Majakan talvea.
Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright
©
Flickr/Tom Whitten
Joulunaatto luotsin majassa - kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg
(Johan Ludvig Runeberg: Joulunaatto luotsin majassa, alun perin nimellä "En julqväll i lotskojan", Helsingfors Morgonblad, 31.12.1832,
suomennos julkaistu nimellä Joulun-aatto luotsin majassa. G. W. Edlund 1886.)
Liian kiihkeä metsästys saaristossa sekä sitten sattunut vastatuuli ja myrsky estivät meitä
aikomuksemme mukaan pääsemästä kotia kaupunkiin ennen jouluaattoa. Päin vastoin olimme ulapalla aukealla
keikkumassa kaiken iltaa semmoisessa tilassa, joka olisi ollut vaaran alaista huonommalla
purrella kuin meidän sekä peräti tuskastuttavaa, jollei yksi seuralaisista olisi osannut
jotenkin huvittaa noloa mieltämme rattoudellansa ja tarinoillansa.
Tämä mies oli ulkomaalainen ja kuljetti laivaa, joka oli hänen omansa ja joka piti talvea meidän
kaupungin satamassa. Hänellä oli vähemmän kuin muilla halua viettää jouluaattoansa mantereella, eikä
hänellä ollut sukulaisia, jotka häntä kaipasivat puuron ja torttujen ääressä. Sen lisäksi hän oli, mitä
me muut emme olleet, aivan karaistunut kaiken suhteen, jota saattoi tuuleksi, kylmäksi ja vedeksi sanoa.
Kun hän istui perämiehenä omassa purressaan, olisi hän tuskin huolinut kyyristyäkään, vaikka
joka aalto olisi heiskauttanut hänet kuuhun saakka.
Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright
©
Flickr/Jens Auer
Kumminkin oli kuin olikin meidän purjehtimisemme hyvin vähän miellyttävää. Me risteilimme ja teimme
kahden kolmen neljännespeninkulman polvia suurinkaan edemmäksi ennättämättä niiltä
kovilta hyökyaalloilta, jotka aina työnsivät venettä takaisin. Vihdoin me heitimme kaiken toivon
päästä mannermaalle ja päätimme poiketa yöksi Luotsisaareen, joka oli jyrkkä
kuusikallio meren selällä ja pyrkiä suojaan luotsien luokse,
joilla siellä oli maja. Kaukaa näimme valon tuikkavan majan ikkunasta, ja rattoisa kapteeni antoi
veneen kiitää sinne hyvää myötätuulta.
"Kehumatta hyvät herrat", lausui hän, "saattaa nyt sanoa, että meillä on hyvä tuuli.
Ja kuitenkin minulle suotiin samanlainen, ehkäpä hiukan parempikin, kun olin vasta neljän,
viiden vuoden vanha ja päällisiksi ypö yksin vesillä.
Minä en ole nyt maininnut, että minun
on laitani aivan päinvastainen kuin tavallisesti muitten ihmislasten: minä, näette,
tiedän paremmin, mihin maailmassa olen joutuva kuin mistä olen tullut.
No niin: kun olin noin viisivuotias - ja siitä pitäisi, kuten minulle on kerrottu,
olla noin kolmekymmentä vuotta aikaa - olin minä eräänä yönä aavalla merellä
niin kuin nytkin. Se oli vaan erotus, että silloin olin aaltojen ajeltavana,
ja nyt on kaksi täysinäistä purjetta pystyssä; silloin olin kylmästä
kangistuksissa ja nyt olen lämpimänä pikkuvarvasta myöten. Varsin vähän minä muistan
tuosta ensimmäisestä retkestäni; se vaan on mielessäni pysynyt, että minut jätettiin yksin
eräälle luodolle raivoisan meren keskelle ja että minä tahdoin mennä niiden perässä,
jotka näin minut jättivät. Oli pilkkopimeä kuten nytkin, ja kun koetin soutaa, survasi
ensimmäinen aalto airot käsistäni.
Kuinka kauan minä siinä tilassa olin tuulen
ajettavana, en tiedä, mutta varma on,
että viimein jouduin hyväin ihmisten pariin. Minä siis, näette sen, hyvät herrat,
tuskin tiedän, onko minulla ollut vanhempia vai ei. Ne, jotka sanoivat minut tavanneensa
ja ottaneensa sekä saaneensa virkoamaan, olivat ammatiltaan salakuljettajia, muuten hyvinvoipia
talonpoikia. Heidän keskuudessaan minä ylenin ja heidän vehkeissään minä olin osallisena,
kunnes partani alkoi kasvaa, jolloin läksin purjehtimaan kauppalaivassa
ja tulin rehelliseksi mieheksi. - Kas niin, sauvoin ylös, tölmäys! - luulenpa lemmon minulle
tässä tietä näyttävän kivien välitse."
Veneemme oli purjeet löyhällään poukamassa kahden kallionkielekkeen
välissä; ruvettiin oikomaan könstyneitä jäseniä, haukoteltiin ja ravisteltiin
vilu pois ruumiista. Kapteeni ja kaksi jungmannia jäivät purren luo askaroimaan;
me toiset mennä kompuroimme lämpöiseen tupaan.
Siellä oli joulua kattoon asti. Suuri summaton mäntyvalkea rätisi avarassa takassa ja valaisi
huonetta, jossa sen lisäksi pöydällä paloi iso haarakynttilä
ja pari yksinäistä. Seinät oli täpö täyteen ripustettu verkkoja ja muita kalanpyydyksiä, ja tuvan nurkassa näkyi
valkoisia vuohia vohlineen, jotka sinne olivat syrjäytyneet.
Tuvassa olijoita oli hyvin vanha akka, joka istui pöydän ääressä ja näytti veisaavan virsikirjastansa, keski-ikäinen mies sekä hänen
vaimonsa ja viisi lasta, joista neljä piti hirmuista soitantoa savikukoilla, ja viides, vanhin, säesti sitä räikyvällä
puutorvella.
Meidän huoneeseen astuttuamme nousi isä seisoalleen, löi tömähytti
jalkaansa mellastaville lapsille ja nyökäytti meille päätänsä ystävällisesti ja kursailematta.
Vanha eukko laski kirjansa pöydälle, otti silmälasit nenältänsä ja katsoi meihin tuimasti. "Mistä, hyvät ihmiset,
olette", sanoi hän, "eikö teillä joulunaatoksi ole kotoa ja majaa, vaan makaavatko
laiva ja tavara meren pohjassa? Mutta ettepä ole ampuneet saadaksenne luotsia, ette lempo
vieköön olekaan."
Niin sanoen sylkäisi hän ryppyisiin sormihinsa, niisti karren toisesta kynttilästä, nousi
istuaaltaan ja valaisi tulella naamaamme. "Ohoh", lisäsi hän sitten, "mutta pitääpä jäniksen olla pahuuksen
valkoinen, että sitä viitsitään ajaa joulu-iltaan asti. Saas nähdä, mitä tässä
nyt saadaan ruoaksi teille kaikille. Silakoita täällä on, Jumala
nähköön, ja Anni saa koettaa heruttaa vuohia vähän paremmin: mutta puuroa ei tässä
kukaan rupee keittämään yösydännä."
Sekä eukko että molemmat toisetkin saivat pian tietää, mitä halusivat. Me riisuimme päältämme,
lämmittelimme ja olimme pian kotiutuneina, ja mielestämme oli erinomaisen hyvä
ollaksemme lämpimässä tuvassa. Eukko oli rupeamaisillaan meille yösijaa puuhaamaan ja käski
jouduttamaan vuohien lypsämistä, kun muuan sattuma keskeytti hänen toimensa ja aikaan
sai seurauksia, joita emme olleet voineet aavistaa.
Veneen luokse jäänyt kapteeni oli vihdoin saanut kaikki kuntoon, köyttänyt purjeet, pannut veneen kiinni,
lähettänyt kalut tupaan ja oli itsekin valmis lähtemään majaan. Mutta ennenkuin hän pyssyineen
meni lämpimään, muisti hän kuitenkin, minkä me olimme unhottaneet, ampua latingin ulos.
Tämä laukaiseminen se puuhissa vaikutti semmoisen muutoksen.
Eukko kuuli pamauksen ja paiskata muksahutti lattiaan haahkanhöyhenisen päänalustyynyn, jota hän juuri
kädessään piti. "Kuulitteko", urahti hän, "ettekös kuulleet laukausta? Nytpä Jumala
armahtakoon Junoa, joka ei osannut talvehtia Norjassa, vaan tahtoo kolahutella salakareihin
näillä ajoin vuotta. Pistä ulos vene, poikaseni, ja pidän hyvin koilliseen, että olet päällä tuulen,
kyllä me katsomme lapset, ole huoleti heistä; riennä vaan."
Nuorempain korvain kuin akka-vanhuksen ei ollut vaikea heti käsittää
hänen erhetystänsä. Poikaseksi nimitetty, hänen nelikymmenvuotias poikansa, keskeytti naurahtaen
hänen muistutuksensa ja sanoi puoliksi häpeillään ja puoliksi sääliväisesti:
"Aina teidän korvissanne kummittelee, äiti kulta, ja laukauksia te kuulette, jos kärpänen polkee
haudallenne, kun sinne kerran lepoon olette mennyt. Mutta jos oikein arvaan, oli se
jokin jänisten peljätin, jota joku herroista paukahutti tuolla rannalla, eikä pamaus
Junon kuusinaulaisesta tykistä."
"Niin, niin". sanoi eukko, "ainahan nuoret tahtovat viisaita olla: mutta minä en ole hullut enkä hullujen
vanhempain lapsi. Jumala minua auttakoon, mutta joulunaattoilta, joka muille on riemullinen,
on minun suruiltani; siihen en nyt mitään voi, ja mitä minä, vaimo raukka, taisin tehdä?
Mutta istukaa valkean loisteelle, te vieras kullat, niin kerron teille, mitä eräs
heikko nainen teki ja minkä palkan hän siitä sai."
Me noudatimme eukon tahtoa, sillaikaa kun veneväkemme ja nuori emäntä yhdessä hääräsivät illallisen
toimissa ja lämmittivät ne kylmät ruoat, joita meillä oli mukanamme. Vanhus alkoi:
"Siitä on jo kauemman akaa kuin usea teistä, hyvät ystävät, voi muistaakaan, jos oikein näen teidän kasvoistanne,
kun minä eräänä joulunaattoiltana, tämmöisenä kuin nytkin, olin yksinäni täällä tuvassa,
saatanpa sanoa yksin olleeni, sillä kaksi lapsipahaistani, jotka pyörivät ympärilläni,
tarvitsi itse apua enemmän kuin he voivat minulle apua tehdä. Meri oli sulana niin kuin nytkin,
ja vaikka nyt kuuluu vinkuvan ullakon luukussa, on kuitenkin tämä tuuli
niin kuin hengenvetoa silloisen myrskyn rinnalla. Me emme odttaneet mitään alusta kotiin, ja minun
mieheni oli toveriensa kanssa lähtenyt kaupunkiin mennäkseen jouluaamuna kirkkoon
ja ehkäpä aattoiltana siellä paremmin huvitellakseen kuin täällä taisivat.
Minä istuin virsikirjaa lukemassa, niin kuin tänäänkin teidän tullessanne, ja lapset
olivat äskettäin saaneet illallista ja leikkivät pikkuisilla kaluillaan, joita
oli tullut joululahjoiksi. Vanhempi heistä, joka silloin oli kymmenvuotias
ja nyt on vanha ja viisas, purjehdutteli kaarnavenettä tuvan lattialla; nuorempi
oli saanut kalalauden veneeksensä ja leikki sillä sekä lasihelminauhalla, jossa oli kultainen sydämen kuva;
sen koristuksen oli mieheni minulle lahjoittanut, ja sen olin pannut siksi iltaa poikasen
kaulaan.
Niin me nyt olimme siinä, kun minä yhtäkkiä kuulin laukauksen mereltä. Jumala
minulle anteeksi antakoon, mitä väärin tein; mutta minä en luullut väärin tekeväni.
Minä otin vanhemman pojan kanssani vokan jalkanuoraa hoitamaan, irrotin veneen ja läksin
purjehtimaan. Nuorempi seurasi meitä rantaa, minä käskin häntä menemään
tupaan takaisin; mutta hän jäi rannalle ja huuteli itkein minua,
siksi kun tuuli ja meren kohina voittivat hänen parkunansa. Salakarien alapuolelle
tultuani näin tulen laivalta, joka meni suoraan pohjoista suuntaa tyrskyjä kohden
pimeässä, niin kuin se ei olisi milloinkaan ennen meidän satamassa käynyt.
Minä pääsin ajoissa perille ja sain ruorin käännetyksi alle tuulen, ja laiva puikki ylöspäin
kuin lohi vaan karit ja kuohut sivullansa, ja niin minä, vaikka vaan olinkin
nainen, ilokseni sain johdattaa vanhan Aatu-herran suuren laivan eheänä satamaan.
Ja tätä iltaa minä ilolla muistelisin, niin kauan kuin elän, jos kotona kaikki olisi
ollut niin kuin piti olla. Kello oli neljä aamusella, kun
tähän tupaan jälleen palasin; ajattelin saavani levätä, mutta tämä lepo oli tukalampi kuin sen edellinen yö.
Nuorempi poika oli kadonnut. Minä etsin häntä täältä kallioiltamme lyhty kädessä kaiken yötä, minä huusin
hänen nimeänsä myrskyä kovemmin; mutta minun etsimiseni ja huutoni olivat turhat.
Päivän koittaessa nän tyhjän vaajan, johon meidän toinen vene oli ollut sidottuna, ja venettä ja poikaa
en sen erän perästä ole nähnyt; vene oli kullan arvoinen, mutta poika oli
minulle rakkaampi kuin oma henkeni."
Näin puhuttuaan vanhus vaikensi ja hyrähti itkuun. Kapteeni oli hänen kertoessaan tullut
huoneeseen, mutta näytti tuskin huomioon ottavankaan koko kertomusta.
Sen sijaan hän tarkkaan silmäili seiniä, kattoa, kaikkia, mitä tuvassa oli, mutta erittäinkin
vanhaa kalalautaa, joka riippui seinässä uunin vieressä ja jo oli melkein rikki
raappieltu keskeltä, vaikka vielä muutamat koristeleikkaukset olivat sen kummassakin päässä
jokseenkin hyvin säilyneet.
Eukon lakattua puhumasta nousi hän kuitenkin ja astui hänen viereensä, repäisi auki takkinsa ja liivinsä
ja veti esiin lasihelminauhan, jonka hän laski eukon polville.
Vanhus katseli tätä hetken aikaa, nosti sitten silmänsä ja katsoi kummastuneena kapteeniin.
Pian hän nousi istumasta, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja itkeä nyyhkytti sanaakaan sanomatta.
Kun hän sitten kasvonsa kohotti, loisti ilo niiden ryppyjen pohjukoita myöten.
"Ja niin isäsi näköinen, niin kuin hän olisi päivilleen palannut!" lausui hän, "vaan paljon kauniimpi häntä.
Jumala varjelkoon sinua, vallaton, kuka sinun käski mennä merille yksin? Oliko se ilma sinule sopiva?
Mutta minäpä olinkin oikea pässinpää, kun en sitonut sinua kiinni sängynjalkaan, niin tottahan olisit kotona pysynyt.
Jumalan kiitos kuitenkin! Nyt saatan rauhassa kuolla, eikä kukaan tule minulta hautani päällä kysymään,
mihinkä lapseni hukkasin."
Meidän hämmästyksemme on helppo arvata, mutta se jouluilta, joka uhkasi käydä meille niin ikäväksi, tuli
iloisemmaksi kuin moni muu.
Luotsit aterialla.
Albert Edelfeltin maalaus henkii juuri niitä tunnelmia, joita voisi olettaa olleen
1800-luvulla ulkosaariston luotsiluodollakin.
Hauskaa Joulua! - Vanhoja joulukertomuksia - Toim. Juri Nummelin - Turbator 2012
Juri Nummelinin kirjassa ovat seuraavat joulutarinat.
Juhani Aho: Joulu, teoksesta Lastuja: toinen kokoelma, WSOY 1905
Juhani Aho: Haltian joululahjat, teoksesta Kolme lastua lapsille, WSOY 1899
Eino Leino: Tietäjät itäiseltä maalta, Uusi Suometar 25.12.1900
Pietari Päivärinta: Minun jouluni, Joulu-Ilo 1905
Alta: Joulusaappaat, Joulutervehdys 1889
Anonyymi: Muuan jouluaatto, Joulutervehdys 1889
Joel Lehtonen: Joulu ja juhannus, Joulutunnelma 1927
Karl A. Tavaststjerna: Joulun ja uudenvuoden välillä, Joulutervehdys 1895
Veikko Korhonen: Heidän onnellisin joulunsa, Joulu-Ilo 1919
Juho Koskimaa: Uuteen elämään. Joulukertomus porovarkaasta, Joulu-Ilo 1908
Väinö Kataja: Kaksi joulua vanhanpojan elämässä, Sarastus 1908
Johan Ludvig Runeberg: Joulunaatto luotsin majassa, alun perin nimellä "En julqväll i lotskojan", Helsingfors Morgonblad, 31.12.1832, suomennos
julkaistu nimellä Joulun-aatto luotsin majassa. G. W. Edlund 1886
Emil Nervander: Jouluvieraita, teoksesta Jouluvieraita, Otava 1903
Emil Nervander: Kirjojen jouluyö. Fantasia, teoksesta Jouluvieraita, Otava 1903
Rafael Hertzberg: Joulusatu vanhasta Karjalasta, Joulutervehdys 1895
Viljo Kojo: Joulukertomus, teoksesta Yllätys. Karisto 1925
Larin-Kyösti: Syytinkivaarin joulusahti, teoksesta Katupeilin kuvia, Karisto 1910
Samuli S.: Jouluaamu, teoksesta Novelleja II. WSOY 1885
Alli Trygg: Muuan joululahja, Joulutervehdys 1892
Reino Helismaa: Joulu Villissä lännessä, Seikkailujen Maailma 12/1945 salanimellä Masa Palo
Juri Nummelin.
Runebergin vanha joulukertomus tällä sivulla on kustantajan luvalla, kirjasta
"Hauskaa joulua - Vanhoja joulukertomuksia" - toimittanut Juri Nummelin, kustantanut Pelipeitto Oy - Turbator 2012.
Joulukertomuksia on aikoinaan julkaistu sadoittain sekä suomalaissa aikakaus- että joululehdissä. Kirjoittajia olivat maan tunnetuimmat
kirjailijat Juhani Ahosta Larin-Kyöstiin, Eino Leinosta Joel Lehtoseen. Juri Nummelin on koonnut joululehtien tarinoista kokoelman,
jossa suomalaisen joulun tunnelma on herkimmillään. Kokoelmaa täydentää Nummelinin katsaus joululehtiemme historiaan, ja jokaisen kirjailijan
tiivis esittely. Kirjan kuvitus on koottu vanhoista joulukorteista - lähettäjien tervehdyksineen.
Pelipeitto Oy.