten itse kehittämä elinkeino. Kirjallisia tietoja poronhoidosta on jo 1300-luvulta, mutta poronhoidon varsinainen leviäminen alkoi Pohjoismaissa vasta keski- ja uudenajan taitteessa. Suomessa poronhoito levisi 1600-luvulla nopeasti lounaasta Enontekiön ja lnarin alueelle ja sata vuotta myöhemmin myös Utsjoen tienoille. Muualle Pohjois-Suomeen poronhoito juurtui pitempien ajanjaksojen kuluessa, osin kuitenkin jo 1600-luvun alussa, jolloin kuningas Kaarle IX yritti kotiuttaa poroja myös Etelä-Pohjanmaalle. Nykyistä poronhoitoaluetta vastaavalla alueella poroja on hoidettu meillä 1700-luvulta lähtien. Porot ovat toisin, kuin villit tunturipeurat ja metsäpeurat, yksityistä omaisuutta. Porot yksityisomaisuutena. Porot ovat toisin, kuin villit tunturipeurat ja metsäpeurat, yksityistä omaisuutta. Yksityisomaisuuden suojan porokarja sai jo Kristofferin maalaeissa 1400-luvulla. Alkuaikoina, jolloin villipeuroja vielä metsästettiin laajasti, ei suinkaan ollut helppoa tuntureissa ja selkosilla pitää huolta poroistaan yksityisomaisuutena. Tämä huoli jäi täysin poronomistajien kontolle. Poronhoidon alkuaikoina eittämättä monikin poro päätyi peuranpyytäjien pataan. Salaisuus ei ole sekään, että menneinä vuosisatoina porovarkaudet olivat osa kulttuuria. Niinpä joskus sanottiin, että "poroja on niin kauan, kuin on varkaita ja susia" - katsottiin, että nämä kaksi vaaratekijää pakottivat pitämään huolta poroista. Varsin varhain poronomistajat alkoivat keskinäisin sopimuksin järjestellä elinkeinoaan niin, että väärinkäytökset estyivät. Vanhin säilynyt kirjallinen sopimus on vuodelta 1769. Siinä pohjoispohjalaisen Pudasjärven pitäjän miehet sitoutuivat mm. siihen, ettei kukaan lähde yksin kokoamaan tai merkitsemään poroja. Suuremmallakin miesjoukolla liikuttaessa asiasta oli ilmoitettava muille poronomistajille. Sopimus myös sisälsi maininnan, että kunkin poronomistajan tuli vastata poronhoitotöiden kustannuksista porolukunsa mukaisessa suhteessa. |
|
Poronhoito 1700-luvulla.
Suomessa poronhoito alkoi yleistyä 1600–1700 -luvuilla. Pohjoisessa Lapissa asuvien
saamelaisten ohella myös suomalaiset uudisasukkaat ja talonpojat omaksuivat
poronhoidon elinkeinokseen jo varhain, ja poronhoitoa alettiin harjoittaa kaukanakin
saamelaisten asuinalueilta. 1700-luvun puolivälissä alue oli asettunut nykyisille sijoilleen,
65. ja 70. asteelle pohjoista leveyttä. 1700-luvulla Suomen poronhoidossa oli kaksi
pääsuuntausta. Ounasjoen länsipuolella sijaitsevassa Tornion Lapissa elinkeino perustui
koko- tai puoliaikaiseen paimentolaisuuteen, jossa asuinpaikkaa vaihdettiin laiduntilanteen
mukaisesti. Itäisemmässä Kemin Lapissa poroja käytettiin 1700-luvun lopulle
asti lähinnä vetoeläiminä ja houkutuseläiminä peuranpyynnissä. Uudisasukkailla
poronhoito oli merkittävin elinkeino Kuusamossa, jossa poroilla oli käyttöä etäällekin
ulottuvassa kaupankäynnissä.
Poronhoito 1800-luvulla. Maanviljelyksen levittäytyminen uusille alueille, metsien arvon kohoaminen eikä vähiten porolukujen voimakas kasvu toivat 1800-luvun lopulla ratkaistavaksi uusia ongelmia. Alettiin kysyä, mitkä ovat poronhoidon oikeudet ja velvollisuudet muita elinkeinoja kohtaan. Perusta poronhoidon vastuukysymyksille annettiin vuoden 1898 poronhoitoasetuksessa. Siinä poronomistajat velvoitettiin muodostamaan poroyhtymiä, paliskuntia, selvästi määriteltyine maantieteellisine rajoineen. Viralliset poroluvut pysyivät Suomessa pieninä aina 1800-luvun lopulle saakka. Vuonna 1845 poroja oli arviolta 37 000. Käytännössä poroluku oli talviaikana huomattavasti suurempi, sillä saamelaiset harjoittivat poronhoitoa edelleen perinteiseen tapaan yli valtakunnan rajojen. Vuosisadan lopulla asetetut rajasulut yhdessä pyyntielinkeinojen tuoton huononemisen kanssa käänsivät Suomen poromäärän nousuun. 1800-luvun lopulla poronhoito tuli julkisen säätelyn piiriin määräyksillä porojen laiduntamisesta valtion omistamilla metsämailla. Lisäksi poronomistajat velvoitettiin perustamaan maantieteellisesti rajattuja paliskuntia, joiden kautta poronhoitoa tuli harjoittaa. Poronhoito 1900-luvulla. 1900-luvun alkaessa poroja oli jo noin 130 000. Porojen laiduntamisesta kruunun metsissä määrättiin yksityiskohtaisemmin vuonna 1916, ja osalle paliskunnista asetettiin korkein sallittu poroluku. Valtion metsille asetettiin myös laiduntamisvuokra ja metsän uudistamiselle tärkeät maat rauhoitettiin poroilta. Paliskuntien yhdyssiteeksi perustettiin vuonna 1928 Suomen Poronjalostus Yhdistys. Samuli Paulaharju liikkui pohjoisessa poromiestenkin parissa vuosina 1925 - 1927 Ruijaan suuntautuneella vaelluksellaan. Pyssyjoelta hän kirjasi tuolloin muistiinpanoihinsa, kuinka seuduilla muisteltiin villipeuroja, joita vanhaan aikaan oli ollut paljon. Godddevaarasta niitä oli viimeksi ammuttu. Mutta Paulaharjun matkan aikaan villit tunturipeurat olivat jo liki kaikki kadonneet, muutamia eli vielä kaukaisimmissa gaissoissa. Peuroja oli pyydetty myös haudoilla, joita oli kaivettu pitkin jokivarsia. Poronhoitolaki 1932. Ensimmäisen maailmansodan seurauksena porojen määrä romahti, mutta olojen vakiintumisen ja talvilaidunten paranemisen myötä porokanta elpyi nopeasti uudelleen. 1930-luvun alussa poroja luettiin jo noin 189 000. Porojen laiduntamisoikeuden selkiyttämiseksi ja porotalouden harjoittajien ja maanomistajien ristiriitojen vähentämiseksi säädettiin vuonna 1932 ensimmäinen poronhoitolaki (239/1932). Poronhoitolakiin kirjattiin suomalaisten harjoittaman, kollektiivisen poronhoidon käytäntö, jossa poronhoito kuului osana maatilatalouteen. Lain avulla pyrittiin samalla myös kiinteyttämään poronhoidon organisaatiota, ohjaamaan poronhoitotöiden suorittamista ja kehittämään poromerkkijärjestelmää. Poronhoitolain mukaan laiduntamisoikeus on jokaisella poronhoitoalueella asuvalla Suomen kansalaisella, joka harjoittaa poronhoitoa maan omistus- ja hallintasuhteista riippumatta. Paliskuntien tuli kuitenkin korvata porojen maa- ja metsätaloudelle aiheuttamat vahingot eikä porojaja saanut päästää metsänuudistusaloille lainkaan. Poronhoitolaki selkeytti myös poronhoidon käytäntöä. Alueellisesti yhteensopivat paliskunnat velvoitettiin muodostamaan poronhoitoyhdistyksiä, joiden tuli mm. toimia paliskuntien yhdyssiteenä, valvoa niiden toimintaa sekä hyväksyä ja luetteloida poromerkit. Porot tuli koota ja luetteloida syksyllä ja syystalvella, ellei niitä paimennettu ympäri vuoden. Poronhoitolaki 1948. Vuonna 1948 poronhoitolakia uudistettiin (444/1948). Alueelliset poronhoitoyhdistykset lakkautettiin ja tilalle perustettiin maa- ja metsätalousministeriön alainen Paliskuntain yhdistys, jonka jäseninä olivat kaikki paliskunnat. Yhdistys toimi paliskuntien yhdyssiteenä, pyrki kehittämään porotaloutta sekä edistämään osaltaan poronhoidon tutkimusta, koetoimintaa ja poronjalostusta. Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet. Toisen maailmansodan aikana poromäärä romahti noin 60 000 poroon, mutta jälleenrakennuksen aikana sotia edeltänyt taso saavutettiin varsin nopeasti. Aina 1970-luvun puoliväliin asti erotuksessa luettiin normaalivuosina 150 000 – 200 000 poroa. Katovuosien jälkeen kanta elpyi nopeasti uudelleen. Kaikkiaan 1950 - 1960–luvut eivät kuitenkaan olleet poronhoidolle erityisen suotuisaa aikaa. Poronhoitoa pidettiin katoavana elinkeinona eikä poronliha tahtonut käydä kaupaksi. Poronhoitolakia ajanmukaistettiin taas vuonna 1968. Porotalouden kasvun ajat 1970 - 1980-luvuilla. Poronhoitovuosi 1973/74 oli poronhoidolle huono ja poroja luettiin erotuksissa vain noin 140 000. Poronlihaa tuotettiin vuosittain noin miljoona kiloa. Siitä alkaen porojen määrä ja poronlihan tuotanto kasvoivat suhteellisen tasaisesti lähes kaksi vuosikymmentä. 1980-luvun lopulla poroja luettiin erotuksissa jo noin 400 000 ja poronlihaa tuotettiin vuosittain yli kolme miljoonaa kiloa. 1980-luvun lopulla porotalouden suotuisa kehitys kuitenkin taittui. Tšernobylin ydinvoimalaturma vuonna 1986 heijastui poronhoitoon vähentämällä poronlihan kysyntää ja 1989 lihanjalostuksessa ilmenneet ongelmat alensivat poronlihan tuottajahintaa vuodessa noin neljänneksen. Samaan aikaan myös porojen määrä oli yleisesti noussut sallittua 228 900 lukuporoa suuremmaksi ja ylittänyt talvilaidunten kantokyvyn. Porojen määrää jouduttiin alentamaan myös pakkoteurastusten kautta. Muutamassa vuodessa luettujen porojen määrä väheni lähes neljänneksellä, runsaaseen 300 000 poroon. Poronlihan vuosituotanto aleni nopeasti alle kolmeen miljoonaan kiloon, mutta lihan tuottajahinta pysytteli edelleen viiden euron tuntumassa. Porotalouden kasvun ajat 1990-luvulla. 1990–luvun alussa poronlihaa tuotettiin jopa yli neljä miljoonaa kiloa vuodessa. Tuotannon nopeasta kasvusta huolimatta poronlihan tuottajahinta pysyi varsin hyvänä, joten lyhyessä ajassa tuotannon arvo moninkertaistui. Tuottajalle poronlihasta maksettiin 1980-luvun alussa vuoden 2001 hintatasossa (elinkustannusindeksi) jopa yhdeksän euroa kilolta. Enimmillään poronlihan tuotannon arvo on ollut poronhoitovuonna 1996/97, lähes 25 miljoonaa euroa. Viime vuosina poronlihan tuotanto on ollut verraten vakaata ja poroja on luettu 270 000 - 300 000. Poronlihaa on tuotettu noin kaksi miljoonaa kiloa vuodessa. Tuottajahinta on ollut noin 5,5-6 euroa kilolta eli poronlihan tuotannon arvo on ollut 11 - 13 miljoonan euron välillä. Poronhoitovuonna 2001/02 poronlihaa tuotettiin yli 2,3 miljoonaa kiloa ja tuotannon arvo oli 13,2 miljoonaa euroa. Uusin poronhoitolaki säädettiin vuonna 1990. (Kemppainen, Jorma - Kettunen, Juhani - Nieminen, Mauri (2003). Porotalouden taloustutkimusohjelma 2003-2007. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen kala- ja riistaraportteja 281.). Siidat poronhoitolaissa - paliskunnat. Saamelaisten poronhoidon perusyksiköllä, siidoilla eli Lapinkylillä, ei ole poronhoitolaissa enmpää kuin muussakaan lainsäädännössämme virallista asemaa. Poronhoidon yhtenäisyyden nimissä taka-alalle työnnetyt kansallisuus- ja kulttuurikysymykset ovat myöhemmin nousseet uudelleen esiin saamelaisen kansallisen heräämisen myötä. Koska poronhoito on olennainen osa saamelaisten taloutta ja kulttuuria, se on samalla myös osa saamelaispolitiikkaa. Poronhoitolain mukaan poronhoitoalue on jaettu paliskuntiin, joiden tehtävänä on suojella poroeloa, edistää sen hoitoa sekä estää poroja tekemästä vahinkoa ja menemästä toisten paliskuntien alueille. Vuonna 1994 paliskuntia oli 56, näistä 40 Lapin ja 16 Oulun läänissä. Merkkipiirejä oli 14. Kullakin paliskunnalla on hallitus, poroisäntä, varaisäntä ja rahastonhoitaja. Paliskuntien yhdyssiteenä toimii Paliskuntain yhdistys, jonka tehtävänä on: - johtaa Suomen porotaloutta - edistää poronhoitoa ja sen tutkimusta sekä - hoitaa porotalouden suhteita muuhun yhteiskuntaan. Paliskuntain Yhdistys vastaa valtakunnan rajoilla olevien esteaitojen (yht. n. 2000 km) rakentamisesta ja kunnossapidosta. Paliskuntain Yhdistys hyväksyy myös uudet poromerkit ja pitää poromerkkirekisteriä. Yhdistyksen hallitukseen kuuluu 16 jäsentä ja sen edustajakokous eli poroparlamentti pidetään vuosittain toukokesäkuun vaihteessa. Poronhoitolain noudattamista valvovat alueillaan Lapin ja Oulun lääninhallitukset. Porotalous kuuluu maa- ja metsätalousministeriön toimialaan. Tunturi- eli porosaamelaiset. Saamelaiset ovat Euroopan Unionin ainoa alkuperäiskansa. Alkuperäiskansaksi lasketaan kansat, joiden esivanhemmat ovat asuttaneet ensimmäisinä asuinalueitaan, ennen nykyisten valtionrajojen muodostumista. Tämän lisäksi kansan tulee itse pitää itseään alkuperäiskansana ja lisäksi kansalla tulee olla oma kieli ja omaperäinen kulttuuri. Saamelaiskäräjien tulkinnan mukaan saamelaisiksi katsotaan henkilö, joka itse pitää itseään saamelaisena (etninen tai kulttuurillinen samaistuminen) ja jolle saamen kieli on äidinkieli tai vähintään yhden hänen vanhempansa tai isovanhempansa äidinkieli. Saamelaisia on yhteensä noin 70 000 henkeä ja heillä ei ole omaa valtiota, vaan he asuvat neljässä eri maassa: Norjassa (40 000), Ruotsissa (20 000), Suomessa (6 500) ja Venäjällä (2 000). Aluetta, jossa saamelaiset asuvat kutsutaan saamenmaaksi, saameksi Sápmi. Tunturi- eli porosaamelaisia on elänyt pääasiassa Suomen ja Ruotsin Lapissa sekä Ruijassa. Heille on muinoin ollut ominaista nomadinen elämäntapa: vuotuiset muutot porojen kanssa säännöllisiä reittejä sisämaasta rannikolle; metsäalueilta ja jokilaaksoista tuntureille ja päinvastoin. Poronhoito elinkeinona lienee vakiintunut vasta keskiajalla. Sitä ennenkin yksittäisiä tunturipeuroja lienee kesytetty vetoeläimiksi, mutta vanhimmissa luotettavissa kuvauksissa saamelaisista (Adam Bremeniläinen 1066 ja Saxo Grammaticus 1200) heitä luonnehditaan metsästäjiksi, jotka kalastivat kesällä ja liikkuivat riistan perässä talvella. Vanhan saamelaisyhteiskunnan perusyksikkö oli siita eli lapinkylä. Siita oli perheiden muodostama "osuuskunta", joka jakoi jäsentensä kesken peuranpyynnin ja sen tuoton, yhdistettyjen porokarjojen paimentamisen jne. Siitojen koko on luultavasti ollut keskimäärin sadasta viiteensataan henkeä. Siidan muodostaneet perheet olivat useimmiten sukua toisilleen ja suuren siidan kyseessä ollessa jakautuivat edelleen erillisiksi kotakuntien muodostamiksi ryhmiksi. Eri kotakuntien edustajat muodostivat kotakäräjät, joilla päätettiin kyläyhteisöä koskevista asioista. Kotakäräjien toimialaan kuulu niin huolehtiminen sairaista ja vanhuksista kuin sosiaalisten normien kontrolloiminen ja päätösvalta jäsenten elinkeinonharjoitukseen käyttämien maa- ja vesialueiden suhteen. Siidan yhteismaan käyttöoikeus oli jaettu siten, että kukin kotakunta sai pääluvun perusteella nautinta-oikeuden tiettyyn osuuteen. Siitajärjestelmä alkoi vähitellen rappeutua viimeistään 1500-luvulla erikoistuneen suurporonhoidon ja siihen liittyvien varallisuuserojen kasvun ja elinkeinorakenteen yksipuolistumisen myötä. Villipeurojen häviäminen ja täysnomadismin yleistyminen romahdutti viimein siitajärjestelmän suurimmassa osassa saamelaisaluetta 1800-luvun loppupuolella. Poronhoito on tärkein saamelaisten perinteisistä elinkeinoista, ja siksi poro on monenlaisen aineellisen ja myös henkisen kulttuuri-ilmentymän lähde, innoitus ja väline. Poroista joikataan, lauletaan, kerrotaan ja kirjoitetaan tarinoita, ja sitä kuvattiin jo kalliotaiteessa 6 000 vuotta sitten. (Pentikäinen, Juha 1995: Saamelaiset - Pohjoisen kansan mytologia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 596. SKS.). Saamelaiset nyt. Nykyään porotaloutta harjoittavat Suomessa sekä suomalaiset että saamelaiset. Kaikilla saamelaisilla ei välttämättä ole poroja ollenkaan. Elämäntavan muuttuminen ja väestön siirtyminen palkattuihin töihin on vähentänyt luonnontuotteiden merkitystä myös saamelaistalouksissa. Vielä 1960-luvulla saamelaisalueen väestöstä yli puolet sai elantonsa luontaiselinkeinoista, mutta niiden osuus on laskenut noin kolmasosaan. Palvelualojen osuus on kasvanut. Tässä yhteydessä kannattaa myös muistaa se, että vaikka tavallinen käsitys on, että saamelaiset ovat olleet ja edelleen ovat poronhoitajia, poro- eli tunturisaamelaisia - niin elämäntavan mukaan määriteltynä saamelaisista suurimman ryhmän muodostavat merisaamelaiset Norjan alueella. Heidän pääelinkeinonsa on aina ollut kalastus. Saamelaiset ovat Euroopan Unionin alueella ainoa alkuperäiskansaksi luokiteltu etninen ryhmä. He ovat neljän valtion alueella asuva vähemmistö, jolla on oma kieli, kulttuuri ja historia. Nykyään saamelaiset ovat moderni alkuperäiskansa, ja vain pieni osa heistä saa elantonsa uonnosta. Saamelaisten asuttama alue (Sápmi) ulottuu Keski-Norjasta ja Keski-Ruotsista Suomen pohjoisosan yli Kuolan niemimaalle. Saamelaisia on laskutavasta riippuen 60 000 - 100 000 henkeä. Eniten saamelaisia, noin 40 000 - 45 000, asuu Norjan alueella, puolet heistä Finnmarkissa eli Ruijan läänissä. Ruotsissa saamelaisia on 15 000 - 25 000, Venäjän puolella noin 2 000 ja Suomessa yli 7 000. Saamelaiskonferenssi hyväksyi vuonna 1978 listan saamelaiselinkeinoista eli peruselinkeinoista, jotka saamelaisen ekologisen perinteen mukaisesti hyödyntävät luonnonvaroja ja tukevat saamelaiskulttuuria. Porotalous on saamelaiskulttuuria tukeva saamelaiselinkeino ja yksi saamelaiskulttuurin ilmenemisen muoto. Poronhoitoa ei tosin enää tehdä siinä määrin luonnon ehdoilla kuin ennen - nyt käytetään moottorikelkkoja, mönkijöitä, porojen loislääkitystä, lisäruokintaa, helikoptereita… Pohjoisimmat 13 paliskuntaa muodostavat Saamelaiskäräjälaissa määritellyn saamelaisten kotiseutualueen. Saamelainen poronhoito on useilla kansallisilla ja kansainvälisillä säädöksillä suojeltu elinkeino. Porotutkimus. Porotutkimuksen kolme tärkeintä aluetta ovat porolaitumet, porokanta ja poronhoito. Laiduntutkimuksissa selvitetään porolaidunten määrää, kuntoa ja tuottoa sekä laitumilla tapahtuvia muutoksia ja niiden syitä, sekä myös porojen laidunnuksen ja muun maankäytön vaikutuksia laitumiin. Porokantaan liittyvässä tutkimuksessa selvitetään erityisesti tuottavuuteen vaikuttavia tekijöitä, esim. laidunten määrä ja kunto, lumi- ja sääolosuhteet sekä loiset, sairaudet ja petoeläimet. Poronhoitoon liittyvässä tutkimuksessa selvitetään mm. eri poronhoitomenetelmien vaikutuksia tuottoon ja kustannuksiin. Tutkitaan myös porotuotteita, kuten poronlihaa, -verta, -maitoa, -nahkaa ja -sarvia. Porotutkimus käynnistyi 1950-luvun lopulla. Tuolloin selvitettiin porojen aiheuttamia viljelyvahinkoja, suoritettiin ruokintakokeita ja käynnistettiin porojen loisiin kohdistuvaa tutkimusta. 1960-luvun alussa käynnistettiin poron siitos- ja jalostuskokeet. Vähitellen porotutkimuksen ”saarekkeita” oli eri puolella maata yli 20. Porontutkimus painottui 1980-luvulla poronhoidon biologisiin kysymyksiin: laidunekologiaan sekä poron käyttäytymiseen ja elintoimintoihin. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen porontutkimus käynnistyi vuonna 1980 ja Porontutkimusasema Inarin Kaamasessa aloitti toimintansa vuonna 1994. Inarissa yli 600 omistaa poroja. Inari on Suomen suurin ja toiseksi pohjoisin kunta. Asukkaita kunnassa on 7 300 ja heistä yli 600 omistaa poroja. Kunnan alue, 17 321 km², jakaantuu kahdeksaan paliskuntaan, joissa poronhoitovuonna 2001 - 2002 oli yhteensä noin 38 000 poroa. Kainuun porotalous. Poronhoidolla on Kainuussa pitkät perinteet, sillä ensimmäiset porot tuotiin Hyrynsalmelle 1800-luvun lopulla. Kainuun pohjoisosissa toimivat paliskunnat ovat Halla, Hossa-Irni, Pintamo ja Näljänkä, joissa on 170 poronomistajaa. Porotalous vahvistaa kylien elinvoimaisuutta Ylä-Kainuussa antamalla mahdollisuuksia jatkojalostukselle ja elämystuotannolle. Kainuu on yksi harvoja alueita maailmassa, missä esiintyy myös villiä metsäpeuraa. |
|
|
Poronhoitoa harjoittavia kansoja on 23.
Poronhoito on pääsääntöisesti Euraasian pohjoisosien taiga- ja tundravyöhykkeellä
asuvien alkuperäiskansojen elinkeinomuoto. Kaiken kaikkiaan poronhoitoa harjoittavia
kansoja on 23, Skandinaviassa ja Suomessa saamelaiset ja suomalaiset,
Mongoliassa tsatanit ja Venäjällä saamelaiset, komit, hantit, mansit, nenetsit, enetsit,
selkupit, nganasanit, tsuvantsit, tsuktsit, korjakit, ketit, jukagiirit, jakuutit, tuvat, dolgaanit, tofalaarit,
evenkit, evenit, orokit, negidaltsit sekä vienankarjalaiset ja tietysti venäläiset itse.
Kiinassa poronhoitoa harjoittavat evenkit lähinnä Sisä-Mongolian vuoristoseudulla.
Poroja on maailmassa runsaat kaksi miljoonaa. Näistä kahdesta miljoonasta on 1,2 miljoonaa Venäjällä, noin 700 000 Fennoskandiassa ja pienempiä määriä muualla, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Skotlannissa, Grönlannissa, Islannissa ja Japanissa. Takaisin porosivulle |
|
Otsikon kuva vapiteista
Yellowstone Digital Slide File Home Page
Kuva poronhoidosta Ruotsin Lapissa Magnus Elander De 5 Stora. Karibun sivukuva U.S. Fish and Wildlife Service. RKTL Turun biologinen museo. PoroNET - Porotalouden tietoverkko. Lappi Anders Bjärvall: Suuri nisäkäskirja MMM: Porokannan tuottavuus. Professori Paavo Havas: Pohjoinen luontomme. Suomen Rehu EELA Lapin Radio Inarin paliskunnat. Kuva kolmesta porosta Stephanie C. Lefrere Paliskuntain yhdistys - Poronet. Veikko Vasama: Poro kaivaa. YLE: Pallo hallussa Timo Helle: Lappi 3 - Porotalous Metsäkeskus - metsä vastaa - porotalous Kala- ja riistaraportteja nro 298 - Porotalouden tulevaisuus: "Keitä olemme ja mitä meille kuuluu?" Samuli Paulaharju: Ruijan suomalaisia. |