|
|
|
|
Poromiesten koulutus.
Poronhoito on käytännönläheinen elinkeino, johon liittyvät tiedot ja taidot on perinteisesti
omaksuttu työssä oppimalla. Poronomistajien koulutustaso onkin varsin alhainen.
Vuonna 1995 tehtyyn kyselyyn vastanneista kolme viidestä oli käynyt korkeintaan
kansa- tai peruskoulun. Koulutusmahdollisuuksien parantuminen ja monipuolistuminen
sekä koulutustarpeiden lisääntyminen on kuitenkin heijastunut myös porotalouteen.
Nykyisin porotalouden ammatillista koulutusta on tarjolla verraten runsaasti. Sitä
järjestävät Rovaniemen ammattikorkeakoulu (RAMK), Lapin luonto-opiston Kittilän
yksikkö ja Inarissa päätoimipaikkaansa pitävä Saamelaisalueen koulutuskeskus
(SAKK). RAMK:n agrologiopintojen (160 ov) eräänä suuntautumisvaihtoehtona on
porotalousyrittäjyys. Porotalouden ammatillista peruskoulutusta (120 ov) järjestetään
Kittilässä ja Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa. Kittilässä valinnaisia ammatillisia
opintoja voi suorittaa mm. teemoista ”porotalous ja matkailu ohjelmapalveluna” sekä
”porotuotteiden jatkojalostus”. SAKK puolestaan järjestää porotalouden ammattitutkintoihin
valmistavaa koulutusta myös aikuiskoulutuksena. Porotalouteen liittyviä
ammatillisia kursseja järjestää mainittujen oppilaitosten ohella myös Paliskuntain
yhdistys. (Kemppainen, Jorma - Kettunen, Juhani - Nieminen, Mauri (2003):
Kala- ja riistaraportteja nro 298 -
Porotalouden tulevaisuus: "Keitä olemme ja mitä meille kuuluu?").
Kenkäheinät. Vanhaa ja jo ammoin kadonnutta kulttuuria edustavat kenkäheinät, joita käytettiin sukkien sijaan. Heinät kerättiin kunkin poromiesperheen omista, vakiopaikoista. Keruun jälkeen heinät pehmitettiin erilaisilla apuvälineillä ja kuivaamisen jälkeen muotoiltiin ns. vierkuksi, joka oli halkaisijaltaan noin 40 cm:n kokoinen, ympyrän muotoinen eräänlainen palmikko, jota oli helppo kuljettaa etto- ja muilla talvisilla työreissuilla mukana. Heiniä käytettiin karvakenkien yhteydessä jopa siten, ettei sukkia tarvinnut laisinkaan, koska heinät hyvin kosteutta sitovina pitivät jalat kuivina ja lämpiminä. (Kuuluuko sääsken ääni taivaaseen - Teknillisen korkeakoulun ympäristönsuojelun laboratorion julkaisu 2003). "Vasen, alla hanka, pykälä; oikea, päällä hanka" - poromerkki. Jokainen poro on merkittävä omistajan poromerkillä, jonka Paliskuntain yhdistys on paliskunnan hallituksen esityksestä omistajalle hyväksynyt. Kullakin poronomistajalla saa olla vain yksi poromerkki. Paliskunnalla ja Paliskuntain yhdistyksellä saa kuitenkin olla kaksi poromerkkiä. Erityisesti poronhoitoa varten tarkoitetulla alueella poromerkki tulee mahdollisuuksien mukaan muodostaa vanhastaan noudatettujen periaatteiden mukaisesti (sukumerkki). (Poronhoitolaki 23 § Poromerkki). (Tämän kappaleen alussa otsikossa Auttin suvun poromerkki). |
|
Joulupukin porot. Petteri Punakuono on joulupukin kuuluisin poro, mutta vain yksi niistä. Joulupukin muiden porojen nimet ovat Ailu, Suivakka, Mutsikki, Valkko, Tilkku, Sipsu, Täpy, Turpo, Pyry, Kipinä, Maskotti, Saukki ja Poku. Petteri Punakuonon nenä valaisee illalla joulupukille tien. Joulupukin kaikki porot ovat urosporoja ja ne painavat noin sata kiloa - niillä on voimia kuljettaa itse Joulupukkia ja monia lahjasäkkejä pitkienkin matkojen päähän. Petteri punakuonon nimi on englanniksi Rudolph the Rednosed. Poron punainen nenä valaisee Joulupukin porovaljakolle tietä halki pimeän maiseman. Kuva Rovaniemi Media. |
|
|
Poroajot. Poroilla ajetaan myös kilpaa.
Poroajot on kilpailu, jossa yleensä poronomistajien omistamien tallien valmentamat porot
ottavat mittaa toisistaan kokeneiden ajajien ohjastamina.
Porokisa ajetaan ryhmälähtöinä ja useammissa sarjoissa.
Porokilpailujen aika on helmikuun puolivälistä huhtikuun alkuun. Kilpaporoja
pidetään tarkalla ruokavaliolla erotuksista alkaen. Treenaaminen aloitetaan
tammikuussa, kun ilmat lauhtuvat. Kisakaudella on joka viikonloppu isommat tai
pienemmät kilpailut. Suurimmat kilpailut Lapissa ovat neljä
cup-kisaa ja niiden huipennus, Paliskuntain yhdistyksen järjestämät Inarin porokuninkuuskisat.
Vauhdin hurmaa jo 1940-luvulla. Vaikka poroajot vauhdikkaana ja värikkäänä tapahtumana ja kilpailuna ilmentää hyvin tätä päivää, on näillä kilpailuilla jo pitkät perinteet. Esimerkiksi saamelaisyhdistys Samii Litto viritteli kilpatoimintaa Inarin lasinliukkaalla maantiellä vuonna 1948. Järjestysmiehillä oli täysi työ pitää yleisö vaiti ja puskissa. Maaliin, keskelle tietä, pistettiin irtoporo houkuttimeksi. Jo silloin rata oli kaksikilometrinen, joskin suora. Rajavartiosto veti viestiyhteyden molempiin päihin. Lähetys tapahtui puhelimitse. Suksilla kilpaili vain yksi mies, muut rahistivat reellä tai ahkiolla, nopeimpana inarilainen Niiles Valle kelpo ajalla 3.23. Tänään maailmaennätys on 2.27,27. Kuski ei enää könötä ahkiossa vaan kyyköttää suksilla poron perässä yllään aerodynaaminen ajohaalari, kypärä, suojalasit, kaulasuojus ja tukevat monot. Suopunginheittoa. Poroajon lisäksi poronomistajat kilpailevat suopunginheitossa. Kansainvälistä yleisöäkin on kilpailupaikoilla runsaasti, ja iltaelämänkin kannalta tapahtumat tuovat tärkeää virikettä pitkän talven jälkeen. Porokisojen suosiosta kertoo myös se, että ne ovat Veikkauksen kohteita. Poroajot pyritään liittämään entistä enemmän myös matkailupalveluihin. Katso kuva suopunginheittokisoista alta. Porojen treenaus. Kisoihin sallistuvilla poroilla on normaalisti takana perinteinen talviharjoittelujakso. Siihen kuuluu juoksentelua tuntureilla, jäkälän kaivamista kinosten alta ja syksyisin hormonitasoa kohottavaa rykimistä naaraiden kanssa. Todelliseksi kilpaporoksi poro kypsyy aikaisintaan nelivuotiaana, jos vain luonto on antanut lahjat. Lähtöhäkit. Porokisojen lähtöhäkit keksi ja kehitti 1990-luvulla hiihtäjä ja olympiavoittaja, poromieheksi siirtynyt Eero Mäntyranta. Siihen saakka porojen saaminen jääuralle oli loputonta painia, jonka päätteeksi vikuripäisimmät hirvaat vielä lähtösuoralla saattoivat nykäistä ajurinsa penkan yli ja kiskoa heitä pitkin lumipenkkoja, mikä luonnollisesti oli yleisöön menevää. Sitten Mäntyranta näki koirakilpailuissa starttihäkit ja sovelsi niitä Sodankylän Tanhuan kisoihin. Epäluuloiset poromiehet vähän jänkkäsivät vastaan, mutta nykyään ei muusta puhutakaan. Kuva Ivalon kultakelloajoista maaliskuulta vuonna 2003. Eero Länsman työntää ajokkia lähtökoppiin. Kuva Ari Hellstedt Paliskuntain yhdistys - Poronet. (Apu: Onttokarvaisten Grand Prix). |
|
|
Alalajit. Villipeuran sukuun Rangifer kuuluu vain yksi laji tarandus.
Vaikka lajeja on vain yksi, on alalajeja pohjoisen pallonpuoliskon pohjoisosissa
Amerikassa ja Euraasiassa lukuisia. Niistä jokainen on rakenteellisesti sopeutunut
juuri niihin oloihin, joissa se elää. Yhteistä on ravinnon kaivaminen esiin
paksuudeltaan vaihtelevan lumikerroksen alta. Arktisilla saarilla Grönlantia ja
Huippuvuoria myöten elää matalia, lyhytkoipisia peuroja, jotka karvapeitteensä
rakenteella, ihonalaisella rasvakerroksellaan ja käyttäytymisellään minimoivat
arktisen viiman kylmyysvaikutuksen. Mantereiden tundralla peurat ovat jo
pitempikoipisia ja eläimet muutoinkin kookkaampia. Havumetsävyöhykkeen pohjoisosiin
siirryttäessä lumikerroksen paksuus kasvaa, mikä vaikeuttaa eläimen liikkumista ja
jäkälän haistamista lumikerroksen läpi, vaikka ilmavirta käykin täällä lumikerroksen
läpi alhaalta ylöspäin. Näissä oloissa elävällä metsäpeuralla onkin pitkä turpa ja
pitkät koivet. (Erkki Pulliainen).
Poron eli peuran eli karibun (Rangifer tarandus) alalajit (nimet myös englanniksi): Euraasian ja Huippuvuorten alalajit (Rangifer tarandus tarandus) (tunturipeura - Mountain/Wild Reindeer, Reindeer - Etelä-Norja, Kuola) (R. t. fennicus) (metsäpeura, suomenpeura - Finnish Forest Reindeer) (R. t. sibiricus) (siperiantundrapeura - Siberian Reindeer - Pohjois-Siperia) (R. t. valentinae) (siperianmetsäpeura - Siberian Forest Reindeer) (R. t. platyrhynchus) (huippuvuortenpeura - Svalbard Reindeer) Pohjois-Amerikan alalajit, karibut (R. t. caribou) (metsäkaribu, metsäpeura - Caribou, Woodland Caribou) - elää Kanadassa. (R. t. groenlandicus) (tundrakaribu, tundrapeura - Barren-ground Caribou) - elää Kanadassa. (R. t. granti) (Grantin karibu - Grant's Caribou) - elää Alaskassa. (R. t. pearyi) (Pearyin karibu, tundrakaribu, tundrapeura - Peary Caribou) - elää Kanadassa, arktisessa saaristossa. (R. t. dawsoni) (Dawsonin karibu, sukupuutossa jo 1930-luvulla - The Dawson caribou) Takaisin porosivulle |
|
Otsikon kuva vapiteista
Yellowstone Digital Slide File Home Page
RKTL Turun biologinen museo PoroNET - Porotalouden tietoverkko Lappi Anders Bjärvall: Suuri nisäkäskirja Inarin paliskunnat. Ylin porokuva Mauri Nieminen ja kuva suopunginheitosta Paliskuntain yhdistys - Poronet. Timo Helle: Lappi 3 - Porotalous Kenkäheinien kuvaus: Kuuluuko sääsken ääni taivaaseen - Teknillisen korkeakoulun ympäristönsuojelun laboratorion julkaisu 2003. Kemppainen, Jorma - Kettunen, Juhani - Nieminen, Mauri (2003): Kala- ja riistaraportteja nro 298 - Porotalouden tulevaisuus: "Keitä olemme ja mitä meille kuuluu?". |