Hirviösusi veistoksena - Page Museum, La Brea Tar Pits.
HIRVIÖSUSI (Canis dirus)
Hirviösusi on sukupuuttoon kuollut nisäkäs ja petoeläin, tarkemmin
koiraeläin ja susi. Se kuului
Canis-sukuun ja eli yleisenä Pohjois-Amerikassa pleistoseenikaudella.
Se esiintyi Pohjois-Amerikassa ainakin jo 100 000 vuotta sitten -
ilmeisesti kuitenkin jo huomattavastikin aikaisemmin -
ja kuoli sukupuuttoon noin 10 000 vuotta sitten.
Onko hirviösuden synnyinkehto Etelä- vaiko Pohjois-Amerikassa, ei ole selvillä.
Oletetaan lajin alun olevan kuitenkin Etelä-Amerikassa, vaikka se onkin
jättänyt jälkiä itsestään enemmän Pohjois-Amerikkaan.
Vaikka hirviösusi on läheistä
sukua tänä päivänä eläville koiraeläimille, ei se ole yhdenkään niistä
suoranainen esi-isä, ei myöskään suden (Canis lupus).
Suden jykevänä serkkuna sitä toki voi pitää, sillä nämä kaksi ovat
lähisukuisia ja monilta ominaisuuksiltaan varsin samanlaisia - ja niillä on
menneisyydessään yhteinen kantaisä.
Miltä hirviösusi näytti - mitat
Hirviösuden nimestä voisi
päätellä, että sen ulkomuodossa oli jotakin hirviömäistä. Näin ei suinkaan
ollut, vaan eläin näytti varsin samanlaiselta, kuin nykysutemme.
Se oli siitä vain isompi, isopäisempi, tanakampi
ja lyhytjalkaisempi versio
- tanakammin hartioin ja jykevämmin lantioluin.
Hirviösudella oli pituutta noin 1,5 metriä ja se painoi 74,5 - 87,9 kg -
keveimmillään ehkä vain 57 kg.
Sen jalat olivat suhteellisen lyhyet ja tanakat.
Pää oli suurempi kuin nykysudella, sillä kallo oli suurempi kuin yhdelläkään toisella
susilajilla koskaan. Suuressa kallossa aivojen tila oli kuitenkin pienempi, kuin
nykysudella.
Jotkut näistä yksilöistä olivat suurimpia koskaan eläneitä koiraeläimiä.
Hampaat ja purenta - saalistus
Hirviösudella oli hyvin
samanlaiset hampaat, kuin nykysudella, mutta isommat.
Sen kallon rakenteesta on päätelty sillä olleen hyvin vahvat, purentaan
liittyvät lihakset. Sen puruvoima on ollut suurempi, kuin nykysuden - ja se on mitä
ilmeisimmin voinut käyttää puruvoimaansa syödessään myös saaliseläinten luiden murskaamiseen.
Käyttikö hirviösusi massiivisia hampaitaan ja suurta puruvoimaansa
luiden murskaamiseen ja missä määrin, ei ole selvää.
Kuitenkin luiden murskaaminen hirviösudella
on ollut ilmeisesti vähäisempää, kuin nykysudella. Se ei ole ollut erityisesti erikoistunut
murskaamaan luita, kuten vaikkapa hyeena.
Saaliseläiminään hirviösusi on suosinut keskikokoisia, hitaita
kasvissyöjiä. Nopeiden antilooppien kannoille sen on ollut turhaa rynnätä.
Laumaeläin
Hirviösuden hampaistosta on tehty päätelmiä sen tavoista
saalistaa - ja tästä puolestaan on tultu johtopäätökseen, että hirviösudetkin
saalistivat laumana. Laumaelämään viittaavat myös pieneltä alueelta löytyneet
suuret fossiilimäärät.
Levinneisyys ja elinympäristöt
Amerikassa tämä susi eli koko mantereella Pohjois-Amerikassa rannikolta rannikolle,
eteläisestä Kanadasta aina Etelä-Amerikkaan Venezuelaan, Boliviaan ja Peruun.
Yhdysvalloista Rancho La Brean alueelta Kaliforniasta ja myös Floridasta sekä
muualta maan alueelta, on löydetty noin 3 600 tämän lajin edustajan jäänteet.
Pohjois-Amerikasta hirviösuden fossiileja on löydetty ainakin 136 eri paikasta.
Etelä-Amerikassa löytöpaikkoja on kolme: Muaco, Venezuela; Talara, Peru; ja Tarija, Bolivia.
Elinympäristöt vaihtelivat avoimilta ruohotasangoilta metsäisille
vuorille, meren pinnan korkeudelta aina 2255 metrin korkeuteen.
Ensimmäinen löytö vuonna 1854 Indianassa
Ensimmäisen hirviösuden fossiilin löysi Francis A. Linck kesällä vuonna 1854.
Löytöpaikkana oli Pigeon Creek Ohio-joen rantamilla, joen veden ollessa
matalalla - lähellä
Evansvilleä, Indianassa. Linck toimi tuolloin Indianassa geologina
ja hänen löytönsä toimitettiin Joseph Leidylle. Leidyn työpaikkana
oli Academy of Natural Sciences Philadelphiassa, joka on
Yhdysvaltain osavaltion Pennsylvanian suurin kaupunki.
Leidy määritti, että fossiili kuuluu sukupuuttoon kuolleelle sudelle - ja julkaisi
tutkimustuloksensa marraskuussa vuonna 1854.
Suurin määrä fossiileja Kaliforniassa
Suurin määrä hirviösusien luujäänteistä
on kuitenkin löydetty Los Angelesista Kaliforniasta - siellä löytöpaikkana
Rancho La Brea Tarpits.
Luonnon omat, tappavat ansakuopat
Tällä Rancho La Brea Tarpits-seudulla maan alta nousee öljyä,
joka maan pinnalle saapuessaan muodostaa hiekan ja muun maa-aineksen kanssa asfalttia.
Tämä asfaltti kerääntyy luonnon muovaamiin kuoppiin -
ja näin tappavat ansakuopat ovat valmiina odottamassa niihin astuvia.
Tällaiseen kuoppaan astuessaan eläimen jalat takertuvat kiinni asfalttiin -
ja mitä enemmän se reuhtoo, sitä syvemmälle ja tiukemmin se painuu kiinni.
On päätelty, että kokonaiset hirviösusilaumat
ovat saaliseläintä takaa ajaessaan, jääneet näiden surmankuoppien
ikuisiksi vangeiksi. Asfalttikuopan pinta on sulkeutunut ja pian mikään ei ole
kertonut siitä, millainen kamppailu paikalla käytiin ja kuinka paljon
uhreja on pinnan alla. Tällaisen asfalttikuopan "hautauspalveluihin" on kuulunut
maaperän koostumuksen ansiosta myös uhrien täydellinen fossiloituminen.
Joseph Leidy (9.9.1823 - 30.4.1890)
Leidy oli amerikkalainen
paleontologi. Hän toimi anatomian professorina Pennsylvanian yliopistossa,
ja myöhemmin luonnonhistorian professorina Swarthmore Collegessa.
Hän tutki aikanaan hirviösuden ohessa monia muitakin esihistoriallisia
eläimiä, ja julkaisi kirjan Extinct Fauna of Dakota and Nebraska (1869).
Näihin hänen tutkimuskohteisiinsa kuului hirviösuden ohessa esimerkiksi
dinosaurus Hadrosaurus foulkii. Tässä oli kyseessä ensimmäinen,
liki täydellisesti koottu dinosauruksen fossiili, kautta aikain.
Useiden tieteessä suorittamiensa mainetekojen ohessa Leidy on kuuluisa myös
siitä, että hän ensimmäisenä maailmassa oli ratkaisemassa murhamysteeriä
mikroskooppia apunaan käyttäen. Syytetty väitti, että tutkinnan yhteydessä löydetty
veri oli peräisin kanasta. Leidy osoitti mikroskooppitutkimuksillaan, että
näin ei voinut olla asian laita, vaan veri oli lähtöisin ihmisestä.
Canis dirus
Aluksi, vuonna 1855 Leidy antoi hirviösusi-löydölle nimeksi Canis primaevus.
Myöhemmin hän havaitsi, että primaevus oli jo käytetty.
Julkaisussaan vuonna 1858
Leidy antoi uudeksi nimeksi Canis dirus.
Evoluutio
Meidän
nykysutemme kokoinen Canis armbrusteri
kehittyi noin 800 000 vuotta sitten Euraasiassa ja levittäytyi Beringian kautta Pohjois- ja
Etelä-Amerikkaan. Pohjois-Amerikasta se pian katosi mutta jatkoi elämäänsä
Etelä-Amerikassa. Tämä susi (engl. Armbrusters Wolf), on hirviösuden esi-isä.
Noina aikoina eli useita susilajeja
sekä Amerikassa että Euraasiassa, ja näitä olivat mainittujen -
C. dirus, C. armbrusteri, C. lupus -
lisäksi suurikokoinen eurooppalainen susi C. falconeri,
vähän tunnettu pienikokoinen Etelä-Amerikan susi C. gezi ja
myös Etelä-Amerikassa elänyt, vähän tunnettu susi C. nehringi.
Suden ja hirviösuden yhteinen aika
Myöhäisellä pleistoseenikaudella, noin 300 000 vuotta sitten - tai ehkä jo
aikaisemmin - susi (C. lupus)
siirtyi Euraasiasta, Beringin maakannaksen kautta Pohjois-Amerikkaan.
Noin 100 000 vuotta sitten - tai jo aikaisemmin, kehittyi
myöskin hirviösusi.
Hirviösuden sukupuutto
Kaksi sutta C. dirus ja C. lupus, elivät yhtä aikaa
ainakin noin 100 000 vuoden ajan - ehkä pidempäänkin - samalla mantereella,
kunnes
hirviösusi katosi noin 10 000 vuotta sitten.
Hirviösuden katoamisen syytä ei täysin
tiedetä. Mutta on mahdollista, että samalla kun viimeisin jääkausi päättyi, katosivat
jotkin hirviösuden saalistamista eläimistä ja lyhytjalkaisena se ei sopeutunut
saalistamaan nopeammin pakoon kiitäviä eläimiä - kuten sopeutuivat nopeammat sudet. Jonkin
aikaa se saattoi selviytyä ehkä suurten nisäkkäiden haaskojen avulla. Kun nämä
nisäkkäät kuolivat pois, katosivat myös haaskat.
Samoihin aikoihin, ilmaston
muutosten myötä, katosivat monet suuret eläimet, kuten mammutti ja sapelihammastiikeri.
Pleistoseenikauden loppuun mennessä kaikki muutkin Etelä-Amerikan
suuret petoeläimet kuolivat sukupuuttoon, näitä olivat
Protocyon ja Theriodictis.
Susiko hirviösuden sukupuuton aiheuttajana?
Ronald Nowak on
julkaisussaan North American Quaternary Canis (1979) esittänyt mahdollisuuden,
että kilpailu elintilasta suden (C.lupus) ja hirviösuden (C.dirus) välillä johti hirviösuden häviöön ja katoamiseen.
Myös Elaine Anderson julkaisussaan Quaternary Extinctions, A Prehistoric Revolution, tuki tätä
Nowakin käsitystä. Tätä käsitystä ei ole kuitenkaan hyväksytty, sillä sudet
ja hirviösudet olivat ekologisesti erilaisiakin ja elivät myös toisistaan erillään, erilaisissa ympäristöissä.
Hirviösusia eli eteläisessä Amerikassa seuduilla, joilla suden ei ole koskaan
todettu eläneen ja joilta ei ole löydetty ainuttakaan suden fossiilia.
Siten, vaikka lajit olisivat olleet ekologisesti täysin samanlaisiakin - mitä ne eivät ole olleet -
niin tämän avulla ei voida selittää sitä, miksi hirviösusi katosi myös Etelä-Amerikasta,
missä sutta ei ole tavattu koskaan.
Vaikka jääkin sellainen mahdollisuus, että
kilpailu näiden kahden lajin välillä saattoi johtaa hirviösuden katoamiseen eräiltä
seuduilta Pohjois-Amerikasta - niin hirviösuden koko sukupuuttoa ei susi voinut aiheuttaa.
Ihmisen osuus sukupuuttoon
Samaan aikaan, sattumaako lienee, kun hirviösusi katosi Pohjois-Amerikasta,
ilmestyi sinne eräs meille tutumpi laji, ihminen (Homo sapiens).
Mikä oli ihmisen mahdollinen osuus hirviösuden sukupuutossa, on arvailujen varassa.
On mahdollista, että Arkansasissa on elänyt Ozark-vuorilla vielä pieni reliikkipopulaatio
hirviösusia 4000 vuotta sitten. Tähän viittaavat alueelta löydetyt fossiilit.
Koiraeläimet aakkosjärjestyksessä
Amazoniankoira *
Andienkettu *
Atamarankettu *
Bengalinkettu *
Brasiliankettu *
Darwininkettu *
Dingo *
Eteläafrikankettu *
Etiopiansusi *
Falklandinkoira *
Fennekki *
Harjasusi *
Harmaakettu *
Hiekkakettu *
Isoandienkettu *
Juovasakaali *
Kaliforniankettu *
Kettu *
Kit fox *
Kojootti *
Korsakki *
Korvakoira *
Kultasakaali *
Laulava uudenguineankoira *
Mustatäpläkettu *
Naali *
Pampakettu *
Preeriakettu *
Punasusi *
Ravustajakoira *
Sahelinkettu *
Savannikoira *
Suokoira *
Supikoira *
Tiibetinkettu *
Vaippasakaali *
Viidakkosusi *
Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuvat tällä sivulla Copyright
Tambako the Jaguar
*Ylin kuva Copyright
aughograms
*Hirviösuden kallo Copyright
Mike Rodriquez
|
