|
Joulusatu - kirjoittanut Ainikki Kivi/Sirkan joulu 1929
Kulkee tuolla metsätiellä pienet Maija, Jussi. Selässänsä painaa heillä kolkko kerjuupussi. Katsoo tähdet kummissansa, pienet kuuset kurkkii. "Keitä he on?" toisiltansa ihmetellen urkkii. Vilkuu pupu pensaikosta, metsänväki muukin, huurrehelmet kalliosta, taivahalta kuukin: "Miksi pienet huolissansa matkaa maailmalla? Miksei vietä jouluansa kotikuusen alla?" Orvot ovat mierontiellä, raukat ilman suojaa. Muistelevat murhemiellä laupiasta Luojaa: "Anna Joulunlapsi, meille isä, äiti uusi, mieron kurjan kulkureille koti joulukuusi!" Pian metsään pienokaiset puiden alle nukkuu. Kaikki murehensa maiset hangen helmaan hukkuu. Astuu kaunis Joulunlapsi hiljaa taivahasta; katsoo kirkas kultahapsi pientä ihmislasta. Verkkaan puistaa kuusistansa lasten ylle lunta. Näkee pienet nukkuissansa kummaa joulu-unta. 
Kuinka koko metsän kansa viettää joulujuhlaa. Joulunlapsi aarteitansa armahasti tuhlaa. Pienet Joulunlapsi sitten juhlimahan johtaa. Alkaa aika ihmeitten, satumaailma hohtaa. Kimmeltelee joka kuusi joulukynttilöissä. Loistaa jouluntähti uusi taivaan valovöissä. Joulutontut, punasukat, talvenkahleet laukoo. Joulunkukat, kultakukat umpujansa aukoo. Pieni keiju metsänväet joulunviettoon tuopi, Joulunlapsi rauhaa näet, sydämihin suopi. Tuolla Pupu pienokainen kuperkeikkaa heittää. Vieressänsä Repolainen joulupuuron keittää. Lapset nauraa tottamaarin naurun helisevän, kun he näkee karhuvaarin polkkaa pistelevän. Lintusille Susihukka joululyhteen kantaa. Joulupukki, valkotukka, lahjojansa antaa. Joulunlapsi kansallensa vielä kerran hymyy. Silloin joukko juhliensa metsän kätköön lymyy.
On kuin kaikki lasten eessä kauas, kauas haipuis; itse kuin kuun kimmelteessä syvälle he vaipuis. Aivan niin kuin lämpöisellä vuoteella he oisi, niin kuin jouluvirsi hellä läpi yön nyt soisi. "Kiitos Luojan, pienet havaa", lapset äänen kuulee. Silmiään he hieroo, avaa, uneks' yhä luulee. Seisoo pirtin seinäin alla kuusi kynttelissään. Ei oo lapset taivasalla, metsää ei näy missään. Mies ja vaimo heidän yli hellään katsahtaapi. Kohta kodin lämmin syli heille aukeaapi. Löysi miesi hangen alta kaksi orpolasta, jotka Joulunlapsen valta auttoi kuolemasta. Kaikki neljä hartahasti Joulunlasta kiittää, joka aina auvoisasti hetken hetkeen liittää. Soivat kellot, joulunurut, äänet ikuisuuden. Joulunlapsi poistaa surut, siunaa kodin uuden. 
Tonttu Töppösjalan joulukestit - Joulusatu, Sirkan joulu 1943 Pari kolme päivää ennen joulua alkoi metsän väen keskuudessa kierrellä merkillinen huhu. Ei kenkään oikeastaan tiennyt mistä se oli lähtöisin eikä liioin minkä verran siinä oli perää, mutta kovasti asia vain antoi puheenaihetta. Emo Ristiturpa oli kuullut huhun Orava Neulahampaalta, joka taas oli saanut tietonsa Varis Vaakkujalta. Tämä oli muka lentäessään Tonttu Töppösjalan majan yli tuntenut tuoreen leivän hajun ja alemmas laskeutuessaan se oli selvästi kuullut Töppösjalan haastelevan eukolleen tähän tapaan: "Leivo tarpeeksi kakkuja, eukko. Olen päättänyt kutsua naapurit joulupuurolle." Hiiri Siimahäntä puolestaan oli nähnyt Töppösjalan kantavan raskasta säkkiä selässään. "Ja hyvin tiedän mitä säkki sisälsi", vakuutti se rotta Naskalinenälle. "Koko syksyn on Töppösjalka eukkoineen häärinyt viljapellolla. Ovat tarkkaan poimineet kaikki tähkäpäistä varisseet jyvät ja paljon niitä kertyikin." "Niin", tuhahti rotta Naskalinokka halveksivasti, "toiset ahertavat otsa hiessä leipänsä edestä. Minä puolestani syön kuhilaista ja hinkaloista." "Mutta paljon vaarallisempaa. Eilenkin olin vähällä tarttua jalastani loukkuun", huokasi Siimahäntä. Heidän vielä jutellessaan lensi Varis Vaakkuja paikalle: "Mitä minä sanoin! Tonttu Töppösjalka ajelee paraillaan suurella kelkalla pitkin metsää jouluvieraita noutamassa. Kas tuossa!" Naskalinokka ja Siimahäntä ennättivät töin tuskin hypätä syrjään, kun jo Töppösjalan reki tulla porhalsi, jotta lumi tuprusi. Töppösjalka itse ohjasi. 
Ja olipa siinä väkeä. Oli Jänis Vemmelsääri eukkoineen ja lapsineen, oli Mikko Repolainen ovelasti hymyilevänä sekä koko Oravalan joukko. Tonttu Töppösjalka seisautti rekensä. "Tulkaa mukaan", kehotti hän. "Nyt mennään meille joulupuurolle." Hihhei! Kelkka kiiti pitkin lumista metsäpolkua, kunnes saavuttiin tonttujen majalle. Siellä tonttueukko oli kattanut pitkän juhlapöydän jonka keskellä höyrysi suuri suunnaton puuropata. "Nyt ei muuta kuin joulua juhlimaan", sanoi Töppösjalka ja kehotteli vieraita syömään. (Sirkan joulu 1943) |
Joululahja - kirjoittanut Selma Lagerlöf
Me istumme eräänä jouluiltana suuren saranapöydän ympärillä Mårbackassa. Isä toisessa päässä ja äiti toisessa. Siinä ovat Wacheldtin setä - hänellä on kunniasija isän oikealla puolella - ja Lovisa-täti ja Daniel ja Anna ja Gerda ja minä. Gerda ja minä istumme niin kuin aina äidin molemmin puolin, koska me olemme nuorimmat. Voin nähdä sen kaiken. Me olemme jo syöneet sekä lipeäkalaa ja riisipuuroa että torttuja. Lautaset, lusikat, veitset ja haarukat on korjattu pois, mutta liina on vielä pöydällä, ja kaksi kotona valettua haarakynttilää palaa jaloissaan keskellä pöytää, ja niiden ympärillä ovat vielä suolakot, mausteteline ja suuri hopeapikari reunojaan myöten täynnä jouluolutta. Koska ateria on näin päättynyt, meidän pitäisi nousta pöydästä, mutta sitä me emme tee. Me istumme paikoillamme odottamassa joululahjojen jakamista. Seudulla ei ole toista taloa, missä joululahjat jaetaan illallispöydässä sen jälkeen kun joulupuuro on syöty. Mutta se on vanha perinne Mårbackassa, ja meistä se on hyvä. Mikään ei vedä vertoja sille, että odottaa tunti tunnin jälkeen koko pitkän jouluaaton ja tietää, että paras on edessäpäin. Aika kuluu hitaasti, hyvin hitaasti, mutta me olemme vakuuttuneita etteivät muut lapset, jotka ovat saaneet joululahjansa kello seitsemän tai kello kahdeksan, tunteneet sellaista nautintoa kuin me nyt, kun odotettu hetki vihdoinkin on koittanut. Silmät loistavat, poskia polttaa, kädet vapisevat, kun ovi lennähtää auki ja joulupukeiksi pukeutuneet palvelustytöt raahaavat kaksi suurta koria, jotka ovat täynnä joululahjapaketteja, äidin paikan luo. Sitten äiti kiirettä pitämättä poimii korista paketin toisensa jälkeen. Hän lukee vastaanottajan nimen ja tavailee epäselvästi kirjoitetut joululahjarunot ja ojentaa lahjat. Olemme melkein ääneti ensi hetkinä, kun revimme auki lakat ja paperit. Mutta pian toinen toisensa jälkeen huudahtaa riemusta. Ja sitten me puhumme ja nauramme ja tutkimme käsialoja ja vertailemme joululahjoja ja annamme riemun kohota kattoon asti. Sinä jouluaattona, jota nyt ajattelen, olin juuri täyttänyt kymmenen vuotta, ja istun joulupöydässä jännittyneen odotuksen vallassa. Tiedän niin hyvin, mitä toivon saavani. En kauniita pukukankaita tai pitsejä tai koruja tai luistimia tai makeispusseja, vaan jotakin ihan muuta. Kunhan vain joku olisi keksinyt antaa minulle sellaisen lahjan! 
Ensimmäinen lahja, jonka puran kääreestään, on ompelulipas ja minä arvaan heti että se on äidiltä. Siinä on monta pientä lokeroa, ja äiti on sijoittanut niihin neulakirjeitä ja parsinlankaa ja tokan mustaa silkkilankaa ja vahaa ja ompelulankaa. Äiti haluaa varmaan muistuttaa minua, että minun täytyy yrittää kehittää ompelutaitoani eikä vain ajatella lukemista. Annalta saan sitten tavattoman kauniin pienen koristellun neulatyynyn, joka sopii ompelulippaan yhteen lokeroon. Lovisa-täti lahjoittaa minulle hopeisen sormustimen, ja Gerda on ommellut minulle pienen merkkausliinan, niin että vastedes voin itse nimikoida sukkani ja nenäliinani. Aline ja Emma Laurell ovat matkustaneet kotiin Karlstadiin, mutta he ovat muistaneet minua ja meitä kaikkia joululahjoin. Alinelta saan pienet koruompelusakset, jotka ovat Alinen itsensä hummerin saksesta ja silkkikankaan palasta näpertelemässä kotelossa. Emma antaa minulle pienen punaisesta villakankaasta tehdyn siilin, joka on piikkien sijasta täynnä nuppineuloja. Kaikki saamani esineet ovat todella sieviä, mutta minä alan käydä hieman levottomaksi. Siinä on hirveän paljon ompelutarvikkeita. Ajatella, ellen lainkaan saa sitä, mitä olen toivonut! Voin kertoa, että Mårbackassa on voimassa sellainen tapa, että kun jouluiltana menee maate, saa nostaa sängyn viereen pöydän ja asettaa sille kynttilän, ja sitten on lupa lukea sängyssä niin kauan kuin ikinä haluttaa. Ja se on kaikista joulun huvituksista paras. Mikään ei ole hauskempaa, kuin loikoa sängyssä mukanaan uusi hauska joululahjakirja, kirja jota ei koskaan ennen ole nähnyt ja jota ei kukaan toinenkaan talossa tunne, ja tietää että saa lukea sivun sivun jälkeen, niin kauan kuin jaksaa pysytellä valveilla. Mutta mihin voi ryhtyä jouluyönä, ellei ole saanut joululahjakirjaa? Tätä minä istun ajattelemassa samalla kun avaan ompelutarvikepaketin toisensa jälkeen. Korviani ihan kuumottaa; tämä on varmaan oikea salaliitto. Ajatella ellen saisikaan joululahjakirjaa! Daniel antaa minulle hienon luisen virkkuukoukun, ja Johanilta saan somat kerinpuut pieniä lankavyyhtejä varten, ja viimeksi kantaa isä esiin suuren lahjan, koruompelukehyksen, jonka hän on tilannut Askersbyn taitavalta puusepältä. Se on juuri sellainen, hän sanoo, kuin se jolla hänen sisarensa lapsina ompelivat. 
"Sinusta tulee varmaan oikea ompelijatar nyt kun olet saanut niin paljon kauniita ompelutarvikkeita", äiti sanoo. Toiset nauravat täyttä kurkkua. Kai minusta näkyy, etten ole kovinkaan tyytyväinen joululahjoihini, ja he uskovat varmasti tehneensä minulle oikein hyvän kepposen. Lahjojen jakaminen alkaa lähestyä loppuaan, ja minä olen jo saanut niin monta lahjaa kuin voin toivoa saavani. Minulla ei ole enää mitään odotettavana. Lovisa-täti on saanut romaanin ja kaksi albumia, Svean ja Nornanin, ja niistä on minulle vielä iloa, mutta ensin täti lukee ne itse. Niin, ei todellakaan ole helppoa säilyttää kasvonsa ja näyttää iloiselta. Kun äiti nostaa viimeisen paketin joululahjakorista, näen jo sen muodosta, että siinä on kirja. Nutta se ei tietenkään ole minulle. On varmaan sovittu, etten minä tule saamaan kirjaa. Mutta paketti on sittenkin osoitettu minulle, ja kun pitelen sitä käsissäni tunnen heti, että kirja siinä on. Minä punastun ilosta ja suorastaan huudan innoissani saada lainata sakset ja leikata narut poikki. Revin kiireesti auki paperin ja näen edessäni mitä kauneimman pikku kirjan, satukirjan. Sen ymmärrän päällyksessä olevista kuvista. Tunnen, että kaikki pöydässä istuvat katsovat minuun. He tietenkin tietävät, että tämä on paras joululahjani, ainoa josta olen tullut oikein iloiseksi. "Minkä kirjan sinä sait?" kysyy Daniel ja kumartuu ylitseni. Silloin käännän esiin nimiösivun ja jään tuijottamaan. Minä en ymmärrä sanaakaan. "Anna minun katsoa", hän sanoo, ja sitten hän lukee: "Nouveaux contes de fées pour les petits enfants par Mme la comtesse de Ségur." Hän sulkee kirjan ja antaa sen minulle takaisin. "Se on ranskankielinen satukirja", hän sanoo, "siitä tulet saamaan paljon huvia." Olen lukenut ranskaa yhden lukukauden Aline Laurellin johdolla, mutta kun nyt avaan kirjan ja selailen sitä, en ymmärrä sanaakaan. Se, että saa ranskankielisen kirjan on melkein pahempaa kuin ettei saisi kirjaa laisinkaan. On aika vaikea pidättää itkuaan. Mutta onneksi silmiini osuu kirjan sivulla oleva kuva. Siinä ajaa mitä suloisin prinsessa vaunuissa, joita vetää kaksi strutsia, ja toisen strutsin selässä ratsastaa pieni hovipoika yllään sulkahattu ja vaakunoin koristettu nuttu. Prinsessalla itsellään on avarat puhvihihat ja pöyheä röyhelökaulus. Strutseilla on päässään korkea sulkatöyhtö, ja ohjaksina on leveät kultaketjut. Mitään sievempää ei saata olla. Kun selailen eteenpäin, löydän kokonaisen aarteiston kuvia, jotka esittävät ylpeitä ruhtinattaria, muhkeita kuninkaita, jaloja ritareita, loistavia haltijattaria, vastenmielisiä noita-akkoja, ihmeellisiä satulinnoja. Se on kirja, jonka takia ei tarvitse itkeä, vaikka se onkin ranskaa. Koko jouluyön makaan katselemassa kuvia, varsinkin ensimmäistä, sitä jossa strutsit ovat. Siinä on kylliksi ajanvietettä moneksi tunniksi. Joulupäivänä, sen jälkeen kun olemme käyneet joulukirkossa otan esiin pienen ranskan sanakirjan ja alan lukea ranskaa. Vaikeata se on. Minähän olen opiskellut vain Grönlundin menetelmän mukaan. Jos näissä saduissa olisi puhuttu "suuren miehen pienestä hatusta" tai "taitavan puusepän vihreästä sateenvarjosta", silloin minäkin olisin ymmärtänyt, mutta kuinka voisin saada selvää yhtäjaksoisesta ranskankielisestä tekstistä? Satukirja alkaa näin: Il y avait un roi. Mitä se merkitsee? Kestää varmaan tunnin, ennen kuin kykenen käsittämään, että se on käännettävä: "Olipa kerran kuningas." Mutta piirrokset houkuttelevat. Minun täytyy saada tietää mitä ne esittävät. Minä arvaan ja haen sanoja sanakirjasta ja puurran eteenpäin rivi riviltä. Ja kun joululoma on lopussa, on kaunis pikku kirja opettanut minulle enemmän ranskaa kuin olisin oppinut monen vuoden aikana Aline Laurellin ja Grönlundin menetelmän mukaan. Kuvat Carl Larsson (1853-1919) - ylinnä Jouluilta, sivun keskellä Jouluaamu ja Brita. Kuvat Public domain. |
Kuusijuhlassa - Jouluruno kirjoittanut Immi Hellén 1933 On joulua ilmassa, tunnemme sen, on tähtien heijastusta, on tuoksua kuusen kotoisen, on rinnassa riemastusta! Oi, ojenna kätesi, ystävä, mulle! Minä kuiskaan iloisen asian sulle: On koulussa meillä nyt joulu. Syysilta niin tummana tuijottaa kuin ilkkuen ikkunasta. Vaan meillä on kirkasta, valoisaa ja lämmintä, kodikasta. On kuin helkkyisi hopeapurojen juoksu, kuin tuntuisi keväisten kukkien tuoksu, ja liverrys ensi leivon. Tänä iltana kaiken, mi vaikeaa, niin helposti unohtaa voipi, kun toveripiirissä riemuita saa, käy leikki, ja laulu soipi, kun tähtinä katsehet kimmeltävät ja huulet niin hellästi hymyilevät. Niin, tämä on koulun joulu. Tänä iltana hengetär herttainen on mukana piirissämme. Me tunnemme suihkeen sen siipyen, hän harras on ystävämme. Se hengetär toverihenki on hyvä, sen otsa on puhdas ja katse on syvä, on uskollinen sen mieli. Ah, meidätkin kerran kantava on eri suuntiin elämän haaksi. Tämän iltainen ilo, tää viaton meitä seuraa vuottenkin taaksi. Moni matkalla kuihtui, ei puhkea kukkaan, tämän iltainen ilo ei unhotukkaan. – Soi muistojen kultainen kannel. On joulua ilmassa, tunnemme sen, on tuoksua kuusen ja juhlaa. Kentiesi se tonttukin pienoinen jo, veitikka, lahjoja tuhlaa. Me tunnemme: lähellä on jo se aika, joll’ on lapsiin lumottu, tenhoisa taika – on lähellä siunattu joulu. |
Pirkon joulukirkko - Jouluruno kirjoittanut Immi Hellén 1927
Kuusi tuoksuu, pienten piiri pyörii. Äiti lasten iloks häärii, hyörii, kattaa pöydän herkuin runsahin. Yhtyy lasten leikkiin taattokin. Tuvan täyttää valo joulupuusta. Lahjat lentää ukin kontin suusta. Osansa jo kukin saanut on, valtaa mielet riemu rajaton. Heikin hepo vallatonna kirmaa, nähty ennen ei näin varsaa virmaa. Sinisilmät Liisan loistavat, kun sai sukset somat, sujakat. Viimein Nukkumatti hiipii joukkoon, pieni Ulla uinahti jo loukkoon. Nukke uinuu hänen rinnallaan. Kohta kaikki lepää vuoteillaan. Nukkua ei tohdi pieni Pirkko: Mitä jos ei heräis joulukirkkoon. Viime vuonna kävi hälle niin. Nousee, käy jo juhlapukimiin Katsoo talviyöhön ikkunasta, siellä juhlaa vietetähän vasta! Tähtein loiston hanki heijastaa. – Pirkko kuulee siipeinsuhinaa. Tuolta, tuolta kaukaa, korkealta sinitaivaan kaarikaton alta lapsen korvaan kantaa säveleet ensi jouluyönä kaikuneet. Tuntee tutun tuolla joulutähden, syttyy sydän lapsen näitä nähden. Siell’ on kaunein joulusatukin kirjoitettu taivaan tähtihin. Hartahana seuraa lapsi noita tähtitarhain juhlakarkeloita. Riemu siellä suurempi on vaan kuin on ilot, riemut kaikki maan. Korkealla tuolla silmä Pirkon näkee joulupuun ja joulukirkon. Sielunsiivin hän on mukana tähtitarhain joulukirkossa. Aamuvarhain konsa pieni Pirkko. Ruunan reessä ajaa joulukirkkoon, on kuin tähtein riemu mukaan sais, on kuin lapsensydän aavistais: Kaikki, mik’ on maassa kaunihinta, puhtain riemu, minkä tuntee rinta taivaan heijastusta se on vaan, myöskin kirkko tuolla kummullaan. |
All rights reserved
*Kuvat Copyright © Free Christmas Wallpapers joulutonttua juuri nyt kurkkimassa Tunturisuden Joulusivuilla! |