Tunturisuden sivut
Suuria riistasaaliita ja riistaeläimiä

Riistaeläimillä tarkoitetaan eläimiä, joiden metsästys on sallittua metsästyslaissa esitetyllä tavalla. Yksi riistaeläimistämme on karhu.

Karhu

Karhu (Ursus arctos)

Karhu on suurikokoinen, pyöreämuotoinen petoeläin, joka on vaivatta tunnistettavissa. Se on Euroopan suurin petoeläin. Sillä on vankat raajat, vahva kaula ja "kyttyrähartiat", jonka muodostavat etuselän kohdalla molemmilta kyljiltä toisiaan vasten pystyyn nousevat pitkät karvat.

Karhun ruumiin pituus on 130 - 250 cm. Pienellä töpöhännnällä on pituutta on 5 - 15 cm ja se on osittain piilossa turkin sisällä. Naaraiden paino on 60 - 170 kg ja urosten 100 - 300 kg.

Karhu

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Walter Rodriguez


Karhun elämän seurantaa vuodenkierrossa sananlaskujen ryydittämänä

Karhun, metsän kunnioitetuimman eläimen elämää ja tapahtumia pohdittiin ennen vanhaan ympäri vuoden ja seurantaa ryyditettiin osuvilla, vanhaan tietoon perustuvilla sananparsilla.

Yö puolessa, nälkä suolessa."

Noin lausuttiin tammikuun 19. päivänä, jolloin talvipesäänsä vetäytyneen karhun uskottiin heräävän ja kääntävän kylkeään. Tai itse asiassa ajateltiin, että karhu itse lausuu noin.

Koska juuri tuota erityistä päivää pidettiin ajankohtana, jolloin talven selkä taittuu, niin ajateltiin, että mesikämmenkin pesässään miettinee, joko on päivä kohta koittamassa, vai vieläkö voi jatkaa unia.

Mutta kun Suomessa ollaan, niin talvea oli tuonkin päivän jälkeen vielä paljon jäljellä ja niinpä karhu saattoi ennen uudelleen uneensa vaipumista vielä huoahtaa:

"Yö puolessa, pikipallo peräsuolessa."

Nytpä saattoi karhu taas uinua käpäläänsä imien unien helmaan. Pesäänsä uskottiin karhun asettuvan syys-Matin päivänä 21.9. ja sieltä ulos kömpivän talvi-Matin päivänä 24.2. Karhu nukkui siis Matista Mattiin.

Tuolloin oli olemassa vielä kaksi Matin päivää, ja syys-Matti poistui kalentereista vasta vuonna 1928. Kun kevät sitten pitkän talven mentyä lopultakin koitti, saattoi karhuemo herätellä poikasiaan:

"Herätkää, herätkää,
jokoset jo virtaavat,
vasaset jo roukuvat,
lintuset jo laulavat,
kalat jo kutevat."


Karhu
Karhu

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Walter Rodriguez


Näin tapahtui karhunkaato muinoin talvipesällä

Karhunkaato karhun talvipesällä tapahtui keväällä, hankikannon aikaan, mutta siihen valmistauduttiin jo syksyllä. Tällöin karhun nukkuma- ja talvipesä etsittiin ja paikan löydyttyä suoritettiin pesän ympärillä karhunkierros. Tällä kiertämisellä ei vain tutustuttu maastoon ja tehty tärkeitä havaintoja, vaan sillä oli laillisesti sellainen suuri merkitys, että karhunkierroksen myötä omistus kierroksen sisään jääneestä karhusta tuli karhunkierroksen suorittajan haltuun. Sen jälkeen samaa pesäpaikkaa oli kenenkään turhaa tulla kiertelemään, sillä omistusoikeus oli ehdoton ja pysyvä.

Varsinaisena karhunkaatopäivänä noudatettiin tarkkoja menoja, riittejä. Kaatoriitti alkoi peseytymisellä ja puhtaisiin vaatteisiin pukeutumisella. Sen jälkeen kokoonnuttiin pesän löytäjän ja kiertäjän taloon, jossa syötiin hyvin, erityisesti lihaa - ja juotiinkin jonkin verran. Tässä juhlavassa kokoontumisessa valmistauduttiin henkisesti lähellä olevaan karhunkaatoon ja lausuiltiin monenlaisia karhun syntyyn ja elämään liittyviä säkeitä ja viisauksia.

Pian tämän ruokailun jälkeen oli aika lähteä karhunpesälle. Tosin, joskus saatettiin vielä lepäillä parikin päivää voimia keräillen.

Kun sitten lopulta päästiin karhun pesäpaikalle, sytytettiin siihen lähelle nuotio ja taas alettiin syödä todella vankasti! Karhun kohtaaminen mitä ilmeisimmin vaati suurta rohkeutta ja voimien maksimointia, ja siksi syötiin hyvin. Nuotiossa karkaistiin ja savusteltiin myös niitä aseita, joita karhun kaadossa käytettiin. Eikä tämäkään riittänyt, vaan miehet hyppivät yli ja läpi nuotion liekkien, saadakseen itsensä sopivaan vireeseen, jossa varmasti oli jo osittain hieman hurmostakin mukana. Aseiden joukossa mukana oli hyvä pitää vanhaa sodassa käytettyä miekkaa, sillä siinä uskottiin olevan mukana raudan väkeä eli hyvin vahvaa voimaa.

Karhua ei voitu surmata nukkuvana pesäänsä, sillä katsottiin, että silloin sen sielu muuttuisi pahaksi ja jäisi vaeltamaan ja vainoamaan metsästäjiä. Siksi karhu aina ensiksi herätettiin. Herättäminen tapahtui herätyslaululla:

"Nouse pois nokinen poika nokiselta nuotiolta,
havuisilta vuoteilta,
pihkaisilta pään aloilta!
Nyt on ottajat ovilla,
veräjillä poies viejät."


Muunkinlaisia herätyssananparsia ja -huudahduksia käyteltiin. Eipä aikaakaan, kun tähän mahdottomaan mökään ja menoon herännyt karhu unenpöpperöisenä alkoi silmiään häikäisevän auringon kirkkaudessa siristellen kurkkailla pesästään. Itse tappaminen olikin sitten varsin helppo tehtävä, sillä kun karhu kömpi hämärästä talvipesästään lähes sokkona häikäisevään aurinkoon, ei se nähnyt juuri mitään ja liikkeetkin olivat pitkän makuun jäljiltä täysin kontassa.

Heti kaadon jälkeen, jo paljon ennen tulevia karhupeijaisia, suoriteltiin monenlaisia riittejä ja menoja, jotta vältyttäisiin jatkossa ongelmilta. Jotta vältyttiin karhun sukulaisten kostolta, vakuutettiin saaliille, että ihmiset olivat sen kuolemaan täysin syyttömiä - se oli itse aiheuttanut kuolemansa. Niin kaikuivat taas saloilla kuin Kalevan kankailla jäyhien erämiesten runoset karhulle:

"Kas putosit sa karhuseni ihan itse oksaltasi,
revit rikki marjaisen mahasi,
auki saatoit kultaisen kupusi."


Karhunpeijaisissa pääsi juhlinta todella vauhtiinsa. Vuoden 1640 vihkisaarnassa silloinen piispa Rothovius paheksui näitä suomalaisten peijaismenoja. Hänen mukaansa suomalaiset karhun kaadettuaan pistivät pimeydessä pystyyn pidot, joissa he murisivat kuin karhut ja lipittivät viinaa suoraan karhun kallosta. Tällaisella juhlinnallaan suomalaiset Rothoviuksen mukaan tavoittelivat pyyntionnea ja otson voimia itselleen. Rothovius ei näytä syvällisesti ymmärtäneen, mistä karhunpeijaisissa on ollut kyse. Ehkä peijaisten pakanallisuudesta kumpuava polte ja palo ei ole piispan kristillistä mieltä hivellyt. Vaikka peijaisissa alkoholikin virtasi, niin käyttäytymisellä oli tiukat sääntönsä. Juoda sai niin paljon kuin halusi, mutta juhlallista tunnelmaa ei saanut pilata.

Juhlinnan päättyessä karhun kallo ja luut kuljetettiin juhlasaatossa metsään. Karhun kallo nostettiin männyn oksaan ja luut haudattiin puun juurelle. Näin karhu palautettiin metsään ja lähelle taivasta, josta se oli maahan tullutkin. Joskus näiden peijaisten aikana soitettiin karhulle jopa kirkonkelloja. Lopuksi otettiin vielä tomerasti loppuryyppyjä, kunnes juhlaväki hajaantui - odottamaan uusia peijaisia.

Karhu liikkeellä

Ylhäistä syntyperää

Karhu ei todellakaan ole mitään halpaa sukua ja syntyperää. Näin kuvaili Väinämöinen sen syntypaikkaa:

"Ei otso olilla synny
Eikä riihiruumenilla,
Tuoll' on otso synnytetty,
Mesikämmen käännytetty
Luona kuun, malossa päivän,
Otavaisen olkapäillä,
Ilman impien tykönä,
Luona luonnon tyttärien."
Eniten karhunkaatoja - Martti Kitunen 192 - 198

Martti Kitunen (mainitaan myös nimellä Mårten Henrikinpoika) (14. marraskuuta 1747 Virrat - 7. lokakuuta 1833 Virrat) oli suomalainen metsästäjä ja karhunkaataja.

Kitusesta tuli kuuluisa metsästäjä ja karhunampuja, joka tunnettiin myös nimellä Karhu-Martti. Topeliuksen Maamme-kirjassa kerrotaan:

"Kitusen tilalla Virroilla Pohjanmaan rajalla oli eräällä talonpojalla kuusi poikaa. Viisi oli rotevaa ja voimakasta, jonka vuoksi he kävivät isän kanssa työssä, mutta vanhin, jonka nimi oli Martti, oli lapsena pieni ja heikko. Hän sai olla omissa oloissaan, kulkea pyssy olalla metsässä ja ampua metsoja, teeriä ja pyitä, joita toiset mielellään söivät."

Kitusen sanotaan saaneen ensimmäisen metsästysaseensa jo 12-vuotiaana. Ensimmäisen karhunsa hän ampui 16-vuotiaana ja viimeisen 74-vuotiaana Laukaassa. Yhteensä hän ampui lähteestä riippuen 108, taikka 192 - 198 täysikokoista karhua; poikasten lukumäärästä ei ole tietoja.

Kitunen haavoittui kolmesti karhujahdissa. Hänelle myönnettiin metsästysansioista Suomen Talousseuran hopeamitali vuonna 1800. Kitusen uhrikuusi, lähes 200-vuotias 2-haarainen kuusi, jolle hänen oli tapana uhrata kaatamiensa karhujen veri, kaadettiin keväällä 2001 juhlavin menoin.

Kitusen karhupyssy on nykyään Riihimäellä Suomen Metsästysmuseon kokoelmissa. Aseen vaihtoi ensin itselleen Kitusen talon huutokaupan aikaan 1894 Virtain lääkäri August Elmgren. Kitusen amuletti, karhun hammas, on hänen perintöään vaalivan Korhosen sukuseuran hallussa. Kitunen, joka oli myös tunnettu aseseppä, oli ilmeisesti itse valmistanut aseensa vuodelta 1762 peräisin olleen piilukkomusketin osista. Ase on lyhyt sileäpiippuinen tussari, kaliiperiltaan 20 milliä, koivupuinen tukki on kotitekoinen. Kitusen ensimmäinen ase lienee ollut kyläsepän tekemä piilukkokivääri. (Wikipedia)

Martti Kitunenkin harjoitti metsästystaikoja

Pelkkä ampuma-ase ei Martin aikaan metsällä piisannut. Silloin aseet olivat vielä päästä ladattavia, eli niillä pystyi vain kerran nopeasti ampumaan. - Jos se ei kaatunut karhu siihen, oli sen jälkeen käsiottelu karhun ja puukon kanssa, kun karhu kävi päälle.

Kun näillä eräkulttuurisivuilla esitellään myös metsästystaikoja, niin tulkoon mainituksi, että myös Martti Kitunen harrasti niitä. Jos Karhu-Martin kaltainen kuningasmetsästäjä luotti metsästysonnessaan myös taikoihin, niin eiköhän se ole varmin merkki siitä, että taioilla todellakin on merkitystä. Martin suhde karhuun oli hyvin kunnioittava. Karhu oli metsän kuningas, siksi hän varmaan uhrasikin.

Martti muisti aina myös huolehtia metsäonnestaan uhraamalla verta ja hampaita kuusen juurelle. Joka kerta, kun Martti sai karhun kaadettua, hän toi verta kuusen juurelle ja uhrasi kuuselle, jotta hyvä metsäonni edelleen jatkuisi. Hänelle oli metsästysonnen tuojana ja takaajana myös hyvin tärkeä hänen kaulassaan kantamansa hammasamuletti.

Kitusen tarina elää edelleen hänen kotiseudullaan Virroilla, kertoo Martin sukulaismies Jussi Korhonen. Yksi tarinoista koskee Martin kaulassaan kantamaa karhunhammasta. Jollain karhunkaatoretkellä hammasamuletti varastettiin ja seuraukset olivat kovat. - Kun sitä ei hänellä ollut, hän haavoittui vakavasti karhunmetsästyksessä. Kun hän taas sai sen takaisin, niin onni suosi. Tämmöisiä tarinoita on olemassa. Sitä, ovatko ne totta, ei varman päälle tiedetä, mutta näin kerrotaan. (Yle Uutiset - Mari Siltanen, Tampere 27.6.2013: Se oli Kitusen Martti, kun 198 karhua kaatoi)

Karhu

Suomen suurimpia karhuja - painavin pannoitettu 373 kg - painavin kaadettu 361 kg

Suomen painavin (tavattu ja punnittu, painavampiakin voi olla) karhu. Kuhmossa pannoitettu ja punnittu nimen Jakki saanut karhu, 373 kg. (Karjalainen 24.8.2011: Kuhmossa kaadettiin suurin Suomessa metsästetty karhu)

Suurin Suomessa metsästetty karhu. Kuhmossa kaadettiin maanantaina, 22.8.2011, elopainoltaan suurin Suomessa metsästetty karhu. Uroksella oli painoa 361 kiloa, mittaa kuononpäästä hännäntyveen pikkaisen alle kaksi metriä ja etutassulla leveyttä 16 senttiä. (Karjalainen 24.8.2011: Kuhmossa kaadettiin suurin Suomessa metsästetty karhu)

Karhu

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Valerie
Karhu
*** tunturisusi.com linkit ***