|
|
|
|
Kiima-aika eli rykimä.
Sukukypsäksi poro tulee yleensä puolentoista vuoden iässä.
Porojen kiima-aika, rykimä, on syys-marraskuussa, ja silloin urosporot eli hirvaat,
saattavat jopa hyökätä lähestyvän ihmisen kimppuun. Muulloin porot ovat ihmistä vältteleviä,
puolikesyjä mutta säikkyjä. Poron - kuten muidenkin eläinten - lisääntymisen vuosirytmiä
ohjaa ns. pimeähormonin (melatoniinin) toiminta. Kiima alkaa syksyllä, öiden pimetessä.
On tärkeää ajoittaa kiima oikeaan aikaan, jotta vasat syntyisivät keväällä
(toukokuun lopulla) silloin, kun pakkaset ovat jo väistyneet ja lumi sulanut,
mutta räkkäaika ei ole vielä alkanut. Räkkäaikana hyönteiset imevät vasoista verta,
eikä emo pysy paikallaan imettääkseen.
Hirvaat käyttävät suuren osan vararavinnostaan rykimäaikana. Kun vaatimien
kiima-aika lähestyy, hirvaat pyrkivät kokoamaan niistä itselleen parttion.
Tällaiseen parttioon eli haaremiin ne saavat itselleen 10 – 20 vaadinta.
Parttion koossa pitäminen ja toisten hirvaiden karkottaminen on raskasta työtä ja
vie hirvaan ajan niin, ettei se jouda paljon syömään. Sitä mukaan kun vaatimet
on astuttu ja ne ovat tiinehtyneet, parttiot hajoavat ja porot alkavat pyrkiä
kohti talvialueitaan. Hirvaat ovat laihtuneet ja pudottavat sarvensa rykimän jälkeen.
Rykimän jälkeen siirtyminen hiljaisille talvilaitumille. Syystalven kiima-ajan jälkeen hirvas pudottaa sarvensa ja porot siirtyvät vähitellen talvilaitumille. Kesäiset vihreät ruohokasvit lakastuvat, ja poron ravinnossa lisääntyy jäkälän, varpujen ja muiden kuituisten kasvien osuus. Lumen peitettyä kasvillisuuden poro siirtyy käyttämään yhä enemmän luontaista talviravintoaan, jäkälää ja luppoa. Monin paikoin jäkälät muodostavat 30 - 60 % poron talviravinnosta. Poro on ainoa suurikokoinen kasvissyöjä, joka pystyy tehokkaasti käyttämään hyväkseen jäkälää ja luppoa. Talvella poro kykenee ensisijaisesti tyydyttämään vain perusaineenvaihdunnan energiatarpeet, talviravinnolla se pysyy hengissä ja laihtuu. Poronjäkälien ja lupon valkuais- ja kivennäisainepitoisuudet ovat alhaiset, mutta niiden energiasisältö on runsaan hiilihydraattipitoisuuden vuoksi korkea. Talviravinnostaan poro saa nopeasti kylmissä oloissa tarvitsemaansa energiaa. Poron talviravitsemuksen ydinongelmana onkin pidettävä usein energiansaantia eikä niinkään ravinnon niukkaa valkuaisj a kivennäisainepitoisuutta. Poro on siitä erikoinen hirvieläin, että myös naaraalla on sarvet. Sama koskee metsäpeuroja. Urokset pudottavat sarvensa kiima-ajan jälkeen joulu-tammikuussa. Sen sijaan kantavien naaraiden, vaatimien, sarvet putoavat vasta toukokuussa vasojen synnyttyä. Näin kantavilla naarailla on paremmat mahdollisuudet puolustaa vähiä ravintokohteita uroksia vastaan. Vappuna vasa hangella. Poron lisääntyminen liittyy kiinteästi eri vuodenaikoihin. Poro vasoo tavallisesti touko-kesäkuussa, mutta poikkeuksellisesti vasoja voi syntyä vielä syksyllä, jopa marras-joulukuullakin. Sanonta "vappuna vasa hangella" ilmoittaa vasontakauden alkamisen. Vasonnan huippu on kuitenkin Erkinpäivän tienoilla ja suurin osa vasoista syntyy pälville kesäkuun alkuun mennessä. Vuosittain näkee poronhoitoalueella päivänvalon 130 000 - 150 000 pientä, mutta nopeasti kehittyvää poronvasaa. |
|
|
Vasan alkutaipaleita. Vaadin eli poronaaras vasoo keväällä noin seitsemän kuukauden kantoajan jälkeen, joten ensimmäiset vasat syntyvät vapun tienoilla, pääosa vasta toukokuun puolivälin jälkeen. Poron vasa nousee jaloilleen jo puolen tunnin kuluttua syntymästään. On pakko pitää kiirettä, sillä pedot uhkaavat... Esim. karhu tappaa vuosittain n. 500 poroa, minkä lisäksi susi ja ahma ovat poron vihollisia. Suurin uhka on kuitenkin auto, jonka tappaa vuosittain n. 3000 poroa. Vasat ovat jo syntyessään hyvin kehittyneitä, mutta täysin riippuvaisia emänsä maidosta. Jos toukokuussa on lämmintä, vasat lähtevät hyvin kasvamaan ja muut porot pääsevät pitkän talven jälkeen syömään tuoretta ravintoa, juuria, versoja ja silmuja. Vasat kestävät kylmää hyvin, mutta jos lunta on paljon, se voi hankaloittaa liikkumista ja hidastaa porojen kuntoutumista talvesta. Tunturipeura ja poronaaraat pysyvät synnytysaikaan laumoissa, mutta metsäpeuranaaraat jättävät synnytyksen lähestyessä laumansa ja siirtyvät soiden reunamille. Synnytettyään vasansa ne elävät pitkään erillään muista. Peurat synnyttävät tavallisesti vain yhden vasan kerrallaan. Kuva poronvasasta Kaamasessa vasemmalla Stephanie C. Lefrere Paliskuntain yhdistys - Poronet. |
|
Kesätokat ja vasanmerkintä.
Juhannuksen tienoilla hyönteiset eli räkkä ajavat poroja suuriin tokkiin tuntureille
ja soille. Hyttynen onkin poromiehen paras renki koottaessa poroja kesällä
vasanmerkitsemisaitoihin. Nämä aidat ovat tavallisesti kiinteitä, mutta myös
siirrettäviä käytetään. Kesätokkien kokoaminen suoritetaan metsäalueilla jalkaisin,
tunturialueella maastomoottoripyöriä käyttäen. Myös lentokonetta käytetään apuna
porojen etsimisessä.
Kesällä vasa seuraa emäänsä, mutta tunnistamisessa käytetään apuna myös numerointia.
Vasat otetaan aidassa kiinni käsin tai vimpaa ja suopunkia käyttäen ja pannaan
korvamerkillä emänsä merkille. Lain mukaan jokaisen poron korviin on leikattava
paliskuntain Yhdistyksen hyväksymä poromerkki. Erilaisia tekoja (sanoja) on 20 ja
käytössä olevia poromerkkejä yli 10 000. Vasanmerkintä suoritetaan tavallisesti
yöllä ilman hieman viilennettyä. Paliskunnissa vasanmerkintä jatkuu usein elokuuhun
saakka. Ne vasat, joita ei saada kesällä merkkiin, merkitään syksyn ja syystalven erotuksissa.
Vaellukset ja ravinto - kesät veitallaan! Porot vaihtavat elinpiiriään ravinnon saatavuuden mukaan. Varsinkin Pohjois-Amerikan karibut vaeltavat valtavina laumoina keväällä tundralle, jossa on kesällä paljon ruohoravintoa, eikä räkkä tuulisuuden vuoksi vaivaa niin pahasti kuin etelämpänä metsäalueella (taigalla). Skandinaviassa poron vaellusreitit ovat paljon lyhempiä - usein vain tunturipaljakoiden ja metsän välillä. Kesällä ravintona ovat tunturissa lähinnä koivun lehdet, heinät ja ruohot mutta myös eräät jäkälät. Metsävyöhykkeen poroilla ravinto on hiukan monipuolisempi, esimerkiksi kesällä ne käyttävät mielellään luonnonniittyjen (mm. tulvaniittyjen) kasvilajistoa ja suomaiden mehevää raatetta. Käytetyimpiä ravintokasveja ovat raatteen lisäksi järvikorte, kultapiisku, horsma ja lehtipuiden vesat. Kesäravinnon ravintoarvot ovat korkeat, ja poro pyrkii valitsemaan aina parhaan, juuri kasvuvaiheessa olevan ravinnon. Kesäravinto on myös helposti sulavaa ja siinä on runsaasti valkuaista, vitamiineja sekä kivennäis- ja hivenaineita. Kesä ja alkusyksy ovat porojen kuntoutumisen, kasvun ja vararavinnon keruun aikaa. Kesäajan ravinto vaihteiee suuresti tärkeimmillä kesälaitumilla, joita ovat suot, jokivarsiniityt, pohjoisessa avotunturit ja metsäalueilla avohakkuualueet. Syyskesällä ja syksyllä porojen halutuinta ruokaa jäkälän ja heinäkasvuston ja varvuston ohessa ovat sienet, erityisesti tatit. Niiden avulla porot lihovat nopeasti. Sienissä on runsaasti valkuaista, sokeria, rasvaa ja vitamiineja. Mitä paksumman rasvakerroksen porot ehtivät kerätä vararavinnokseen, sitä varmemmin ja paremmassa kunnossa ne selviävät yli talven. Kun porot ovat Inarissa vapaana kesän, niiden sanotaan silloin olevan veitallaan ja ne kulkevat kesälaidunalueillaan etsimässä kulloinkin parhaimmillaan olevia ravintokasveja. Syksyllä poromies käyttää hyväkseen porohirvaiden ja vaadinten muodostamia rykimäparttioita kootessaan poroja erotusaitauksiin. Vaadinhaaremiaan vartioivat valtahirvaat helpottavat suuresti poromiesten työtä. Aiemmin valtaosa poroista teurastettiin erotusaitojen yhteydessä olevissa kenttäteurastamoissa, joita koko poronhoitoalueella oli 1980-luvun lopulla kaikkiaan 122. Teurastuksen suorittivat lähinnä poronomistajat. Euroopan Unionin asettamien säädösten myötä porojen teurastus on siirtynyt uusiin hygieniatasoltaan korkeatasoisiin laitosteurastamoihin, jonne porot kuljetetaan yleensä autolla ja elävinä. Näitä teurastamoja on Suomessa kaikkiaan 18 ja ne ovat pääosin paliskuntien omistuksessa. Talvella porojen tärkein ravinto on jäkälä ja vastaavasti tärkeimpiä talvilaitumia runsasjäkäläiset metsä- ja tunturialueet. Poronhoito perustuu lähtökohdiltaan porojen kykyyn hankkia itse oma ravintonsa luonnosta. Poron tärkeimmät talviravintokasvit ovat jäkälä, luppo ja metsälauha Jos jäkälää on vähän, porojen tiedetään käyttävän korvaavana ravintona mm. heinäkasveja, saroja ja varpuja. Talvella myös puiden lupot ovat ravintolähteitä - varsinkin lopputalvellla, jolloin lunta on paljon ja/tai se on jäässä. Lupon merkitys ravintolähteenä on kuitenkin kohtuullisen pieni, sillä olipa metsä millainen hyvänsä, porojen ulottuvilla olevan lupon määrä on kuitenkin parhaimmillaankin vain joitakin kiloja hehtaarilla. Siis sellaisen lupon, johon poro voi ruokaillessaan ylettyä. Tilanne muuttuu poron kannalta tilapäisesti edullisemmaksi, jos tuuli pudottaa luppoa hangelle tai luppopuu kaadetaan. Lapin vanhoja puita on vaadittu suojeltavaksi juuri luponkin vuoksi. Talvisin tokkia pidetään enemmän tai vähemmän erillään, jotta voidaan säädellä laidunnuspainetta, suojella poroja pedoilta ja löytää petojen tappamat porot sekä järjestää mahdollinen lisäruokinta. Tarkimmin paimentavat ne tokkakunnat, jotka vasottavat vaatimet aidoissa. Jotta saadaan mahdollisimman tarkasti kaikki vaatimet vasotusaitoihin, keväällä tokat vielä kootaan ja ratkotaan. Perinteisessä poronhoidossa jäkälälaitumet ja porojen määrä olivat sidoksissa toisiinsa: suuri poromäärä johti väistämättä porokannan romahtamiseen, jolloin laitumet saivat aikaa elpyä. Nykymuotoisessa porotaloudessa porojen määrä pidetään lisäruokinnan avulla pysyvästi lähellä sallittua maksimiaan. Porojen erilaiset elinympäristöt. Poronhoitoalueen sisällä luonnonolot ovat varsin erilaiset, mikä heijastuu myös poronhoidon edellytyksiin ja harjoittamistapaan. Pohjoisin poronhoitoalue on pääosin yli 200 metriä merenpinnasta olevaa ylänköä, jossa havupuut eivät juuri enää menesty. Jäkälien kasvulle suotuisaa kangasmaata alueella on runsaasti, mutta monin paikoin maisemakuvaa hallitsevat myös niukkaravinteiset tunturipaljakat. Tunturi-Lapin eteläpuolista aluetta luonnehtivat mäntymetsät, muutamat harvat tunturit ja niiden väliset laajat aapasuot. Napapiirin korkeudella maisemaa hallitsevat vaarat, suuret jokilaaksot ja monin paikoin myös laajat suoalueet. Poronhoitoalueen itäosa on pääosin vaaraylänköä. Lounaisin ja eteläisin osa alueesta luetaan jo Pohjois- Pohjanmaahan, jossa maisemat ovat varsin laakeita. Alue on maamme soisinta seutua, yli 60 prosenttia maa-alasta on suota. (Kemppainen, Jorma - Kettunen, Juhani - Nieminen, Mauri (2003): Kala- ja riistaraportteja nro 298 - Porotalouden tulevaisuus: "Keitä olemme ja mitä meille kuuluu?"). |
|
|
Porojen lisäruokinta. Porojen lisäruokinta on vakiinnuttanut asemansa nykyaikaisessa
poronhoidossa. Lisäruokinnalla varmistetaan sekä vaatimen kunto että vasojen elinvoimaisuus.
Erilaisia valmisrehuja käytetään sekä tarha- että maastoruokintaan.
Rehuja vodaan antaa kantaville ja imettäville vaatimille, lisäruokana teurasporoille
taikka kevään siirtoruokintana. Kuva yllä porojen ruokintapaikalta Orajärveltä
Veikko Maijala
Paliskuntain yhdistys - Poronet.
Poronhoidon riippuvuutta luonnonlaitumista voidaan vähentää lisäruokinnalla, joka alkoi yleistyä 1960-luvun lopulla eteläisellä poronhoitoalueella, missä lisäruokinnan edellytykset ovat pohjoista paremmat. Viljelymaata on enemmän ja poronhoito on yleisesti maatilatalouden sivuelinkeino. Vähin erin ruokinta on kuitenkin yleistynyt pohjoista kohti ja nykyisin enää pieni osa poroista talvehtii yksin luonnonravinnon varassa. Etenkin eteläisellä ja keskisellä poronhoitoalueella lisäruokinnasta on tullut monin paikoin jopa laitumiin rinnastettava poronhoidon tuotannontekijä. Perinteisen maatalouden harjoittamisen vähetessä elinkeinon tuotantopanoksia (pellot, koneet) on voitu siirtää porotalouden käyttöön. Myös EU:lta saatu maatalouden tuki on välillisesti vahvistanut lisäruokintaan nojautuvan poronhoidon asemaa. Lisäruokinnalla pyritään: 1. turvaamaan porojen selviytyminen poikkeuksellisina talvina, jolloin kyseessä on hätäruokinta, 2. helpottamaan porojen paimentamista ja pitämistä porot tietyllä alueella, ja 3. lisäämään porojen määrää, tuottoa ja vakautta. Lisäruokinta vähentää myös laidunnusta. Ruokinta voidaan toteuttaa viemällä poroille lisäravintoa maastoon tai pitämällä poroja talvisin kotitarhoissa. (Kemppainen, Jorma - Kettunen, Juhani - Nieminen, Mauri (2003): Kala- ja riistaraportteja nro 298 - Porotalouden tulevaisuus: "Keitä olemme ja mitä meille kuuluu?"). Jäkäliköt. Jäkäliköt uusiutuvat hitaasti: kestää lähes 30 vuotta, ennenkuin kaluttu jäkälälaidun on uudestaan käyttökelpoinen. Kesällä porot kuluttavat jäkälämaita myös tallaamalla - kuiva jäkälä murenee hyvin helposti. Tosin jäkälämurut lisäävät jäkälän leviämistä. Talvella porot kaivavat lumen alta jäkäliä, heiniä ja varpuja. Kuopan kaivaminen lumeen on kovaa työtä. Vaadin antaa kermikkänsä syödä samasta kuopasta, mutta ajattaa sarvillaan muut pois. Sarvettomat hirvaat, nulpot, pysyttelevätkin siksi mielellään erillään vaatimista. Kevättalvella, kun lunta on enemmän, porot alkavat etsiä luppoja ja naavoja puista ja lumen päältä. Monet poronomistajat vievät kevättalvisin tokkiin heinää ja rehua lisäravinnoksi. Kun lumi sulaa, porot siirretään talvialueilta kesälaitumille. Poro vetoeläimenä. "Poro on ollut ihmisen vetoeläimenä jo ikivanhoina aikoina, mutta se on ollut myös yhtä kauan kuormain kantaja. Näihin kumpaankin se sopii erinomaisesti; se on nöyrä ja tottelevainen eläin, kun sen saa ensin oppimaan. Mutta se on suuren työn takana, opettaminen on aina kärsivällisyyttä kysyvää tappelemista. Usein ajopeli huiskahtaa sinne tänne, ajaja lentää milloin ahkion eli kelkan alle, milloin päälle lumihankeen. Ja kun yrittää nousta ylös, niin poro alkaa takoa opettajaa etujaloilla eli kavioilla päähän. Iskut on niin kovia, että ihminen hädin tuskin selviää siitä elävänä. Poro on lyhytnäköinen, mutta hajuaisti on hyvä ja muisti kerrassaan uskomattoman hyvä." |
|
Alalajit. Villipeuran sukuun Rangifer kuuluu vain yksi laji tarandus.
Vaikka lajeja on vain yksi, on alalajeja pohjoisen pallonpuoliskon pohjoisosissa
Amerikassa ja Euraasiassa lukuisia. Niistä jokainen on rakenteellisesti sopeutunut
juuri niihin oloihin, joissa se elää. Yhteistä on ravinnon kaivaminen esiin
paksuudeltaan vaihtelevan lumikerroksen alta. Arktisilla saarilla Grönlantia ja
Huippuvuoria myöten elää matalia, lyhytkoipisia peuroja, jotka karvapeitteensä
rakenteella, ihonalaisella rasvakerroksellaan ja käyttäytymisellään minimoivat
arktisen viiman kylmyysvaikutuksen. Mantereiden tundralla peurat ovat jo
pitempikoipisia ja eläimet muutoinkin kookkaampia. Havumetsävyöhykkeen pohjoisosiin
siirryttäessä lumikerroksen paksuus kasvaa, mikä vaikeuttaa eläimen liikkumista ja
jäkälän haistamista lumikerroksen läpi, vaikka ilmavirta käykin täällä lumikerroksen
läpi alhaalta ylöspäin. Näissä oloissa elävällä metsäpeuralla onkin pitkä turpa ja
pitkät koivet. (Erkki Pulliainen).
Poron eli peuran eli karibun (Rangifer tarandus) alalajit (nimet myös englanniksi): Euraasian ja Huippuvuorten alalajit (Rangifer tarandus tarandus) (tunturipeura - Mountain/Wild Reindeer, Reindeer - Etelä-Norja, Kuola) (R. t. fennicus) (metsäpeura, suomenpeura - Finnish Forest Reindeer) (R. t. sibiricus) (siperiantundrapeura - Siberian Reindeer - Pohjois-Siperia) (R. t. valentinae) (siperianmetsäpeura - Siberian Forest Reindeer) (R. t. platyrhynchus) (huippuvuortenpeura - Svalbard Reindeer) Pohjois-Amerikan alalajit, karibut (R. t. caribou) (metsäkaribu, metsäpeura - Caribou, Woodland Caribou) - elää Kanadassa. (R. t. groenlandicus) (tundrakaribu, tundrapeura - Barren-ground Caribou) - elää Kanadassa. (R. t. granti) (Grantin karibu - Grant's Caribou) - elää Alaskassa. (R. t. pearyi) (Pearyin karibu, tundrakaribu, tundrapeura - Peary Caribou) - elää Kanadassa, arktisessa saaristossa. (R. t. dawsoni) (Dawsonin karibu, sukupuutossa jo 1930-luvulla - The Dawson caribou) Takaisin porosivulle |
|
Otsikon kuva vapiteista
Yellowstone Digital Slide File Home Page
RKTL Turun biologinen museo PoroNET - Porotalouden tietoverkko Lappi Anders Bjärvall: Suuri nisäkäskirja MMM: Porokannan tuottavuus Professori Paavo Havas: Pohjoinen luontomme. Suomen Rehu EELA Lapin Radio Inarin paliskunnat. Porokuva sivun yläreunassa ja kuva emosta vasoineen Stephanie C. Lefrere Paliskuntain yhdistys - Poronet. Veikko Vasama: Poro kaivaa. Timo Helle: Lappi 3 - Porotalous |