Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva yllä - Copyright
© Tony's Takes
Lumivuohi (Oreamnos americanus) - (de Blainville, 1816)
Vuohieläimiin, eli vuohien ja lampaiden monilajiseen ryhmään kuuluva lumivuohi
on läheistä sukua gemssille. Lumivuohet elävät Pohjois-Amerikan karuimmilla seuduilla,
Kalliovuorten korkeilla rinteillä, Yhdysvaltain pohjoisimmissa osissa, Alaskassa ja Kanadassa.
Alaskasta asuinalue ulottuu etelässä Washingtoniin, Idahoon ja Montanaan.
Etelä-Dakotan Black Hills-vuorilla elää pieni, erillinen kanta, joka istutettiin sinne jo vuonna 1924.
Lumivuohi on yksinomaan alpiinisten taikka subalpiinisten vuoristojen asukas, ja se oleilee yleensä puurajan yläpuolella 1 000 - 5 000 metrin korkeudessa.
Lumivuohen ominaisuuksia
Vaikka lumivuohi voi vaikuttaa kulmikkaalta ja kömpelöltä, se liikkuu kuitenkin vaivattomasti
jyrkillä ja kivisillä rinteillä.
Lumivuohessa erityisesti kiintyy huomio sen pitkäkarvaisen turkin vitivalkoisuuteen. Talvisessa
maisemassa eläin onkin lähes näkymätön. Se on muutenkin erinomaisesti sopeutunut niihin ankariin
ilmasto-oloihin, joissa se erityisesti talvisin ja suurimman osan vuodesta elää.
Lumivuohi on raskastekoinen, tukevarakenteinen ja voimakasraajainen ja se muistuttaa eräitä muita vuohieläimiä, joita ovat: japanilainen serovi
(Capricornis crispus),
myös Euroopasta tavattava gemssi
(Rupicapra rupicapra)
ja Bhutanin ja Himalajan härkägemssi eli takini
(Budorcas taxicolor).
Täysikasvuinen lumivuohi painaa 75 - 140 kg. Lumivuohen ruumiin pituus on 140 - 155 senttiä ja säkäkorkeus noin 80 - 90 senttiä.
Lumivuohen pitkänomainen pää ei ole suuri. Sen silmät ja luomet ovat mustat. Sarvet ovat terävät, hieman taaksepäin kaartuvat ja ne kasvavat harvoin 25 cm:ä pidemmiksi.
Kutulla (naaras) on lyhyemmät sarvet kuin pukilla (uros). Keskisuuret korvat ovat suippokärkiset. Leukaparta on kummallakin sukupuolella.
Karvapeite on kaksinkertainen. Päällyskarva on pitkää ja karkeaa. Sen alla on hyvin tiheä, pitkä
pohjavilla, joka suojaa talven tuiskuilta ja pakkasilta. Lumivuohen niskassa on pieni pehmeä, karvojen muodostama kyttyrä.
Vuoristokiipeilijät
Lumivuohia näkee sellaisilla kalliojyrkänteillä, että ensiksi tulee mieleen, että miten ne ovat sinne päässeet -
ja seuraavaksi, miten ne pääsevät sieltä pois.
Lumivuohi on taitava vuoristokiipeilijä, joka pystyy seikkailemaan sellaisilla jyrkillä kallionkielekkeillä,
joille millään muilla sorkkaeläimillä ei ole asiaa.
Lumivuohen sorkat ovat rakentuneet erikoisen muotoisiksi. Ne ovat lyhyet ja neliömäiset, ja kunkin
varpaan kynsi pystyy mukautumaan epätasaisille pinnoille. Varpaiden väliset nivelet ovat hyvin höllät,
mikä sekin helpottaa sorkkien levittämistä ja hyvän pidon saamista kiven pinnasta.
Kiipeillessään lumivuohi etenee harkiten ja rauhallisesti. Sen hypähtely kallioilla on hyvin
vaivattoman näköistä, niinkuin on eteneminen paksussa lumessakin.
On kuitenkin pakko mainita, että vaarallisessa ympäristössä elävät lumivuohet joskus tipahtavat.
Erityisen suuressa vaarassa ovat nuoret lumivuohet, jotka eivät vielä täysin hallitse kiipeilyn kaikkia saloja
ja leikeissään ryntäävät sinne, mistä ei enää ole paluuta. Jo videot lumivuohien
kiipeilyistä korkeimmilla jyrkänteillä voivat olla ahdistavaa katsottavaa.
Ravinto
Lumivuohet ovat kasvinsyöjiä, eivätkä nirsoile siinä, mitä syövät, vaan niille kelpaavat käytännöllisesti
katsoen kaikki kasvit, joita kasvaa niiden karuilla, muiden kasvinsyöjien hyljeksimillä seuduilla.
Perusravintoa ovat heinät, sammalet, jäkälät, ruohot ja puuvartiset kasvit.
Mieluisaa naposteltavaa lumivuohille löytyy marunapöheiköistä. Talvisin lumivuohet laskeutuvat
vuorilta alemmaksi laaksoihin, joissa ravintona ovat havupuiden vesat.
Erityisenä ravintona lumivuohilla on suola, jota ne etsivät avoimilta suolaesiintymien paikoilta.
Osa lumivuohien ravintokasveista on muille kasvinsyöjille, kuten kotieläimille myrkyllisiä.
Lumivuohi - Mount Evans, Chicago Peaks, Colorado, USA.
Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuvat Copyright
© Mark Watson
Elintavat
Lumivuohet elävät yleensä pieninä ryhminä, mutta joskus on tavattu jopa yli sadankin yksilön suurlaumoja.
Laumoissa on yleensä koiraita, naaraita ja jälkikasvua mutta muunkinlaisia yhdistelmiä tavataan.
Niiden elämä kuluu ruoan etsimisessä ja syömisessä. Ne vaeltelevat ja kuljeskelevat jyrkillä ja kivisillä rinteillä, niiden lomissa olevilla vuoristoniityillä
ja hakeutuvat välillä suojaan kallionkielekkeiden alle.
Erityisen aktiivisia lumivuohet ovat aamuvarhain ja illan koittaessa, mutta joskus ne laiduntavat
yli yön.
Lumivuohien asuinmailla erottuu selviä
polkuja, joita syntyy, kun lumivuohet siirtyilevät säännöllisesti paikasta toiseen. Polkuja syntyy siksikin,
että lumivuohet ovat paikkauskollisia ja viihtyvät samoilla alueilla pitkiäkin aikoja.
Laumaa johtaa kiima-aikana pukki, muu osa vuodesta mennään naaraan eli kutun komennossa.
Jos ei oteta huomioon hurjien pukkien kiimatappeluita, niin lumivuohet ovat yleensä varsin lauhkealuontoisia.
Ne liikuskelevat maillaan rauhallisesti, pysähtyvät välillä pitkiksi toveiksi ja ryntäävät juoksuun vain
pelästyessään. Silloinkin lumivuohi jaksaa pyrähtää vain muutamia kymmeniä metrejä, jonka jälkeen se jo
taas heti rauhoittuu tavalliseen elämänmenoonsa.
Lisääntyminen - kuttu, pukki ja kilit
Lumivuohet ovat yksiavioisia. Lumivuohiperheen muodostavat lumivuohinaaras eli -kuttu, lumivuohiuros eli -pukki
ja jälkeläiset, joita kutsutaan kileiksi.
Pukit käyvät kutuista kiivaitakin kamppailuja. Otellessaan ne seisovat vierekkäin ja iskevät toisiaan kylkiin.
Joskus ne onnistuvat iskemään vastustajansa kylkeen syviäkin haavoja, paksun taljan tarjoamasta taljasta huolimatta.
Mistään leikittelystä ei ole kyse, sillä joskus toinen ottelija jopa kuolee saamiinsa vammoihin.
Kuitenkin, todelliset kamppailut ovat harvinaisempia ja yleensä pukit tyytyvät uhittelemaan, mikä sekin
on varsin vaikuttavaa.
Kantoaika on 150 - 180 vrk ja kilejä syntyy huhti-kesäkuussa 1 -3.
Vastasyntyneiden syntymäpaino on kolmisen kiloa. Synnytyspaikan kuttu valitsee jyrkästä rinteestä,
johon petojen on vaikea päästä.
Kilit kykenevät kävelemään
jo kymmenen minuutin kuluttua synnytyksestä. Puoli tuntia myöhemmin ne jo harjoittelevat ensimmäisiä hyppyjään.
Metsästys
Lumivuohi ei ole uhanalainen laji ja siksi se kuuluu metsästettäviin riistalajeihin.
Lumivuohet näkyvät kaukaa ja ovat metsästäjille melko helppoja kohteita. Metsästäjät kiipeävät lumivuohien
yläpuolelle, sillä siltä suunnalta lumivuohet eivät osaa odottaa vaaraa, jota ne tarkkailevat alhaalta,
valmiina pakenemaan ylöspäin.
Esimerkiksi Alaskassa metsästetään vuodessa noin 500 lumivuohta. Niistä paikalliset metsästäjät
ampuvat 150 eli noin 30 % ja loput jäävät muualta tuleville metsästäjille.
Muualta tuleva metsästäjä ei saa mennä ominpäin Alaskassa lumivuohijahtiin, vaan hänellä on aina oltava
joku paikallinen asukas opastamassa ja valvomassa. Ihan vaaratontakaan ei metsästys
korkeilla rinteillä jyrkänteiden läheisyydessä ole.
Halukkaat lumivuohenmetsästäjät esittävät halukkuutensa, ja heistä arvotaan ne, jotka pääsevät
metsästämään. Kaikki eivät pääse, koska tulijoita olisi paljon enemmän kuin on mahdollisuuksia.
Eri riistalajeille on Alaskassa, kuten koko Amerikassa, omat ja tarkat lupamaksunsa.
Lumivuohen kaatolupa maksaa Alaskan ulkopuolelta tulevalle 300 dollaria ja sen lisäksi täytyy
luonnollisesti olla maksettuna perusmetsästyslupa. Lumivuohien metsästys on erittäin tarkasti
valvottua.
Lähteet
Kodin suuri eläinkirja - Weilin + Göös
IUCN
ADW Animal Diversity Web
Alaska Deparment of Fish and Game: Goat Hunting in Alaska