Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva yllä Copyright ©
Flickr/Jez
PÖLLÖT (Strigidae)
Pöllöt (Strigidae) on lintuheimo, joka kuuluu pöllölintujen (Strigiformes) lahkoon.
Pöllöjen heimoon kuuluu 220 lajia 26 suvussa.
Salaperäisten elintapojensa, yöllisten huhuilujensa ja ihmismäisen naamansa vuoksi pöllöt ovat herättäneet aina kunnioitusta.
Niitä pidetään viisaudenkin symboleina.
Elintavoiltaan pöllöt muistuttavat jossain määrin petolintuja, sillä molemmat syövät lihaa
ja pyydystävät ravinnokseen eläviä lintuja sekä pikkunisäkkäitä. Pöllöt eivät kuitenkaan
ole sukua petolinnuille, vaan niiden lähimmät sukulaiset ovat kehrääjälinnuissa (Caprimulgiformes).
Pöllöillä on suuri, pyöreä pää ja pyöreä naamakiehkura. Suuret silmät katsovat kumpikin suoraan eteenpäin.
Muuten kapeaa näkökenttää laajentaa pään suuri kääntyvyys. Lyhyt nokka on osaksi kankeiden, eteenpäin sojottavien
höyhensukasten peitossa.
Höyhenpuku on tuuhea ja pehmeä. Myös koivet ja varpaat ovat höyhenpeitteiset. Uloimman varpaan pöllöt voivat kääntää
joko eteen- tai taaksepäin. Luonteenomainen, anatominen piirre on korvien epäsymmetrinen sijainti päässä, joka
helpottaa saaliin paikantamista.
Pöllöjen siivet ovat leveät ja pyöreäpäiset. Niiden iskut ovat täysin äänettömiä. Useimmat lajit ovat aktiivisia hämärissä
ja pimeällä, eräät myös päivällä. Sukupuolet ovat yleensä samannäköiset.
Monien lajien soidinhuuto on huhuileva. Talvisin pöllöt voivat hakeutua ihmisasutuksen tuntumaan. Pöllöt eivät yleensä
rakenna omaa pesää, vaan pesivät muiden lintujen vanhoissa pesissä, puunkoloissa, pöntöissä tai maassa.
Suomessa pesiviä pöllölajeja ovat helmipöllö, varpuspöllö, huuhkaja, hiiripöllö, lehtopöllö, viirupöllö,
lapinpöllö, sarvipöllö, suopöllö ja joinakin vuosina tunturipöllö. Harhailijoina meillä
on tavattu kyläpöllönen ja minervanpöllö.
Lapinpöllö (Strix nebulosa)
Iäkkäissä havumetsissä, soiden ja niittyjen tuntumissa viihtyvä lapinpöllö
on harvalukuisimpia pöllöjämme. Se on suurimpia pöllöjämme huuhkajan ja tunturipöllön jälkeen,
ja omaa kaikkien kunnon pöllöjen tapaan hieman myyttisen ja tarumaisen maineen.
Onhan pöllöissä, ja erityisesti lapinpöllöissä, sellaista omaa tenhovoimaansa,
jota ainakaan samanlaisena ei muilla lintulajeilla ole.
Sanotaan, että ken on kerran nähnyt lapinpöllön, hän ei sitä voi koskaan unhoittaa.
Lapinpöllön kohtaaminen ja näkeminen on aina noita ikimuistoisia hetkiä,
joita muistellaan vielä kauan jälkeenkin päin.
Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright ©
Flickr/t066e
Tuntomerkkejä
Lapinpöllöä kuvataan niin, että se näyttää muka hyvin "pirulliselta".
Näyttäähän se myös lempeältä ja viisaalta, minkä jokainen voi heti todeta,
katsomalla kuvaa oikealla.
Harmaantäplikäs lapinpöllö on hyvin kookas, miltei huuhkajan kokoinen.
Painoltaan se on silti vain puolet huuhkajan painosta.
Osa koosta on tuuhean höyhenpeitteen loihtimaa harhaa.
Lapinpöllön pituus on 65 - 70 cm
ja siipiväli 135 - 160 cm. Koiras painaa 650 - 1 100 g ja naaras 1 000 - 1 900 g.
Selkäpuoli on hennosti vipevöity: valkeaa, ruskeaa ja harmaata, kun taas vatsa on
pääasiallisesti pitkittäin tummanruskeaviiruinen harmaata pohjaa vasten.
Nuorilla lapinpöllöillä on tummanharmaa untuvapuku ja niiden naama on tumma.
Lapinpöllön pyrstö on suhteellisen pitkä ja pää on suhteettoman suuri.
Samankeskisten, mustien naamarenkaiden sisältä, naamakiehkurasta tuijottavat suhteettoman pienet, meripihkankeltaiset silmät.
Linnun ilmettä täydentävät vielä tuuheat, harmaanvalkeat kulmakarvat,
jotka jatkuvat alas viiksijuoviksi keltaisen nokan sivuille, ja musta
leukatäplä.
Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright ©
Flickr/Jean-Guy Dallaire
Saalistus
Lapinpöllö saalistaa valoisaan vuodenaikaan myös öisin. Lennossa se tekee mahtavan vaikutuksen.
Pitkät siivet ovat tylpät ja leveät. Käsisulkien tyvessä kulkee vaalea juova.
Lennossa se voi tuoda mieleen jopa kotkan leveine siipineen ja raskaine siiveniskuineen.
Lapinpöllön ruumis on pölkkymäisen paksu ja pääpuolesta kuin katkaistu, taikka "kirveellä veistetty".
Lapinpöllö saalistaa tavallisesti iskemällä saaliin kimppuun
joltakin hyvältä tähystyspaikalta.
Saalistuslennossaan lapinpöllö pysähtyy hetkeksi ilmaan "roikkumaan", ennen kuin
pudottautuu kohtisuoraan allaan vikisevän myyrän kimppuun.
Ravintona ovat miltei yksinomaan pikkunisäkkäät. Huolimatta suuresta koostaan lapinpöllö on
erikoistunut myyriin. Tärkeimmät ravintoeläimet koko vuoden ovat peltomyyrä ja metsämyyrä.
Talvisin lapinpöllö iskee myyrän kimppuun suoraan lumen läpi, ja tällöin
se käyttää selvästikin vain kuuloaan saaliin paikantamisessa.
Talvisin se, myyrien ollessa lumen alla, saalistaakin miltei koko ravintonsa
lumen alta. Pöllö paikallistaa ensin lumen alla liikkuvan myyrän olinpaikan
kuulollaan ja syöksyy sitten jopa yli puoli metriä paksun lumikerroksen läpi myyrän kimppuun.
Lapinpöllön saalistustaito on talvella, paksun lumen suojatessa myyriä, suorastaan
uskomaton. Saalistaessaan lapinpöllö istuu jollakin avoimella paikalla myyrämaan laidalla ja kuuntelee
tarkasti. Myyrien aiheuttamia ääniä kuultuaan suuri lintu lähtee äänettömään lentoonsa ja kuuntelee koko
ajan saaliin ääntelyä lentäessään.
Lapinpöllön poikanen.
Jos myyrän paikka jää vähänkin epäselväksi, lintu tekee tiukan kaarroksen ääntelypaikan yllä ja yrittää paikallistaa
saaliin uudelleen tarkemmin. Kun lapinpöllö lopulta on uhrinsa paikantanut, se syöksyy
lumeen niin, että sen koko vartalo uppoaa lumeen ja sen jalat yltävät
saaliiseen. Usein lapinpöllö syö saaliinsa jo lumen sisällä, joskus se nostaa
sen nokkaansa ja vie mukanaan parempaan ruokailupaikkaan.
Suuresta koostaan huolimatta lapinpöllöt eivät pysty korvaamaan myyriä millään muulla saaliilla, vaan myyräkantojen romahdusvuosina
niiden on henkensä pitimiksi hakeuduttava uusille myyrärikkaille saalistusalueille jopa satojen kilometrien taakse.