|
|
Kissaeläinten historiaa ja kehittymistä
Miljoonia vuosia sitten maan päällä
vaelteli monia kissaeläimiä muistuttavia otuksia, muutamat
niistä olivat suurempia ja hurjempia, kuin yksikään nykyisistä
kissoista. Kissojen heimon vanhimmat fossiililöydöt ovat
eoseenikaudelta 50 miljoonan vuoden takaa - silloin kaksi petoeläinheimoa,
Felidae ja Canidae, erottuivat ja irtaantuivat evoluution myötä omille teilleen.
Näistä esihistoriallisista kissa-esi-isistä kehittyi
suuria ja pieniä nykyisin eläviä kissaeläinlajeja, kuten
leijona ja kotikissa.
Ensimmäiset kissat olivat nykyisen Etelä-Amerikan jaguarundin kaltaisia puissa
viihtyviä pikkupetoja. Noin kymmenen miljoonaa vuotta sitten niistä kehittyi
sittemmin sukupuuttoon kuolleen kehityshaaran tuloksena, mahtavia sapelihampaisia petoja,
jotka hallitsivat maapalloa lähes nykypäivään asti.
Smilodon - yksi lukuisista taiteilijoitten näkemyksistä Kuva © Copyright Atlas Virtual da Pré-História
Sapelihammaskissat saivat
nimensä yläleuan suurista kulmahampaista. Sapelihammaskissat
lävistivät saaliinsa hampaillaan. Nykyisten kissaeläinten
tavoin, myös sapelihammaskissoja oli sekä suuria että pieniä.
Hampaita käytettiin tikarin tavoin saaliin lävistämiseen.
Kaikilla sapelihammaskissoilla oli suhteellisen heikot alaleuat,
mutta pään alaspäin suuntautuvaa liikettä ohjaavat lihakset
saattoivat olla hyvinkin voimakkaat, mikä oli olennaista suurten
ja hidasliikkeisten eläinten tappamiseen. Nämä kissat pystyivät aukaisemaan
leukojaan 65 astetta.
Sapelihampaisten
kissamuotojen ei uskota olevan kuitenkaan nykykissojemme
suoranaisia esi-isiä, vaan ne kehittyivät jostakin kaukaisesta esi-isästä
omille teilleen ja ovat kuitenkin sukua nykykissaeläimille.
Kenotsooisen maailmankauden tertiääri- ja kvartäärikausien
luonteenomaisimpia petoeläimiä ovat olleet juuri sapelikissat eli
makairodontit, joita eli sekä Euraasiassa että Amerikassa.
Sapelihammaskissat painoivat lajin mukaan alle sadasta kilosta
jopa viiteensataan kiloon.
Usein urokset olivat kookkaampia kuin naaraat, sillä nykyisen tiikerin
tapaan sapelihammaskissauros saattoi hallita laajaa reviiriä, jonka alueelle
mahtui usean naaraan elinpiiri. Uros joutui puolustamaan reviiriään toisia
uroksia vastaan. Sapelihampaita varmasti käytettiin näissä taisteluissa ja
suuresta koosta oli apua.
Sapelinkäyttö piti opetella
Suurin osa sapelihammaskissoista oli tyypillisiä yksinelijöitä.
Monien nykykissojen tapaan ne tapasivat lajitovereitaan rauhanomaisesti vain
paritellakseen. Poikkeuksena olivat nuoret yksilöt ja emot. Sapelimaiset
kulmahampaat kehittyivät vasta aikuisille eläimille, ja jälkeläiset olivat
siihen asti riippuvaisia emänsä saalistustaidoista.
Vielä kulmahampaiden muodostumisen jälkeenkin poikaset viipyivät emonsa luona
oppiakseen käsittelemään saalista. Sapelihampaan iskeminen esimerkiksi kovaan
luuhun merkitsi melko varmasti hampaan katkeamista, ja eläimelle lyhyttä elinikää.
Smilodonit - Kuva © Copyright Atlas Virtual da Pré-História
Mammutin tappajat
Jääkaudella kehittyi sapelihammaskissoja, jotka saalistivat
laumana, nykyisten leijonien tapaan. Homotherium-sukuun kuuluvat
sapelihammaskissat erikoistuivat nuorten mammuttien metsästykseen.
Nykyisinkin Afrikan leijonat saalistavat kahden, kolmen ja neljän
vuoden ikäisiä norsuja. Tähän tarvitaan kokonainen lauma yhteistyökykyisiä
leijonia.
Samoin homotheriumin on täytynyt toimia laumana kaataakseen nuoria mammutteja.
Pieniä poikasia norsut suojelevat niin tehokkaasti, että niiden nappaaminen
on vaarallista ja vaikeaa.
Homotherium poikkesi rakenteeltaan muista sapelihammaskissoista. Yleensä
sapelihammaskissoilla oli matalat jalat ja pitkä selkä. Homotherium sen
sijaan oli pitkäraajainen. Eturaajat olivat selvästi pitemmät kuin
takaraajat, minkä vuoksi se saattoi ulkonäöltään muistuttaa hiukan
nykyistä täplähyeenaa. Ruumiinrakenteensa ansiosta se saattoi laukata
pitkiäkin matkoja, ja käyttää kestävää juoksuaan hyväkseen saalistuksessa.
Muut sapelihammaskissat saalistivat vaanimalla. Kaikilla sapelihammaskissoilla
oli pitkä ja vahva kaula, joka mahdollisti sapeleiden tehokkaan käytön.
Sapelihammaskissat sopeutuivat kymmenen miljoonan viime vuoden aikana
monenlaisiin ympäristöihin ja saaliseläimiin. Nykyisten kissaeläinten
tapaan ne olivat joustavia käytökseltään
Hyvä esimerkki joustavuudesta on Etelä-Amerikan jaguaari, joka jääkaudella
keskittyi suurriistaan. Kun monet suuret kasvinsyöjät kuolivat mantereelta
sukupuuttoon, oppi jaguaari tyytymään pienempään riistaan, kuten jyrsijöihin.
Lisäksi se saalistaa taitavasti vyötiäisiä, jotka nykyään useilla alueilla
ovat sen pääravintoa.
Sukupuuton syyt vielä selvittämättä
Sapelihammaskissojen sukupuutto säilyy mysteerinä.
Sapelihammaskissat katosivat viime jääkauden lopussa. Samoihin aikoihin
monet suuret kasvinsyöjät kuolivat sukupuuttoon.
Myös gepardi, muista nykykissoista rakenteeltaan ja tavoiltaan poikkeava
kissaeläin, näyttää lähes hävinneen tuolloin. Amerikan gepardi,
Miracinonyx, tuhoutui kokonaan. Hyvällä onnella pieni populaatio nykygepardia
(Acinonyx) säilyi ja jatkoi sukuaan nykypäivään saakka.
Miacis Kuva © Copyright Atlas Virtual da Pré-História
Miacis
oli muuan kissaeläinten heimon kaukaisimmista esi-isistä. Se
muistutti näätää, mutta oli pitkäjalkaisempi. Miacis eli
luultavasti trooppisissa metsissä eoseenikaudella noin 50
miljoonaa vuotta sitten. Fossiililöytö on tehty Saksassa.
Dinictis
oli kuin hoplopphoneus, mutta se oli kooltaan suunnilleen
servaalin kokoinen. Servaalin tavoin se oli luultavasti
ruohotasankojen saalistaja. Dinictis on löydetty fossiilina Etelä-Dakotasta,
Yhdysvalloista. Tämä laji eli noin 40 miljoonaa vuotta sitten.
Hoplophoneus
oli eräs suurimmista sukupuuttoon kuolleista kissaeläimistä.
Se eli Pohjois-Amerikassa oligoseeniajalla noin 35 miljoonaa
vuotta sitten. Tämä kissaeläin oli vain etäistä sukua
smilodoneille, mutta myös sillä oli hyvin suuret kulmahampaat
saaliin lävistämiseen.
Kymmenen miljoonaa vuotta sitten Eurooppaa kohtasi ekokatastrofi,
joka ilmeisesti aiheutui nopeista ilmaston muutoksista. Suurien nisäkkäiden
(ruumiinpaino yli 1 kg) lajeista noin 70 prosenttia kuoli sukupuuttoon.
Petoeläimistä koirakarhujen lisäksi kuolivat kokonaan sukupuuttoon
valesapelihammaskissat. Sivettikissat hävisivät Euroopasta. Toisaalta uusia
ryhmiä ilmestyi. Varsinaiset sapelihammaskissat (jotka ovat sukua nykyisille kissaeläimille)
kehittyivät jo ennen ekokatastrofia ja niiden lajimäärä jopa kasvoi sen aikana.
Thylacosmilus Kuva © Copyright Atlas Virtual da Pré-História
Thylacosmilus
muistutti sapelihampaista kissaa, mutta sillä ei ollut mitään
tekemistä kissojen heimon kanssa. Se oli pussieläin, joka eli
Etelä-Amerikassa plioseenikaudella noin 5 miljoonaa vuotta
sitten.
Smilodon Kuva © Copyright The Field Museum
Parhaiten tunnettu laji, Smilodon,
eli Amerikassa. Smilodon oli suuri, sapelihampainen kissaeläin,
joka asusti avoimella ruohoarolla. Se oli kooltaan noin nykyisen
leijonan kokoinen ja painoi 200 kg. Sillä oli pienet aivot ja
suurin osa sen kallosta oli leukoja ja hampaita. Nykyisten
leijonien tavoin sukupuuttoon kuolleet Smilodonit elivät perheryhmissä ja jahtasivat suuria laumaeläimiä, kuten
biisoneja ja mammutteja. Sen 18 cm pitkät sapelihampaat ulottuivat selvästi
alaleuan alle, joten eläin saattoi käyttää niitä avaamatta
suutaan kovin suureksi.
Smilodon on 1 600 000 – 8 000 vuotta sitten elänyt sapelihammaskissasuku, johon kuuluu
ainakin neljä lajia: Smilodon californicus, Smilodon fatalis, Smilodon gracilis ja Smilodon
populator. Näistä S. fatalis on tunnetuin, eteläamerikkalainen laji S. populator
puolestaan suurin.
Smilodon - yksi lukuisista taiteilijoitten näkemyksistä Kuva © Copyright Atlas Virtual da Pré-História
Ylempien kulmahampaitten takareunat
olivat kuin viikatteen terät. Sapelihampaansa Smilodon joutui
iskemään saaliinsa pehmeisiin kudoksiin, sillä luihin osuessaan ne eivät
olisi kestäneet, vaan melko ohuina murtuneet. Iskettyään
sapelihampaansa uhriinsa Smilodon piti vahvoilla etujaloillaan
itsensä ja uhrin paikoillaan. Smilodonit kuolivat sukupuuttoon vasta viimeisen
jääkauden loppupuolella, noin 10 000 vuotta sitten.
Smilodonia kutsutaan erheellisesti sapelihammastiikeriksi -
mutta yksikään sapelihampaisista eläinlajeista ei ollut tiikeri!
Smilodon ei näyttänyt ollenkaan tiikeriltä, eikä ole edes näyttöä eikä tietoa siitä,
että sen turkissa olisi ollut raitoja.
Smilodon - yksi lukuisista taiteilijoitten näkemyksistä Kuva © Copyright Atlas Virtual da Pré-História
Nykyajan "sapeihammaskissana" voisi pitää puuleopardia,
jolla suhteellisesti ottaen on kissaeläimistä pisimmät
kulmahampaat. Se ei kuitenkaan ole Smilodonin jälkeläinen.
Sapelihampaattomia kissaeläimiä
Noin 12 miljoonaa vuotta sitten, evoluution haarautumisen myötä
kehittyivät Etelä-Amerikassa pienten kissaeläinten kuten oselotin, margain,
tiikerikissan ja vuorikissan - eli Leopardus-suvun primitiiviset kantamuodot.
Jotkut tämän suvun kissaeläimistä ovat
edelleenkin varsin alkukantaisia ja niitten ravintoon kuuluvat myös hedelmät.
Toinen haarautuminen noin 8 - 10 miljoonaa vuotta sitten toi
mukanaan meidän kotikissamme alkukantaiset esi-isät. Maapallomme eläimistöön ilmaantuivat
kesykissamme suvun varhaisimmat, primitiiviset, afrikkalaisen ja euraasialaisen
villikissan, hietakissan, mustajalkakissan ja kiinanaavikonkissan esi-isät -
kesykissamme suvun esi-historialliset esi-isät.
Kolmas suku, Panthera-suku - alkoi kehittyä noin 6 - 4 miljoonaa
vuotta sitten. Puuman, gepardin, servaalin, karakalin ja muitten tämän suvun edustajien
primitiiviset esi-isät lisäsivät kissaeläinten lajien määrää.
Jaguaari Kuva © Copyright David Stribbling
Used with permission. All Rights Reserved.
Kaikkein viimeisin hajaantuminen eri lajeihin sijoittuu aikavälille
3,8 - 1,0 miljoonaa vuotta sitten, silloin kehittyivät ilvekset, kuten
kanadanilves, euraasian ilves eli meidän ilveksemme, punailves ja myös puuleopardi.
Myös "isot kissat" leijona, tiikeri, jaguaari ja leopardi - ilmestyvät
maapallon eläimistöön. Primitiivisen tiikerin jäännökset on löydetty
Kaakkois-Aasiasta ja nämä fossiilit sijoittuvat 2 miljoonan vuoden taakse.
Kuva © Copyright Atlas Virtual da Pré-História
Panthera gombaszoegensis (kuva yllä), jota kutsutaan Euroopan jaguaariksi,
eli ennen luolaleijonaa noin 1,6 miljoonaa vuotta sitten Aasiassa ja Euroopassa.
Leijonat Euroopassa
Noin 750 000 vuotta sitten Itä-Afrikassa eli suurikokoinen jättiläisleijona.
Täältä Afrikasta leijonat levittäytyivät pohjoiseen Eurooppaan ja Euraasiaan
noin 300 000 - 250 000 vuotta sitten.
Panthera spelaea eli luolaleijona saapui mm. Balkanille ja Pohjois-Italiaan
ja levittäytyi koko Eurooppaan ja myös Kiinaan ja Siperiaan. Luolaleijona
oli huomattavasti kookkaampi kuin nykyinen leijona ja sitä on pidetty suurikokoisimpana
nykykissaeläinten sukulaisena ja edeltäjänä, joka koskaan on elänyt.
Muinaiset leijonat siirtyivät myös Aasiasta Pohjois-Amerikkaan ja sikäläinen
leijona, amerikanleijona Panthera atrox levittäytyi etelässä aina Peruun asti.
Ilmaston muutosten myötä ja saaliseläinten kuollessa sukupuuttoon,
amerikanleijonat katosivat noin 15 000 - 10 000 vuotta sitten ja Euroopastakin
leijonat katosivat joksikin aikaa. Leijonat esiintyvät myös kalliomaalauksissa
mm. Ranskassa ja monissa muissa paikoissa. Samoihin aikoihin eli
pienempiä leijonia Afrikassa, Lähi-Idässä ja Intiassa.
Sivilisaation levitessä leijonat saivat väistyä. Viimeiset
eurooppalaiset leijonat kuolivat noin 2 200 vuotta sitten. Leijonat olivat yleisiä
Aasiassa vielä 1800-luvulla, mutta niiden ankara metsästys Arabian niemimaalla,
Persiassa ja Intiassa hävitti ne lähes kokonaan vuosisadan loppuun mennessä.
Vain pieni, noin sadan yksilön populaatio säilyi hengissä pienellä metsäalueella
Luoteis-Intiassa. Gir-metsän suojelualueella elää nykyisin noin
300 aasianleijonaa.
Sir Edwin Landseer (1802-1873)
muotoili leijonat, jotka vartioivat Nelsonin muistomerkkiä
Lontoon Trafalgar Squarella. Muistomerkki symbolisoi brittien
voittoja taisteluissa, kuten Nelsonin voittoa Trafalgarin
meritaistelussa. Viimeisen jääkauden aikana todelliset leijonat
karjahtelivat Britannian jäätyneellä kamaralla etsiessään
saaliikseen biisoneita ja villihevosia. Näiden muinaisten
leijonien jäänteitä on löydetty suoraan Landseerin leijonien
alapuolelta modernin Lontoon sydämestä.
Tasmanian tiikeri Kuva © Copyright Atlas Virtual da Pré-História
Tasmanian tiikeri (Thylacinus cynocephalus) eli
tasmanian susi on yksi niistä lukemattomista
eläinlajeista, jonka kohtalona on ollut kuolla sukupuuttoon. 3 000 vuotta sitten se
eli sekä Australiassa että Uudessa Guineassa - viimeisinä elinaikoinaan tätä
lajia eli vain Tasmanian saaren lounaisosissa. Tasmanian tiikerillä oli painoa
20 - 25 kg ja se muistutti ulkonäöltään sutta taikka suurikokoista koiraa.
Viimeinen tämän lajin yksilö kuoli Hobartissa Tasmaniassa eläintarhassa, vuonna
1936. Tasmanian tiikeri oli ainoa heimonsa Thylacinidae edustaja. Ja tiikeri-nimestään
huolimatta sillä ei ollut mitään tekemistä kissaeläinten saatika tiikerin kanssa,
vaikka sen selkäkuvituksessa olikin "tiikerijuovia" -
vaan se oli pussieläin. Tässä pussissaan Tasmanian tiikeri-emo kantoi pentujaan, joita syntyi
2 - 4, ensimmäiset 3 kuukautta.
Lähteet:
Bernard Stonehouse: Kissaeläimet
Juliet Clutton-Brock: Tarkastelun kohteena Kissat
Big Cats Online - Evolution
Natural History Museum of Los Angeles County
Yliopisto-lehti1/97
Tieteen ja ajattelun historiaa
Tellun kissasivut
The Origin of the Cat
ABC - Walking with Beasts
Sabre-Toothed Cats
Extinct European Mammals
Academy of Natural Sciences
Tasmanian Tiger
Tasmanian Wolf Or Tiger, Thylacine - The Animal Diversity Web
Creative Commons.
Kuva pikkumirristä sivun yläreunassa
-
Jef Poskanzer -
kuva alla
dinosauruksista Dylan Kereluk, Kanada - Creative Commons:
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
Dinosaurukset. Petoeläimet, kissaeläimet siinä mukana, alkoivat kehittyä
dinosaurusten kadottua. Kuvassa alla dinosaurusten luurankoja.
Dinosaurukset eli hirmuliskot ovat esittelyssä näillä sivuilla
CLICK!
|
|
|
