Kissaeläimet Felidae

KISSAELÄIMET FELIDAE

Sapelihammaskissat - Machairodontinae

Sapelihammaskissat ovat muodostaneet kissaeläinten heimossa aikoinaan oman alaheimonsa Machairodontinae, joka kokonaisuudessaan on kuollut sukupuuttoon. Alaheimoon on kuulunut useita sukuja ja kymmeniä eri lajeja. Sapelihammaskissojen tyypillinen piirre on ollut niiden sapelimaisesti pidentyneet kulmahampaat.

Ensimmäiset sapelihampaiset pedot esiintyivät jo noin 34 miljoonaa vuotta sitten, vaikka niidenkin kehitys oli alkanut jo aikaisemmin eoseenikaudella. Myöhemmin tämän jälkeen, kehittyivät sapelihampaiset kissalajit. Ensimmäiset kissat, ennen sapelihammaskissoja, olivat nykyisen Etelä-Amerikan jaguarundin kaltaisia puissa viihtyviä pikkupetoja. Noin kymmenen miljoonaa vuotta sitten niistä kehittyi sittemmin sukupuuttoon kuolleen kehityshaaran tuloksena, mahtavia sapelihampaisia kissapetoja, jotka hallitsivat maapalloa lähes nykypäivään asti.

Sapelihampaita oli muillakin kuin kissoilla

Sapelihampaat eivät olleet vain kissaeläinten ominaisuus, vaan tuolloin sapelihampaita oli useilla petonisäkäsryhmillä, jotka eivät olleet läheistä sukua toisilleen. Sapelihampaisia muotoja on ollut kissaeläinten heimon lisäksi, oligoseenikaudella eläneessä sukupuuttoon kuolleessa, mäyrää tai ahmaa muistuttavassa nimravidien heimossa. Myös pussieläimissä, joiden ainoa tunnettu sapelihampainen muoto on eteläamerikkalainen noin 8 - 5 miljoonaa vuotta sitten elänyt Thylacosmilus, sekä sukupuuttoon kuolleissa kreodonteissa.

Sapelihammaskissa ja jättiläislaiskiainen - kuva oikealla.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva oikealla Copyright Éamonn O'Brien-Strain

Sapelihammaskissa ja jättiläislaiskiainen

Smilodon (Smilodon fatalis) - Page Museum, Los Angeles, Kalifornia, USA.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright Jim Mullhaupt

Sapelihammaskissojen sapelihampaat

Sapelihammaskissat saivat nimensä yläleuan suurista kulmahampaista. Sapelihampaat olivat usein sivuiltaan litistyneet ja takareunastaan sahalaitaiset, mikä teki niistä tehokkaasti leikkaavat ja lävistävät. Lävistäminen saattoi olla hampaille kuitenkin tuhoisaa, sillä ne rikkoutuivat luihin osuessaan. Sapelihampaiset kissaeläimet luokitellaan hampaan muodon mukaan puukkohampaisiin (engl. dirk-toothed) ja sapelihampaisiin (engl. scimitar-toothed).

Kaikilla sapelihammaskissoilla oli suhteellisen heikot alaleuat, mutta pään alaspäin suuntautuvaa liikettä ohjaavat lihakset saattoivat olla hyvinkin voimakkaat, mikä oli olennaista suurten ja hidasliikkeisten eläinten tappamiseen. Nämä kissat pystyivät aukaisemaan leukojaan 65 astetta.

Eivät nykykissojen esi-isiä

Sapelihampaisten kissamuotojen ei uskota olevan kuitenkaan nykykissojemme suoranaisia esi-isiä, vaan ne kehittyivät jostakin kaukaisesta esi-isästä omille teilleen ja ovat vain sukua nykykissaeläimille. Kenotsooisen maailmankauden tertiääri- ja kvartäärikausien luonteenomaisimpia petoeläimiä ovat olleet juuri sapelihammaskissat eli makairodontit, joita eli sekä Euraasiassa, että Amerikassa ja Afrikassa.

Sapelihammaskissa söi ihmisiäkin

Esihistoriallisten ihmisten luita on tutkittu, tarkoituksena selvittää, missä määrin nuo esi-isämme joutuivat petoeläinten hyökkäysten kohteiksi. Kolme eteläafrikkalaista tutkijaa, Julia Lee-Thorp, J. Francis Thackeray ja Nikolaas van der Merwe, ilmoittavat saaneensa välillistä näyttöä asiasta. He olivat analysoineet kuuden Afrikassa miljoonia vuosia sitten eläneen petoeläimen hammaskiillettä ja saaneet selville, että kolme niistä - leopardi, täplähyeena ja sukupuuttoon kuollut sapelihammaskissalaji, Megantereon cultridens, olivat varmasti käyttäneet ravinnokseen ihmisen lihaa. Hammasfossiilien kiilteen koostumus antaa luotettavaa tietoa eläinten ruokavaliosta. Kiille sisältää etupäässä kalsiumia ja fosfaattia, mutta siinä on myös hieman hiiltä. Tutkimukset keskittyvät juuri tähän hiileen, sillä se paljastaa, mitä eläin on käyttänyt ravinnokseen. Hammaskiilteen sisältämä hiili on peräisin saaliseläimistä - ja niiden ravinnosta.

Metsästystä laumana ja vaanimalla

Jääkaudella kehittyi sapelihammaskissoja, jotka saalistivat laumana, nykyisten leijonien tapaan. Homotherium-sukuun kuuluvat sapelihammaskissat erikoistuivat nuorten mammuttien metsästykseen. Nykyisinkin Afrikan leijonat saalistavat kahden, kolmen ja neljän vuoden ikäisiä norsuja. Tähän tarvitaan kokonainen lauma yhteistyökykyisiä leijonia. Samoin homotheriumin on täytynyt toimia laumana kaataakseen nuoria mammutteja. Pieniä poikasia norsut suojelevat niin tehokkaasti, että niiden nappaaminen on vaarallista ja vaikeaa.

Homotherium poikkesi rakenteeltaan muista sapelihammaskissoista. Yleensä sapelihammaskissoilla oli matalat jalat ja pitkä selkä. Homotherium sen sijaan oli pitkäraajainen. Eturaajat olivat selvästi pitemmät kuin takaraajat, minkä vuoksi se saattoi ulkonäöltään muistuttaa hiukan nykyistä täplähyeenaa. Ruumiinrakenteensa ansiosta se saattoi laukata pitkiäkin matkoja, ja käyttää kestävää juoksuaan hyväkseen saalistuksessa.

Muut sapelihammaskissat saalistivat vaanimalla. Kaikilla sapelihammaskissoilla oli pitkä ja vahva kaula, joka mahdollisti sapeleiden tehokkaan käytön.

Sapelihammaskissat sopeutuivat kymmenen miljoonan viime vuoden aikana monenlaisiin ympäristöihin ja saaliseläimiin. Nykyisten kissaeläinten tapaan ne olivat joustavia käytökseltään.

Homotherium-suku

Homotherium-suvun sapelihammaskissat elivät Euroopassa noin 3 miljoonaa - 10 000 vuotta sitten. Niillä oli lyhyemmät, sapelihampaiset kulmahampaat, kuin smilodonilla.

Sapelihammaskissa (Homotherium serum) - kuva vasemmalla. The Field Museum of Natural History, Chicago, USA.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva vasemmalla Copyright Jim Deane

Minkä kokoisia sapelihammaskissat olivat?

Sapelihammaskissat painoivat lajin mukaan alle sadasta kilosta jopa neljäänsataan kiloon. Usein urokset olivat kookkaampia kuin naaraat, sillä nykyisen tiikerin tapaan sapelihammaskissauros saattoi hallita laajaa reviiriä, jonka alueelle mahtui usean naaraan elinpiiri. Uros joutui puolustamaan reviiriään toisia uroksia vastaan. Sapelihampaita varmasti käytettiin näissä taisteluissa ja suuresta koosta oli apua.

Lue tarkemmin Smilodonista!

Sapelinkäyttö piti opetella

Suurin osa sapelihammaskissoista oli tyypillisiä yksin elelijöitä. Monien nykykissojen tapaan ne tapasivat lajitovereitaan rauhanomaisesti vain paritellakseen. Poikkeuksena olivat nuoret yksilöt ja emot. Sapelimaiset kulmahampaat kehittyivät vasta aikuisille eläimille, ja jälkeläiset olivat siihen asti riippuvaisia emänsä saalistustaidoista. Vielä kulmahampaiden muodostumisen jälkeenkin poikaset viipyivät emonsa luona oppiakseen käsittelemään saalista.

Sukupuutto jääkauden päättyessä

Sapelihammaskissat katosivat maan päältä, yhtään ainutta lajia ei jäänyt henkiin. Viimeiset näistä kissoista kuolivat sukupuuttoon vasta viimeisen jääkauden loppupuolella, noin 10 000 eaa. Ilmeisesti näiden lajien sukupuutto liittyy siihen, että samaan aikaan, kun ilmastossa tapahtui jääkauden päättyessä suuria muutoksia - katosivat sukupuuttoon kuollen myös useat sapelihammaskissojen saaliseläimistä. Myös ihminen saalisti tuolloin niitä samoja lajeja, joita sapelihammaskissatkin saalistivat, ja osallistui siten ainakin välillisesti sapelihammaskissojen sukupuuttoon. Myös gepardi, muista nykykissoista rakenteeltaan ja tavoiltaan poikkeava kissaeläin, näyttää lähes hävinneen tuolloin. Amerikan gepardi, Miracinonyx, tuhoutui kokonaan. Hyvällä onnella pieni populaatio nykygepardia, Acinonyx säilyi ja jatkoi sukuaan nykypäivään saakka. Osin sapelihammaskissojen sukupuutto kuitenkin on selvittämättä, sillä sapelihammaskissat olivat selviytyneet useista, varhemmista jääkausista.

Nykyajan "sapelihammaskissa"

Nykyajan "sapelihammaskissana" voisi pitää puuleopardia, jolla suhteellisesti ottaen on kissaeläimistä pisimmät kulmahampaat. Se ei kuitenkaan ole sapelihammaskissa, eikä smilodonin jälkeläinen. Nykyisin ei elä ainuttakaan sapelihampaista kissaeläinlajia, eikä smilodonin jälkeläistä.

KAIKKI KISSAELÄIMISTÄ