Zacharias Topelius - kuva yllä, veistos Vaasassa

Tekijä: Emil Wikström. Paljastettu: 22.5.1915. Patsaan sijainti on Vaasassa, Kirkkopuistikon ja Hovioikeudenpuistikon risteyksessä. Tämä on ensimmäinen Topeliukselle pystytetty patsas Suomessa. (matkailu.vaasa.fi)
Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva yllä - Copyright © Jim Barker


Koli Katso ylin kuva kokonaisena.
KOIVU JA TÄHTI - Zacharias Topelius - (14. tammikuuta 1818 Uudenkaarlepyyn mlk – 12. maaliskuuta 1898 Sipoo)

Tiedänpä vieläkin vanhan tarinan pojasta ja tytöstä, jotka läpi elämänsä kulkivat yhtä ainoaa päämäärää kohti. Kuinka moni meistä saattaa sanoa samaa itsestänsä?

Lähes kaksisataa vuotta sitten oli Suomessa suuri hätä. Sota raivosi ylt'ympäri maata, kaupunkeja ja taloja paloi, viljavainioita tallattiin ja ihmisiä kuoli sadointuhansin miekkaan, nälkään, maanpakolaisuuteen ja hirvittäviin tauteihin. Silloin ei nähty eikä kuultu muuta kuin huokauksia ja kyyneleitä, valitusta, surua, tuskaa ja verta; ja ne joissa toivo kauemmin eli, eivät lopulta enää tienneet, mitä heillä oli toivottavaa. Sillä Jumalan vitsaus kulki yli maamme kurittaen sitä ankarasti; sen ajan muistot eivät koskaan unohdu.

Tämän suuren onnettomuuden aikana tapahtui myös, että monta perhettä hajosi, niin että muutamat vietiin vihollisten maahan, toiset pakenivat metsiin ja korpiin tai kaukaiseen Ruotsiin; vaimo ei enää tiennyt mitään miehestänsä, ei veli sisarestaan, eikä isä ja äiti tiennyt lapsistansa, olivatko he vielä elossa vai jo kuolleet. Sentähden, kun rauha viimein tuli ja vielä elossa olevat palasivat kotiin, niin harvanpa ei tarvinnut ketään omaistansa kaivata ja itkeä.

All rights reserved
*Kuva oikealla - Copyright
© Kanavatyökeskus Oy - Länkeläntie 9, 90440 Kempele
Kuva sivulla luvalla.
Koivu ja tähti
Koivu ja tähti
Menneiden aikojen kansallisromanttista kauneutta nykyajassa

Satumaista, maalauksellista kauneutta on kuvan raihnaisessa ladossa, joka sinnittelee viimeisillä voimillaan pystyssä koivun kupeessa. Laskevan auringon värjäilemä pilvitaivaskin on kuin suuren kansallistaiteilijan siveltimellään loihtima. Kuva on Päivärinteeltä, Muhokselta, varsin läheltä sitä paikkaa, johon Topeliuksen satu sijoittuu. Kuvauksen ajankohta elokuu 2008.
All rights reserved
*Kuva - Copyright
© Heikki Salmi
Kuva sivulla luvalla.
Niinkuin kerrotaan sadussa Ritari Siniparran nuoresta vaimosta, että hän lähetti sisarensa torniin, josta saattoi nähdä kauas tielle, ja aina vähän väliä kyseli häneltä: ”Anna, sisareni, nätkö jonkun tulevan?” samoin kysyi moni toiseltaan, kun tupa tuntui kolkolta, eikä rakkaita kuulunut: ”Eikö näy ketään tulevan?” Ja tavallisesti vastattiin: ”Ei niin ketään!” Mutta joskus tapahtui, niinkuin Siniparran sadussa, että kaukaa tieltä näkyi pieni tomupilvi, se läheni, ja vihdoin nähtiin joukko pakolaisia, jotka etsivät omaisiansa... Niiden joukosta isän ja äidin silmät hakivat rakkaitansa, ja jos he monen, monen vuoden kuluttua heidät löysivät, silloin oli ilo niin suuri, ikäänkuin ei surua olisi ollutkaan, asumukset kohosivat äkkiä uudestaan, pellot antoivat taas hedelmän ja menneitten surujen sijaan koitti uusi aika.

Tämän pitkän sodan aikana oli, muiden muassa, kaksi pientä sisarusta, poika ja tyttö, viety kauas vieraalle maalle, jossa he olivat joutuneet hyväin ihmisten hoitoon. Vuodet vierivät, sisarukset kasvoivat suuremmiksi. Mutta vaikk'eivät he kärsineet mitään puutetta, ja vaikka heillä oli kaikkea yllin kyllin,he eivät kuitenkaan voineet unohtaa isäänsä, äitiänsä ja synnyinmaatansa. Heidän mielensä oli niinkuin Babylonin vankeuteen vietyjen juutalaisten, jotka ripustivat kanteleensa pajuihin, eivätkä voineet veisata, eivät soittaa eivätkä tanssia vieraalla maalla, sillä heidän sydämensä oli Jerusalemissa.

Kun sitten huhu kertoi, että Suomessa oli rauha, ja että kaikki, jotka tahtoivat ja kykenivät, saivat palata sinne takaisin, silloin kävi vieras maa lapsille liian tukalaksi, ja he pyysivät saada lähteä kotiin.

Muukalaiset, heidän hoitajansa, naurahtivat ja sanoivat: ”Kotiinko? Voi teitä, ymmärtämättömät lapset, tiedättekö kuinka pitkä matka sinne on? Yli sata peninkulmaa.”

”Vähätpä siitä”, vastasivat lapset, ”kunhan kotiin pääsemme.”

”Mutta onhan teillä meidän luonamme uusi koti. Täällä on teille vaatetta ja ruokaa yllin kyllin, hyviä hedelmiä syödäksenne, maitoa juodaksenne, lämpöiset vaatteet, hauskat asunnot ja ystävälliset ihmiset, jotka sydämestään teitä rakastavat. Mitä kaipaatte vielä?”

”Niin on”, sanoivat lapset, ”mutta mielemme tekee kotiin”.

”Kodissanne on suuri hätä ja puute kaikesta. Siellä teidän täytyy elää suuressa köyhyydessä, sammalet vuoteenanne, kuusenhavut kattonanne, tuuli ja pakkanen alituisina tovereinanne ja puunkuori jokapäiväisenä leipänänne. Vanhempanne, veljenne, sisarenne ja kaikki ystävänne ovat jo aikoja sitten kuolleet; etsiessänne heidän jälkiänsä löydätte vain sutten jäljet, jotka ovat kulkeneet hankea myöten sillä autiolla paikalla, missä mökkinne ennen seisoi”.

”Niin”, sanoivat lapset, ”mutta mielemme tekee kotiin”.

”Mutta kymmenen vuotta on kulunut siitä kun teidät vietiin sieltä pois. Silloin olitte pieniä ja ymmärtämättömiä; viisi vuotta vanha oli veli ja neljä vuotta vanha oli sisar. Nyt olette viidentoista ja neljäntoista vuotiset ja vähän tunnette maailmaa. Kaikki olette unohtaneet, tien sinne sekä itse vanhempannekin, ja samoin ovat vanhempanne myös unohtaneet teidät”.

”Niin”, sanoivat lapset, ”mutta mielemme tekee kotiin”.

”Kuka teille osoittaa tien sinne?”

”Jumala”, sanoi poika. ”Sitäpaitsi muistan, että vanhempieni kartanolla kasvaa iso koivu, jossa kauniit linnut laulavat aamunkoitteella.”

”Ja minä muistan”, sanoi tyttö, ”että tähti iltasilla kimaltelee koivun lehvien lomitse.

”Lapsi-raukat”, sanoivat vieraat kasvattajat, ”pyyntönne on tyhmä ja turmiollinen”. Ja he kielsivät lapsia koko asiaa enää ajattelemasta.

Mutta kuta enemmän he kielsivät, sitä enemmän lapset miettivät asiaa, eivätkä he tehneet sitä tottelemattomuudesta, vaan sentähden, että vastustamaton halu palata kotimaahan kyti alati heidän mielessänsä. Vihdoin eräänä kuutamoyönä, kun poika ei ajatuksiltaan saanut vähääkään unta silmiinsä, hän kysyi sisareltansa:

”Nukutko?”

Sisar vastasi: ”En voi nukkua, kotimme on mielessäni.”

”Niin minunkin”, sanoi poika. ”Tule, sitokaamme vaatteemme kokoon ja paetkaamme täältä.

Minusta tuntuu, kuin Jumala alati kuiskaisi sydämessäni: Menkää kotiin! Menkää kotiin! Ja mitä Jumala sanoo, se ei voi olla syntiä.”

”Niin”, sanoi sisar, ja he lähtivät hiljaa matkalle.

Ulkona valaisi kirkas kuu polkuja, ja yö oli ihanaa. Hetken kuluttua tyttö virkkoi:

”Tiedätkö veljeni, minä pelkään, ettemme löydä tietä kotiin.”

Veli vastasi: ”Menkäämme aina luodetta kohti, jonne juhannusaikaan näemme auringon laskevan, siellä päin on kotimme.”

Hetken päästä sisar sanoi taas: ”Tiedätkö veljeni, minä pelkään, että pedot ja rosvot tekevät meille pahaa.”

Veli vakuutti: ”Jumala on meitä varjeleva. Muistatko vielä rukouksen, jonka jo pienenä opimme kotona:

Vaikka kunne kulkenenkin, turvanain on Herran henki.”

”Niin”, sanoi tyttö. ”Jumala on lähettävä enkelinsä kulkemaan rinnallamme vieraassa maassa.”

Niin he riensivät nyt ilomielin eteenpäin. Poika leikkasi itselleen tukevan sauvan tammen vesasta, sillä puolustaakseen itseänsä ja sisartansa. Mutta ei heille mitään pahaa tapahtunut.

Eräänä päivänä he saapuivat tienristeykseen, josta kaksi yhtä leveää tietä erkani eri haaroille, eivätkä tietäneet, minne päin kääntyä. Silloin viserteli vasemman tien varrella kaksi pientä lintua.

”Tule”, sanoi veli, ”tämä on oikea tie, sen kuulen lintujen viserryksestä.”

”Niin”, sanoi tyttö, ”meidän lintumme ovatkin toisenlaiset kuin muut linnut. Jumalan enkelit ovat pukeutuneet linnun muotoon johdattaaksensa meidät kotiin.”
He kulkivat eteenpäin, ja linnut lensivät oksalta oksalle heidän edellänsä, niin vitkaan, että lapset helposti voivat seurata niitä. Lapset söivät metsän hedelmiä, joivat lähteitten kirkasta vettä ja lepäsivät yönsä pehmeillä karhunsammalilla. Ihmeekseen he huomasivat, että mihin ikinä he päivällä saapuivat, he aina saivat ruokaa, ja mihin he illalla pysähtyivät, löysivät sopivan leposijan. Tätä he eivät voineet itsekään ymmärtää. Mutta joka kerta nähdessään linnut he huudahtivat: ”Katso, Jumalan enkelit johdattavat meitä!” Näin he kulkivat pitkät matkat eteenpäin...

Viimein tyttö alkoi uupua ja sanoi pojalle: ”Milloinka saamme alkaa etsiä koivuamme?”

Tämä vastasi: ”Vasta sitten, kun ympärillämme kuulemme ihmisten puhuvan sitä kieltä, jota isämme ja äitimme puhuivat.”

Taas he kulkivat pitkän matkan luoteeseen päin, kesä alkoi kallistua loppuunsa ja metsissä kävi ilma kolkoksi.

Tyttö kysäisi: ”Eikö koivuamme vielä näy?”

Poika vastasi: ”Ei vielä.”

Maisemat, joita he kulkivat, kävivät nyt toisennäköisiksi. Tähän saakka he olivat kulkeneet avaroiden tasankojen halki, mutta nyt he tulivat seutuihin, joissa oli vuorotellen kukkuloita, vuoria, virtoja ja suuria järviä.

Tyttö sanoi: ”Miten pääsemme jyrkkien vuorten yli?”

Poika vastasi: ”Minä kannan sinua.” Ja niin hän tekikin.

Taas kysyi tyttö:” Kuinka pääsemme vuolaiden virtojen ja aavain selkien yli?”

Poika sanoi: ”Soutamalla”:

Ja hän souti yli järvien ja virtojen, sillä aina kun he tulivat rannalle, oli siinä vene, ikäänkuin heitä odottamassa. Mutta muutamain virtain yli poika ui sisarinensa. Ja keveästi he uivatkin kuin sorsat aalloilla, sillä enkelit lensivät linnun muodossa heidän vierellänsä, osittaen tietä.

Kerran he olivat kulkeneet koko päivän hetkeäkään levähtämättä aamusta saakka ja olivat hyvin väsyksissä. Illalla he saapuivat yksinäiseen taloon, joka oli vast´ikään rakennettu jykevistä hirsistä entisen palaneen sijalle. Kartanolla oli pieni lapsi nauriita kuorimassa.

”Etkö antaisi meille yhtä naurista?” kysyi poika.

”Tulkaa tupaan”, sanoi lapsi, ”siellä antaa äiti teille ruokaa.”

Silloin taputti poika innokkaasti käsiänsä, syleili ja suuteli lasta, itkien ilosta.

”Miksi olet niin iloissasi, veljeni? miksi?” kysyi tyttö.

”Enkö iloitsisi?” vastasi poika. ”Tämä lapsi puhuu isämme ja äitimme kieltä. Nyt saamme ruveta etsimään koivua ja tähteä.”

He menivät tupaan, jossa heidät otettiin ystävällisesti vastaan. Talon väki kysyi lapsilta, mistä he tulivat.

Poika vastasi: ”Tulemme vieraalta maalta ja haemme kotiamme, mutta meillä ei ole muuta merkkiä kuin kartanolla kasvava koivu, jossa linnut laulavat auringon noustessa, ja jonka lehvien lomitse kirkas tähti iltasella tuikkii.”

”Lapsi-parat”, sanoi väki surkutellen.

”Maailmassa kasvaa monta tuhatta koivua, ja taivaalla loistaa tunhasittain tähtiä. Kuinka oli mahdollistakaan, että niin monien joukosta löytäisitte juuri ne, joita etsitte?”

Poika ja tyttö sanoivat: ”Kyllä Jumala meitä johdattaa. Ovatpa hänen enkelinsä jo saattaneet meitä pitkät matkat omaan maahamme. Olemmehan jo puoliksi kotonamme.”

”Suomi on suuri”, sanoivat tuvan asukkaat, pudistaen päätänsä.

”Mutta Jumala on vielä suurempi”, vastasi poika. Ja he kiittivät talon väkeä ja läksivät jälleen matkalle. Nyt ei heidän tarvinnut syödä ja maata metsissä, vaan he kulkivat talosta taloon, ja vaikka laajoja korpia oli ihmisasuntojen välillä ja suuri köyhyys vallitsi kaikkialla, he saivat kuitenkin aina yösijan ja leipää, milloin tarvitsivat, sillä kaikki säälivät heitä. Mutta koivua ja tähteä he eivät löytäneet. Talosta taloon he etsivät niitä, ja näkivät monta koivua ja monta tähteä, mutta eivät kaipaamiansa.

”Oi,” huokasi tyttö, ”Suomi on niin suuri ja me niin pienet! Emme ikinä löydä kotiamme.”

Mutta poika nuhteli häntä, sanoen: ”Uskotko Jumalaan?”

”Uskon”, sanoi tyttö.

”Sitten myös tiedät, että suurempiakin ihmeitä on tapahtunut. Kun paimenet yöllä vaelsivat Betlehemiin, kulki tähti heidän edellänsä. Se kulkee meidänkin edellämme, jos vain uskomme.”

”Niinpä kyllä”, sanoi tyttö, kuten hänen tapansa aina oli sanoa veljellensä. Ja iloisin mielin he jatkoivat matkaansa.

Viimein, kuljettuansa toista vuotta, he tulivat eräänä iltana yksinäiseen taloon. Oli helluntai-ilta toukokuun lopulla, ja kesän ensimmäiset lehdet olivat hiirenkorvalla. Kartanolle tullessaan he näkivät siinä suuren, tuuhealatvaisen koivun, jonka pienten, vaaleanvihreiden lehtien loisti iltahämyssä heloittava iltatähti. Illat olivat jo niin kesäisen kuuleat, että ainoastaan tämä tähti, joka on suurin ja kirkkain kaikista, näkyi taivaankannella.

”Tuossa on meidän koivumme!” huudahti poika heti.

”Tuolla on meidän tähtemme!” sanoi tyttö samassa.
Ja syleillen toisiansa he kiittivät Jumalaa ja itkivät ilonkyyneliä.

”Tässä on talli, johon isä aina vei hevosensa”, sanoi poika miettivästi.

”Ja minä tunnen kaivon, josta äiti juotti lehmiä”, sanoi tyttö.

”Tässä on kaksi pientä ristiä koivun juurella, mitähän ne merkinnevät?” aprikoi poika.

”Minä pelkään mennä tupaan”, sanoi tyttö. ”Mitäpä, jos isä ja äiti eivät enää olekaan elossa tai eivät enää tunne meitä! Mene sinä edeltä, veljeni!”

”Kuunnellaanpa ensin oven takana”, sanoi poika sykkivin sydämin.

Tuvassa istui vanha mies ja vaimo; vanhoja he eivät oikeastaan olleet, mutta surut ja murheet olivat ennen aikojaan uurtaneet heidän otsaansa vakoja.

Mies sanoi vaimollensa: ”Nyt on helluntai, jona Jumala lähetti lohduttajan murheellisille sydämille; mutta meille ei tule lohdutusta. Kaikki neljä lastamme ovat poissa: kaksi lepää koivun alla, kaksi vietiin vihollisten maahan, josta eivät suinkaan enää ikinä palaa luoksemme. Raskasta on elää yksin vanhoilla päivillään.”

Vaimo sanoi: ”Eikö Jumala ole kaikkivaltias ja iäti hyvä? Hän, joka johdatti Israelin lapset vankeudesta, voi antaa meillekin lapsemme jälleen, jos hän sen hyväksi näkee. Kuinka vanhat olisivat nyt nuorimmat lapsemme, jos vielä eläisivät?”

Isä sanoi: ” Poika olisi kuudentoista ja tyttö viidentoista vanha. Mutta niin suurta Herran siunausta emme ole ansainneet, että saisimme rakkaat lapsemme takaisin.”

Hänen vielä puhuessaan, avautui ovi, ja tupaan astui poika ja tyttö, jotka sanoivat tulleensa kaukaa ja pyysivät leipäpalasta.

”Tulkaa lähemmäksi, lapset”, sanoi isä, ”ja jääkää meille yöksi! Noin suuret olisivat meidänkin lapsemme, jos he vielä eläisivät ja olisivat luonamme.”

”Katso”, sanoi vaimo, ”kaksi niin ihanaa lasta! Oi, noin kauniit olisivat meidänkin nuorimmat lapsemme, jos eläisivät ja olisivat täällä!”

Ja molemmat vanhemmat itkivät katkerasti. Silloin lapset eivät enää voineet salata itseänsä, vaan riensivät kyynelsilmin isän ja äidin kaulaan, huudahtaen:

”Ettekö tunne meitä? Olemmehan teidän rakkaat lapsemme, ja Jumala on ihmeellisesti johdattanut meidät takain teidän luoksenne vieraasta maasta.”

Ja vanhemmat syleilivät heitä sanomattomalla rakkaudella, lankesivat polvilleen lastensa kanssa ja kiittivät Jumalaa, joka juuri helluntaiaattona oli suonut heille kaikille niin suuren lohdutuksen. Sitten lasten täytyi kertoa kaikki elämänsä vaiheet, ja vanhemmat tekivät samoin; ja vaikka kukin osaltaan oli saanut maistaa paljon surua, oli se nyt kokonaan unohdettu ja iloksi muuttunut. Isä koetteli pojan käsivarsia ja oli mielissään huomatessaan ne jänteviksi ja vahvoiksi, ja äiti silitteli tyttärensä tummaa tukkaa, suudellen sadat kerrat hänen ruusuisia poskiansa.

”Jotakin hyvää minä jo aavistin tapahtuvan”, sanoi äiti lapsellisen iloisena, ”kun kaksi outoa lintua tänään lauloi niin iloisesti koivussa”.

”Ne minä kyllä tunnen”, sanoi tyttö. ”Ne ovat kaksi enkeliä linnun muodossa, jotka ovat lentäneet koko matkan edellämme, ohjaten kulkuamme, ja nyt he iloitsevat meidän kanssamme, kun olemme löytäneet kotimme.”

”Tule vielä kerran tervehtimään koivua ja tähteä!” sanoi poika. ”Näes, sisareni, sen alla lepäävät pienet siskomme. Jos me lepäisimme tuolla vihreän mättään alla, ja siskomme seisoisivat tässä meidän sijassamme ja katselisivat hautaamme, kuinkahan meidän silloin olisi?”

”Totta, silloin olisitte Jumalan enkeleinä taivaassa”, sanoi äiti lempeästi.

”Nytpä tiedän”, sanoi tyttö. ”Enkelit linnun muodossa, jotka koko matkan ovat meitä seuranneet, ja jotka tänä päivänä ovat koivussa kotiintuloamme ennustaneet, ne olivat meidän pienet siskomme, jotka nukkuvat haudassa. Ne aina kuiskasivat sydämissämme: menkää kotiin!

"Kiitos siskomme! Kiitos, hyvä Jumala!”

”Katso”, sanoi poika, ”kuinka kirkastuneena taivaan lempeä tähti kimaltelee koivun lehvien lomitse! Nyt olemme löytäneet kotimme; nyt emme pyri etemmäksi, siskoni!”

”Rakkaat lapset”, sanoi isä, ”ihmisen elämä maailmassa on vaellusta iäistä päämäärää kohti. Vaeltakaa edelleenkin Jumala sydämessä ja iankaikkinen päämäärä aina silmäinne edessä! Enkelien ohjatessa kuljitte vakavasti; osoittakoot ne teille vastedeskin tietä! Te etsitte koivua; - se merkitsi isänmaatanne. Niin, isänmaa olkoon työnne ja rakkautenne päämääränä koko elinaikanne! Te etsitte tähteä; se merkitsi iäistä elämää. Olkoon se valonanne koko elämänne ajan!” Lapset ja äiti panivat kätensä ristiin ja sanoivat:

”Amen ja se tapahtukoon!"
Koivu ja tähti muistokivi Muhoksella
Koivu ja tähti muistokivi Muhoksella.

Yksi Muhoksen nähtävyyksistä on Lumiaisten muistokivi Toppeliusten Isonvihan aikaisen piilopirtin paikalla. Muistokivi on pystytetty vuonna 1986. Juuri täältä kasakat kaappasivat lapset, 7-vuotiaan Kristoffer Toppeliuksen ja muhoslaisen tytön Briitta Keräisen ja veivät heidät Pietarin kautta Inkerinmaalle, ja myivät ottolapsiksi pajariperheeseen. Perhe kuului tsaari Pietari Suuren seurapiiriin ja lapsia kohdeltiin hyvin.

Kuva muistokivestä yllä Public domain

Lähteet
*Muhoksen kunta
*Kerttu Keränen: Koivu ja tähti
*Jukka Parkkinen: Koivu ja tähti
*A.H. Virkkunen: Oulun kaupungin historia
*Topelius: Maamme kirja
*Z.Topelius: Elämänkerrallisia muistiinpanoja
*A.H. Sarlin: Z. Topelius
*Horma - Huntuvuori - Saarimaa: Kansakoulun lukukirja I osa, satu: Koivu ja tähti
*Suviseurat 2003 - Koivu ja tähti -sadun siemen Muhoksella
Koivu ja Tähti kulttuurikeskus Muhoksella

Muhos kunnioittaa Koivua ja tähteä myös kulttuurikeskuksellaan, joka vihittiin käyttöönsä vuonna 1997. Koivu ja Tähti kulttuurikeskus on tiedon, taiteen, satujen ja sointujen talo, jossa on 250-paikkainen kulttuurisali.

Satu koululaisten aarteistoa

Rakastetulle satusedälle, Sakari Topeliukselle, hänen isoisänsä isän lapsuuden jännittävät elämänvaiheet antoivat sykäyksen koskettavaan satuun Koivu ja tähti. Satua ovat lukeneet yhä uudet koululaisten sukupolvet ja Suomen kansakoulujen lukemistossa sadulla on ollut tärkeä sijansa muiden Topeliuksen historiallisten kertomusten ja satujen rinnalla. Lukemattomien lasten herkkiin mieliin ovat jääneet puhuttelevat ja elinikäiset muistot Koivusta ja tähdestä ja sadun lapsista, jotka eivät suostuneet antamaan periksi ja saavuttivat sinnikkyydellään ihmeen.

Kansakoululukukirjan kuva tytöstä ja pojasta, jotka ovat löytäneet kotikoivun ja sen lehvistön lomitse tuikkivan tähden, on piirtynyt lukemattomilla sadun lukeneilla mukaan kauneimpiin muistoihin ja herättää sadun tapahtumat henkiin. Niin kuin Kristoffer lopulta kohtasi uskomattomalla tavalla äitinsä, niin sadun lapsetkin löysivät vanhempansa. Koivu ja tähti ei ole vain satu, vaan se on elämääkin suurempi tarina ja seikkailu, joka antaa meille kaikille hienon elämänohjeen ja -viisauden; vaikeimmassakaan tilanteessa ei saa antaa periksi, sillä kaikki on mahdollista. Jos vain uskoo itse siihen, mitä on tekemässä, voi saavuttaa mitä tahansa.
koivujatahti3 (198K)
Sakari Topelius
Sakari Topelius ja lapset - Ville Vallgren 1909 - Erottajankatu, Helsinki Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright Juha Mäkeläinen
Sakari Topelius
Sakari Topelius
Sadun taustaa

Kauan sitten vallitsi Suomessa suuri hätä. Sota raivosi kaikkialla, kaupunkeja ja taloja paloi, viljavainioita tallattiin ja ihmisiä kuoli sadointuhansin miekkaan, nälkään, maanpakolaisuuteen ja hirvittäviin tauteihin. Silloin ei nähty eikä kuultu muuta kuin huokauksia ja kyyneleitä, valitusta ja surua, tuhkaa ja verta.

Elettiin isonvihan kauhujen aikaa 1714. Oulussa tullinhoitaja Mikael Toppelius kiirehti tavaroitaan kokoon ja valmisti perhettä pakomatkalle. Viholliskasakat kuitenkin yllättivät ja perhe hajosi rynnätessään karkuun. Isä suuntasi Ruotsiin ja Maria-äiti kahden lapsen kanssa Muhokselle piilotorppaan. Metsä antoi riistaa ja vielä silloin olleesta Lumiaisten järvestä sai kalaa.

Kristoffer-poika joutui käsittämättömiin kohtalon pyörteisiin. Venäläiset kasakkaratsut osuivat piilopirtille ja veivät 11-vuotiaan pojan mennessään äidin nähden. Poika myytiin Inkerinmaalle tsaari Pietari Suuren tuttavapajarille. Perhe oli hyvä ja armelias Kristofferille. Hän sai aloittaa koulunkäynnin ja musikaaliselle lapselle annettiin soitto-opetusta. Hänen kerrotaan vielä vanhanakin muistelleen tsaarin kannustavia sanoja.

Eräänä päivänä Kristofferiä ei nähtykään koulussa. Koti-ikävässä yhdessä toisten suomalaisten kanssa alkoi suunniteltu pako. Päivisin piti piileksiä metsiköissä, mutta öisin taivallettiin aina vain samaan auringonlaskun suuntaan. Poika pääsi kuin pääsikin Suomeen, johonkin merenrantakaupunkiin, ehkä Porvooseen, mutta tänne vihollisten miehittämälle maalle ei ollut vielä jäämistä. Roslagin aluksen laivuri otti pakolaislapsen ja niin matkattiin Ruotsiin.

Tarina jatkuu merkillisellä tavalla. Kristoffer jäi Tukholmassa laivasta. Lähettyvillä oli naisia pyykinpesussa. Eräs näistä joutui tekemisiin pojan kanssa ja suomeksi tiedusteli tämän kotipaikkaa. Kuultuaan pojan olevan Oulusta nainen heittäytyi hänen kaulaansa. Äiti- Maria tunnisti lapsensa. Hän oli joutunut lähtemään Muhokselta ja hakemaan turvaa monien muiden tavoin Ruotsista.

Sodan jälkeen äiti ja poika palasivat Ouluun ja Kristofferista tuli tullinhoitaja. Suku jatkui. Kristofferin pojasta Mikaelista kehittyi Pohjois-Suomen puukirkkoihin lukuisia seinä- ja alttarimaalauksia luonut taiteilija. Mikaelin poika Zacharias Topelius toimi piirilääkärinä Uudessakaarlepyyssä ja keräsi vienankarjalaista kansanrunoutta jo ennen Elias Lönnrotia. Tähän perheeseen syntyi vuonna 1818 Kuddnäsin kartanossa Sakari Topelius, yhteiskunnallinen vaikuttaja, tiedemies, kansalliskirjailija sekä satujen ja kertomusten loistava seppä.
Koivu ja tähti
Koivu ja tähti - seinälautanen

Apilanlehti, Zacharias Topelius-sarja - Design, Kaarina Kaila.
All rights reserved
*Kuva - Copyright
© Astiataivas.fi - Uudenmaankatu 13, 00120 Helsinki
Kuva sivulla luvalla.
*** www.tunturisusi.com ***