Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva yllä Kakolan vankila Turku, Copyright © Anssi Koskinen
*Kuva oikealla Kakolan vankila Turku, Copyright © Marko Vallius


Mathilda Wrede

Mathilda Wreden muotokuva. 1896. Guassimaalaus (61 x 47 cm). Ateneumin taidemuseo, Helsinki.
Eero Järnefelt (1863 - 1937)

Kuva Public domain - Kodin taidekuvasto I Suomen taidetta 1800-luvulla. Ed. L. Wennervirta. WSOY 1934.

Eero Järnefelt on tässä muotokuvassa pyrkinyt yksinkertaistettuun ja kaikesta pakonomaisuudesta vapaaseen ilmaisuun. Perhetuttavan, ja monien aikalaisten suuresti kunnioittaman Mathilda Wreden muotokuvassa hän on yltänyt hienoon lopputulokseen. Hillitty, tiukasti totuudellisuudessa pysyvä kuva tekee täyttä oikeutta samoja ominaisuuksia korostaneelle mallille. Taiteilija maalasi teosta kevättalvella 1896, kun Wrede oleskeli Järnefeltien vieraana Hausjärvellä. Arvostettua vierasta kävivät päivittäin kuuntelemassa milloin Juhani Aho, milloin Magnus Enckell tai Sigrid Söderhjelm. Aamupäivät oli kuitenkin varattu yksinomaan Eero Järnefeltille, joka ikuisti kankaalle mallinsa sielukkaan hahmon ateljeen virkaa toimittavassa suuressa tuvassa.

Onni Okkonen on luonnehtinut muotokuvaa osuvasti varhaisrenesanssin pyhimysnaisten sukulaiseksi. Säälivä myötätunto ja uhrautuvuus kuvastuvat vaatimattomasta hahmosta vähäeleisinä, mutta sitäkin uskottavampina. Mutta samalla kun Mathilda esiintyy kuvassa roolinsa mukaisena vankien ystävänä, rakkauden ja myötäelämisen papittarena, hän herättää vaikutelman myös ylväästä ja henkisestä aristokraatista. Ester Ståhlberg muisteleekin Mathilda Wredestä kirjoittamassaan kirjassa, että Järnefelt olisi mielellään maalannut mallistaan toisenkin muotokuvan "herraskartanon neitinä hevosineen ja koirineen". (Suomen taide, Kultakausi - Markku Valkonen, Olli Valkonen, WSOY)

Mathilda Wrede
(8.3.1864 Vaasa - 25.12.1928 Helsinki)

"Minun on mentävä omaa tietäni omalla tavallani niinkuin näen ja ymmärrän olevan Jumalan tahdon. "Esikoisoikeuttani" - sitä että koetan elää elämänkatsomukseni - sitä en koskaan vaihda maallisten etujen suurimovelliin!"


Matti Haapojan yhteydessä on muistettava Mathilda Wrede, mitä ihmeellisin ja kunnioitettavin ihminen Suomen historiassa - hieno suomenruotsalainen, aatelinen nainen, vapaaherratar ja paronitar, kansainvälinen legenda, protestanttinen "iloinen pyhimys", sisälähetystyöntekijä, vankilaevankelista ja vankien inhimillisen kohtelun puolestapuhuja, joka halusi olla kaikkien vankien, vähäosaisten ja pakolaisten ystävä. Wrede kuljetti mukanaan uskonnollista sanomaa, ja yritti saada vankiloissa pahimmatkin murhamiehet, kuten Haapojan, synnintuskiin ja kääntymyksen tielle, Jeesuksen puoleen. Mathilda Wredeä arvostettiin niin kotimaassa kuin laajasti ulkomaillakin. Häntä pyydettiin puhujaksi ulkomaisiin vankeinhoitokongresseihin mm. Venäjälle ja Englantiin.

Vaasan läänin kuvernöörin Carl Gustaf Fabian Wreden ja Eleonora Glansenstjernan tytär Mathilda Wrede syntyi suurperheen nuorimpana - lapsia oli kaiken kaikkiaan yksitoista, kaksi pojista kuoli jo pienenä. (Tulkoon ohimennen mainituksi, että hänen isänsä nimitti virkaansa "Kauhavan ruman vallesmannin", Adolf Hägglundin, laittamaan kuriin puukkojunkkareita.) Mathilda jäi orvoksi äidistään alle vuoden ikäisenä. Äiti kuoli saman vuoden joulupäivänä ja isosisko Helenasta tuli äidin korvike. Wreden perheellä oli tuolloin kaksi kotia, Vaasan kuvernööri-talo ja Anjalan kartano, jossa vietettiin kesät. Kymmenenvuotiaana Mathilda aloitti Rabbelugnin kartanon suomalaisen kansakoulun ja vuoden päästä hän siirtyi Haminan yksityiseen tyttöpensionaattiin, jossa hän opiskeli mm. kieliä.

Yhteiskunnallinen asema näkyi nuoren naisen kasvatuksessa: perheen kotikieli oli ruotsi, mutta Mathilda osasi myös ranskaa. Kuvernööri-isä johdatteli tyttärensä Vaasan säätyläisten seurapiireihin, mutta ensi huuman jälkeen Mathilda kyllästyi juhlivaan elämäntapaan, joka tuntui hänestä tyhjänpäiväiseltä. Hänen kotonaan Vaasassa kävivät kuvernööriä pienissä remonteissa auttamassa vangit ja tämä kuvernöörin rohkeus hämmästytti vaasalaisia. Mathildalla oli siten jo hyvin nuorena mahdollisuus tavata ja nähdä ensimmäiset kerrat vankeja, ja se, miten vaikeissa oloissa vangit joutuivat elämään.

- Kuinka seppä saattaa tehdä noin? Miksi mies sidotaan kahleisiin?

Pieni tyttö seisoo pajan edessä katsellen kuinka seppä muotoilee rautaa. Samassa pajan eteen ilmestyy harmaapukuinen mies, jota vartija taluttaa. Vartija ojentaa sepälle jalkaraudat. Seppä asettaa raudat miehen nilkan ympärille ja niittaa ne kiinni ketjuineen. Tapahtumaa seuraava ja ihmettelevä lapsi on Mathilda Wrede.


Mathilda Wrede
Kerran hän näki unen, jossa vanki tuli hänen luokseen, raudat käsissä ja jaloissa. - Tule auttamaan meitä! Kerro hänestä, joka vapauttaa, onneton vanki pyysi. Mathilda järkyttyi. Oliko tämä Jumalan kutsu? Hän avasi Raamattunsa. - Niin Herra sanoi minulle: "Älä sano: 'Minä olen nuori', vaan mene, kunne ikinä minä sinut lähetän, ja puhu kaikki, mitä minä käsken sinun puhua". Jer. 1:7 (VKR)

Jo vuonna 1883, 19-vuotiaana Mathilda koki väkevän, uskonnollisen herätyksen, ja kuvernöörin talossa korjaustöitä tehneen vangin ehdotuksesta Wrede lupautui kertomaan kääntymisestään muille vangeille. Hän otti elämänsä tärkeimmäksi kutsumukseksi ja tehtäväksi rikollisten sielunelämän tervehdyttämisen ja hengellisen rikastamisen.

Kutsumus oli niin vahva että Mathilda valitsi naimattomuuden. Yksi torjutuista kosijoista oli pietarilainen paroni, evankelista, kristillisen ylioppilasliikkeen vaikuttaja ja valtiopäiväedustaja Paul von Nicolay (1860 - 1919), josta tuli Mathildan elinikäinen ystävä ja uskottu. Läheisiin kuului myös Matti Haapoja, murhamies, joka istui tuomiotaan Turun Kakolassa. Herätyksensä jälkeen Mathilda Wrede aloitti Jumalan sanan levityksen vangeille kahdenkeskisissä keskusteluissa.

Wrede koki vankien sielunhoidon työksi, johon Jumala oli hänet kutsunut. Toiminnan alku oli jo siis poikkeuksellinen: säätyasemansa puolesta ei ollut itsestään selvää, että Wrede osasi suomea, ja ylipäänsä 18-vuotias kuvernöörin tytär ei ollut kärkipäässä todennäköisten vankilavierailijoiden joukossa. Edustivathan Mathildan kohtaamat ihmiset, kuten Karsta-Jaakko, Helapää-Heikki tai Eijer-Hurmaaja, aivan toista maailmaa.


Uskoon tultuaan Mathilda Wrede alkoi täyttää Jeesuksen käskyä käydä katsomassa sairaita ja vankeja niinkuin itse olisitte vankina. Wreden poikkeuksellisen työn käynnistymistä edistivät vankeinhoidon ylimmän johdon suositukset sekä suhteet muiden muassa kuvernööreihin, jotka saattoivat myöntää vierailulupia vankiloihin. Toiminta alkoi Vaasan lääninvankilasta ja ulottui sitten maan muihinkin vankiloihin. Mathildaa tuki silloinen vankeinhoitohallituksen ylitirehtööri Adolf Grotenfelt. Hän halusi kehittää vankiloita kasvatuslaitosten suuntaan. Vankeinhoidon ylitirehtööri Adolf Grotenfeltin vuonna 1884 antama valtuutus, jolle R. A. Wrede antoi selustatukea, avasi vankilan portit silloinkin, kun esimerkiksi vankilapappien asennoituminen vapaaehtoisiin ei ollut erityisen lämmin. Mathildan vankilavierailut alkoivat vankeinhoitohallituksen luvalla 1884. Varsinaiset vankilakäynnit Mathilda aloitti 1885 Lappeenrannasta ja Viipurista. Hän vietti runsaasti aikaa myös Suomen suurimmassa vankilassa Turun Kakolassa. Mathilda Wrede sai jopa senaatilta vapaalipun junamatkoihin rajoituksetta Suomessa.

Innokkaana ja kokemattomana Mathilda piti aluksi julistusta tärkeimpänä, mutta ajan myötä ja muihinkin vankiloihin päästyään hän alkoi nähdä keskustelun merkityksen. Hän huomasi, että vankilan ankeiden sellien asukkaat kaipasivat keskustelua ja kuuntelua. Ja tutustuttuaan lähemmin vankien oloihin hän myös alkoi toimittaa heidän ja heidän perheittensä asioita, välitti viestejä ja apuakin. Ja nopeasti hän saavutti vankien luottamuksen. Asetelma oli kieltämättä merkillinen. Nuori aatelisneito alkoi käydä tapaamassa paatuneita rikollisia. Hänen herttainen olemuksensa ja välitön uskonnollisuutensa ovat olleet tärkeät avaimet vankien sydämiin. Wrede pyrki edistämään raittiutta, ja pian toimintaan tuli mukaan myös sosiaalisen työn piirteitä. Hän keskusteli vankien kanssa uskonnollisista kysymyksistä, piti puhe- ja raamatunselitystilaisuuksia, jakoi vangeille uskonnollista kirjallisuutta ja kävi näiden kanssa kirjeenvaihtoa. Wrede alkoi avustaa vankeja myös valitusten ja armahdusanomusten tekemisessä. Vapautuville hän hankki vaatteita, työkaluja ja rahaa ja auttoi usein myös työpaikan hankkimisessa.

Mathilda toimi aktiivisesti parantaakseen vankien oloja ja lievittääkseen heidän henkistä kärsimystään. Hänen mukaansa yhteiskunnan ei pitäisi kostaa rikollisille pitämällä heitä kurjissa kopeissaan vaan jokaiselle tulisi antaa myötätuntoa ja mahdollisuus muuttaa tapojaan. Teeskentelemätön, iloinen ja rohkea tyttö järkytti sukunsa ja seurapiirit. Mathilda antautui Jumalan kutsulle ehdoitta. Kaikki palveli vankien ja vähäosaisten auttamista. Mutta hän ei "uhrautunut". Taisteluita – tuskaisiakin – riitti, mutta vankien elämän muuttaminen tuotti niin suuren ilon, että se antoi voiman jatkaa. Mathildasta on kirjoitettu:

"Tuskin kukaan, joka tutustui häneen, voi olla ihmettelemättä hänen henkensä voimakkuutta, laajuutta ja ylevyyttä. Hän eli varattomana, mitään itselleen pyytämättä, yksinomaan antavana ja onnellisena siitä, että hän niin laajalti sai palvella kärsiviä ihmisiä ennen kaikkea tukien heitä henkisesti. Hän ei uhrautunut vaan hän kulki riemukkaana läpi elämänsä antaen kaikkensa."

1890-luvulla Wredeä alettiin kutsua kunnianimellä "Vankien ystävä". Hän sai puolivirallisen aseman vankeinhoidossa. Wreden vaikutus vankeihin oli suuri ja monet kääntyivät uudelle tielle. Vankityön ohessa Mathildan ystäväpiiriin kuului monia suuria aikalaisvaikuttajia, mm. Järnefeltien perhe ja Juhani Aho. Mathilda Wrede tuli tunnetuksi myös eläintensuojelijana ja kasvissyöjänä aikana, jolloin useimmat ihmiset eivät tällaisista asioistakaan olleet kuulleetkaan koskaan mitään.

Mathilda Wrede

Oma virkapukukin

Jotta Mathilda Wreden työn vapaaehtoisuudesta huolimatta, eräänlainen ammattimaisuus tuli selkeästi esille, hän teki itselleen vankilatyötään varten jäyhähkön ja vaatimattoman, omatekoisen virkapuvunkin. Virkapukunsa kanssa hän kantoi yksinkertaista korua, jossa oli teksti "Armo ja rauha".

Mathilda Wrede oli varakasta sukua ja pystyi myös taloudellisesti avustamaan vankien perheitä. Hän vei vankiloihin sekä leipää että läsnäoloaan tsaarinvallan aikana, jolloin olot vankiloissamme olivat äärimmäisen karut. Tässä työssään hän joutui rikkomaan monia rajoja naisena, aatelisena ja pelastussanoman julistajana. Hän oli nuori, naimaton nainen, joka ylitti ajan yleiset sopivaisuussäännöt kahdenkeskisillä tapaamisilla miesvankien kanssa. Mathilda Wrede oli taistelijaluonne, rajojen rikkoja, joka ei suostunut omaksumaan sitä ahdasta naisen roolia, jota hänelle tarjottiin. Työssään hän onnistui saamaan myös useita kaikkein vaarallisimmista vangeista uskoon.

"Mathilda Wrede oli toisenlainen kuin sen aikaiset vankilaviranomaiset, joiden tehtävänä oli parantaa vanki pahoista tavoistaan kurin, kovan työn ja katumuksen kautta. Mathilda puhui vangeille armahtavasta Jumalasta, joka rakastaa syntistä ihmistä. Se oli monille elämän varjopuolella eläneille vangeille vapauttavaa evankeliumia. Mathilda Wrede kohteli vankeja kunnioittavasti ja tasa-arvoisesti, jopa niin, että kun vangin oli seisottava vieraan läsnä ollessa, Mathildakin seisoi, päivät pitkät, jokaisen vangin luona viipyessään, niin että illalla hänen jalkansa olivat seisomisesta turtana. Ja jos vanki tarjosi hänelle likaisesta mukistaan juotavaa, Mathilda joi, tai söi vangin tarjoaman leivän palan, ehkä ainoan sinä päivänä."

Neiti Wreden totinen ja hellästä, kristillisestä sydämestä lähtenyt kristillinen keskustelu wankien kanssa waikutti niin lumoawasti, että melkein jokainen kyynelsilmin ja liikutetulla mielellä lähti wankilan kirkosta, jossa neiti Wrede heitä puhutteli.(12.09.1885 Suomalainen Wirallinen Lehti no 211)

Vankeinhoidossa oli vallalla edistyksellinen suuntaus, jonka mukaan vangin ajateltiin olevan parannettavissa rikollisista taipumuksistaan uskonnollisen kasvatuksen ja työnteon avulla. Toiminta jatkui eri puolilla maata 30 vuotta kunnes yksityiset tapaamiset vankien kanssa kiellettiin 1913. Tämän jälkeen Mathilda Wrede pyrki edistämään kansainvälistä rauhantyötä. Viimeisinä vuosinaan hän myös julisti ja saarnasi useissa tilaisuuksissa Suomessa ja ulkomailla, ja suuntasi auttajantyönsä venäläisten emigranttien pariin.
Mathilda ja Matti - rakkaat ystäwät

Mathilda Wrede ja Matti Haapoja kohtasivat toisensa ensimmäisen kerran Helsingissä, Katajanokan vankilassa, jossa Haapoja oli vuonna 1890 Maria Jemina Salosen murhan vuoksi tutkintavankeudessa. Aluksi Mathildaa ei haluttu päästää tapaamaan Haapojaa, sillä pelättiin hänen turvallisuutensa puolesta. Tähän Mathilda totesi vain tyynen ylväästi: "Jumala, jonka asioilla kuljen, kantaa minusta vastuun, ette te". Niin tapaaminen sitten onnistui.

On ymmärrettävää, että ensimmäinen kohtaaminen oli tunnelmiltaan jäykkä ja Haapojan puolelta vihamielinen. Haapoja kyllä tunnisti tämän kuuluisan vierailijan, ja totesi suorasukaisesti Mathildalle, että tämän isä oli komea, mutta tytär laiha ja ruma. "Millainen nenäkin teillä on!" pilkkasi Haapoja. Mathilda Wrede ei lannistunut tästä, vaan vieraili tämän jälkeen useita kertoja Haapojan luona.

On väitetty, että Matti Haapoja ei olisi hirveästi arvostanut Wreden pyrkimyksiä, vaan piti tätä uskoon hurahtaneena vanhanapiikana, joka yritti vankityön kautta hakea kuivettuneeseen elämäänsä edes jotakin sisältöä. Joka tapauksessa, Mathilda alkoi saada Haapojan tunteet liikkeelle.

Kun neiti Wrede oli hänelle antanut raamatun, johon hän itse oli kirjoittanut: "Matti Haapojalle ystävältä Mathilda Wredeltä", oli Haapoja wiitannut kirjoitukseen ja syvästi liikutettuna kysynyt: "Kuinka te woitte tahtoa olla ystäwä sellaiselle ihmiselle kuin minulle?"(23.10.1890 Päivälehti no 246)

Matista tuli pian Mathildalle hyvin tärkeä ja hän halusi erityisesti pelastaa Matin sielun kadotuksen kuilusta. Varmasti myös Mathildasta tuli Matille hyvin tärkeä, toihan tämä jo puuduttavaan vankilan arkeen äärimmäistä vaihtelua. Sanomalehdistössä Mathilda Wrede sai laajaa julkisuutta murhaaja Matti Haapojan vaiheiden yhteydessä. Uutisnälkäinen lehdistö kuvaili hänen ja Haapojan tapaamisia. Tapaamiset jatkuivat Katajanokan jälkeen Kakolassa, kun Haapoja siirrettiin sinne.

Kerrotaan, että kun Matti Haapoja karkasi Kakolasta, niin hän oli jättänyt jälkeensä kirjoitetun viestin, jonka mukaan häntä harmitti paossaan vain se, että "mitähän se Mathildakin tästä sanoo".

Tämä elämänsä muiden hyvinvoinnille ja laupeudentyölle pyhittänyt nainen piti yöpöydällään Matti Haapojan valokuvaa aina päiviensä loppuun asti.

"Hän ihmetteli aina uudestaan sitä, että nuo rautoihin kytketyt miehet olivat tavallisia ihmisiä. Ulkopuoliset olettivat, että heissä kaikissa oli erikoinen rosvon leima. Sellaisiakin oli, mutta useimmat olivat kuin varjossa kasvaneita. Heidän kertoessaan lapsuudestaan oli selvää, ettei monella ollut lapsuutta ollutkaan eikä sanottavaa nuoruuttakaan. Aina samaa harmaata toivottomuutta alusta loppuun. Kun eivät vanhemmat huolehtineet heistä, miksei yhteiskunta astunut tilalle? Mathildan isäkin tunnusti useimpien tapausten liittyvän siihen, että huolenpito oli puuttunut kehitysvuosina. Kurjan lapsuuden jälkeen lähetettiin ihmiset varhain kerjuutielle, josta oli vain askel rikollisuuteen." (Ester Ståhlberg kirjassaan Mathilda Wrede)

Ystävä Rakkaustarina

Mathilda Wreden ja Matti Haapojan suhdetta on pidetty jopa eräänlaisena rakkaustarinana. Siinä kaksi ihmistä eri maailmoista tavoittelee toistensa puoleen, tuntien suurta houkutusta päästä mukaan siihen kaikkeen, mitä toinen edustaa - kokea toisen arvostus, luottamus ja rakkaus. Olihan heilllä ikäerostaan ja muista suurista eroistaan huolimatta paljon yhteistäkin. He olivat kaksi yksinäistä sielua, oman tiensä kulkijoita kumpikin.

"Matti ja Mathilda ne yhteen soppii,
pannaan ne sammaan vankikoppiin!"




Konsertti Kakolassa

Kuva Kakolan kirkossa vuonna 2009 järjestetystä konsertista. Esiintyjinä Key Ensemble: Rachmaninov: Vigilia 1.

Keskustelut kaksin vankien kanssa päättyivät 1913

Mathilda Wrede eli aikana, jolloin yhteiskunta muuttui vahvasti. Venäläiset viranomaiset halusivat ottaa lujemman otteen suomalaisesta yhteiskunnasta venäläistämisen nimissä. Lisäksi nouseva työväenliike oli viranomaisten ampumalinjalla. Tultaessa 1900-luvulle Wreden asema muuttui. Suurlakon ja Viaporin kapinan jälkeen vankiloihin tuli poliittisesti valveutuneita vankeja, jotka arvostelivat voimakkaasti niiden oloja. Vanginvartijat ryhtyivät ajamaan etujaan, mikä kiristi heidän ja virkamiesten välejä.

"Mathilda Wrede lisäsi vankiloiden sisäistä hämminkiä ryhtymällä ajamaan vankien aseman parantamista ja nousemalla siten vankiloiden virkamiehistöä vastaan, jonka enemmistö oli häntä tähän saakka tukenut", tutkija Marjo-Riitta Antikainen kirjoittaa. Syyskuussa 1908 Wrede vuoti Argus-lehden kautta julkisuuteen kritiikkinsä terveydenhuolto-oloista Kakolassa, jota hän tässä suhteessa piti maan vankiloista surkeimpana. Eritoten Kakolan johtaja Viktor Nyberg, Wreden pitkäaikainen ystävä ja työn aktiivinen tukija, loukkaantui syvästi.

Wreden toiminnan politisoituminen koettiin entistä kyseenalaisemmaksi, kun sosiaalidemokraattien kansanedustaja Santeri Nuorteva esitti vuosina 1909 ja 1910 valtiopäivillä määrärahaa Wreden toiminnan tukemiseksi. Sosialistit ja Wrede niputtuivat vankeinhoitoalan edustajien näkökulmasta samaan yhteiskuntajärjestelmän vastaiseen rintamaan. Wredeä lähimpänä olleella työsaralla, Kakolassa, tilanne eskaloitui kesällä 1912 vankilakoksi. Nybergin mielestä Wredellä oli osuutta asiaan, ja näki entisen ystävänsä murentavan vankiloita kohtaan koettua kunnioitusta niin muurien sisä- kuin ulkopuolellakin.

Wrede sai osakseen arvostelua myös siksi, että hän oli vapaakirkollinen, joten osa arvostelusta tuli luterilaisen kansankirkon piiristä. Hän oli aluksi vankilanjohtaja Vihtori Nyberghin suosikki, mutta lehtikirjoitukset, poliittiset väärinymmärrykset ja vankien kapina aiheutti epäsopua. Joulukuun viimeisenä päivänä vuonna 1912 antamallaan määräyksellä vankeinhoitohallitus rajoitti huomattavasti vierailutoimintaa: "se salli poliisi-, hallinto- ja oikeusviranomaisten käydä vankiloissa, mutta rajoitti sankkaa joukkoa muuta väkeä: Mathilda Wredeä, Suomen Vankeusyhdistyksen jäseniä, Pelastusarmeijan ja NNKY:n kuoroja, sanomalehtien toimittajia, vankeinhoitoalalle aikovia ja rikollisuudesta tieteellisessä mielessä kiinnostuneita. Näin vuonna 1913 ovet vankilan muurien sisäpuolelle Mathilda Wredeltä sulkeutuivat, tai ainakin Wreden toimintamuodoista hänen tärkeimmäksi kokemansa, kahdenkeskiset keskustelut vankien kanssa, eivät olleet enää mahdollisia. Wrede loukkaantui, eikä halunnut mennä enää sisälle vankiloihin laisinkaan.

Tämän jälkeen Wrede suuntautui kansainväliseen rauhantyöhön ja osallistui Kansainvälisen sovintoliiton kokouksiin sekä toimi järjestön edustajana Suomessa. Sovintoliitto oli ensimmäisen maailmansodan alla perustettu kristillinen tunnustustenvälinen pasifistinen järjestö, joka vastusti asepalvelusta ja korosti Kristuksen rakkautta rauhan synnyttäjänä. Vuoden 1918 jälkeen hän auttoi myös Suomeen saapuneita venäläisiä emigrantteja. Hänen viimeisimmäksi työkseen jäi Venäjän vallankumouksen jaloista paenneiden ihmisten auttaminen Karjalankannaksella. Hän välitti apua sekä kuunteli pakolaisten murheita ja yritti järjestellä heidän elämäänsä.

Mathilda Wreden hauta

Mathilda Wrede teki huomattavan elämänuran vankien auttajana ja oli aikansa merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja. Mathilda ja hänen veljensä Henrik Wrede perustivat v. 1886 Kyminjoen varrelle Anjalaan ”Toivolan”, työttömien työ- ja turvakodin, joka oli tarkoitettu rikollisille. Toivola toimi runsaat kymmenen vuotta ja sen ansiosta lopetettiin suomalaisten rikosvankien karkottaminen Siperiaan. Vapaakirkollisista korostuksistaan huolimatta Wrede ei eronnut luterilaisesta kirkosta. Hänet haudattiin Anjalaan. Anjalan Kirkon luoteispuolella Kirkkovuorella sijaitseva vanha hautausmaa jäi jo 1800-luvun lopussa lähinnä Wrede-suvun käyttöön. Suvun punatiilinen hautakappeli on vuodelta 1860 (G.Th. Chiewitz). Lisäksi tunnelmallisella hautausmaalla on useita Wrede-suvun jäsenten hautoja muistomerkkeineen, mm. Kakolan vankien Mathilda Wreden haudalle pystyttämä obeliski vuodelta 1934.

Mathilda Wrede oli toivonut, että hänen hautajaisissaan luettaisiin Raamatusta Roomalaiskirjeen jakeet: "Juutalaisen ja kreikkalaisen välillä ei ole eroa. Kaikilla on sama Herra, ja häneltä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen. Onhan kirjoitettu: Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu."

Epäilijät - hyvä ja paha vastakkain

Haapoja ja Wrede suhtautuivat epäilevästi toistensa vilpittömyyteen. Haapoja ounasteli, että hän ja muut vangit olivat Wredelle vain välikappale, joiden avulla tämä hankki itselleen pyhimyksen sädekehää ja taivaspaikkaa. Tässä jo muutenkin kärsiviä vankeja käytettiin vain hyväksi.

Toisaalta, Matti Haapoja ei varmaankaan juurikaan elämänsä aikana ollut kokenut sellaista, että joku aidosti olisi välittänyt hänestä ja tuntenut kiinnostusta häneen ihmisenä, ei vain murhaajana. Haapoja varmasti tunsi tällaisesta, Mathilda Wreden osoittamasta mielenkiinnosta ja läheisyydestä iloa, vaikkakin hänen oli sitä vaikeaa tunnustaa.

Wrede puolestaan mitä ilmeisimmin ajatteli, että kaikissa, pahimmissa murhaajissakin, asuu syvällä sisällä hyvä, joka vain täytyy herättää ja saada esille - mutta miten se onnistui, jos toinen ei ollut suosiollinen herätykselle? Muutenhan koko Wreden uskonnolliselta ajattelulta olisi kadonnut pohja, jos hän ei olisi uskonut kaikkien mahdollisuuteen tavoittaa hyvyys ja Jumala, jonka edessä kaikki ovat tasa-arvoisia.


Matti Haapoja yrittikin etsiä elämäänsä myös uskonnollista lohdutusta ja oli lyhyen aikaa jonkinlaisessa uskon töhröksessäkin, jos Pentti Haanpään ilmaus sallitaan. Kun Mathilda Wrede luki Raamatusta Matille auringosta ja luonnon kauneudesta, sai tämä kohtauksen, jossa kieriskeli koppinsa lattialla. Hän näyttää välillä poteneen jonkinlaista klaustrofobiaa, tehden murhansakin osittain tällaisessa pakkotilassa.

Ihan perustellusti voidaan esittää kysymys, että miten murhaajan uskoontulo auttaa hänen murhaamiaan, uhreja. Vai onko uskoontulon ainut tarkoitus se, että murhaaja saa omalle sielulleen rauhan ja kykenee elämään tekojensa kanssa. Ehkä uskoontulon konkreettinen hyöty voisi olla se, että murhaaja ei enää tee murhia. Hyvän ja pahan ikuisuuskysymyksiä, Mathilda Wreden ja Matti Haapojan suhteita on ansiokkaasti ja taiten ihmissielun syvyyksiä luotaillen tarkastellut Jussi Kylätasku näytelmässään Haapoja.

Mitä ilmeisimmin Haapoja ei lohtua elämäänsä Jumalan sanasta löytänyt, ainakin uskonnollinen herääminen jäi varsin lyhytaikaiseksi, mihin viittaa hänen karu loppunsa itsemurhan kautta. Tosin, voisihan ajatella juuri päinvastoinkin, eli niin, että uskonnollisen herätyksen kokenut mies ei kestänyt hirveää menneisyyttään ja näki itsemurhan ainoaksi mahdollisuudeksi. Kertoohan Ester Ståhlbergin Mathilda Wreden elämäkerta ihmispedosta, josta kesyyntyi katuva, jopa uskova syntinen - mutta ehkä sittenkin vain ohimenevän hetken ajaksi.

Kakolan kirkko

Kakolan kirkko.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva yllä Kakolan vankilan kirkko, Turku Copyright © Marko Vallius


Mathilda Wrede - Suomen merkittävimpiä suurnaisia

Mathilda Wrede on yksi Suomen suurimmista naisherättäjistä. Hänen vaikutuksensa oli voimakasta sivistyneistön, rikkaiden, aatelisten, vankien ja köyhien parissa. Wredestä alkoi jo hänen elinaikanaan muodostua kultti, eräänlainen ihannekansalaisen kuva. Wrede oli ehdolla myös Suuret Suomalaiset äänestyksessä. Tässä äänestyksessä hänen sijoituksena oli 87. vaikka hänelle olisi kuulunut voitto.

Mathilda Wreden muistolaatta

Mathilda Wreden muistolaatta Vaasassa. Kuva Johan Hagström. Sijainti: Rantakatu 6, arkkitehti C.A. Setterbergin piirtämän talon rannan puoleisessa seinässä. Mathilda Wrede vietti lapsuutensa talossa Rantakatu 6, kun hänen isänsä Carl Gustaf Fabian Wrede toimi Vaasan läänin kuvernöörinä (=maaherrana) vuosina 1863 - 1884.

Muistolaatta on valmistettu Gretel Nymanin idean ja suunnitelman mukaan Th. Häggqvistin valimossa Vanhassa Vaasassa. Laatan hankki Odd Fellowjärjestön "Rebecka-looshi Nr 1 Matilda Wrede". Kuparilaatan koko on 55 x 35 cm.

Mitä pimeämpi yö - sen kirkkaammat tähdet

Valtion taidemuseon kokoelmissa Ateneumissa on Alpo Sailon veistämä, marmorinen Mathilda Wreden muotokuva, 1914. Mathilda Wreden kuja tuli Helsingin vankilan viereen vuonna 2002. Mathilda Wreden katu puolestaan kunnioittaa Wreden muistoa Turussa. Kakolanmäellä Turussa on myös Mathilda Wreden puisto. Anjalan kartanon pohjakerroksessa on museoituna Mathilda Wreden huone. Laila Seppä on kirjoittanut vuonna 2004 näytelmän, nimeltään Mathilda Wrede. Mathilda Wredestä on tehty tv-elokuva, Matti ja Mathilda (1975). Toisen hänestä tehdyn tv-elokuvan nimi kuvaa häntä hyvin sattuvasti: Mitä pimeämpi yö - sen kirkkaammat tähdet (1991).

Lähteet
Ester Ståhlberg: Mathilda Wrede (Porvoo 1939)
Päivi Mäkelä: Vankeinhoidon, säädyn, sukupuolen ja uskonnon historiaa Mathilda Wreden kautta
Marjo-Riitta Antikainen: Sääty, sukupuoli ja uskonto. Mathilda Wrede ja yhteiskunnan muutos 1883-1913. Bibliotheca Historica 83, SKS.
Risto Laine: Kuva Mathilda Wredestä täydentyy
KRITS Kriminaalihuollon tukisäätiö
Hurskainen, Eeva: Mathilda Wrede - Esikuvallisia kristittyjä: Mathilda Wrede
Turun Paloi -22 Matti Haapoja ja Mathilda Wrede
http://www.ilomaentien-adventtikirkko.com/wordpress/wp-content/uploads/2010/03/Paimenen-kirje-syksy-20101.pdf
http://www.kristy.fi/
http://www.finnicakymenlaakso.fi/henkilogalleria/
www.kansallisbiografia.fi
Antti Manninen: Mathilda Wrede levitti Jumalan sanaa vangeille
Jussi Kylätasku: Haapoja
Pertti Julkunen: Haapoja opettaa pahoja tekoja ja hyvää ymmärrystä
Henkilöhistoriaa: HAAPOJA, Matti, suurrikollinen
Jussi Pajula: Puukkojunkkareiden kuningas
Historiallinen Sanomalehtikirjasto
Kansakunnan historia WSOY
Porstua: Rosvojen kiinniottoa Peräseinäjoen tiellä 132 vuotta sitten - kirjoitus vuodelta 1995, Peräseinäjoen Joulu
Kaijus Ervasti: Haapoja, Matti (1845 - 1895) rikollinen
Siirtolaisinstituutti: Siperian vanki Matti Haapoja
MURHAINFO keskustelufoorumi


"Hauta luodaan jälleen umpeen. Mathildan rakkaimmat puhuvat vielä lämpimiä sanoja. Laulut kaikuvat. Kukkia lasketaan kummulle. Kakolan vangeilta on tullut sydämenmuotoinen jättiläisseppele, keskessä iso M. Seppele on tehty sen katajan havuista, joka kasvaa vankilan pihassa, ja M kirjaimeen on pistetty kukkia, jotka vangit ovat itse kasvattaneet ja hoitaneet kopeissaan.
Ja nyt sitten Mathilda Wrede on siinä maassa, jossa taistelu on tauonnut, siinä maassa, jossa on avarat näkymät ja paljon valoa."
All rights reserved
*Kuva kappelista Copyright © Jari Koivunen
Kuvaa käytetty luvalla.


Kappeli Wreden hautausmaalla

Anjalassa, Kirkkovuorella sijaitsee Wreden suvun kappeli ja hautausmaa, jonne myös Mathilda Wrede on haudattu. Hautausmaa on parin kilometrin päässä varsinaisesta kartanosta. Tälle vanhalle hautausmaalle on haudattu pääasiassa Wreden suvun jäseniä. Sen keskellä sijaitseva, punatiilinen kappeli on vuodelta 1860.

Mathildaan, kuten Matti Haapojaankin, liittyy useampiakin kummittelutarinoita. Niinpä, jos tämän tavattoman tunnelmallisen ja kauniin - mutta kieltämättä keskiyöllä pahaenteisen ja synkänkin - kappelin kiertää keskellä yötä 12 kertaa, koputtaen joka kierroksella oveen, alkaa sisältä kuulua luiden kolinaa. Kun sen jälkeen menee istumaan hautausmaan ruostuneelle rautapenkille, ilmestyy pian vierelle harmaa rouva.


Haudoilla vaeltaa hiljaa joku

Wreden hautausmaa on kuin luotu yliluonnollisia kummitustarinoita varten. Päivällä, auringon kilossa ja leivosten livertäessä ja kumpupilvien alla leikkiä lyödessä, paikka on satumaisen kaunis ja kodikas. Mutta kun illan lähestyessä linnut vaikenevat, tuulet tyyntyvät, hämärä alkaa tihentyä ja varjot pitenevät - tunnelma alkaa muuttua tyystin toiseksi.

Synkän metsän siimeksessä on nähty naisen hahmon kulkevan haudalta toiselle. Wreden hautausmaalla sijaitsee myös mystinen Pirun portti. Pirun kerrotaan tulevan portin kautta tarkistamaan, että löytääkö se itselleen ketään. Portin lähellä olevat puutkin ovat hieman kelottuneet, ja syyksi sanotaan sitä, että piru liikkuu portista niin usein, että jopa puut kavahtavat ja kelottuvat. Itse asiassa Pirun portti alunalkaen on tehty talvikäyttöön, koska se oli pienempi kuin pääportti ja siitä pääsi siten lumen takia helpommin sisälle. Erityisesti 1980-luvulla monet nuoret näkivät hautausmaan ruostuneella rautapenkillä istuvan harmaan rouvan. Viimeisimmät havainnot ovat kuluvalta vuodelta.

Lähde YouTuben video - Vailla selitystä: Hautausmaalla aaveen nähnyt kertoo - KLIK!
*** www.tunturisusi.com ***