Matti Haapoja (16.9.1845 Isokyrö - 8.1.1895 Turun vankila)

Ilotytön kylmäverinen kuristaminen Helsingissä 1890

Palattuaan pakonsa jälkeen Siperiasta Suomeen 1890, Haapoja tappoi Helsingissä, osoitteessa Albertinkatu 18, syksyllä ilotytön, eli prostituoidun, eli tuona aikana käytetyn nimityksen mukaisesti kurtisaanin, nimeltä Maria Jemina Salonen. Tämä oli hänen kuuluisin murhansa. - "Itse murhan erityiskohdat kuuluu hän kertoneen semmoisella kylmäkiskoisuudella ja julkeudella, joka tekee ne todennäköisiksi. Ne owat kuitenkin siksi saastaista laatua, ettemme lukijaimme häweliäisyyden tähden huoli niitä ruweta kuwailemaan".

Helsingissä olivat tuolloin meneillään markkinat. Matti Haapoja suuntasi Helsinkiin saavuttuaan, 7.10.1890, entuudestaan tuntemaansa osoitteeseen Albertinkadulla, jossa puuhökkelissä asusteli Maria Jemina Salonen. Siellä koputtavalle Haapojalle oven avasi iäkäs taloudenhoitaja eli huushollarimamma, joka toimitti päivisin talon askareita, mutta poistui illaksi, jolloin Haapoja pääsi vapaasti pitämään lystiä kurtisaanin seurassa.

Seuraavana aamuna, 8.10. huushollari palasi Albertinkadulle taloustöihinsä ja kauhukseen hän löysi makuuhuoneesta Maria Jeminan kuristettuna ja tukehdutettuna omaan tyynyynsä. Poliisi saapui rikospaikalle ja Matti Haapoja jäljitettiin Porvoosta, jonne hän oli siirtynyt markkinoiden mukana. Siellä poliisin mukana kulkeva huushollari tunnisti Haapojan, joka saatiin pidätettyä nopeasti vaikka tämä oli piilottanut suuren puukon hihaansa. Kuulusteluissa Haapoja huusi mammalle, että tappaisi vielä tämänkin. Haapojan hallusta tavattiin murhatun omaisuutta 96 markan 50 pennin arvosta. (03.05.1891 Aamulehti no 101)

Matti Haapoja oli kuristanut naisen varsin kylmäverisesti eikä osannut kertoa mitään mielekästä motiivia teolleen.

Näissä rikoskuvioissa ja erityisesti Siperiasta pakonsa vuoksi Haapoja kohosi kansalliseksi kuuluisuudeksi, sillä ajan lehdissä hänen tapaustaan käsiteltiin laajasti. Olihan jo pakokin Siperiasta ja selviytyminen tuhansien kilometrien taipaleesta uskomaton suoritus.

Tämä prostituoidun naisen surma erityisesti saattaa Matti Haapojan hyvin ikävään valoon, sillä oikeille puukkojunkkareille oli kunnia-asia, että he eivät koskaan satuttaneet, saatika surmanneet naista. Niin pitkään, kuin nyrkistä taikka puukosta saanut oli itsekin alan miehiä, olivat väkivaltateot jotenkin selitettävissä. Kun kohteena olikin nainen, kaikki muuttui.

Tekoa pidettiin hyvin kuohuttavana. Prostituutiosta oli tullut vuosisadan lopussa mittava ongelma, ja tämä oli jo toinen ilotytön murha saman syksyn aikana. Murhan jälkeen alkoi varsinainen sensaatiomylly pyöriä lehdistössä. Pääkaupungin lehdet raportoivat päivittäin Haapojasta ja oikeudenkäynnin uusista käänteistä. Maaseutulehdistö taas moitti Helsingin lehtiä siitä, että nämä tekivät murhaajasta sankaria. Tuolloin ilmestyi Helsingissä useita lehtiä ja kilpailu oli kovaa, olihan Päivälehtikin perustettu edellisenä vuonna. (Kaijus Ervasti)

Tuomio: oikean käden menetys ja mestaus

Maria Jemina Salosen murhasta, sekä samassa tuomioistuinkäsittelyssä eräistä varkauksista (hevonen, linjaalirattaat, silat), Matti Haapoja tuomittiin ensiksi 14.1.1891 Hausjärven kihlakunnanoikeudessa - ja sen jälkeen Turun hovioikeudessa menettämään oikea kätensä ja sen jälkeen mestattavaksi. Tämän jälkeen ruumis piti kuopata tuomion mukaan johonkin syrjäiseen paikkaan. Tämä rangaistus, kuolemantuomio, lievennettiin Hänen Majesteettinsa käsittelyssä myöhemmin elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi. (mm. 03.05.1891 Uusi Suometar no 101, 12.09.1891 Laatokka no 73)

Ajan lehdissä kirjoitettiin näin:

"Ei ole Zola suotta puhunut ihmispedoista. Tuon tuostakin sattuu satimeen joku tuollainen eläimellisyyden edustaja, joka kuka tiesi kuinka kauvan sitä ennen on vaeltanut rauhallisen yhteiskunnan keskuudessa. "Jack-halkaisijoita" ei näy olevan ainoastaan Englannissa. Muutamien kuukausien kuluessa on pienessä Helsingissäkin tapahtunut kaksi kauhistuttavaa murhaa, joiden uhreina ovat olleet haureutta harjoittavat naiset."

Kaiken kaikkiaan Haapojasta tuli Suomen kuuluisin murhaaja suureksi osaksi sen vuoksi, että hänen elämänkaarensa osui juuri suomalaisen ja erityisesti suomenkielisen lehdistön kasvun aikaan. Mainetta lisäsi Siperian-kausi. Koska kukaan ei tiennyt, montako murhaa hän oli Venäjällä tehnyt, niiden määrää voitiin arvuutella ja paisutella myyttisiin mittoihin. Kansantarinat ja laulut levittivät mainetta entisestään ja etäännyttivät voimakkaasti rikollisen kuvaa todellisuudesta. (Kaijus Ervasti)

Päivälehti N:o 246 - 23.10.1890

Lääninwankilassa, missä Haapojaa säilytetään, on wankilan nimismiehen hra L. Palmin toimesta ryhdytty erityisiin warokeinoihin, ettei kuuluisalle roswolle jäisi wähintäkään mahdollisuutta pakenemiseen. Niinpä on, kertoo N. Pr., Haapojan kopin owessa olewa aukko, jonka kautta ruoka työnnetään wangille, warustettu uudella patenttilukolla ja lisäsalwalla. Kun hra Palm arweli, etteiwät Haapojan wuoteen rautajalat olleet niin wahwoja, ettei Haapojan woimainen mies niitä woisi katkaista ja käyttää joko aseiksi tai pelastuskeinoiksi, on hän waihtanut ne toisiin, jotka owat entisiä kolme kertaa wahwemmat.

Sitäpaitse owat Haapojan jalkaraudat paljon lujempaa tekoa, kuin mitä tawallisesti käytetään. Yöllä on hänen koppinsa walaistu, niin että ulkopuolella seisowa wartija woi pienen owessa olewan tirkistysreiän kautta aina pitää silmällä, mitä Haapoja kopissaan askaroitsee!"

"Ei suomi toista tunne, vertaistaan murhaajaa, joka hengen riisti, ryösti ja teki tuhojaan".

Ylistaron kirkonkirjaan on merkitty, että tästä viimeisimmästä murhastaan, sekä varkauksista, 44-vuotias Haapoja tuomittiin 14.1.1891 Hausjärven kihlakunnanoikeudessa mestattavaksi. Hän oli sijoitettuna ensin Helsingissä Katajanokan lääninvankilaan ja sitten hänet toimitettiin kärsimään rangaistustaan ja odottamaan jatkokäsittelyä (hovioikeus) Turkuun, Kakolaan.

Nyt Haapoja taas uudelleen anoi siirtoa Siperiaan, josta hän oli jo kerran karannutkin. Joutuihan hän Suomen vankilassa elämään raskaasti raudoitettuna "rautafankina" (rautawanne kaulassa, wyötäisillä ja molempain säärien ympärillä ja näitä wanteita yhdistiwät toisiinsa paksut rautaketjut), ja noissa oloissa kangasteli Siperian avara luonto jo ikäänkuin paratiisillisena näkynä.

Pakoyritys Kakolasta ja vartijoiden puukotus 25.10.1894

Kun Haapojalle ei tuota siirtoa Siperiaan luvattu, yritti hän katkeroituneena karata taas kerran Kakolasta, 25.10.1894. Tässä hullunrohkeassa ja epäonnistumaan tuomitussa karkausyrityksessä kaksi vanginvartijaa, Juho Jernvall ja Sven Nyman, saivat vammoja ja yksi, Juho Rostedt, menetti henkensä.

Pakoyritystään varten Haapoja oli tehnyt nuoran, jossa oli solmuja. Nuoran toisessa päässä oli koukku, joka hänellä oli tarkoitus heittää kiinni vankilan muurin harjalle, ja sitten kavuta tämän viritelmän avulla yli muurin. Hänellä oli myös puukko. Sekä nuoran että puukon hän oli ottanut työhuoneesta, jossa hän oli työskennellyt.

Aikeensa hän aikoi toteuttaa illallisen aikaan, klo 7 tienoilla. Hän asettui köysineen vankijonon hännille ja odotti, että muut vangit olivat siirtyneet ruokasaliin, jolloin hänellä olisi mahdollisuus jäädä yksin vankilan pihalle, kun vartijoiden mielenkiinto kohdistuisi ruokasaliin.

Tämä julkea nuoran kantelu ei voinut jäädä vartijoilta huomaamatta. Muuan vartija kiirehtikin kysymään Haapojalta, että missä tarkoituksessa hän kanniskeli nuoraa selkänsä takana. Samassa silmänräpäyksessä veti Haapoja esiin puukon ja iski useampia hengenvaarallisia haavoja vartijan rintaan ja kylkeen. Haavoitetun vartijan hätähuudot saivat paikalle toisen vartijan, jolloin Haapoja iski tätäkin puukolla selkään. Kun Haapoja nyt näki, ettei paosta tulisi mitään, meni hän ruokasaliin ja löi mennessään kolmattakin vartijaa puukolla kurkkuun. - (31.10.1894 Wiipuri no 86)

Itseltäänkin hän jo tällöin, epäonnistuneen pakoyrityksensä jälkeen, pyrki riistämään hengen puukolla. Huomattuaan pakonsa epäonnistuvan Haapoja juoksi vankilan ruokalaan, joka oli täynnä aterioivia vankeja. Siellä hän repäisi takkinsa auki ja puukotti itseään seitsemän kertaa rintaan. Haapoja kuitenkin säilyi hengissä, viruttuaan tämän jälkeen tosin heikkona viikkoja sairasvuoteella. Koppiinsa palautettuna, sen jälkeen kun vanginvartijan surmaa oli alettu käsitellä Turun raastuvanoikeudessa, Haapoja vihdoin onnistui hirttäytymään tammikuun 8. päivänä 1895. Hän hirttäytyi sellissään naruun, jonka oli punonut sukistaan rispaamista langoista.



"Wartijat kertoiwat, ettei Haapoja wiimeisenä yönään liene paljon nukkunut, kun wartija oli kuullut hänen sellistään hiljaista liikettä ja usein oli hän huokaissut hywin sywän huokauksen. Silloin lienee hän laitellut sukastaan tuota narua, jolla lopetti päiwänsä.

Siinäkin on yksi esimerkki siitä, että rikoksellinen mies, joka ei pane toisen ihmisen hengelle mitään arwoa, on sentään suuri raukka, niin julkean rohkealta kuin hän woi näyttääkin, kun waan omaa henkeä kohtaawaa laillista rangaistusta on pelättäwä. Ja, sitä pelkäsi Haapaojakin.

Hänen muutamista lauseistaan päättäen näyttää hän saaneensa sellaisen luulon, että hänet uuden rikoslain mukaan tuomitaan kuolemaan, eikä hän nähtäwästi woinut tyyneellä mielellä odottaa tuomiotansa ja rangaistusta." (Porilainen N:o 239 - 14.1.1895)

"Ijältään Matti kuollessaan
Oli lähes viidenkymmenen,
Elänyt oli hurjana
Ain' hetkeen viimeiseen."

Naimaton - ei jälkeläisiä

Matti Haapoja eli ja kuoli naimattomana eli poikamiehenä, eikä häneltä jäänyt jälkeläisiä eli lapsia.

Ensimmäinen ja ainut itku jo ennen syntymää

Yksi lukemattomista, ihan lehtiin asti päässeistä Matti Haapojaan liittyvistä tarinoista. Matti Haapojan kerrottiin itkeneen voimakkaalla äänellä, äitinsä kohdussa, jo viikkoa ennen syntymäänsä. Kaikki läsnäolleet kuulivat itkun! Tämän uutisen Savo-lehteen nro 143 vuonna 1890 kirjoittanut epäili, että liekö Matti tämän jälkeen enää koskaan itkenytkään. Joka tapauksessa, tuollaisen noin kuullun itkun piti merkitä sitä, että syntyy suurmies. Kuten tapahtuikin.

Matti Haapoja ei halunnut lievennyksiä tuomioonsa

Vaikka Matti Haapoja ei suostunutkaan kertomaan syytä siihen, miksi hän surmasi Maria Jemina Salosen, niin hän kuitenkin tunnusti tekonsa. Hän sanoi tehneensä surmatyön aikomuksesta, ei äkkipikaistuksissaan. On syytä huomioida oikeudenkäynnistä eräs erityinen seikka.

Kun tuomari yritti kovistella Haapojaa katumaan rikostaan, todeten, että se saattaisi lieventää tulevaa tuomiota, niin Haapoja ei suostunut katumaan eikä halunnut mitään lievennyksiä, vaan vastasi: "Mahdotonta liewentää. Ei teillä pykälät piisaa rankaisemaan minua, niinkuin ansioni olisi".

Matti Haapoja koki siis itse tehneensä niin pahoja rikoksia, että ei ollut mitään mahdollisuuksia yrittää etsiä hänen rangaistuksiinsa lieventäviä seikkoja. Ehkä tosin hänen nöyrään käytökseensä saattoi vaikuttaa se, että "koko ajan istui oikeussalissa neiti Mathilda Wrede, joka oli wankilassa käyden koettanut saada pahantekijän sydäntä heltymään. Haapojan alakuloinen ja werrattain nöyrä käytös lienee osaksi luettawa neiti W:n waikutuksen ansioksi." (Päivälehti N:o 251 - 29.10.1890)

Vuosikymmenet luurankona museossa

Matti Haapoja oli kuollessaan 49-vuotias. Hän ei kuitenkaan pääsyt vieläkään lepoon. Hänen siunaamaton ruumiinsa joutui Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston anatomian laitokselle ja se oli lääketieteen opiskelijoiden käytössä Pietarissa. Yrittipä muuan nahkurin kisälli tehdä Haapojan pohjenahasta mestarinäytettä. Se tosin hyljättiin, mutta väitetään erään lääketieteen opiskelijan saaneen hyvät kirjankannet. Matti Haapojan luut preparoitiin "tieteellisen tutkimuksen" nimissä tulevien kriminaaliantropologien ja muiden uteliaiden ihmeteltäviksi. Vuonna 1937 hänen luurankonsa siirrettiin opetuskäyttöä varten avattuun rikosmuseoon Helsinkiin, Ratakadulle.

Matti Haapoja sai vielä luurankonakin ihmiset varovaisen valppaiksi ja ennen kaikkea miettimään sitä, mikä vei hänet, ihmispolon tuolle murhamiehen synkälle tielle. Tämä jää monilta osiltaan ikuisuuskysymykseksi, kuten on laita monien henkirikollisten kohdalla.

Rikosmuseossa Matti Haapojan luuranko oli näytteillä lasivitriinissä KRP:n tiloissa Ratakadulla ja vieraita vastaanottamassa aina vuoteen 1995 saakka. Silloin KRP muutti Vantaalle ja samassa yhteydessä, nykypäivän eettisillä mitoilla varsin makaaberi näyttely päättyi ja luut pääsivät ansaitsemaansa haudan lepoon. Syyskuussa 1995 Matti Haapoja haudattiin isänsä viereen sankarihauta-alueelle, Ylistaroon. Haapojan tomumajan siunaaminen sukuhaudan lepoon Ylistaron hautausmaalle 16.9.1995 sai lehdistössä suurta huomiota.

"Haapojan Matti maineeltaan
nousi Suomen suurimmaksi
Kakolan linnassa rauroossaan
tunsi olonsa ahtahaksi.
Matti se oli komia poika
ja päätänsä pirempi muita.
Museon piilossa piretähän
Haapojan Matin luita."

Salaperäinen Matti Haapoja - perkeleen välikappale

Murhamies Matti Haapoja oli ensimmäisiä julkisuuden henkilöitä, joista lukijoista kilpaileva sanomalehdistö kertoi uutisia sensaatiomielessä. Lehdistö rakensi rikollisesta myyttisen hahmon. Suomen suurimmaksi murhamieheksi kutsutun Haapojan mainetta kasvattivat myös kansanlaulut, kertomukset ja näytelmät sekä hänen näytteillä ollut luurankonsa. (Kaijus Ervasti)

Haapojasta syntyi 1800-luvun lopulla varsin laaja kansantarinasikermä. Lauluissa ja kertomuksissa Haapojan kerrottiin tappaneen lähes kaksikymmentä ihmistä, ja kansan keskuudessa hänestä tuli myyttinen hahmo. Todellisuudessa Haapojan henkirikokset jäivät todennäköisesti alle kymmenen, eikä hän näin ollen ainakaan määrällisesti ollut "Suomen suurin murhaaja". Miksi kuitenkin juuri Haapojasta tuli laajalti tunnettu tarunomainen hahmo? (Kaijus Ervasti)

Matti Haapoja ei ole Suomen pahin murhamies, toisin kuin usein luullaan. Kyseenalainen kunnia kuuluu, virallisten tilastojen ja tietojen mukaan, mielenhäiriössä toimineelle Juhani Aataminpojalle, joka murhasi 12 henkeä vuonna 1849.

Kansantarinoissa Matti Haapoja esiintyi sydänten syöjänä, morsiamen surmaajana sekä jalona rosvona, joka ryösti rikkailta köyhille. Hänen julkisuuskuvansa on ilmeisen vääristynyt ja etääntynyt todellisuudesta, kuten käy kaikkien myyttien kohdalla. Matti Haapoja jää ihmisenä siltikin mysteeriksi, vaikka hänen käyttäytymistään ovat yrittäneet tutkia ja selittää lukemattomat oppineet, poliisimiehet, kirjailijat, ihmismielen tuntijat, kriminologit, historioitsijat, teologit ja psykologit. Aikakin kutoo hänen eteensä yhä uusia loimiaan ja erityisesti nykypäivän maailmastamme emme helposti tunnista sitä ympäristöä ja yhteiskunnallisia olosuhteita, joissa hän 1800-luvulla eli ja tekonsa teki. Josko sitten murhille pitäisikään koskaan yrittää etsiä mitään selityksiä, koska ne eivät tee tekoja tekemättömiksi.

Haapojan elämänvaiheissa on suurehkoja aukkoja. Hänen rikosluettelonsakin on puutteellinen. Omakätisessä elämänkerrassaan Helsingin yliopiston kirjastossa Haapoja näyttää tunteneen sukunsa vaiheet aina Kaarle XI tuottamista kruunun kuninkaan ampujista asti. Totuttuun tapaansa Haapoja varottaa muita seuraamaan jälkiään. Yllättävän ihailevasti Matti Haapoja kertoo "reppuryssistä", joiden rohkeutta ja tappeluintoa hän ihasteli jo lapsena. "Yhä enemmän halusin tulla heidän kaltaisekseen", Matti Haapoja kertoo, mutta valittaa, että ylpeys ja kiivas luonto tekivät hänestä sitten perkeleen välikappaleen, jonka pahuus lisääntyi päivä päivältä "vaikka luoja oli antanut minulle hyvän ruumiinrakenteen ja kyvyn tehdä kovaa työtä."

Kummitukset riehuvat Albertinkadulla

Tulkoon vielä kerrotuksi, että rauhattomien kummitusten sanotaan nykyisin vaeltavan ja pitävän öistä elämäänsä Helsingissä, Albertinkadulla kurtisaanin murhapaikan sijoilla. Ei tiedetä, onko kummitus itse kurtisaani, vaiko Matti Haapoja, joka etsii huushollaria, päästäkseen kostamaan tälle ilmiannon - vai molemmat.



*Kuva, Helsingin lääninvankila, Nokka eli Skatta - Copyright © Helsingin kaupunginmuseo

Helsingin lääninvankila - Nokka eli Skatta

Matti Haapoja passitettiin vuonna 1890 murhan jälkeen tutkintavankeuteen Helsingin lääninvankilaan eli Nokalle.

Ensimmäinen vankilarakennus Katajanokan vankila-alueelle valmistui jo vuonna 1837. Siinä oli 12 vankihuonetta, kaksi vartijoiden huonetta ja jumalanpalvelushuone, Helsingin toiseksi vanhin kirkko. Rapattu, valkoinen rakennus kirkkosaleineen on edelleenkin pystyssä.

Varsinaisen suuren, punatiilisen vankilarakennuksen rakennutti keisari Aleksanteri III vuonna 1888. Tämä päärakennus on yksi Helsingin ensimmäisistä rakennuksista, jossa oli keskuslämmitys ja sähkövalaistus.

Lähteet
Kaijus Ervasti: Murhamiehen muotokuva - VAPK-kustannus 1992
Henkilöhistoriaa: HAAPOJA, Matti, suurrikollinen
Murderpedia
Jussi Pajula: Puukkojunkkareiden kuningas
Max Engman: Suureen Itään - Suomalaiset Venäjällä ja Aasiassa
Historiallinen Sanomalehtikirjasto
Kansakunnan historia WSOY
Porstua: Rosvojen kiinniottoa Peräseinäjoen tiellä 132 vuotta sitten - kirjoitus vuodelta 1995, Peräseinäjoen Joulu
Kaijus Ervasti: Haapoja, Matti (1845 - 1895) rikollinen
Siirtolaisinstituutti: Siperian vanki Matti Haapoja
http://www.akiranta.com/ - Kuuluisa murhamies tuomiolla hevosvarkaudesta Hausjärvellä 1891
Päivi Lehtinen: Viinan villitsemät
Vaasa.fi
Rikosseuraamuslaitos