Hämeen eränkäyntiä 1000 - 1100-luvuilla
Vuosituhannen vaihteen jälkeen Suomessa siirryttiin keskiaikaan, esihistorialliselta ajalta historialliseen aikaan.
Tällöin eränkäynti oli tehokasta ja ulottui suureen osaan sisämaata. Eräsijoilla,
jotka olivat talonpoikaistalojen yksityisessä omistuksessa, vietettiin suuri osa vuodesta
kalastaen, metsästäen ja kaskeakin polttaen.
Erityisesti Hämeen talonpoikien eränkäynti
ulottui laajalle ja oli monipuolista. He liikkuivat 1000 - 1100-luvuilla asuinalueeltaan kaikkiin ilmansuuntiin.
Myöhemmän Savonkin vedet ja riistamaat olivat vielä 1100-luvulle tultaessa suurin piirtein kokonaan
hämäläisten eränkäynnin piirissä. Kun Savossa asutus kasvoi, eikä siellä enää oikein hyvällä katsottu
hämäläisiä, nämä suuntasivat erämatkansa kohti pohjoista. Nämä retkensä hämäläiset suuntasivat
kaukaisiin erämaihin, ihan Pohjanperälle - nämä seudut tunnetaan nykyisin Peräpohjana.
Ihan puhdasta eränkäyntikulttuuria eivät tämän ajan hämäläiset kuitenkaan enää edustaneet,
sillä peltoviljely levisi näinä aikoina voimakkaasti ja saattoi olla paikoin pääelinkeinona jo 1100-luvulla.
Rakovalkealla on tunnelmaa
Pitkillä metsästysretkillään suomalaiset asettuivat syömään ja lepäämään
rakotulen ääreen. Kahden päällekkäin asetetun honkapölkyn väliin sytytettiin tuli,
ja eränkävijät itse lepäsivät tulen viereen rakennetun viistokatoksen alla.
Se muodostui pystyseipäistä ja katoksi levitetyistä hursteista tai havuista.
Jo kivikaudella rakennettiin eräretkillä yöpymissuojaksi laavu. Tässä yksinkertaisessa
rakennelmassa kahden puun väliin sijoitettiin oksien varaan vaakasuora orsi, jota vasten asetettiin viistoon riukuja
ja niiden katteeksi havuja tms. Kun alla oli paksu havukerros, peitteenä talja
ja edessä paloi nuotio, oli siinä makoisaa nukkua kylmälläkin säällä.
Jos eräväkeä oli liikkeellä enemmänkin, voitiin tehdä laavu tulen molemmille puolille.
Kivikaudellakin rakennettiin pysyvämpiäkin erämajoja ja -katoksia.
Rakovalkea ja laavu ovat säilyttäneet sijansa nykypäivänkin eränkulkijoiden maailmassa.
Ikiaikainen hirvi
Hirvi on aina kuulunut suomalaisten elämään. Se vaelsi maahamme ensimmäisten nisäkkäiden
joukossa n. 9 000 vuotta sitten jääkauden jälkeen ja on siitä asti ollut tärkeä osa sekä taloudellista että
henkistä kulttuuriamme.
Hirven hahmossa on jotakin ikiaikaista.
Kalastuksen ohella hirven, metsäpeuran, hylkeiden, majavan ja vesilintujen pyynti olivat
avainasemassa Suomen asuttamisessa viimeisen jääkauden jälkeen.
Jo kivikauden ihmisille hirvi oli keskeisen tärkeä saaliseläin, jonka poikkeuksellinen
merkitys kuvastuu mm. kalliomaalauksissa ja hirvenpääkoristeisissa esineissä.
Hirveen liittyy suomensukuisilla kansoilla mitä erilaisinta mytologiaa.
Perustellusti esi-isiämme voidaan pitää hirvikansana, joskin myös vesilinnut ja
karhu olivat keskeisessä roolissa heidän luonnonuskonnossaan ja metsänkäynnissään.
Saamelaiset pyyntimiehet 1000 - 1500-luvuilla
Historiallisen ajan alussa, 1000 - 1200-luvuilla lappalaiset eli saamelaiset
edustivat vielä ihan puhdasta pyyntikulttuuria. He liikkuivat eteläisimmillä
pyyntimaillaan ihan suomalaisen asutuksen tuntumassa metsästämässä ja kalastamassa.
he olivat hyvissä väleissä esimerkiksi hämäläisten kanssa, vaikka joutuivatkin jo tällöin
näiden kanssa alisteiseen asemaan. Tämä johtui siitä, että hämäläisten kulttuuri
oli kohonnut korkeammalle tasolle.
Kun eränkäynti Hämeessä, Satakunnassa, Savossa ja Karjalassa menetti merkitystään
välttämättömänä elinkeinona, joskin sillä oli sivuelinkeinona edelleenkin suurtakin merkitystä,
niin Peräpohjolassa asuvilla talonpojilla ja lapinrajan takana asuvilla saamelaisilla
turkisten metsästys sekä lihariistan ja kalan pyynti olivat vielä pääelinkeinon asemassa,
kun siirryttiin keskiajalle.
Laajaa oravannahkakauppaa
Keskiajalla vietiin Suomesta runsain määrin oravan nahkoja muualle maailmaan.
Erään turkulaisen kauppiaan kerrotaan laivanneen vuonna 1391 Tallinnaan 400 000 turkista,
joista noin puolet oli oravan nahkoja.
Oravan nahat toimivat vaihtokaupan ja verotuksen välineenä. Asiakirjat kertovatkin keskiajalla
oravan olleen paikoitellen jopa niin harvinainen, ettei rahvas voinut saada niitä metsästetyksi.
Oravan nahkoja ei käytetty vain vaihtokaupassa maksuvälineenä, niistä saatiin yhdistelemällä
lämpimiä vaatteita.
Ruutiaseet metsästyskäyttöön 1700-luvulla
Ruutiaseet yleistyivät metsämiesten käyttöön 1700-luvulla. Aluksi aseet olivat suusta ladattavia rihlattomia pyssyjä, myöhemmin
piilukkoisia rihlapyssyjä l. luodikoita. 1800-luvun puolivälissä piilukkojen sijalle tulivat nallilukot.
Metsästäjä saattoi valaa tarvitsemansa luodit itse kuulavormussa.
Metsästys 1800-luvulta 1900-luvulle
Metsästys säilytti Suomessa asemansa pää- ja sivuelinkeinona hyvin pitkään. Vielä 1800-luvulla
etenkin maamme pohjoisissa ja itäisissä osissa metsästyksellä oli varsin huomattava merkitys.
Metsästystä säätelevät lait ja asetukset muotoutuivat 1600-1800-luvuilla.
Vuonna 1865 perustettiin maassamme ensimmäinen metsästysseura ja tuosta ajankohdasta
alkoi järjestäytyneen metsästyksen historia.
1900-luvulla metsästyksen luonne muuttui, kun sitä ei enää harjoitettu elinkeinona,
vaan siinä painottui myös ulkoiluharrastuksen ja luontoharrastuksen luonne.
Toki edelleen suuri merkitys yksityisille kodeille on ollut metsästyksen kautta saadulla lihasaaliilla