Kari Kemppainen - Pohjolan sudet Tällä sivulla esitellään Kari Kemppaisen kuvaamaa susidokumenttia, joka tuli teeveestä itsenäisyyspäivänä 2001. Ohjaajina tällä 28 minuuttia pitkällä luontoelokuvalla ovat Pekka Mandart ja Kari Kemppainen. Kyseinen dokumentti on lajissaan harvinainen, sillä kovinkaan paljon ei Suomen luonnonvaraisista susista liikkuvaa kuvaa ole olemassa. Ohjelmassa käytiin aluksi läpi susihistoriikkimme peruskuviot, joihin ei ole syytä enää tässä yhteydessä mennä. Kuvissa näkyi susia runsaan puolenkymmenen yksilön laumana milloin sumuisilla, kesäöisillä suomaisemilla - milloin taas siniharmaassa, sydäntalven metsässä taikka keväisillä, auringonhohteisilla hangilla. Tunnelma oli levollinen ja rauhaisa; sudet liikkuilivat verkalleen tai seisoskelivat aloillaan ympäristöään silmäillen. Tämä tietenkin johtui siitä, että kuvauksia oli tehty haaskoilla ja kontrasti oli sikäli juuri nyt suuri, että vain muutamaa päivää aiemmin oli tullut susidokumentti Yellowstonesta. Siellähän susien meno ja vauhti oli ihan toista ja hurjaa, sillä johtuen toisenlaisista oloista kuvauksia oli voitu tehdä esim. susien saalistuksista aidoissa tilanteissa, kun sudet kiitivät suurinta vauhtiaan hirvieläinten perässä. Tuli kuitenkin ihan toisaalta sellainen tunne ja tunnelma, että nämä sudet olivat todellakin "pohjolan jäyhiä susia" ja suomalaisessa maisemassa - levollista, harmaata ja vähäeleistä, mutta kaikessa tuossa vaikuttavampaakin, kuin liiallisessa "amerikkalaisessa" vauhdikkuudessa. Rauha saattoi hetkeksi rikkoontua, kun korpit tekivät yllätyshyökkäyksiään ateriapaikoilla susien kimppuun ja iskivät rääkyen nokkansa näitten selkäturkkeihin! Korppi ei siis pelkää eikä kunnioita suttakaan! Huomattavasti vauhtia ja menoa tuli tähänkin susielokuvaan sillä hetkellä, kun näytettiin, kuinka sudet otetaan kiinni radiopannoitusta varten. Radiolähetinhän on se suden kaulaan kiinnitettävä väline, jonka avulla susitutkijat voivat saada susista monenlaista tietoa. Kun susi on löydetty ja näköyhteys saatu, sitä aletaan ajaa moottorikelkalla, joka vetää perässään köyden päässä suksimiestä. Tässä vaativassa erikoistehtävässä olivat kelkkaa ajamassa Markus Suominen ja suksimiehenä Seppo Ronkainen. Umpihangessa susi voi juosta suurella vauhdilla väsymättä kymmeniä kilometrejä. Takaa-ajettuna ja joutuessaan metsätielle se repii rajulla laukalla liian lujaa ja väsähtää aika nopeasti. Kun suden rinnalle on päästy, suksimies silmustaa suden kaulaan lenkin, joka on muutaman metrin mittaisen tangon päässä ja saa sen näin vangituksi. Tämä operaatio kokonaisuudessaan vaatii siihen osallistuvilta, mutta etenkin suksimieheltä, suurta taitoa. Tasapaino on pidettävä kovassa menossa ja sillä hetkellä kun silmukka suden kaulaan on saatu, on susi vielä saatava taltutetuksi. Susi alistuu silloin, kun se huomaa, ettei se voi tehdä mitään. Alistumiseen on olemassa luonnollinen selitys: susi oppii laumassaan alistumaan vahvemman edessä jo pennusta. Tämän jälkeen susi vedetään usean miehen yhteisvoimin laatikkoon. Kun se on laatikossa, siihen saadaan nukutuspiikki pitkällä puhallusputkella, joka työnnetään laatikkoon ristikoitten läpi - nukutuspiikki syöntyy suden reiteen. Nyt susi voidaan mitata ja punnita. Sen korvaan kiinnitetään korvamerkki, läpi korvalehden reiittäen ja se varustetaan radiopannalla. Kahden viime talven aikana on susien kiinniotto tällä menetelmällä onnistunut hyvin - tutkijat ovat saaneet korvamerkit ja radiopannat yhteensä kolmelletoista sudelle. Suomen susitutkimukselle tämä on tiennyt etenemistä ihan uuteen vaiheeseen - ja tutkimusmahdollisuuksien suurta paranemista. Tutkimussudet ovat muodostaneet muutamassa vuodessa seitsemän uutta laumaa Kuhmoon ja naapurikuntiin. Talvella 2001 tapettiin tällä alueella noin viidesosa Suomen sadasta sudesta - ja tutkijoitten suureksi harmiksi tapettujen susien joukossa oli myös kuusi tutkimussutta. Riistabiologien mukaan susikannan suuruuden olisi oltava Suomessa vähintään 150 sutta ja pentueita pitäisi syntyä vuosittain vähintään 25, jotta susikantamme pysyisi perinnöllisesti terveenä. 
Hirvi on suden tärkeintä talviriistaa. Kuva Copyright Don Getty © CalPhotos Nähtyä ja kuultua susista ohjelman perusteella: Tätä dokumenttia oli kuvattu taiten ja vaivoja säästämättä ympäri vuoden. Mukana oli pitkähköjä otoksia ahmasta, karhuista, hirvistä ja keväiseen lintujen muuttoaikaan joutsenista ja hanhista. Kuvaa tuki hyvin aito luonnon äänimaailma ja hillitty musiikki, joka oli enemmänkin vain alakuloisia sointuja, jotka tukivat hyvin kerrontaa. Suhtautuminen suteen oli asiallista ja kiihkotonta ja dokumentin lopussa heitettiin ilmaan kysymys siitä, että annammeko sudelle tulevaisuudessakin sille kuuluvan paikkansa Suomen luonnossa. Päätössanat olivat osuvat: "Susi on erämaan symboli. Erämaa ilman sutta ei ole todellinen erämaa". Susitutkijamme ovat hiljaisia. Tässäkin heitä näkyi, mutta sanaakaan he eivät sudesta lausuneet. Ilmeisestikin on kyse siitä, että ilmapiiri suden ympärillä halutaan rauhoittaa ja keskitytään tutkimukseen. Susi kaipaisi Suomessa voimakkaita puolustuspuheenvuoroja - sitä tämänkin dokumentin jälkeen jäi kuitenkin kaipaamaan. Sivun susikuva: Corel |
| www.tunturisusi.com |