|
|
|
|
|
|
|
|
Ursus-suvun karhu
Jääkarhut kuuluvat petoeläinten lahkoon Carnivora ja siinä karhujen heimoon Ursidae. Vaikka eroja tutumpiin maakarhuihin on paljon, katsotaan jääkarhujen kuuluvan maakarhujen kanssa samaan Ursus –sukuun (jonkin verran jääkarhusta käytetään edelleen nimeä Thalarctos maritimus). Ursus –sukuun kuulumista puoltaa mm. se, että jääkarhu pystyy tuottamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä eli hybridejä muiden maakarhujen kanssa. Jääkarhu eroaa maalla elävistä sukulaisistaan mm. siinä, että sen ruumis on pitkänomaisempi, kaula pidempi ja hoikempi, pää suippokuonoisempi, varpaat tyvestä ihopoimun yhdistämät sekä nystermäiset poskihampaat yksipuolisemman liharavinnon johdosta kapeammat ja terävämmät kuin maakarhulla. 200 000 vuotta "nuori" laji Jääkarhun on todettu kehittyneen vasta parisataatuhatta vuotta sitten omaksi lajikseen Aasiassa, lähemmin Siperiassa jäämeren rannikolla jo silloin eläneestä ruskeakarhusta, jonka edustajia joutui siirtymään jäämeren äärelle hylkeiden saalistajiksi. Tämä "nuori" yhteinen alkuperä selittäisi sen, että ruskeakarhu ja jääkarhu ovat vankeudessa risteytyneet keskenään ja saaneet lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Näiden pohjoisten karhulajien verrattain myöhäiseen eriytymiseen viittaavat eräiden amerikkalaisten tutkijoiden mielestä myös tietyllä alaskalaisella harmaakarhutyypillä todettu mieltymys hylkeiden saalistamiseen. Toisaalta Pohjois-Amerikan arktisilla alueilla elävän jääkarhun ei ole todettu kaihtavan metsäisiä seutuja, vaan se voi jopa pesiäkin niillä ja saalistaa villipeuraa. Myös Pohjois-Amerikassa laajan, arktisen tundra-alueen monipuolinen taloudellinen hyväksikäyttö on tuonut asutuksen aivan jääkarhun levinnäisyysaluiden tuntumaan ja tästä kohtaamisesta on seurannut ongelmia. Jääkarhujen määrä Aiemmin jääkarhua metsästettiin ankarasti, mutta vuonna 1973 laji rauhoitettiin kansainvälisellä sopimuksella, joka sallii metsästyksen vain paikallisväestölle ja vain perinteisillä pyyntimenetelmillä. Tällöin Kanada, USA, Tanska, Norja ja silloinen Neuvostoliitto allekirjoittivat sopimuksen jääkarhun pyyntirajoituksista ja elinympäristön suojelusta. Jääkarhujen määrä on vakiintunut sittemmin noin 25 000 yksilöön. Tarkkaan ei jääkarhujen määrää tunneta, mutta kannan suuruudeksi nykyisin arvioidaan juuri 22 000 - 25 000 yksilöä. Arviot ovat epätarkkoja johtuen arvioinnin vaikeudesta laajalla napa-alueella ja jääkarhujen laajasta liikkuvuudesta. Kanta on tällä hetkellä suhteellisen vakaa, vaikka jonkin aikaa sitten populaatio pieneni tasaisesti. Toisilla alueilla kannat ovat jopa hieman aiempia tiheämpiä, mutta paikoin kanta on pienentynyt merkittävästi - mm. Baffinin alueella. Paino ja pituus Suurimmat urokset painavat jopa yli 800 kiloa - suurin punnittu yksilö on painanut 860 kg - mutta ilmeisesti eräät yksilöt erityisesti Alaskassa voivat saavuttaa jopa 1000 kg:n painon. Aikuisena uros on naarasta 1/3 tai jopa puolet suurempi, joten eri sukupuolet on helppo erottaa toisistaan. Naaraat painavat 175 – 300 kg ja urokset tavallisimmin 350 – 800 kg. Kantavien naaraiden paino saattaa olla 500 kg. Jääkarhun paino saattaa vaihdella kevään ja syksyn välillä 100 - 200 kg. Jääkarhuilla on pituutta kuonosta hännän päähän 220 - 350 cm. Ruumiin pituus tavallisimmin kuitenkin enimmillään noin 250 cm. Tosin mm. Kanadan pohjoisosien alkuperäisasukkaiden mukaan metsästyksen yhteydessä saaliiksi on saatu jopa yli neljän metrin mittaisia jättiuroksia. Säkäkorkeus on 120 - 140 cm. Häntä on lyhyt ja mitättömän pieni, tuskin karvapeitteestä ulkoneva. Saalistus Jääkarhu on selvimmin liharavintoon sopeutunut karhulaji. Jääkarhu tarvitsee keskimäärin kaksi kiloa rasvaa vuorokaudessa elääkseen, mutta yhden vuorokauden aikana se syö yli neljä kiloakin silkkaa rasvaa ja lihaa. Se voi kyllä syödä kerralla jopa 70 kg ja olla toisaalta viikkoja syömättä, kun saalista ei löydy. Jääkarhu elää karuissa olosuhteissa, joissa riistaa on ajoittain niukasti. Niinpä kaikki mikä liikkuu kelpaa nälkäiselle jääkarhulle. Pääravintona ovat hylkeet, ennen muuta norpat - ruokalistalle kuuluvat myös mursut, sarvivalaat, maitovalaat, kalat, merilinnut, linnunmunat ja raadot. Jääkarhulle rasva on hylkeen arvokkain osa. Joskus se on ainoa osa mitä jääkarhu hylkeestä syö, jolloin loput ruhosta jää esimerkiksi naalien ruoaksi. Mursu on jääkarhullekin vaarallinen ja vaikea vastus. Avoimessa yhteenotossa jääkarhu ei voi mursua voittaa ja usein se voi saada mursun kimppuun käytyään itse surmansa, mursun päästessä iskemään pelottavilla syöksyhampaillaan. Kesällä arktisen jäälautan eteläosien sulaessa osa jääkarhuista seuraa vetäytyvää jäänreunaa pohjoiseen pysyäkseen hylkeiden kannoilla. Toiset viettävät kesänsä maissa, sinnitellen talven ja kevään aikana kerättyjen rasvavarastojen varassa. Sulan aikana ne syövät merilintuja, pieniä jyrsijöitä, kasveja, linnunmunia, marjoja, merilevää, jäkälää, meriheinää ja raatoja. Ne saattavat syödä myös ihmisten luontoon heittämiä jätteitä, mutta onneksi tämä ongelma on vähentynyt viime vuosina. Vaikka jääkarhu on hyvä uimari, niin se voi sukeltaa enintään kahden minuutin ajan, joka on vain kymmenesosa siitä mihin sen saalis, hylje, pystyy. Tästä syystä se ei voi pyydystää saalistaan uimalla. Sen sijaan se onnistuu yllättämään hylkeen jäältä tai kun se nousee jäällä olevaan hengitysreikään. Jääkarhu lähestyy saalistaan hiipien kuin kissa. Kun se pääsee lähelle, se ensin piiloutuu jäälohkareen taakse ja sen jälkeen katkaisee hylkeen peräytymisreitin muutamalla nopealla ja vomakkaalla hypyllä. Kun jääkarhu hyökkää vedestä, se ui melkein kokonaan veden alla, vain kuono veden yllä. Viimeiset metrit se sitten ui kokonaan veden alla ja hyppää suoraan vedestä jäälle, jossa hylje paistattelee auringossa. Jääkarhun lempimenetelmä on kuitenkin maata vaanimassa hylkeiden jäässä olevien hengitysreikien kohdalla. Jääkarhun osoittama kestävyys näissä tilanteissa on uskomaton. Se voi olla käytännöllisesti katsoen liikkumatta useampia tunteja. Kun hylje tulee aukolle, se lyö sitä käpälällään ja ottaa hampaillaan kiinni saalistaan vetäen sen sitten jäälle. Joskus jääkarhu ja naali "saalistavat yhdessä". Todellisuudessa naali eli napakettu käyttää jääkarhua hyväkseen. Kun naali, jolla on jääkarhua parempi hajuaisti, havaitsee "hyljekolon", se kiinnittää jääkarhun huomion löytöönsä saaden tämän kaivautumaan pesäkoloon hylkeiden perään. Jääkarhu jättää yleensä osan saalistaan syömättä ja näin naali saa viimein palkkionsa. Jääkarhut ovat arktisten seutujen ravintoketjun huipulla. Niiden jäljiltä jäävät ruuantähteet ovat tärkeitä paitsi nuoremmille, vielä heikommin saalistustaidot hallitseville jääkarhuille - niin myös etenkin naaleille. Naalit seurailevat arktiksella jääkarhuja ja pyrkivät saamaan osansa niiden saaliiden tähteistä. Elintavat Jääkarhut liikkuvat ja elävät enimmäkseen yksikseen. Poikkeuksen muodostavat poikasen kanssa liikkuvat emokarhut sekä täysikasvuiset parittelevat pariskunnat. Jääkarhunaaraat vaipuvat loppukesällä talviuneen pieniin luoliin. Ne joko kaivavat itse luolansa lumeen tai asettuvat valmiiseen maaluolaan, jonne myös poikaset aikanaan syntyvät. Pääsääntöisesti jääkarhu ei ole karhun tapaan talviunta viettävä laji. Jääkarhunaaras kyllä vaipuu toviksi pentuineen loppukesästä talviunille. Myös uros voi silloin, kun saaliista on pulaa, taikka se muuten haluaa levätä saalista odottaessaan, vaipua ajoiksi talviunen kaltaiseen tilaan. Muutos uroksella tastä syvältä unelta näyttävästä tilasta aktiivisesti saaliin kimppuun hyökkääväksi pedoksi on yhtäkkinen. Tällä tavoin se pystyy säätämään armottomissa olosuhteissa energiankulutuksensa minimiin. Liikkuminen Jääkarhu voi liikkua vuorokaudessa yli 50 kilometrin matkan. Se voi myös uida useankin tunnin ajan jäälautalta toiselle. Jääkarhujen on raportoitu vaeltaneen jopa 6 200 km vuodessa. Vuodenaikojen vaihtuessa ja jäätikön reunan siirtyessä joko etelämmäksi taikka pohjoisemmaksi, vaeltavat jääkarhut jäänreunan mukana ja sitä seuraillen. Hudson Bay´n karhut viettävät suuren osan ajastaan kuivalla maalla. Kun jäät keväisin sulavat, ne vetäytyvät jopa satojen kilometrien matkan päähän sisämaahan. Talven tultua jääkarhut taas pyrkivät takaisin merta kohti kalastamaan ja pyytämään hylkeitä. Jokavuotinen vaellus on pitkä ja rankka. Sen jälkeen eläimet pysyttelevät aloillaan ja keräävät voimia. Jääkarhu on sitkeä ja nopea vaeltaja, mutta ilmastonmuutos on vielä vikkelämpi. Jäätiköiden sulaminen ja muutokset lumitilanteessa tuhoavat jääkarhujen siirtymäreitit. Kävelynopeus on n. 5,5 km/h, mutta saalistaessaan sen juoksunopeus saattaa lyhyen matkan olla 30-40 km/h. Kuten muutkin karhut, se osaa seistä ja kävellä joitakin askelia takajaloillaan pystyasennossa. Jääkarhu on osittain vedessä elävä eläin. Tämän vuoksi sille on kehittynyt vedessä liikkumista helpottavia ominaisuuksia, kuten varpaiden väliset poimut sekä virtaviivainen ruumiinmuoto. Jääkarhu voi ylittää jopa 100 km:n mittaisen merialueen uimalla vauhdin ollessa tasaisesti 5-6 km/h, sukeltamaan se pystyy yhtäjaksoisesti n. 2 –3 minuuttia |
|
|
Hyvin sopeutunut arktisiin oloihin
Jääkarhu on sopeutunut äärimmäisen kylmiin olosuhteisiin. Sen paksu, kerman värinen turkki eristää sekä vedessä että kuivalla maalla. Lisäksi karhun korvien pieni koko vähentää lämmön haihtumista. Mustan ihon alla oleva paksu rasvakerros varastoi energiaa. Kesäisin jääkarhu välttyy ylikuumenemiselta läähättämällä. Lämpöä haihtuu myös kielen, huulten, kuonon, korvien ja jalkapohjien kautta. Jääkarhuilla on pidempi kaula ja pidemmät jalat kuin muilla karhuilla. Pää ja keho ovat virtaviivaisia, mikä helpottaa vedessä liikkumista. Jääkarhujen joskus kellertävä väritys johtuu niiden syömän hylkeenrasvan hapettumisesta karhun elimistössä. Ihmisetkin sopeutuneet kylmyyteen Arktisilla alueilla myös ihmisten on pitänyt selviytyäkseen sopeutua. Kuvassa vuodelta 1949 vasemmalla lapset ovat valmiina talven tulipalopakkasiin - heidän takanaan seinällä jääkarhun talja. |
|
Lisääntyminen
Pentuja jääkarhu tekee kolmen vuoden välein. Parittelu tapahtuu maalis-kesäkuussa, mutta alkion kiinnittyminen viivästyy kesän ajan ja alkaa vasta syksyllä. Naaraat synnyttävät aikaisintaan nelivuotiaina, ja urokset saavuttavat sukukypsyyden viisi-kuusivuotiaina. Sama uros voi paritella useamman naaraan kanssa. Naaraat paastoavat monta kuukautta raskauden aikana, jolloin niiden kehot valmistautuvat maidon tuottamiseen. Ne vetäytyvät synnytysluolaansa loka-marraskuun vaihteessa. Pennut syntyvät vuodenvaihteessa - yleensä joulu-tammikuussa - maalla, jyrkässä rinteessä tai tunturin kupeessa tai lumessa sijaitsevassa luolassa taikka paksummassa luminietoksessa, joka yleensä on lähellä rantoja. Suurelle jääkarhuemolle syntyvät pennut ovat syntyessään kooltaan pieniä, vain oravan kokoisia. Tavallisesti pentuja syntyy kaksi, mutta toisinaan jopa neljä. Vastasyntyneillä pennuilla on karvapeite, mutta ne ovat sokeita ja painavat vain noin 410 - 840 grammaa. Ne pysyttelevät emojensa kanssa pesässä kevääseen asti. Naaras jättää pesänsä maalis- tai huhtikuussa, jolloin nälkäiset ja pentujaan suojelevat naaraat voivat olla hyvin vaarallisia. Pennut elävät emonsa seurassa noin 2,5-vuotiaiksi asti. Siksi naaraat synnyttävät vain noin kolmen vuoden välein. Pennuilla on mahdollisuus selviytyä aikuisiksi 30 - 50 %:n todennäköisyydellä. Jääkarhuemon maidossa on rasvaa 30 prosenttia, enemmän kuin millään toisella petoeläimellä. Jääkarhujen elinikä luonnossa on 25 - 30 vuotta. Vankeudessa, Detroitin eläintarhassa vuonna 1999 eli edelleen silloin 45-vuotias naaras. Uhat Jääkarhua pystyvät uhkaamaan ihmiset ja toiset jääkarhut. Pahimmat uhat jääkarhulle liittyvät ilmastonmuutokseen. Jääkarhun kauniiseen nimeen meren karhusaattaa sisältyä surumielistä enteellisyyttä. Ilmastonmuutoksen myötä jäätiköt sulavat, ja silloin jääkarhusta voi pahimmassa tapauksessa tulla todellakin meren karhu. Tällä hetkellä jääkarhun tulevaisuus näyttää epävarmalta. Ilmastonmuutos vaikuttaa etenkin maapallon pohjoisiin alueisiin eli jääkarhun asuinseutuihin. Arktisille ekosysteemeille ovat luonteenomaisia monimutkaiset riippuvuussuhteet lajien ja niiden elinympäristöjen välillä. Lajien selviytymiseen vaikuttaa elinolosuhteiden koko kirjo: jään ja lumen määrä, vuodenaikojen vaihtelu ja muiden eläin- ja kasvilajien hyvinvointi. Kasvihuoneilmiöstä johtuvasta arktisten jäälauttojen sulamisesta on ennustettu ongelmia jääkarhuille, jotka saalistavat riistansa jäällä. Ilmaston lämpeneminen vaikeuttaa jääkarhun elämää erityisesti heikentämällä ravinnonsaantia. Jäälautalta käsin saalistettavat hylkeet ovat jääkarhun pääravintoa. Hylkeet jäävät kuitenkin jääkarhun tavoittamattomiin, mikäli jäätä ei ole. Arktisten merialueiden jääpeitteen kokonaispinta-ala on pienentynyt 25 vuodessa keskimäärin n. 7 % ja 10 - 15 % verrattuna 1900-luvun puolenvälin tilanteeseen samalla kuin jääpeite on 40 % ohuempi kuin aiemmin. Jo vuonna 2080 saman trendin jatkuessa Arktiksella ei ole enää jäätä kesäaikana. Missä määrin uhanalainen jääkarhukanta pystyy vastaamaan herkkiä elinympäristöjä muokkaaviin muutoksiin? Vuonna 2005 tiedemiehet havaitsivat hukkuneiden jääkarhujen määrän lisääntyneen. Vaikka jääkarhut ovat hyviä uimareita, ovat etäisyydet ahtojäälauttojen välillä joskus liian suuria lauttojen sulaessa napa-alueiden ilmaston lämmetessä. Jääkarhut lähtevät maista syksyllä jääpeitteen taas palatessa. Ilmaston lämpenemisen seurauksena arktinen jää paitsi sulaa aikaisemmin myös muodostuu myöhemmin joka vuosi, ja jääkarhuille jää näin ollen vähemmän aikaa ravinnon hankkimiseen. Esiintymisalueensa etelärajoilla, erityisesti Kanadan Hudson Bayssa, elävien jääkarhujen selviytyminen on vakavasti uhattuna jäisen elinympäristön kutistuessa. 
Vuonna 2006 IUCN luokitteli jääkarhun lajeihin, joita uhkaa sukupuutto, perusteina ennusteet joiden mukaan jääkarhujen määrä vähenee 50 – 100 vuodessa 50–100 %. Jääkarhuja uhkaavat myös myrkylliset kemikaalit, teollistuminen, ihmisten aiheuttamat häiriöt ja liikametsästys. Jääkarhu on petoeläinten ruokaketjun loppupäässä, joten niiden saamat myrkkymäärät ovat korkeimmat. PCB, DDT ja monet muut myrkylliset kemikaalit keräytyvät niiden elimistöön, ja määrät ovat valitettavasti nousseet viime vuosina. PCB on erityisen vahingollinen jääkarhujen pennuille, koska niiden vastustuskyky on huono ja ne saavat myrkkyä suoraan emonsa maidosta. Öljyn ja kaasun etsintä jääkarhujen elinalueilta on suuri uhka lajin tulevaisuudelle. Öljyvuotojen riski on suuri, putket murtuvat, ja jääkarhujen elämä häiriintyy metelistä. Öljy sivutuotteineen aiheuttaa jääkarhuille myös vakavia terveysriskejä. Turkin likaantuminen vähentää lämmöneristystä, ja lisäksi jääkarhut saattavat niellä öljyä turkkia puhdistaessaan. Öljyä joutuu karhujen elimistöön myös niiden syödessä saastuneita saaliseläimiä tai haaskoja. Nielty öljy myrkyttää elimistöä aiheuttaen muun muassa maksa- ja munuaisvaurioita. Pienikin määrä voi johtaa jääkarhun menehtymiseen. Kanadan arktisilla alueilla alkuperäiskansat metsästävät 700 jääkarhua vuosittain. Määrä ei ole välttämättä haitaksi koko populaatiolle. Jääkarhun hitaan lisääntymisvauhdin takia se saattaa kuitenkin pidemmän päälle ylittää lajin toipumiskyvyn. Ihmisellekin vaarallinen. Ihmiselle jääkarhu on varsin vaarallinen kohdattavaksi. Esimerkiksi Huippuvuorilla nämä kohtaamiset ovat eräissä tapauksissa johtaneet siihen, että jääkarhu on tappanut ihmisen. Jääkarhun vaarallisuus kuitenkin tunnetaan ja siksi sitä osataan varoa - ja tällaiset ikävät tapahtumat ovat varsin harvinaisia. Nowak raportoi vuonna 1999 vain kahdesta tapauksesta, joissa jääkarhu oli surmannut ihmisen juuri viime vuosikymmeninä. Jääkarhu on peloton ihmisten suhteen, ja ongelmia saattaa tulla esimerkiksi kaatopaikan tai asutuksen luona oleilevista karhuista. Ihminen kelpaa jääkarhun ruokalistalle, ja siksi jääkarhut pyritään pitämään systemaattisesti pois ihmisasutuksen läheltä. Usein jääkarhuja ajaa ihmisen lähelle niiden uteliaisuus, ei niinkään hyökkäyshalu. Roald Amundsenillakin oli useita varsin läheisiä kohtaamisia jääkarhujen kanssa. Erään kerran hän pakeni isoa jääkarhua juosten, minkä ennätti - mutta jääkarhu ehti antaa takaapäin hänen selkäänsä valtavan iskun, joka lennätti hänet silmilleen maahan. Amundsen ei loukkaantunut tästä iskusta ja hänet pelasti koira, joka sai jääkarhun huomion kiinnittymään itseensä. 
SUOMEN JÄÄKARHUT Jääkarhuja kolme Suomessa - Venus, Valeska ja Manasse. Suomessa jääkarhuja on Ranuan eläintarhassa. Kauan kaivatut ja odotetut vuoden ikäiset jääkarhunpennut, sisarukset Venus ja Valeska saapuivat kesäkuun alussa vuonna 2006 Ranuan eläinpuistoon Saksan Rostockista. Saksasta jääkarhut matkasivat laivalla Hankoon ja edelleen eläinkuljetuksiin rakennetulla ilmastoidulla rekalla Ranualle. Matka meni hyvin, vaikka se kestikin kaksi ja puoli vuorokautta. Eläinten saaminen oli sinnikkään, vuosia kestäneen työn tulosta. Manasse-niminen urosjääkarhu on asunut aiemmin jo vuosia Ranualla ja se sai nyt seurakseen nämä viehkeät jääkarhusisarukset. Aiemmin Manasselle seuraa pitänyt naaras Martika kuoli kolme vuotta sitten hammastulehduksen komplikaatioihin. Nyt saadut jääkarhuneitoset ovat huomattavasti pienempiä ja leikkisämpiä kuin Manasse. Kaksoset majoitettiin Ranualla Manassen naapurissa sijaitsevaan suureen aitaukseen, jossa on viime kesänä uusittu kolme metriä syvä uima-allas. Eläimiä ei tarvitse ostaa, sillä Euroopan eläintarhat vaihtavat eläimiä keskenään. Jokaisella lajilla on kattojärjestön EAZA:n (European Association of Zoos and Aquaria) hyväksymä koordinaattori, joka pitää eläinten kantakirjaa ja suunnittelee vaihdot. Ranualla toivotaan, että jääkarhut kääntävät eläinpuiston kävijämäärän uudelleen nousuun. Vuonna 2005 puistossa vieraili 78 000 kävijää, mikä on 4 000 edellisvuotta vähemmän. (Helsingin sanomat 1.6.2006). Lähteinä mm: Suomen WWF Erik S. Nyholm ja Eero Kemilä: Ruskeakarhu Anders Bjärvall: Suuri nisäkäskirja Jääkarhun elintavat Pohjoisnapa - jääkarhu Polar bear - Ursus maritimus Avara luonto State of The Environment Norway Karhuseura Kuvat Copyright © U.S. Fish and Wildlife Service - mustavalkoisessa kuvassa vuodelta 1949 lapset seinälle nostetun jääkarhun taljan edessä. Polar bear-painting by Consie Powell from Kays and Wilson’s Mammals of North America, © Princeton University Press (2002). Photo by J. D. Haweeli © American Society of Mammalogists. |