Kissaeläimet Felidae

LEIJONA (Panthera leo)

Leijona on massiivisen suuri, jopa kaksi ja puoli metriä pitkä kissapeto, joka voi painaa enimmillään 270 kg. Urosleijonan ruumiin pituus on 172 - 250 cm, naaraan 158 - 192 cm. Hännän pituus on 60 - 100 cm. Urosleijonan paino on 150 - 270 kg, naarasleijonan paino on 122 - 182 kg. Sukupuolet ovat erinäköiset, mikä kissojen parissa on poikkeuksellista. Urosleijonalla on vankka hartianseutu ja jykevä pää, jotka tekevät siitä raskasoloisen. Leijonien turkit ovat väriltään hiekanruskeita, pennuilla turkissa on täpläkuviointia.

Leuat, hampaat, kynnet ja häntä

Leijonan henkilökohtaisen aseistuksen muodostavat sisäänvedettävät, pitkät ja terävät kynnet - jotka sen kulkiessa sisäänvedettyinä säilyttävät terävyytensä - ja ennen muuta hampaat. Hampaiston muodostavat lyhyet etuhampaat, sahateräiset raateluhampaat ja noin kuusi senttiä pitkät kulmahampaat. Kun leijona saa pitävän otteen saaliistaan, niin siinä sitä auttavat sen massiiviset leuat, jotka soveltuvat paremmin juuri kiinni pitämiseen kuin puremiseen. Leuat liikkuvat vain "ylös-alas" ja niiden ote on kuin pihtien. Leijonat voivat purra 0,426 tonnin voimalla. (Vertailun vuoksi, hyeenoiden purentavoimaksi on mitattu 0,454 tonnia ja liki nelimetrisen amerikanalligaattorin purentavoimaksi on mitattu ennätykselliset 1,343 tonnia - ihmisen purentavoima on vain noin 0,077 tonnia).

Pitkillä kulmahampailla on useampia tehtäviä, niillä saalis otetaan kiinni ja tapetaan. Tapetusta saaliista kulmahampailla on myös hyvä repiä lihapalasia, joiden pienemmäksi jauhaminen suussa tapahtuu raateluhampailla, jotka osittain korvaavat useimmilla muilla eläimillä (myös ihmisellä) olevat leveät poskihampaat, jotka petoeläimiltä puuttuvat. Ylä- ja alaleuassa sijaitsevat raateluhampaat toimivat vastakkain niin kuin saksien terät, kun alaleuka liikkuu ylöspäin, hampaat lähestyvät toisiaan ja leikkaavat lihan palasiksi.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva oikealla Copyright Tambako the Jaguar

Saaliin tappaminen

Tappamisessa isoilla kissoilla on useampia tapoja. Ensiksikin saalis, joka ison sorkkaläimen ollessa kyseessä, on saatava nurin niin, että se ei onnistu telomaan saalistajaansa sorkillaan taikka sarvillaan. Leijona voi pusertaa leukansa uhrinsa turvan ympärille, niin että tämä ei saa hengitetyksi ja tukehtuu. Tai sitten leijona voi upottaa hampaansa saaliseläimen kallon juureen ja murtaa siltä niskan - myös kurkkuun voi leijona upottaa hampaansa ja sananmukaisesti purra kurkun poikki, jolloin henkitorvi murskaantuu ja tukkeutuu ja eläin tukehtuu.

Leijonan "erityisaseena" voi pitää sen häntää, jonka päässä olevan mustan karvatupsun sisällä on 6 - 12 senttiä pitkä käyrä sarveiskynsi. Häntänsä avulla leijona hyökkää pahimman vihollisensa, eli kärpäsen kimppuun. Kissojen tapaan leijona myös "noituu" hännällään, eli hännän kiemurteleva liike voi merkitä huonotuulisuutta ja ärtymystä.

Urosleijona

Urosleijona - Maasai Mara, Kenia.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright David d'O

Levinneisyys

Leijona elää Afrikassa Saharan eteläpuolella savanneilla, useiden valtioiden alueella. Maita, joissa leijonaa vielä tavataan eniten, ovat Botswana, Keski-Afrikan tasavalta, Etiopia, Kenia, Tansania, Zaire ja Sambia. Mitä ilmeisimmin leijona on kuollut sukupuuttoon näistä maista: Djibouti, Gabon, Lesotho, Mauritania, Swazimaa ja Togo.

Afrikanleijona on levinneisyysalueellaan pääosin rauhoitettu. Se ei kuitenkaan estä sitä, etteikö sitä kaiken aikaa metsästettäisi enemmän taikka vähemmän luvallisesti taikka salaa. Leijona oli muinoin yksi kaikkein laajimmalle levinneistä nisäkkäistä. Nyt se on yksi niistä petoeläimistä, jonka kantaa juuri ihmisten toimet ovat eniten pienentäneet. Vielä antiikin aikaan leijonia oli koko Afrikassa Saharan keskiosaa ja päiväntasaajan sademetsiä lukuun ottamatta. Niitä eli Kreikassa, Makedoniassa, Palestiinassa ja Turkissa, josta leijonan levinneisyysalue jatkui Afganistaniin, Pakistaniin ja Intiaan saakka.

Leijonan alalajeista kapinleijona katosi noin vuonna 1865, kun Etelä-Afrikan buurit metsästivät sen sukupuuttoon. Pohjois-Afrikasta viimeiset leijonat surmattiin vuosina 1922 - 1923. Viimeinen isokokoinen ja mustaharjainen barbari- eli atlasleijona tapettiin Algeriassa vuonna 1922. Vuonna 1950 koko Afrikassa eli arviolta 400 000 leijonaa, 1970-luvulla leijonia oli enää 150 000.

Leijonia Euroopassa

Leijonia on ajanlaskumme alun tienoilla elänyt vielä eteläisimmässä Euroopassakin. Historioitsijat Herodotos, Aristoteles ja Ksenofon kertovat Balkanin niemimaan pohjoisosissa asuneista leijonista. Ihan tarkkaan ei tiedetä, milloin leijonat Euroopasta oli hävitetty pois, mutta Kreikassa oli leijonia vielä noin 200 eaa. Viimeiset runsaat 2000 vuotta leijonia on metsästetty vailla mitään määrää, niiden taljoja on kuljeteltu matkoilta kotiin voitonmerkkeinä ja leijonien asuinalueet ovat kutistuneet vuosi vuodelta.

Elinympäristöt

Silloin, kun leijonat vielä täyttivät Afrikan, niiden levinneisyysalue ulottui vuoriniityiltä savanneille ja pensasmailta kaikkein kuumimmille rannikkoseuduille. Leijonia tapasi puoliaavikoilta ja autiomaistakin. Leijonalla on periaatteessa kyky sopeutua selviytymään hyvin erilaisisssa ympäristöissä. Ratkaisevaa on vain se, että sille on oltava tarjolla riittävästi saalista ja vettä. Leijonien vedentarvekin näyttää olevan vaihtelevaa, sillä Somaliassa on kaadettu leijonia paikoilta, josta lähimpään vesipaikkaan on matkaa 50 kilometriä.

Mieluisimman elinympäristön leijonille tarjoavat Afrikan avoimet maastot eli heinää, pensaikkoa tai puita kasvavat savannit. Masai Maran ja Serengetin alueilla lainehtivat silmänkantamattomat heinämeret, joiden keskellä on kuin kivisinä saarekkeina kallioita ja kumpareita, joiden päällä loikoillen leijonat loikoillen mieluusti tarkkailevat ympäristöään. Helteeltä on hyvä vetäytyä akaasioiden alle varjoon. Savannin runsas kasvillisuus tarjoaa ihanteellisen ympäristön myös näitä kasveja syöville sorkkaeläimille, joista puolestaan leijonille riittää aina, paitsi kuivina kausina, saalistettavaa. Savannilla virtaavien jokien reunustamissa rehevissä metsissä vilistää pahkasikoja, dikdik-antilooppeja ja jyrsijöitä, jotka kaikki maistuvat leijonille. Kuivina kausina isommat sorkkaeläimet muuttavat muualle, mutta silloinkin leijonat selviytyvät, siirtyen saalistamaan niitä pieniä lajeja, jotka eivät koskaan muuta pois.

Leijonien määrä nyt

Arviot leijonien määristä tällä hetkellä vaihtelevat, mutta luotettavimman arvion mukaan niitä on mahdollisesti vain 20 000. Pääosa leijonista elää Afrikan itäisissä ja eteläisissä osissa - läntisessä Afrikassa leijonien määrä on suuresti vähentynyt. Afrikan kahdessa maassa maanosan leijonista on puolet, eli Tansaniassa 7000 - 8000 ja Keniassa 3500 yksilöä. Ainoastaan Kenian, Tansanian, Sambian ja Namibian kansallispuistoissa ja suojelualueilla sekä Transvaalin Kruger-puistossa elävät leijonat ovat suhteellisen turvassa. Ugandassa, Senegalissa, Zairessa, Angolassa ja Zimbabwessa leijonia on jäljellä enää joissakin puistoissa, ja monet niistäkin ovat uhattuja.

Elämää ja saalistusta laumana omalla reviirillä

Kun useimmat muut kissaeläimet ovat yksineläjiä, leijonat elävät ja metsästävät ryhminä. Leijonat ovat hyvin sosiaalisia eläimiä. Tavallisimmin leijonia yhdessä laumassa on 5 - 10, suurimmissa laumoissa voi olla jopa 40 leijonaa. Lauma koostuu perheistä, joissa kussakin voi olla yksi taikka kaksi urosta, enimmillään kuusikin urosta - ja useita naaraita ja pentuja. Leijonalauman ytimen muodostaa 4 - 12 naarasta, jotka kaikki ovat toisilleen sukua. Keskimäärin niitä voidaan pitää serkuksina. Lauma pysyy useinkin koossa useita sukupolvia ja jos se kasvaa liian suureksi, ajetaan myös nuoret naaraat, iältään 2,5 - 3,5 vuotta pois. Elämä laumassa soljuu eteen päin leppoisasti ja sopuisasti. Jos vieras leijona yrittää tunkea laumaan, se yleensä karkotetaan ilman yhteenottoa uhkailuin ja elein. Joskus urokset voivat ottaa yhteen ja tappaakin toisiaan. Reviiriään leijonat pitävät hallussaan karjuen, virtsaten merkkejään puiden rungoille ja pensaisiin ja partioiden.

Yksinäänkin vaeltavia, laumoista karkotettuja leijoniakin on. Ne viettävät hyvin liikkuvaa elämää ja vaeltavat jopa 4000 neliökilometrin laajuisella alueella. Jos nuoret urokset, ja joskus nuoret naaraat, eivät ole omatoimisesti lähteneet laumasta viimeistään 3,5- vuotiaina, ne karkotetaan. Silloin ne voivat lähteä vaeltamaan yksinkin, mutta tavallisimmin parin kolmen ikätoverinsa kanssa. Näin jäljelle jääville riittää saalis reviirillään, kun lauma ei kasva liian suureksi. Vaeltavat nuoret urokset etsivät laumaa, jossa olisi vanha taikka heikkokuntoinen urosleijona, jonka paikan ne voisivat valloittaa.

Urosleijona - Maasai Mara, Kenia.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright David d'O

Leijonalaumalla ei ole tarkkaa hierarkiaa

Laumassa ei ole tarkkaa hierarkiaa eli arvojärjestystä yksilöiden välillä. Naarailla ja uroksilla on laumassa samanlaiset oikeudet. Urokset ovat silti hallitsevia, niitä voi siinä asemassa olla yksi taikka kaksi, joskus useampiakin. Jos niitä on hallitsevassa asemassa enemmän kuin yksi, ne ovat veljeksiä. Urosten todellinen ylivalta, joka perustuu suurempaan kokoon, ilmenee vain saaliinjaolla oltaessa. Hallitsevimmat urokset eivät juurikaan vaivaudu itse edes saalistamaan vaan ne tunkevat itsensä aina keulapaikoille syömään, kun naaraat ovat saaneet saaliin nurin. Laumassa urokset puolustavat reviiriä ja laumaa vierailta uroksilta, naaraat metsästävät ja huolehtivat pennuista. Myös naaraat puolustavat reviiriä, vaikka urokset tässä suhteessa ovatkin aktiivisempia. Leijonalauma voi reviirillään jakaantua useammaksi pienemmäksi alaryhmäksi eli alalaumaksi.

Saalistusta

Hyökätessään leijona voi saavuttaa lähes 60 kilometrin tuntivauhdin. Tämäkään nopeus ei aina riitä, sillä eräät niiden saalistamista eläimistä voivat saavuttaa 80 kilometrin tuntivauhdin. Isojen nisäkkäiden saalistaminen avoimessa maastossa ei kuitenkaan onnistu vain nopeasti juosten, vaan se vaatii viisautta ja väijymistä ja ennen kaikkea ryhmätyötä, jonka avulla leijonat ovat kehittyneet erityisen taitaviksi saalistajiksi. Leijonat voivat joskus saalistaessaan ensiksi ajaa saaliinsa kiinni ja sitten päästää sen pakosalle juuri ennen surmaamista. Tämän katsotaan toimivan opetuksena pennuille ja käytännön harjoituksena aikuisemmille.

Sen, että leijona on juoksussa saaliseläintään hitaampi, se kompensoi yllätyshyökkäyksellä, jota edeltää väijyminen ja hiipiminen mahdollisimman lähelle valittua saaliskohdetta. Leijonan hiipiminen on hyvin äänetöntä siksikin, että se on isojen kissojen tapaan sopeutunut liikkumaan koko ajan varpaillaan. Kaikkien varpaiden alapinnalla on pehmeät polkuanturat, joiden ansiosta askeleen tapahtuessa mitään ääntä ei kuulu.

Hiipiminenkin on kohta liioitteleva ilmaus, sillä loppuvaiheissa ennen hyökkäysloikkaa leijonat suorastaan matavat eteen päin itseään ruohikossa melkein vetäen ja heti, kun ne luulevat tulleensa huomatuiksi, ne jähmettyvät sijoilleen kuin patsaaksi. Jos leijonat onnistuvat pääsemään noin 30 metrin päähän saaliseläimestään, ne yleensä saavat rynnäkössään saaliseläimen kiinni. Vaikka kuitenkin vain joka neljäs saalistusyritys onnistuu. Urokset saalistavat näin väijyen useinkin yksin, valittuaan kohteekseen yksinäisen eläimen. Naaraat puolestaan saalistavat usein ryhmänä ja saartavat ensin saaliinsa, ennen kuin hyökkäävät.

Leijona loikkaa!

Kun otetaan huomioon leijonan massiivinen paino, joka voi nousta liki 300 kiloon, tuntuu hämmästyttävältä se notkeus, nopeus ja sulavuus, jolla se hyökkää saaliinsa kimppuun. Salaisuutena tähän on leijonan koko vartalon, lihaksiston ja luuston rakenne. Kaikilla kissoilla on hyvin taipuisa luusto, niiden selkärangan ja raajojen jokainen nivel on erittäin liikkuva. Kutakin niveltä ympäröivän paksun ruston ansiosta leijona voi isojen kissojen tapaan liikuttaa, taivuttaa ja kiertää vartaloaan vapaasti.

Leijonasta voi todellakin sanoa, että se on kumimaisen notkea - niinpä matelu, ryömintä, kyyristyminen, loikka ja juoksu yhdistyvät kaikki vaivattomasti ja äärettömän sulavasti toisiinsa. Rynnistykselle perustan antavat myös leijonan hartioiden, selän ja jalkojen vahvat lihakset, joiden avulla ponnistuksesta tulee räjähtävän nopea. Ennen hyppyä leijona kyyristyy selkärankansa köyristäen ja koukistaa takajalkansa. Sitten sen vahvat ojentajalihakset supistuvat, takajalat ja selkäranka ojentuvat suoriksi ja äkillinen työntövoima kohottaa leijonan mahtavaan hyppyyn. Saaliiseensa se iskee täydellä voimallaan nuijamaisilla käpälillään ja pyrkii heti kaatamaan eläimen omalla raskaalla painollaan alleen.

Olosuhteiden niin vaatiessa myös urokset saalistavat ja jopa keskenään. Leijonien saaliseläimiä ovat avoimien tasankojen ruohonsyöjät, kuten vesiantiloopit, gasellit, kafferipuhvelit, gnut, kudut ja seeprat. Pääosa leijonan ruokavalioon kuuluvista eläimistä painaa 50 - 500 kiloa, mutta se syö myös jyrsijöitä, jäniksiä, pikkulintujakin ja matelijoita. Aikuiset leijonat tarvitsevat päivittäin 5 - 7 kg lihaa, joten ne suosivat isokokoista riistaa. Silloin, kun saalistusonni on ollut myötä ja syötävää riittää, leijonat voivat ahmia lihaa 20 ja jopa 30 kiloa kerralla. Syötyään, ja joskus välillä aterioinnin lomassakin, leijonat käyvät juomassa. Juomassa käväistään yksitellen, niin että saaliis jää sillä aikaa muun lauman huostaan. Leijonat ovat erinomaisia uimareita, mutta eivät kylve mielellään.

Harja

Urosleijonalla on komea harja, joka ulottuu päälaelta ja poskilta pitkälle selkään ja hartioille, peittäen myös rinnan. Uroksen harja alkaa kasvaa toisena taikka kolmantena elinvuotena. 5-vuotiaan uroksen harjalla on mittaa jo 24 cm ja kun leijona vanhenee, harja alkaa tummua takaa eteenpäin. Harjan väri vaihtelee vaaleanruskeasta punaiseen, ruskeaan ja mustaan. Harjan väri ja paksuus vaihtelevat yksilöittäin ja eräiltä uroksilta se puuttuu.

Tuuhea ja suuri harja on tehokas pelotin ja se saa uroksen jo muutenkin suuren pään näyttämään entistäkin suuremmalta. Taistelujen tuoksinoissa harjasta on muutakin hyötyä, sillä se pehmentää päänseudulle tulevia toisten leijonien käpäläniskuja ja saalistettavien eläinten potkuja.

"Yhdysvaltalaisen Minnesotan yliopiston tutkijat Peyton West ja Craig Packer selvittivät viiden vuoden ajan Tansaniassa, mihin leijonauros tarvitsee harjaansa. 300 yksilön tutkimuksen perusteella he ovat päätyneet siihen, että harjan koolla ja värillä on suora yhteys sosiaaliseen asemaan ja suosioon naaraiden keskuudessa. Mitä suurempi ja tummempi harja, sitä parempi. Komea tumma harja viestii hyvää terveyttä, kuntoa ja voimaa. Koreudella on hintansa: harja hiostaa. Kuumana aikana isoharjaiset urokset voivat saada muita vähemmän ravintoa, koska ne eivät jaksa saalistaa yhtä tehokkaasti."

Leijona

Leikkiviä leijonanpentuja.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright Tambako the Jaguar

Lisääntyminen

Leijonanaaraat tulevat sukukypsiksi noin 3 - 4 vuoden iässä. Leijonien kantoaika on lyhyt - vain noin 100 - 119 vuorokautta. Pentuja leijonalle syntyy 2 - 6, mutta tavallisesti 2 - 3. Parittelemaan naaraat ovat valmiita monta kertaa vuodessa lukuun ottamatta tiineys- ja imetysaikaa. Niillä on siten ympärivuotinen lisääntymiskausi.

Ensimmäinen kiimassa olevan naaraan tavoittanut uros saa pitää sen, sillä muut urokset pysyttelevät sovinnolla kauempana. Tässäkin, kuten muulloinkin ilmenee lauman urosten kesken vallitseva hämmästyttävä sopuisuus ja toverihenki. Voisi sanoa, että niillä on eräänlainen herrasmiessopimus, jonka mukaan ensimmäisenä kiimaisen naaraan seuraan asettunut uros saa sen muiden urosten suosiolla pitää. Hyvin harvoin on nähty urosten kamppailevan samasta naaraasta. Tämä sopuisa käytös ja naaraasta luopuminen lienee myös evoluution tulosta, sillä sivulta seuraava uros voi antaa toisen uroksen paritella naaraan kanssa, sillä sen omatkin geenit siirtyvät parittelun tuloksena jälkeläiselle, kun uroksetkin ovat sukulaisia ja useinkin veljeksiä keskenään. Urokset ovat käyttäytymiseltään noin muuten aina naaraita aggressiivisempia, vaikkakin parittelun aikaan myös naaraat voivat olla hyvin aggressiivisia. Kun nuori urosleijona ottaa haltuunsa oman laumansa, se surmaa useita pentuja tuosta laumasta. Näin, kun naaras menettää pentunsa ja niitten hoivailun, se tulee uudelleen nopeammin kiimaan.

Leijonien parittelu kestää vain noin 20 sekuntia, mutta se voi toistua 50 kertaakin vuorokaudessa, sekä päivällä että yöllä. Englantilainen leijonatutkija Brian Bertram on laskenut, että naaras on valmis paritteluun neljännestunnin välein. On hyvin tavallista, että leijonalaumassa useammat naaraat ovat kiimassa yhtä aikaa ja silloin sama uros voi paritella useamman naaraan kanssa. Myös naaraat voivat vaihtaakin urosta kesken 2 - 8 päivää kestävän kiimansa. Vain joka viidennestä naaraan kiimasta seuraa synnytys. Kun leijonilla myös poikaskuolleisuus on suuri, niin on Bertramin mukaan yhden uroksen pariteltava peräti noin 3000 kertaa ja tämän tuloksena on yksi ainut täysikasvuiseksi pääsevä jälkeläinen.

Pennut

Pennut ovat syntyessään sokeita ja painavat noin puolitoista kiloa. Naaras piilottaa pennut lähtiessään saalistamaan. Vaihtaessaan paikkaa naaras kantaa pennut suussaan yhden toisensa jälkeen. Leijonanaaraat ovat hyvin huolehtivaisia pentujensa kanssa, sillä toiset pedot, kuten hyeenat ja petolinnut ovat alituinen uhka pennuille. Pentujen villainen karva on vaaleankellertävä ja siinä on ruusukemaisia täpliä. Turkin väri tasoittuu iän myötä ja muuttuu aikanaan kauniin kullaruskeaksi. Se toimii silloin hyvänä suojavärinä savannin korkeassa ja kuivassa heinikossa. Kuuden taikka seitsemän viikon ikäisinä jälkikasvu alkaa huolehtia itsestään ja kymmenen viikon ikäisinä pennut alkavat emonsa mukana seurata muuta laumaa.

Pentujen kasvaessa lauman muut naaraat osallistuvat myös pentujen hoitamiseen niiden kanssa leikkienkin. Pentujen yhteishoivailusta hyvän kuvan antaa sekin, että saman naaraan nisillä on voitu nähdä neljän emon pennut imemässä yhtä aikaa. Muilla nisäkkäillä tämä on harvinaista, ne huolehtivat yleensä näin täysin vain omista jälkeläisistään. Imetystä jatkuu noin kuusi kuukautta. Kun emo on hakemassa saalista, huolehtii muu lauma pentujen turvallisuudesta. Jos emo saa suuren saaliin, niin se hakee pennutkin aterioimaan.

Pysyvät hampaat puhkeavat pennuille 9 - 12 kuukauden iässä. Hampaiden puhkeaminen aiheuttaa kovia kipuja ja kuumetta - ja lisää pentujen muutenkin korkeita kuolleisuuslukuja. Kun tästä hampaiden puhkeamisesta on selvitty, niin nämä vuoden ikäiset pennut seuraavat naarasta saalistusretkille ja alkavat opetella näin saalistuksen saloja. Kaksivuotiaina ne osaavat saalistaa jo ihan yksin. 80 prosenttia pennuista kuolee ennen aikuisikää, näistä kuolemantapauksista noin neljännes johtuu aliravitsemuksesta. Aterioilla pennut eivät kykene kilpailemaan aikuisten kanssa ja niin huolehtivaisia kuin naaraat muutoin pentujen kanssa ovatkin, niin ne saattavat jopa estää omia pentujaan aterioimasta saaliin kaatopaikalla silloin, kun ruuasta on pulaa. Toinen neljännes kuolemista johtuu onnettomuuksista sekä puhveleiden ja hyeenojen hyökkäyksistä. Noin puolet kaikista pentujen kuolemantapauksista on sellaisia, että syitä niihin ei vielä tiedetä.

Urospennut viipyvät emonsa seuransa, kunnes saavuttavat 3 vuoden iän. Sitten ne karkotetaan laumasta. Jonkin aikaa ne liikuskelevat yksikseen ja vartuttuaan ja saavutettuaan kokemusta ne alkavat taistella muitten urosten kanssa oman laumansa hankkimiseksi. Leijona saavuttaa villinä ja vapaana 15 - 20 vuoden iän, mutta eläintarhassa jopa 24 vuotta.

Karjunta

Molemmat sukupuolet "karjuvat" sekä toista sukupuolta miellyttääkseen, että varoittaakseen muita saalistajia läsnäolostaan. Leijonan karjuntaa pidetään pelottavimpana kaikista villieläinten aikaansaamista äänistä ja sopivissa olosuhteissa se kuuluu jopa 8 - 9 kilometrin päähän. Leijona lienee kaikkein äänekkäin maaeläin. Useimmiten sen karjunta kumisee savannilla illalla yön lähestyessä - sillä tavalla karjuen tulee kaikille selväksi se, kuka hallitsee tätä reviiriä. Leijonat karjuvat myös saatuaan saaliin nurin taikka syötyään. Karjuntakin on ominaisuus, joka erottaa toisistaan suuret Panthera-suvun kissat ja pienet Felis-kissat. Suuret kissat karjuvat mutta eivät kehrää, pienet taas kehräävät mutta eivät karju. Isojen kissojen karjumiskyky perustuu siihen, että niiden kieliluu ei ole luutunut, vaan koostuu joustavasta, liikkumiskykyisestä rustosta.

Hyeena hyökkää leijonan kimppuun!

Yksi harvoista eläimistä, joka uskaltaa hyökätä leijonan kimppuun, on täplähyeena. Vaarassa tällöin on taisteluissaan loukkaantunut leijona, mutta jos hyeenat ovat nälissään ja saalista ei ole, voivat ne hyökätä myös ihan terveen leijonan kimppuun.

Nopeat ja sitkeät täplähyeenat ovat taitavia saalistajia, jotka eivät kaihda taistelua edes leijonan kanssa. Ruskohyeenat taas ovat pääasiassa haaskansyöjiä, jotka vain silloin tällöin saalistavat pikkueläimiä.

Taistellessaan samasta raadosta voivat leijonat ja täplähyeenat surmata toisiaan. Hyeenakoirista ei ole vaaraa leijonille ja sekä leijonat että hyeenat varastavat hyeenakoirilta usein näiden saaliin, kun osuvat paikalle.

Siestaa akaasioiden varjoissa

Kuumuus, raskaat saalistukset ja vielä rankemmat ateriat ja ehkä hieman kissamaisesti nautiskeleva luonnekin aikaansaavat sen, että leijonat viettävät vuorokaudesta keskimäärin 20 tuntia makoillen akaasioiden tai pensaiden varjoissa, taikka kallioiden lomiin jäävissä viileissä väleissä. Makoillessaan ja joutilaina ollessaan ne puhdistelevat nuolemalla toistensa turkkeja, jotka useinkin aterioiden jäljiltä ovat sotkuisia ja verisiä. Niiden kielen yläpinnassa on taaksepäin suuntautuvia sarveisnystyjä, joiden avulla ruokaan tarttuminen, turkin nuoleminen ja loisten nitistäminen onnistuu helpommin.

Vaarantunut laji

Maailman luonnonsuojeluliitto eli IUCN (The World Conservation Union) on määrittänyt uhanalaisuusluokituksessaan leijonan tilan vaarantuneeksi (VU, Vulnerable). Vaarantuneeseen lajiin kohdistuu suuri uhka keskipitkällä aikavälillä hävitä luonnosta.

KAIKKI KISSAELÄIMISTÄ