Perhe-elämää

Avioliitto oli sukujen välinen sopimus, jossa taloudellisilla kytköksillä oli suuri merkitys. Säätyrajojen rikkomista ei katsottu hyvällä. Puolison valinta ei ollut asianosaisten päätettävissä. Rakastumiseen perustuvalla puolison valinnalla ei ollut merkitystä. Tunteiden hillitsemistä pidettiin hyveenä ja ahdasmielinen uskonnollisuus jumalan rangaistuksen pelossa piti rahvaan pääsääntöisesti ruodussa. Avioliiton ulkopuoliset suhteet ja ns. susiparina eläminen oli kriminalisoitu ja siitä saattoi saada kuolemantuomion.

Kruunulla vai Ilman. Nainen ei voinut avioitua ilman holhoojansa suostumusta. Vuoden 1864 jälkeen 21 vuotta täyttänyt neito sai mennä avioliittoon ilman holhoojansa suostumustakin. Kihlausta edelsi kosinta, jota pohjusti ennakkotiedustelu tyttären isältä, jonka teki sulhasehdokkaan puolesta puhemies.

Sulhanen eli Ylkä saattoi olla Puhemiehen mukana morsiamen kättä pyytämässä. Avioliiton kuuluttamisen pani alulle puhemies saadessaan siihen luvan parin vanhemmilta. Hän toimitti tiedon pappilaan ja pari vieraili papin puheilla ennen kuin kuulutus toimeenpantiin. Avioliittoaikeista kuulutettiin kirkossa kolmena peräkkäisenä sunnuntaina saarnan jälkeen. Kuuluttaminen tarkoitti kihlauksen vahvistamista ja avioliittolupauksen antamista, kihlaus oli erittäin sitova, eikä sitä voitu purkaa kuin erityisistä syistä.

Vihkimiset suoritettiin pääasiassa kirkossa tai morsiamen kotona. Rengit, piiat, itselliset ja muut talottomat hoitivat asian pappilassa. Morsian ja sulhanen oli puettu mustiin ja vasta 1900-luvulla morsiuspuvun väri vaihtui valkoiseen. Papit vahtivat tiukasti pukeutumissääntöjä, kruunun ja hunnun käyttö oli soveliasta vain ns. puhtaalle morsiamelle. Vanhoissa kirkonkirjoissa on maininnat morsiuskruunun käytöstä - vihittiinkö morsian kruunun kanssa vai ilman.

Äitien eristäminen. Lasta odottavaa tai vastasynnyttänyttä äitiä pidettiin yleisesti saastaisena. Saastaisessa tilassa oleva nainen ei olisi saanut käsitellä elintarvikkeita, koskea astioihin, syödä samassa pöydässä muitten kanssa, liikkua ulkona tai olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa. heidän pelättiin saastuttavan myös kotinsa ja perheenjäsenensä. Äidit eivät saaneet kätellä, tavata vieraita, nukkua miehensä kanssa ja aviollinen kanssakäyminen oli kiellettyä.

Lapset. Kun perheeseen alkoi siunaantua lapsia, niin viimeisillään olevalle äidille lämmitettiin "lapsisauna" ja haettiin "lapsiakka" lapsen päästäjäksi. Väliahon Saaraa (isoäitini äiti) haettiin lapsiakaksi kun synnyttämisen aika tuli. Äidin oli saavuttava kirkkoon melko pian synnytyksen jälkeen. Kirkottaminen tapahtui kirkonmenojen yhteydessä seurakunnan läsnä ollessa. Pappi piti puheen äidille ja siunasi hänet. Tämän seremonian jälkeen äiti "otettiin" jälleen kirkon huomaan. Tapana oli, että kirkotettu äiti pisti papin käteen rahaa nyssykkään käärittynä.



Oulun Lehti 09.02.1884 no 12. Muhoksella pidetyssä kunnankokouksessa on pitäjän kätilöksi otettu neiti Holma Hauliputaalta ja on astunut wirkaansa 1 päiwänä tätäkuuta. Kaisa Holma viihtyi Muhoksella vain vuoden, Greta Myllylä valittiin hänen seuraajakseen, hänkin muutti Ouluun.



Kaisa Meltaus tuli Rovaniemeltä v 1888. Hän oli virassaan 1920-luvulle saakka. Asui sisarensa kanssa Kirkkotien varrella Apulana tunnettua mäkitupaa.

Lapsen kastamisesta

Lapsen kastaminen tapahtui yleensä hänen kotonaan, sivukylillä lapsikasteita suoritettiin "köntässä" useampi lapsi kerralla, heitä oli koottu yhteiseen kastetilaisuuteen. Vuoton ja Särkijärven perukoilta kerrotaan, että lapsi saattoi olla parinkin vuoden vanha kun hän käveli itse kastettavaksi.

Perheen ensimmäiset lapset saivat kasteessa poikkeuksetta isän, äidin, isoisän tai isoäidin nimen. Pappilan väkeä tavataan usein rahvaan lasten kummeina, liekö ollut perheelle eräänlainen kunnia-asia vai pyrittiinkö sillä turvaamaan jotenkin lapsen kehitys ja kasvaminen. Joka tapauksessa kukin papin perheen jäsen saattoi olla kummina kymmenille lapsille.

Pojasta mieheksi

Lapset opetettiin pienestä pitäen työntekoon. Pojasta kasvoi mies vasta sitten, kun hän hallitsi reen pajuttamisen, seipään veistämisen, aidan panon, sangon uurtamisen ja vannehtimisen, kirvesvarren veistämisen ja lusikan vuolemisen. Lasten lukemisen ja kristinuskon opetukset olivat vanhempien vastuulla.

Jalkapuu

Lastensa opettamisen laiminlyöneet vanhemmat joutuivat kirkon eteisen jalkapuuhun. Jalkapuu eli häpeärangaistus seurasi muistakin kirkon antamien määräysten rikkomisesta. Jalkapuu rangaistus poistettiin vuonna 1848. Uutena opetusmuotona otettiin 1850 tienoilla pyhäkoulu, jolla nuorisoa vieroitettiin paheista.

Aviottoman äidin ripittäminen ja kirkottaminen

Kaisa synnytti aviottoman Heikki-pojan 09.02.1860 ja siitä seurasi, että Muhoksen käräjillä istui syytettyjen penkillä Kestin talon renki Heikki Heikinpoika Kesti Laitasaaresta ja Muhoksen Honkalankylästä Tuppuraisen talosta Wåhlbergin piika Kaisa Pertuntytär Henttunen. Käräjillä käsiteltiin heidän harjoittamaa salavuoteutta. Molempia sakotettiin. Piispan tarkastuksessa 1860 todetaan haureuden harjoittaminen muhoslaisten helmasynniksi,

Maallisen sakkotuomion lisäksi Kaisa ripitettiin julkisesti kirkossa seurakunnan edessä. Pappi ilmoitti: "vaimo joka tulee kirkkoon otettamaan, lankeaa polvillensa". Sen jälkeen papin puheet ja naisen ripittäytyminen sisälsivät ko. asiaan liittyvät seikat ja lopuksi rukouksen. Tämä rituaali koettiin hyvin nöyryyttäväksi ja sitähän se olikin. Jotta nöyryytys oli täydellinen, merkittiin kirkottaminen kirkonkirjoihin ja näin ollen henkilömerkintä seurasi "rikosrekisterinä" ikuisesti.

Kirkkoherra Strömmer valitti, että "syy haureuteen löytyy Oulun kaupungin läheisyydestä, jossa kaikenmoinen riettaus sikiää". (Muhoksen pitäjän käräjät 1861)

Viimeiselle matkalle

Vuonna 1808 päätettiin, että uusi hautausmaa perustetaan Kirkkosaareen. Hautaaminen tapahtui 1820-luvulle saakka kirkkotarhaan. Uusi hautausmaa saatiin aidattua Kirkkosaareen vuonna 1824. (Lähteenä: Seurakunnan historia J. Vahtola)

Kun talossa kävi kuolo, arkun teki usein nikkari, mutta tehtiin niitä itsekin. Aikuisten arkku oli musta ja lasten arkku oli valkoinen tai sininen. Mukaan laitettiin liinavaatteita ja sormus.

Talon arkielämä elämä pysähtyi, kaikki työt ja askareet lopetettiin. Savupirtin lakeistorven sulkulauta tai ikkuna avattiin, näin vainajan sielu osaa helposti ulos.

Ruumiinpesijä kutsuttiin paikalle, hän sulki vainajan silmät, ettei vainaja näkisi ottaa huoneesta ketään mukaansa. Sitoi suun kiinni leuan alta liinalla, ettei perään huutaisi, sitoi jalat yhteen, ettei pääsisi kulkemaan, ja puki vainajan liinapaitaan. Sitten kutsuttiin pappi pirskottamaan siunattua vettä ruumiin ylle.

Jos joku talonväestä kuoli pian vainajan jälkeen, uskottiin vainajan ottaneen hänet mukaansa.

Ruumiinpesijä hävitti kuolinvuoteen oljet ja asetti kuolleen ruumislaudalle. Ruumiin pesuvesi piti kaataa sellaiseen paikkaan, mihin kukaan ei astuisi paljain jaloin, jos astuu saa maanvihat päällensä.

Väliahon Saara, muistetaan myös vainajien ruumiinpesijänä ja arkkuun laittajana. Myös kaikki vainajan vaatteet ja kengät tuli hävittää, koska pelättiin hänen tulevan niitä noutamaan. Vainajan noutoreissuista piittaamatta Saara ei hävittänytkään vaatteita, vaan toi ne kotiinsa ja valkkasi käyttökelpoiset perheelleen ja jaettavaksi huono-osaisille.

Vanhan kansan uskomuksen mukaan ruumiissa säilyi elämä vaikka henki olikin lähtenyt. Siksi ruumiin lähellä ei saanut puhua, koska vainajan sanottiin kuulevan. Pahan puhumista piti erityisesti varoa vainajan koston tähden. Uskottiin myös vainajan sielun liikuskelevan kotinsa lähettyvillä kuoleman jälkeen ainakin kuukauden verran.

Kotitalon rappusten eteen ladottiin kuusenhavuja, niillä uskottiin vainajan pysyvän poissa. Paljain jaloin kulkevaa kuusen havut pistelisivät niin, että tämä kääntyisi takaisin. Vainajiin suhtauduttiin pelokkaasti.

Hautajaisiin kutsuttiin kirjeellä, jossa oli mustat surureunat. Kutsujen rinnalle tulivat sanomalehti-ilmoitukset 1850-luvun tienoilla. Hautajaispäivänä arkku asetettiin avoimena pihalle vainajalle rakennettuun lehtimajaan, joka kesäaikaan tehtiin koivuista ja talviaikaan kuusista. Usein pidettiin vainajalle ns. "ulosvientipuheita". Isoissa taloissa vainajan reen tai kärryn eteen valjastettiin useampi hevonen ja hevoset somistettiin valkoisilla luokkaliinoilla, ruumislava reunustettiin pienillä kuusilla kun viimeiselle matkalle lähdettiin. Hautajaissaatto lähti aamulla aikaisin liikkeelle. Saattoväki kulki perässä ja veisasi matkan aikana.

Hautajaiset olivat yleensä kolmipäiväiset mutta lyhenivät myöhemmin kaksipäiväisiksi. Saattoväki saapui surutaloon jo edellisenä iltana. Ruumiinvalvojaisia vietettiin syöden ja juoden.

Ruumiinvalvojaiset kävivät saattomiehen voimille niin, ettei jokainen selvinnyt humalastaan aamuun mennessä. Hautajaispäivän aamuna syötiin pitoruokia, kyytipoikana sahti ja viina, monet olivat päissään vielä hautausmaallakin. Surutaloon, joka viinalla kestitti vieraansa, määrättiin isännälle tai emännälle 5 ruplan sakko. Saattoväki saattoi olla päissään omista viinoistaan, siinä tapauksessa isäntäväki säästyi sakoilta.

Joki ottaa joki antaa - Halolan isäntä Johannes Eliaksenp Halonen synt. Kesti ent. Hyvärinen

Perinnetarina kertoo Halolan isännän olleen palaamassa Matokorven niityiltä palvelusväkensä kanssa. Itsepäinen isäntä halusi viedä kolme hevosta ja väen yhdellä kertaa Valkolan rannasta Halolan rantaan palvelusväen ollessa kahden reissun kannalla. Isännän sana oli laki, joten kaikki pakkautuivat roomulle ja voimakkaasti virtaavan joen ylitykseen lähdettiin. Päästiin lähelle Halolan rantaa, kun proomu kaatui ja kaikki joutuivat veden varaan. Isäntä ja renki hukkuivat, yksi hevonen sotkeutui suitsiinsa ja hukkui, muut pelastuivat. (Niilo Hartikka kertoi Väinö.P. Karppiselle)

Muhoksen talolliset käyttivät proomuja eläinten ja tavaran kuljettamiseen joen yli. Tilojen maat sijatsivat poikkeuksetta kahtapuolen jokea, joten proomuja tarvittiin mm. heinien kuljettamiseen sekä työväen, että eläinten siirtämiseen tiluksille ja sieltä pois.

Proomut olivat kooltaan noin 2,5 x 5,5 metriä, jopa 3 x 7 metriä - kaidan korkeus n. 0,5 m. Proomuissa oli välipohja, joka oli laudoin katettu. Proomuja soudettiin tai sauvottiin.

Syyskuun 19 pv 1841 Oulujokeen hukkui Johanneksen kanssa renki Matias Erikinp Päätalo. Molemmat parhaassa iässä - Johannes oli 28-vuotias ja Matias 23-vuotias.

Vuonna 1990 Oulujoen vesi oli koko kesänajan hyvin alhaalla. Tuolloin Halolan omistaja Arvi Kaurila huomasi rantaliejussa ylösalaisin makaavan proomun, jonka koko oli n. 3 x 7 m. Löydöstä ilmoitettiin Pohjois-Pohjanmaan museolle ja kerrottiin proomun uppoamiseen liittyvä perinnetarina. (Väinö. P. Karppinen)



Kulku Kirkkosaareen oli hankalaa, siltayhteyttä ei ollut. Vainaja saatettiin talvella jäätietä pitkin ja kesällä veneillä. Seurakunta hankki proomun v. 1897 jonka ansiosta kesäinen yhteys saareen parani. Tieyhteys Kirkkosaareen saatiin vasta vuonna 1951, kun tie ja silta valmistui.



Noitatohtori

Jaakko Mikonpoika Hartikka eli Häikiö s.12.02.1788 k.06.02.1846 Häikiö no 3 Muhos Pyhänsivu (hk ja rk1820-1840) talollinen.

Velhomies Häikiö Pyhänsivulta

Vielä tänäkin päivänä vallitsee tässä pitäjässä äärimmäisyyksiin menevä taikauskoisuus. Vielä löytyy velhomiehiä, joihin turvaudutaan, ja jotka kyllä tarjoutuvat tekemään kaikkea mitä suinkin mahdillaan kykenevät. Syksyisin nähdään usein öiseen aikaan tulenloisteen kajoa saarella sijaitsevalta hautausmaalta. Vainajat eivät saa levätä rauhassa hautakammioissaan, sillä haudoilta löytyy usein vihtakimppuja, ryysykääröjä yms., joiden avulla nuo noidat harjoittavat viheliäistä tointaan.

Tarina eräästä, suunnilleen 20 vuotta sitten kuolleesta, mahtavasta ja laajalti tunnetusta taikurista ja velhomiehestä nimeltä Häikiö tämän pitäjän Pyhänsivun kylästä, muistuu tässä mieleeni. Eräs potilas, jota luultavasti vaivasi kihti ja reumatismi, lähtee kysymään Häikiöltä neuvoja sairauteensa. Kun Häikiö on lähemmin tutkaillut hoidokkiaan, pyytää hän tätä saapumaan seuraavana yönä kello 12 hautausmaalle, joka siihen aikaan sijaitsi kirkon vieressä.

Sanottuna aikana potilas tuleekin paikalle, jossa taikuri yhdessä erään toisen miehen kanssa häntä jo odottivat. Seuraavaksi avataan erään haudan kansi - siihen aikaan käytettiin pitäjässä vielä holvihautoja - jonne eräs vanha sotamies oli vastikään laitettu. Tämän kirstu otetaan ylös ja ruumis nostetaan siltä pois. Velho pyytää potilasta asettumaan ruumisarkkuun, mutta tämä empii ollen kahden vaiheilla, kysyy velhomies "pelottaako sinua". Kun potilas on tähän vastannut "ei varsinaisesti pelota, mutta tuntuu kauhealta ottaa vainajan paikka", ojentaa velho hänelle pullon, josta käskee ottamaan vahvistusryypyn.

Potilas ottaa kulauksen. Sen jälkeen velho kysyy taas "vieläkö pelottaa" ja kun potilas vastaa "ei" komentaa velho häntä asettumaan arkkuun. Sitten laitetaan kansi löyhästi päälle, ja arkku lasketaan avoimeen hautaan. Velho varoittaa potilasta, ettei tämä saa nousta arkusta ennen kuin velho auringon noustessa tulee päästämään hänet pois.

Auringonnousun aikaan velho palaa ja nostaa potilaan ylös. Velhon ensimmäinen kysymys on, "kuinka olet jaksanut, oletko saanut olla rauhassa". Potilas vastasi tähän, että "rauha ei ole ollut paras mahdollinen, koska kaikenlaiset ryömiväiset ja matelevaiset ovat hätyyttäneet häntä".

Sitten sotilaan ruumis on laitettu arkkuun ja laskettu hautaan, komentaa velho potilasta, kuitenkin vasta sitten kun kun potilas on saanut vahvistusta velhon taskustaan ottamasta putelista, seuraamaan itseään kirkkoon.

He menevät sinne, velho puhaltaa kolmesti avaimen reikään ja kirkon ovi avautuu. Sen jälkeen hän ottaa taskustaan tulukset, iskee piikivellä tulen suureen taulapalaan, asettaa sen kirkon kynnykselle, ja kun tuli on tarttunut taulapalaan, pyytää potilasta nielemään sen. Tähän ei potilas halua suostua, mutta sen jälkeen kun velho oli lujasti selittänyt, että potilas ehdottomasti parantuisi sen jälkeen kun taulapala niellään.

Tämän toimituksen jälkeen velho lukee muutamia loitsulukuja ja antaa kädellä potilaalle merkin seurata itseään kirkon sisäpuolelle. Nyt he astuvat sisään ja kun he siellä tallustavat edestakaisin, toisteli velho potilaalle käsittämättömiä sanoja ja käyttäytyi kovin konstikkaasti ja eriskummallisesti.

Velho käskee potilasta lähtemään pois kirkosta, koska aurinko on jo noussut korkealle. Silmän räpäyksessä kirkon ovi on lukossa. Velho ojensi vielä potilaalle pienen pullon, joka sisälsi rohdoksia ja jota velho käski nauttimaan, minkä jälkeen he erosivat. Saiko potilas terveytensä takaisin sitä en tiedä? Sen verran kuitenkin tiedetään, että Häikiö keräili ruohoja ja yrttejä ynnä sen kaltaista sekoitellen niistä rohdoksia, minä vuoksi hänen poppamiestuumansa lienevät pohjautuneen melko luonnonmukaisille perustuksille.

Häikiö vainajalla oli poika, joka näyttää seuraavan isänsä jalanjälkiä. Hänkin uurastaa kaikenlaisten sairauksien parantamispyrkimyksissä. Erään kerran kun kuljeksi pitkin Pyhäkosken rantoja onkimassa harreja, näin outoa liikettä juuri siinä joen kohdassa, jossa koski päättyi. Menin lähemmäksi paikkaa ja sain pian tietää mitä siellä puuhattiin. Kaksi miestä oli vetänyt veneensä kosken matalikolle. Veneen perästä heitettiin käsivarsien alta köytetty ihminen päistikkaa koskeen ja tuokion kuluttua vedettiin taas ylös. Tämä toistettiin kolme kertaa minä jälkeen toinen miehistä arveli sen riittävän. Hämmästyneenä tästä eriskummallisesta näystä sain minä heti kotiin tultuani tietooni, mitä se olisi voinut merkitä. Minulle sanottiin: "luultavasti Häikiö taas on ollut matkoillaan". Ja kohta sen jälkeen selvisi sekin, että muuan mies Tyrnävältä oli ollut hoidattamassa heikkomielistä vaimoaan.

Eräässä lähellä kirkkoa olevassa talossa sai piika sietämättömän hammassäryn. Hän meni heti taikurin luo saamaan siihen hoitoa. Taikuri ilmoittaa, että hammassärky on peräisin "tartunnaisesta". He menevät kirkkomaalle. Taikuri käskee kuitenkin piikaa varustamaan mukaansa puolen tuopin pullon viinaa minkä piika tekeekin. Sitten kun he pitkään ovat viipyneet kirkkomaalla, tulevat he lopultakin sieltä takaisin.

Taikuri on niin juovuksissa, ettei hän jaksanut astua tupaan, vaan jäi makaamaan rappusille. Juuri silloin tulin minä paikalle. Taikuri sopottaa jotain itsekseen. Huomasin heti, että hän oli päihtyneessä tilassa, mutta hän pyysi minua jättämään hänet rauhaan, koska hän tahtoi unelmoida. Mutta saatuani tietää hänen olevan taikurin, annoin hänelle kunnon läksytyksen. Samalla halusin opettaa rahvasta korjaamaan hairahduksiaan. Kaiken kaikkiaan, piika sai pitää hammassärkynsä ja taikuri sai voimallisen humalan". (Sanomalehti Ilmarinen numero 12, 11.2.1852).

Rovaniemen lukkari Pekka Gulsten eli Kukkonen

Pekka Kukkonen syntyi Muhoksen emäpitäjässä Ahmaksen kylässä, muutti sukunimensä Gullsténiksi. Vuonna 1800 hänet palkattiin Rovaniemen lukkariksi. Lukkarin kuului hallita välskärintaitoja, näitä taitoja hänelle opetti noin 10 vuotta vanhempi Sakari Topelius vanhempi (1781-1831).

Vuoden 1804 tienoilla yhteisillä rokotusmatkoilla Kemin seudulla Topelius kirjoitti muistiin monien muiden runojen lisäksi toverinsa laulaman runon Ilman Immen kosinnasta eli Kalevalan alkuytimen. Säkeet on kirjoitettu Rovaniemen kaupunginkirjaston aulan seinällä olevaan muistolaattaan:

"Tuulicki Tapion nejti, hoicka hongelon miniä. Salakaarron kaunis vajmo, istu ilman vembeleellä taivon kaarella kajotti. Sano vanha Väjnämöjnen tulekos minulle nejti".

Suomen kielen tutkija Reinhold von Becker (1788-1858) teki vuonna 1819 matkan Rovaniemelle tapaamaan Pekka Gullsténia jolta hän sai kokoelman Väinämöis-runoja sekä loitsuja, jotka hän julkaisi omistamassaan Turun Wiikko-sanomissa. Myöhemmin Beckerin johdolla väitöskirjan tehnyt Elias Lönnrot sai näistä kirjoituksista idean yhdistää Kalevala-eepoksessa eri laulajilta saadut Väinämöis-runot.

Pekka Gulstenin jälkipolvien edustajat Paasilinnan kirjailijaveljekset Erno, Arto, Reino ja Mauri, vierailivat Muhoksella Valtakunnallisilla Koivu ja Tähti päivillä v 1999. Arto Paasilinna valittiin Muhoksen Koivu ja Tähti henkilöksi.

Samuel ja Heikki Pyykkö, Muhos Ahmas sitemmin Kylmälänkylä.

Loitsujen taitaja Heikki Pyykön eli Kylmäsen loitsuja

Tervahaudan laittaminen. Terva hautaa kuin ruvetaan laittamaan. niin otetaan kosken pohjasta kolme kiveä niin syvästä toisten kivien alta kaivetaan ettei ole niihin kiviin aurinko koskaan paistanut. Ne otetaan yöllä ja viijään hauvan silmään ja pannaan puita päälle niin, ettei aurinko pääse paistamaan. Sitte otetaan kolme yksi kantaista pihlajan vesaa, niillä kierretään kolmasti hauta kahiste myötäpäivin ja yksi vasta päivin. Sitte mennään hauvan silmään luvetaan isä meitä takaperin siitä lähtiin, että päästä meitä pahasta ja herra siunaus takaperin siitä asti, että antakoon meille ijan- kaikkisen rauhan. Sitte ne pihlajan vesat kääritään piipun ympärille, sitte ruvetaan panemaan puita kuin ainakin ei pysty minkään moiset velhoukset vaan siinä hauvassa jos vasta poltetaan tervaa niin pitää tehä sama konsti muuten ei vetele, siihen jää kosken väki haltijaksi ja jos ei tehä uutta palvelusta niin se sammuttaa hauvan kesken palannan eikä päästä tervaa tulemaan. (Heikki Meriläinen II 127.1888 Muhoksella, kertoja Matti Merilä, 60 v. Kuullut Heikki Kylmäseltä itseltään).

Uuden talon teko. Taloa kuin ruvetaan uudestaan tekemään niin kuin hakataan ensimmäinen hirsi metsään niin sen lastuista tehään pikkunen huone sen kannon päähän josta se hirsi kaajettiin ja pieniä kiven palasia otetaan semmoisesta uuni rauniosta joka on tuli palossa palanut huone ympärillä ja kosken pohjasta ja muuraiskekon pohjalta ja niistä tehään uuni siihen huoneeseen. Kesuveen kannosta säretään siluja puiksi, joita pannaan se uuni täyteen elävän puun taulaan isketään tuli ja siitä viritetään tulikiven avulla ilmivalkeaksi ja pannaan se uuni lämpiemään (Heikki Meriläinen II 115. 1888. kertoja Teppana Karjalainen, 68 v.Pistojärven Tiiron kylästä. Teppana kuullut itseltään Heikki Kylmäseltä.n. 45 v. sitten Muhoksella).

Uudistalon ensimmäisen tulen viritys. Taloa alkaissa kuin tehään ensimmäinen tuli se isketään elävän puun taulaan ja sitä tulva virittäissä luvetaan Anna luoja suo Jumala anna onni ollakseni suo rauha eleäkseni huvin aina asuakseni. Sittä kuin on tuli virinnyt palamaan niin palavan elävän puun taula palasen kanssa kierretään se pihamaan ympäri niin laajalta kuin luultaan tarvitsevan Heikki Meriläinen II 116. 1888. Muhoksella kertoja Teppana Karjalainen, 84 v, Pistojärven Tiiron kylästä. Teppana kuullut itseltään Heikki Kylmäseltä, joka on kuullut isältään n. 100 v. sitten).

Ei sikie luteet eikä mitkään syöpäläiset. Pirttiä tahi muuta asuin huonetta kuin tehään uuvesta niin pannaan rannalta löyvetty vein kulettama kurikka uunin alle niin ei sikie luteet eikä mitkään syöpäläiset (Heikki Meriläinen II 114. 1888. Teppana Karjalainen, 68 v, Pistojärven Tiiron kylästä. Kuullut Heikki Kylmä-seltä n. 45 v. sitten Muhoksella).

Ei tule kirot eikä painajaiset. Pirttiä tehessä pannaan kolme äyrin rahaa kurkihirren salvokseen, yksi yhteen toinen toiseen kolmas kolmanteen ja pienen lampaan karihtan villoja pannaan niitten rahain päälle niin ei tule kirot eikä painaiset eikä mitkään pahain ihmisten lunteet siihen huoneeseen. (Heikki Meriläinen II 398. 1888. talokas Aaprami Juntunen, 56 v, Suomusalmelta. Kuullut Heikki Kylmäseltä).

Luteet ajetaan pois huoneesta. Otetaan yheksän sisiliskon häntää ne pannaan seinän saummoin kolmanteen hirteen väännetään reikä vääntimellä siihen reikään pistetään elävän käärmeen pää ja annetaan mennä niin pitkältä kuin menee siitä leikataan poikki ja lyyvään leppä tappi reikään ja sanotaan Pois entiset eläjätuusiin tieltä sittä laistaan perään päin se huone ja ikkunasta työtään rikat ulos sittä heitetään se ikkuna auki ja heitetään kolmeksi vuorokauveksi autijoksi sillä aikaa ei saa käyvä ristittyä niin ne menee eikä tule ikänään siihen huoneeseen luteet, lattijata laistessa luvetaan luteen lukija vaan kertoja ei niitä muistanut. Ristimättömiä lapsia ei siihen huoneeseen saa jättää, metän haltija tekee kiusaa kaikki ristimättömät kuuluu hänen joukkoosa. Käärme on joku metsän haltijain palvelijoita ja kuuluu niitten karjaan. (Heikki Merhiläinen II 113.1888. Muhoksella, kertoja Teppana Karjalainen, 68 v, Pistojärven Tiiron kylästä. Tappana kuullut itseltään Heikki Kylmäseltä n. 45 v. sitten Muhoksella).

Ei katoa jyvät - eikä noitu pilaa. Riihtä kuin ruvetaan tekemään, niin kolmen nurkan alta käännetään maa turve nurin ja pannaan sen alle raha ja niitten turpeitten päälle asetetaan nurkat niin ei katoa jyvät siihen riiheen eikä saata noitu eikä pilata minkään lainen velho niin ettei tulisi itäviä siinä riihessä puitut elot. (Heikki Meriläinen II 400. 1888. Talokas Aaprami Juntunen, 56 v.Suomusalmelta. Kuullut Heikki Kylmäseltä).

Kadonneen karjan etsintä. Metsän peitosta päästetään koko karja siten, että otetaan kolmen näköistä lankaa ne kierretään yhteen ja sanotaan että Neitsyt maaria pyhä emo rakas äiti armollinen ota vitsa viiakolta koivu korpinotkelmolta aja kotiin kotoinen karja metsän karja metsolaan niin siihen kuin sitten heitetään niin löytyy karja. (Heikki Meriläinen II 1566. 1892.- Muhoksella kertoja Heikki Lampi, 67 v. Heikki kuullut itseltään Heikki Kylmäseltä).

Jos metsä peittää lehmän. Jos metsä peittää lehmän, niin otetaan sen lehmän kaulain, mennään sitä tietä jota lehmä on mennyt metsään siksi kunnes sattuu olemaan kolmet puun juuret yli tien niistä yksi juuri aina kutakin puusta kohotetaan maasta koholle ja niihin alati pujotetaan kolmasti se kytky ja sitten pannaa se kytky tuleen joka on tielle laitettu tulessa pyöritellään sitä kytkyttä siksi kunnes se vähän ruskettuu ja sanotaan Metsän hippa lakki anna omani minä annan sinun omasi sitten nakataan se kytky metsään Sitten sijotaan koko kertanen vitsa köysi pajupehkon ympärille se tulla väännetään punaan ja kartun toiseen päähän laitetaan kivi riippa riippumaan. Jos lehmä on löytynyt, niin silloin se laitos puretaan aivan heti mutta jos ei kolmen yön sisälle löyvy lehmä niin pitää se laitos sittenkin purkaa sillä se lehmä ei ole metsän peitossa. (Heikki Meriläinen II 1565. 1892. Muhoksella, kertoja Heikki Lampi, 67 v. Heikille kertonut itse Heikki Kylmänen)

Vuoden 1805 Palkkaväen-Asetuksesta - Art.8.§ 3.

"Niin pian kuin palkollinen toisesta pitäjästä Isännän tykö tullut on, näyttäköön kohta isännälle, sen Kirkko-Herralta siinä pitäjässä josta hän muutti, saadun papinkirjansa, ja myös neljantoista kymmenen päivän sisällä Kirkkoherralle siinä seurakunnassa johon hän siirsi. Se isäntä joka vastaanottaa palkollisen ilman papinkirjata, ja se palkollinen, joka laiminlyö näyttää sitä nyt mainitulla muotoa, sakotetaan yhden riikintalarin kolmekymmentäkaksi sillinkiä kantoa".

Palkollissääntö, joka oli ajan oloihin nähden hyvin radikaali. Siina otettiin huomioon myös työntekijän palkkavaatimus. Oleellinen muutos entiseen oli, että työnantaja ja työntekijä saivat keskenään sopia palkasta. Vähimmäispalkat määritteli työnantaja. Isännillä oli oikeus pitää palvelusväkensä talon palveluksessa koko pestuuvuoden.

Uusi Irtolaisasetus v 1865

Vapaan liikkuvuuden esteitä höllennettiin vuonna 1865 annetulla irtolaisasetuksella. Viimeiset vapaan liikkuvuuden rajat poistettiin vuonna 1898.

Muuttokirjoista 1850-1900 selviää, että samat henkilöt vaihtavat useasti "kattilan paikkaa". Muutettiin lähipitäjiin lyhyt aikaisiin työsuhteisiin. Oulun ja Kemin kaupungit vetivät työvoimaa tilattomasta väestöstä. Muuttorajoitusten poistuttua talokkaitten poikia ja tyttäriä sekä tilattomia alkoi Amerikka vetää puoleensa.

Siirtolaisinstituutin julkaisemista matkustusasiakirjoista selviää, että täältä lähti ennen vuotta 1920 "kultaa vuolemaan" noin 1 000 henkilöä. Heidän matkansa suuntautui pääsääntöisesti Pohjois-Amerikan pohjoisosiin, kuten Minnesotaan, Michiganiin ja Kanadaan. Tiedetään. että täältä muutettiin myös Ruotsiin, Norjan Ruijaan ja Venäjälle.

Kultakuume - ryntäys Lappiin

Muhoksen Hyrkkään talon torpparinpoikaan Jaakko Pekanpoika Kaveriin tarttui keväällä 1871 kultakuume kuten moniin muihinkin Oulunseudun miehiin. Muuttoilmoitusta hän ei Muhoksen seurakunnasta tehnyt. Ilmeisesti hänellä oli tarkoitus palata talveksi takaisin perheensä pariin.

Ensimmäisenä kesänä oman "tehdaspiirin" sai 19 onnekasta kaivajaa, joista osa rikastui. Suurimmilla valtauksilla oli töissä 30-40 miestä. He raatoivat 3 markan päiväpalkalla 11 tuntia kuutena päivänä viikossa asuen alkeellisissa hirsimajoissa, teltoissa ja laavuissa.

Eräs surullinen tapaus on jäänyt elämään epäonnisesta Lapinreissusta sen aikaisiin sanomalehti otsikoihin "Lakkarivarkaudesta" ja käräjäpöytäkirjoihin talletettuna.

"Ivalosta lienevät tämän kuun alusta viimeisetkin kullankaivajat palanneet.Terveys kuuluu siellä olleen varsin hyvä; järjestys niinikään, paitsi että keväällä jo ensimmäisillä viikoilla eräs muhoslainen tarttui lakkari-varkaudesta, jonka hän yön aikana toveriensa kanssa levätessään harjotti. Tämä mies oleskeli sitten kaiken kesän siellä kalehdittuna, ja oli, kumppalien poislähdettyä, jäänyt sinne samaantilaan yksinänsä, ei muita ihmisiä seurana kuin kruunun asettamat kolme vahtia. Aikanansa hän sieltä vietäneen Kittilän linnaan. Tämän kesäinen kullan saalis lienee 4-5 kertaa isompi kuin menneen kesäinen".(Tieto-Sanomia kansalle no 42 18.10.1871.)

Jaakko Pekanpoika Kaveri kirjattiin 15.5.1871 Grönholmin porukkaan. Kullanhuuhdontaa ei ehditty edes aloittaa, kun häntä syytettiin taskuvarkaudesta. Kaivuuporukassa olleen Pellikan lompsa oli kadonnut. Katoamisesta tehtiin ilmoitus ja Jaakko pidätettiin epäiltynä varkaudesta. Hän oli vangittuna ja kahlehdittuna tutkinnan aikana koko kesän Kittilän Puulinnassa. Marraskuussa 1871 juttu käsiteltiin Lapin tuomiokunnassa, Mirhamin metsätuvassa, Paadarin kylässä. Kaveri tunnusti pitkien kuulustelujen jälkeen löytäneensä lompakon maasta ja laittaneensa sen talteen, koska ei tiennyt kenen se oli, aikomuksenaan hänellä oli antaa se illalla omistajalleen.

Käräjäpöytäkirja kertoo, kuinka Pellikan kukkaro oli löytynyt ja mitään siitä ei ollut kadonnut, mutta koska asiasta oli syntynyt valtiolle noin 1 400 markkaa kuluja, oli Jaakko Kaveria rangaistava. Tuomari Gabriel Chydenius ilmoittaa lautamiesten päätöksen: "Koska mies on varaton, rangaistakoon häntä raipoin, viisi paria, kolme lyöntiä parilta". Aiempia rikoksia Jaakko Kaverilla ei ollut, eikä häntä oltu aiemmin tuomittu. Jaakko ei jäänyt odottamaan raipaniskuja, vaan katosi tietymättömiin. Perimätietona kerrotaan hänen paenneen Norjaan, jossa aloitti uuden elämän. Hänen nimensä katosi kirkonkirjoista joissa viimeinen merkintä Oulun rippikirjassa 1891-1900 s.235 työmies, "karannut vuonna 1871".

Elokuva Lapin kullan kimallus, ohj. Åke Lindman 1999. Elokuvassa Jaakko Kaverista on tehty luihu roisto. Martti Suosalo näyttelee Johan Kaveria, roistoa, joka varastamalla ja petkuttamalla yrittää rikastua kultamailla. Roolin esikuvana on Jaakko Kaveri.