All rights reserved
*Kuva - Copyright
©
Kalevi Sissonen
Kuva käytetty luvalla.
Jahtitorni
Nykypäivän metsästyksen apuvälineitä on jahtitorni. Tämäntyyppisiä, korkeita rakennelmia
kivikauden metsästäjät tuskin olisivat tarvinneet. Mutta kyllä hekin käyttivät puurakennelmia,
kuten ohjaavia aitasysteemejä, joiden avulla kapeikoissa saaliseläin saatiin suuntaamaan kulkunsa kohti
jahtikuoppaa. Kivikauden ihmisten maanpäällisistä metsästyksen puurakentamisista ei ole jäänyt mitään näkyvää meidän aikoihimme.
Aika, tuulet ja tuiskut, kesät ja pakkaset sekä lahoaminen ovat tehneet tehtävänsä ja kaikki on kadonnut.
Kivikauden aterialla - tervetuloa syömään!
Kivikauden ihmiset viettivät terveellistä ulkoilmaelämää ja söivät varsin terveellisesti,
ehdottomasti luomuruokaa. Heidän ruokakulttuuriaanhan on yritetty tavoitella
nykypäivänäkin, kulinaristisia nautintoja ja terveitä ruokailutottumuksia tavoittelevissa erikoiskeittiöissä.
Siltikin aterioiminen kivikauden päivällispöydässä voisi olla nykyihmiselle melko
haastava kokemus. Luonnonihmisten ruoanvalmistustavat ja ruokailutottumukset ovat omanlaisiaan.
Kivikaudella ei voitu mitenkään välttää "pienoista" lihan pilaantumistakaan, ja tämä on ollut
omiaan lisäämään omia aromejaan tuoksujen sinfoniaan. On arvioitu, että ruokalajeissa
olisi saattanut olla esimerkiksi peuran taikka hirven mahalaukun puoliksi sulanutta sisältöä.
Puhumattakaan sellaisista "tavallisista" ruuista, kuten majavanhäntä, hirventurpa ja luuydin.
Toki on kivikaudella aterialla ollut myös sellaisia ruokia, joita syödään nykyisinkin suurella halulla.
Tällainen on voinut olla rosvopaisti, jossa lehtiin, nahkoihin tms. kääritty liha
paistettiin kuopassa, päälle sytytetyn nuotion avulla.
Kivikauden lopulla ruokavalio on viljan myötä monipuolistunut, ja mukaan aterialle ovat
tulleet ehkä puuro ja rieskakin.
Yleisesti ottaen, kivikaudella ruokavalio ei ollut runsasrasvainen eikä ruoka sisältänyt laisinkaan
ruokasuolaa, vaan kaikki natrium tuli luonnollisesti ruuista. Sokeria ruuassa oli hyvin vähän. Lihaa kivikaudella syötiin
noin 250g/vrk. Hedelmiä ja vihanneksia kivikaudella syötiin kaksi kertaa enemmän, kuin nykyisin.
Kaikkinainen siisteys ja hygienia sinällään on kulttuuriin ja aikaan liittyvä käsitys.
Ehkäpä kivikauden ihmiset, jotka varmasti harvemmin
peseytyivät tai pyykkäsivät, pitäisivät meidän ruokatapojamme ja elämäntapojamme paitsi epäterveellisinä, niin myös hyvin epäsiisteinä.
Kalastus
Kivikaudella asetuttiin asumaan vesien äärille, niin että kalapaikoille oli
mahdollisimman lyhyet matkat. Kaloja pyydettiin verkoilla, kalakeihäillä,
atraimilla ja onkimalla. Koukkupyynnin erityinen muoto kivikaudella on launi. Launia
on ilmeisesti käytetty elävässä syöttikalassa
Myös erilaisia passiivisia kalastusmenetelmiä on käytetty, kuten sulkupatoja, mertoja ja katiskoja.
Kalastettuja kaloja ovat olleet hauki, ahven, kuha, särki, lahna, lohi, made ja taimen.
Kalastus on kohdistunut eri vuodenaikoina eri lajeihin. Haukia on pyydetty
keväällä matalilta kutuvesiltä, lohia puolestaan niiden nousuaikana,
kesäkuun puolivälistä kuukauden verran eteenpäin. Mateenpyyntiä on harjoitettu
alkuvuodesta, ehkäpä avannosta käsin. Lahna on voinut olla alku- ja keskikesän tärkeimpiä saaliita.
Keihäs
Kun ampuma-aseita ei ollut, niin se asetti luonnollisestikin metsästykselle puitteet ja rajat, joiden
antamilla mahdollisuuksilla saalista piti kyetä saamaan. Ihmisen vanhimpiin aseisiin kuuluu keihäs, joka
on tullut käyttöön jo varhain paleoliittisella ajalla. Ensimmäinen keihäs on lienee ollut pelkkä terävä seiväs
ja mahdollisesti sekin on keksitty pakkotilanteessa. Kun joku peto on hyökännyt päälle, niin
hädässä on napattu käsiin seiväs, jolla on tehty hyökkääjästä selvää.
Tästä ei sitten tarvittu paljonkaan kehitystyötä ja aivotyötä, kun nuotion äärellä oivallettiin,
että seivästä sopivasti muotoilemalla ja asettamalla siihen terävä kivestä tai luusta tehty kärki, saatiin varsin tehokas ase, keihäs.
Keihäitä käytettiin varmaankin heittoaseinakin,
ja niiden kanssa pyrittiin mahdollisuuksien mukaan pääsemään myös niin lähelle saaliseläintä, että keihäs kyettiin iskemään lähietäisyydeltä
kohteeseen. Monissa kivikauden metsästystapahtumissa kuitenkin viimeistely tapahtui
keihäillä tai nuijilla iskien. Vankkaan varteen kiinnitettyinä kookkaat kärjet sopivat pistoaseiksi,
mutta pienemmät ja kevyemmät kärjet asetettiin heittokeihäisiin.
Ensimmäiset Suomen asuttajat ovat tunteneet luukärkisen keihään, sillä sellainen sisältyy
Antrean löytöön. Se oli hirvenluuta, kapea ja vajaat 30 cm pitkä. Toisessa sivussa on syvä uurre,
jossa on tehon lisäämiseksi ollut teränä kvartsinsiruja. Jo Suomusjärven kulttuurin alkuvaiheessa tulivat
käyttöön myös liuskeesta tehdyt, lehdenmuotoiset keihäänkärjet, joiden pääasiallisinta
aikaa oli 6800 - 6000 eaa.
Hirvi käy moneen tarpeeseen
Hirvestä kivikauden ihmiset käyttivät hyödykseen kaiken. Liha, veri ja suuri osa sisälmyksistäkin syötiin.
Lihaa yhdessä hirvessä on keskimäärin 175 kg.
Taljoista tehtiin pukimia, hihnoja, asumusten katteita ja ehkä nahkaveneitäkin. Suonista punottiin mm. lankaa
ja jousenjänteitä. Luut ja sarvet olivat erinomaista materiaalia monenlaisiin työvälineisiin, aseisiin
ja koruihin ja niistä voitiin keittää liimaakin.
Hirvet tulivat Suomeen niin pian, kuin täällä oli lajille sopivia metsiä. Viimeistään
6000 - 5000 eaa. hirvi oli levinnyt myös Lappiin asti. Kautta koko kivikauden
hirvi oli yksi tärkemmistä metsästyksen kohteista ja elämän ehdoista
ajan ihmisille.
Jousi ja nuoli
Jousen keksijää on sanottu ihmiskunnan varhaiseksi neroksi. Jousi ja nuoli tekivät ihmiselle
mahdolliseksi saaliin tavoittamisen paljon etäämmältä kuin heittoaseilla. Keksintö lienee tehty muualla (ei Suomessa) kivikauden maailmassa,
jääkauden loppupuolella, 15 000 - 10 000 eaa. ja tuon jälkeen jousi on yleistynyt nopeasti.
Suomen ensimmäiset selvät nuolenkärjet ovat ajalta noin 5700 - 4000 eaa., siis niiltä ajoin,
kun liuskekeihäitten käyttö oli jo vähentynyt. Ensimmäiset nuolenkärjet olivat pieniä, kvartsista
tehtyjä ns. viisto- ja poikkiteräisiä nuolia, joissa ei ole varsinaista kärkeä, vaan vino
tai talttamaisen suora terä on ohut ja leikkaava. Mitättömästä ulkonäöstään
huolimatta ne ovat täyttäneet tehtävänsä jopa suurriistan metsästyksessä.
Monella sellaisella nuolella eläintä voitiin haavoittaa niin, että
se verenvuodon uuvuttamana oli helppo saavuttaa ja työstää paistokuntoon keihäillä ja nuijilla.
Myöhemmin, kampakeramiikan aikana 3300 eaa. tuli käyttöön uudenlaisia, tehokkaampia nuolenkärkiä,
joissa käytettiin uutta, erinomaista, Venäjältä tuotua raaka-ainetta, piikiveä.
Mahdollisesti myös jousistakin tehtiin aikojen kuluessa voimakkaampia.
Kun piintuonti idästä väheni, tehtiin nuolenkärkiä kivikauden loppupuolella liuskekivestä.
Liuskenuolista tehtiin tällöin yhä pitempiä ja yhä kapeampia.
Esihistorialliset asetyypit keihäs ja jousi pysyivät käytössä aina 1800-luvulle asti. Keihästä tarvittiin karhunpyynnissä sekä suden- ja
peuranajossa. Käsijousen tilalle yleistyi keskiajalta lähtien jalka- l. varsijousi (kehityksen loppuvaiheessa teräsjousi).
Ansat, loukut, pyyntihaudat eli pyyntikuopat
Erilaiset pienempien saalislajien ansaviritelmät, loukut ja suurempien saalislajien pyyntikuopat eli pyyntihaudat ovat olleet myös käytössä.
Ansoja ja pyyntikuoppia on viritelty sinne, missä riistan on tiedetty liikkuneen.
Nämähän ovat suuresti helpottaneet metsästystä, kun metsästäjä on voinut tehdä muita askareita,
ja käynyt sitten vain aina välillä tarkistamassa, onko saalista jäänyt ansoihin.
Passiivisten metsästysvälineiden käyttö on kuitenkin vain arvailujen varassa, sillä kaikki vaikkapa jänteistä punotut
ansalangat, puiset loukut ja aitaukset ovat lahonneet ja kadonneet jäljettömiin jo tuhansia vuosia sitten.
Ainoat yhä maastossa näkyvät kivikauden pyydykset ovat pyyntikuopat.
Kuinka paljon suurempia nisäkkäitä on suorastaan ajettu joko kohti pyyntimiehiä tai pyyntihautoja,
tai muita eläimille tuhoksi koituvia kohteita,
se on arvailtavissa. Mutta muualta maailmasta tiedämme, että kivikauden ihmiset ovat kyenneet
saalistamaan jopa niin valtaviakin eläimiä, kuin mammutteja. He ovat ensiksi ajaneet ne alas
joltakin jyrkänteeltä ja sen jälkeen he ovat voineet päättää työn esim. kivittämällä, jos sitä
enää on tarvittukaan. Pyyntihautaan sortuneet hirvet ja peurat iskettiin hengiltä
keihäillä ja nuijilla.
Pyyntihautojen tehoa lisättiin niin, että ne rakennettiin tiedetyille eläinten kulkureiteille
sellaisiin luonnon muovaamiin kohtiin, joissa eläimet eivät helposti niitä voineet ohittaa.
Myöskin rakennettiin ohjaavia aitarakennelmia, joiden myötä eläimet pakostakin
ohjautuivat kulkemaan juuri pyyntihautaan. Harjut, niemet ja kapeikot oli helppo katkaista
aidoilla, joihin jätettiin muutama kulkuaukko - ja sellaisen takana odotti pyyntihauta.
Itse aukkoihinkin viriteltiin myös ansoja, kuten nahkasilmukoita, jotka viriteltiin niin, että läpi yrittäneet
eläimet takertuivat niihin.
Entisestäänkin pyyntihautojen tehoa parannettiin niin, että kuoppia kaivettiin tiheiksi rivistöiksi.
Tällaisia pyyntihautoja eli -kuoppia saattoi olla yhdessä paikassa jopa satoja, ja varsinkin
Lapissa ne muodostivat laajoja pyyntisysteemejä. Ihminen on kaikessa hyvin tehokas ja aikaansaava, kun toimeen tartutaan,
ja niin oli jo kivikaudenkin ihminen. Miksipäs juosta tai hiihtää saaliin perässä itsensä läkähdyksiin,
jos kaikesta saattoi selviytyä paljon helpommin ja tuottavammin.
Pyyntihaudat olivat muodoltaan pyöreitä tai soikeita, kooltaan yleensä 2,5 - 4 metriä ja syvyydeltään parisen metriä.
Kuoppien seinämiä saatettiin tukea puilla ja päälle asetettiin peitteiksi ja naamioiksi
ohuita risuja ja oksia, sekä sammalia ja havuja. Päälle saatettiin asettaa houkutukseksi vielä lehdeksiä.
Koko eläimen ei tarvinnut mahtua kuoppaan, riitti, että etupää humahti sinne - ja saalis oli saatu.
Pohjalla saattoi olla vielä pystyssä teräviä seipäitäkin, jotka ruhon lävistäessään
varmistivat saalistuksen.
Hirvenhiihto
Hirviä metsästettiin jo kivikaudella myös hirvenhiihdolla.
Suksetkin piti kuitenkin ensin keksiä ja kehittää ja niiden myötä hiihtämisen on arvioitu alkaneen noin 2 000 - 3 000 eaa.
Muinaissukset olivat lyhyempiä, kuin nykyiset, niillä oli mittaa vain 130 - 190 cm.
Ne olivat myös varsin leveät.
Hirvenmetsästys onnistui parhaiten keväällä.
Hanki kantoi vielä hiihtäjän, mutta hirven oli vaikea päästä pakoon syvässä lumessa.
Hirviä saattoi hiihtää vain yksikin metsästäjä, mutta kuten kalliopiirroksetkin osoittavat,
jahdissa oli usein seurueita.
Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva meripihkasta - Copyright
© Megan
Kivikauden kultaa
Meripihka on 20 - 100 miljoonaa vuotta sitten, tertiäärikaudella kasvaneiden havupuiden kivettynyttä pihkaa, joka on kerrostunut meren pohjaan.
Meripihkaa esiintyy Itämeren alueella, Baltian ja entisen Itä-Preussin rannikolla.
Sieltä sitä on tuotu Suomeen varsinkin kivikaudella.
Meripihkaa kutsutaan kivikauden kullaksi, ja se on ollut arvokas ja tärkeä vaihtokauppatavara.
Meripihka oli kivikaudella kaikkein halutuin korujen raaka-aine. Siitä tekivät
niin halutun sekä sen ominaisuudet, vaihtelevat, mitä upeimmat värit ja sähköiset ominaisuudet.
Meripihkan väri vaihtelee vaaleankeltaisesta tummanruskeaan ja -punaiseen, ja siitä on
sekä läpinäkyviä että läpinäkymättömiä muunnoksia.
Riista loi rikkautta - ja maanviljelys ja karjanhoito kiihdyttivät kehitystä
Hyvät riista- ja kalasaaliit mahdollistivat sen, että vähitellen liikkuvasta
elämäntavasta luovuttiin. Tällaista kehitystä tietysti kiihdytti se, että alettiin viljellä viljaa.
Noin 4000 vuotta sitten rannikkoseudun kylissä alettiin kokeilla maanviljelyä ja karjanhoitoa.
Ensimmäinen viljalaji oli ohra, josta tehtiin puuroa, leipää ja olutta.
Juuri oluenvalmistus oli tärkeä syy siihen, että maanviljelys levisi yhä uusille alueille.
Silti vielä hyvin pitkän aikaa, keskiajalle saakka, tehtiin pysyvästi asutuista
kylistä pyyntimatkoja niin sisämaahan kuin kauas merellekin.
Kodista siirryttiin asumaan suorakulmaisiin taloihin, joissa oli tuohi- ja turvepeitteiset katot. Muualta saapui ihmisiä, kaukaakin idästä, kuten
kaupankävijöitä, ja näin kaikkien tietämys ja kulttuuri saattoi kehittyä.
Kaukaa saapuneista vieraista kertovat kaukaisimmat tuontiesineet, kuten
sembramännystä tehdyt eläinpäälusikat Uralilta saakka.
Lähteet
Museovirasto
Suomen historian pikkujättiläinen - WSOY
Suomi kautta aikojen - Valitut Palat
Internetix.opinnot: Kivikaudesta rautakauteen
Kansakunnan historia I - III - WSOY
Pielisen museo opetussivusto - Elinkeinot - Metsästys
Akuutti: Paluu kivikauden ruokavalioon
Kristiinankaupungin museot: Ajan jälkiä
Paula Purhonen, Tiina Miettinen: Elämää kivikauden Suomessa - Museovirasto
Matti Huurre: Kivikauden Suomi - Otava
Luontoon.fi
Lappeenranta.fi: Kivikausi
Suomen historia I - Weilin+Göös
Reijo Laatikainen: Kivikauden ruokavalio - ratkaisu kylläisyys- ja metaboliaongelmiin?