Mäyrä eli metsäsika (Meles meles)
"Mäyrän eli metsäsian olemuksessa on omituisella tavalla yhtynyt juro äkäisyys ja hyväntahtoinen setämäisyys.
Sitä katsellessa on kuin katselisi likinäköistä, kömpelökäytöksistä, epäluuloista vanhaapoikaa, joka ei oikeastaan
pohjimmiltaan ole paha, mutta tahtoo näyttää tyytymättömältä, herättääkseen siten arvonantoa, ja joka tämän
johdosta saattaa meidät vetämään suupielemme pieneen hymyyn. Ja sitä hymyilyhalua on omiaan lisäämään tuon vanhan herran
pyylevä vartalo ja juovikas naama." (Eläinten maailma - Otava 1954)
Mäyrää kutsutaan metsäsiaksi siksi, että se viipottaessaan ravinnon haussa tuhisee ja kaivelee ja kyntää
kuin sika kuonollaan maata, heitellen reippaasti sitä ja varpuja syrjään ja natustellen löytämiään makupaloja.
Muistuttaahan se muutenkin olemukseltaan sikaa. Sillä on kuin sian turkki, jossa karvat ovat kankeita ja harjasmaisia
- ja kuin sian lihava vartalo lyhyine raajoineen.
Mäyrä on rakenteeltaan kömpelö näätäeläin ja niistä Suomessa ahman jälkeen toiseksi suurin. Matalien jalkojen vuoksi mäyrällä on hartiakorkeutta vain 30 cm.
Sillä on pituutta 60 - 90 cm, lyhyellä ja leveällä hännällä on mittaa 11 - 20 cm
ja painoa mäyrällä on 5 - 18 kg. Uros on naarasta suurempi. Uros painaa tavallisesti 9 - 17 kg ja naaras 6 - 14 kg. Painossa on vuodenajan mukaan suuria vaihteluja.
Loppusyksyllä talviunille kömpivä eläin voi painaa kaksi kertaa enemmän, kuin talven jälkeen ulos pesästään ilmaantuva mäyrä maalis-huhtikuussa.
Mäyrän pää on valkoinen, silmien ja korvien ylitse kulkee leveä, musta pitkittäisjuova, joten sillä on aito rosvon viirunaama.
Mäyrän pää on kapea ja suippo, kuono on pitkä ja sillä on tuuhea, usein maata viistävä turkki.
Turkissa selkäpuoli on harmaa, vatsapuoli ja jalat sysimustat - värien järjestys on päinvastainen, kuin useilla
muilla eläimillä. Lyhyissä jaloissa on leveät käpälät.
Raajoissa on terävät, kaivelemiseen soveltuvat kynnet.
Varsinkin eturaajojen kynnet ovat pitkät ja vahvat, mitä mainioimmat kaivuuvälineet.
Mäyriä on eniten Etelä-Suomessa ja niiden määrä vähenee, mentäessä kohti pohjoista.
Levinneisyyden pohjoisraja on suunnilleen Oulun korkeudella. Tihein mäyräkanta on alueilla, joissa lehtimetsä ja viljelymaa
vuorottelevat ja maaperä on kaivamiseen soveltuvaa tai tarjolla on sopivia luonnonluolia pesäpaikaksi.
Mäyrän mielimaastoa ovat vehmaat lehtoalueet, joita pienet pelto- ja niittytilkut sekä louhikkoiset kumpareet kirjovat.
Mäyrä elää myös ihan
puhtaassa metsämaastossa.
10 - 15 vuoden iän saavuttava mäyrä on talviunessa loka-marraskuusta huhtikuuhun. Talviunessa se on talvisin siksi,
että silloin sille ei löydy sopivaa ravintoa.
Ravinto - kaikkiruokainen
Mäyrä on kaikkiruokainen, syöden sekä eläin- että kasvipitoista ravintoa. Se on hämärän hiippailija ja liikkuu retkillään yöaikaan. Silloin se ahmii hedelmiä ja
vihanneksia, kuten myös maassa pesivien lintujen munia ja lihaa.
Mäyrän pääruokaa ovat madot, toukat, etanat ja hyönteiset,
myyrät, viljat, marjat ja hedelmät. Tarkoin tongituiksi tulevat sammalmättäät, muurahaispesät ja maassa maatuvat puunrungotkin.
Mäyrä rosvoaa myös kimalaisten ja mehiläisten pesiä.
Mäyrä voi vierailla ihmisen pihapiirissäkin.
Kompostista tai perunamaasta se kaivelee suihinsa herkulliset kastemadot ja suurimmat kovakuoriaiset.
Syksyn saapuessa mäyrä liikuskelee puutarhoissa ja keräilee maasta sinne tippuneita omenia ja marjoja,
viinimarjoja ja karviaisia.
Juuri syksyllä mäyrän täytyy kerätä rasvaa pitkän talven ajaksi - siksi se syö myös pelloilta viljaa ja puimisjätteitä.
Kypsyvä kaura ja monet sienilajikkeet ovat mäyrän syysherkkuja.
Luonnonmarjoista maistuvat puolukat ja mustikat.
Vihanneksiksi kelpaavat myös ravintorikkaat juuret ja juurakot. Erityisherkkua ovat raatteen juurakot.
Mäyrä ei suinkaan ole mikään vannoutunut vegetaristi, vaan se syö silloin kun siihen tulee tilaisuus,
myös nuoria lintuja, sammakoita, matelijoita ja pikkujyrsijöitä.
Huonon ruokatilanteen vallitessa mäyrä voi aterioida haaskallakin.
"Jos tahtoo nähdä mäyrän lähdön pesästä, täytyy piiloutua hyvin, osata olla aivan ääneti ja varoa,
ettei tuuli vie ihmisen hajua mäyrän pesään. Sillä mäyrä on hyvin varovainen. Se tulee illalla auringonlaskun aikaan luolansa oviaukolle,
katselee ja kuuntelee, tirkistelee hyvän tovin, vetää ja nuuhkii ilmaa sieraimiinsa, palaa toisinaan takaisin ja palaa hetken kuluttua uudelleen.
Taas samat tarkastelut, sitten se astelee rauhallisesti eteenpäin, hieman lyllertämällä ja lopulta panee pieneksi raviksikin, kuono koko
ajan maan pintaa haistellen. Tämän tästä se pysähtyy, penkoo maata, kaivaa sieltä esiin hyönteistoukan tai juurakon ja
jatkaa niin koko yökauden." (Eläinten maailma - Otava 1954)
Mäyrät liikkuvat luolaansa ja sieltä pois aina tiettyjä reittejä pitkin. Maastoon voi siten muotoutua selvästi
erottuvia mäyränpolkuja.