Muhos
Pitkäviha

Pitkäviha eli Rappasota 1574-1595

Limingan pitäjän Oulunsuun, Laitasaaren (Muhos), Savon-kylän (Utajärvi) Niskan ja Ahmaksen kylät saivat kokea rappasodan (Ruotsin kielestä sana straff = rangaistus) kauhut mitä karvaimmin.

Upsalan piispa Olaus Magnus kirjassaan "Pohjoisten kansojen historia" kuvaa suomalaisia kansaksi, jolta liiallisen hurjuuden tähden on aseiden käyttö rauhan aikana kielletty.

Talonpoikaispäällikkö Erik Krankka

Pohjois-Pohjanmaan puolustuksesta vastasi maakunnan vouti, joka jätti tehtävän käytännön toimet apulaiselleen Erik Krankalle joka asui Limingassa. Oletetaan, että Krankka kävi näissä asioissa Tukholmassa vuoden 1577 aikana ja sotaeversti Flemingin luona Viipurissa, jossa hänelle annettiin ohjeet pohjoispohjalaisten osallistumisesta sodankäyntiin.

Sota alkoi uudestaan v.1577, vaikka Erik Krankka oli ominpäin sopinut rauhasta venäläisten kanssa pitemmäksi aikaa. Kuningas Juhana III ei kuitenkaan arvostanut tuntemattoman miehen tekemää sopimusta, vaan määräsi maaliskuussa 1578 maakunnan voudin lähtemään heti sotilaineen hävitysretkelle rajan taakse.

Vuonna 1578 retkeä ei ehditty edes toteuttaa, kun venäläiset tunkeutuivat Oulujärvelle ja hävittivät suuren osan pitäjää. 145 taloa paloi tuhkaksi ja 14 vaurioitui verokyvyttömäksi. Pappila poltettiin ja pappi Olavi Rahikainen pakeni Laitasaareen, jossa sai surmansa. Myös Manamansalon kirkko poltettiin. Eteneminen pysäytettiin Manamansalossa, jonne rannikon talonpoikien tukema sotajoukko ehti vihollista vastaan. Pitäjän miestappio oli vain 48 miestä, joten väki ehti melko hyvin piiloon. Erik Krankka sai surmansa vuonna 1579 yhteenotossa venäläisten kanssa. (Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia Armas Luukko)

Pekka Kolehmainen pakeni venäläisten tieltä Oulujärven pitäjästä Koutaniemen kylästä. Hänen talonsa poltettiin kesällä 1578 ja hän ilmaantuu Sanginjärvelle 1580-luvun alussa. Oulun sataman rovastinkäräjien lautamiesluettelo v.1581 mainitsee Pekka Kolehmaisen Oulujärven pitäjästä tulleena. Samoilla käräjillä lautamiehenä istuvaa Pekka Kolehmaista syytetään huoruudesta, koska oli "langennut huoruuden syntiin" sillä aikaa kun hänen vaimonsa olivat venäläist ryöstäneet ja vieneet vankeuteen Venäjälle. (lähde, Sanginjärven kylähistoria Esko Vesala, Matti Savolainen)

Pitkä viha

Vuonna 1583 venäläispartio tuli Kurenpolveen (nyk.Vaala) ja poltti Paavali Raappanan ja uudisasukas Olli Halosen talot. Uusi hävitys kohtasi Raappanansaaren taloja vuonna 1585 jolloin viholainen poltti loputkin talot ja tappoi 25 ihmistä. Osa väestä pääsi pakenemaan, Raappanan väki pakeni tiettävästi Suomussalmelle, Rovaniemen Muurolaan, Alatorniolle ja Kaakamaan asti. Simo Raappana pakeni Tyrnävälle vuonna 1598 ja jäi pysyvästi sinne.

Puolustusmahdollisuudet olivat hyvin vähäiset. Kruunun sotaväkeä ei lähetetty avuksi. Apu evättiin sillä perusteella, että kaukaisessa maan ääressä ei ollut varoja miehistön elättämiseen. Kuitenkin kahden vuoden aikana oli Limingan kaikki verotulot lähetetty Etelä-Suomeen sotapäällikkö Pontus de la Gardielle.

Kuningas Juhana III kuitenkin vapautti Limingan, Iin, Kemin ja Tornion talonpojat vilja-apuveron maksusta ehdolla, että he itse vastaisivat kotiseutunsa puolustuksesta. Noin 700 talollisen oli siis poikineen ja renkeineen huolehdittava satojen kilometrien pituisen itärajan puolustuksesta. Mutta sekään ei riittänyt. Vuonna 1582 Pohjanmaan voudin oli lähetettävä joka yhdestoista mies Etelä-Suomeen sotaeversti Flemingin käyttöön.

Vuodet 1583 ja 1584 kuluivat välirauhan merkeissä. Mutta välirauha ei merkinnyt Oulujärvellä mitään. Vuosina 1584 ja 1585 vihollinen tuli alueelle ja tappoi sen asukkaat. Venäläiset etenivät Siikajoen latvoille ja Oulujokilaaksoon aina Liminkaan asti. Se oli heille helppoa, sillä paikallisen puolustusjärjestelmän mukaan vihollisilla oli vastassa vain yhden pitäjän miehet kerrallaan.

Limingan kirkkoherra Henrik Lithovius yhdessä talonpoikien kanssa kääntyi kuninkaan puoleen pyytäen apua, sillä vihollisen hävitysretket jatkuivat välirauhasta huolimatta. Tärkeää oli sotaväen saaminen alueelle, sillä viiteen vuoteen ei Pohjois-Pohjanmaalla ollut lainkaan sotaväkeä. Kuningas antoi sotaeversti Flemingille määräyksen Pohjanmaan omien sotamiehien palauttamiseksi Liivinmaalta kotimaakuntaansa suojaamaan.

Limingan kirkkoherra kirjoittaa kuninkaalle 25.7.1585, että syyskuussa oli vihollinen surmannut Raappanan ja Kurenpolvenkylässä 25 henkilöä. Viidentenä joulupäivänä poltettiin Juorkunan kylä ja surmattiin 95 henkilöä. Heidän joukossaan sanotaan olleen Oulujärven seudulta tulleita pakolaisia.

Pohjalainen joukko-osasto saapui maakuntaan v. 1586. Siitä ei kuitenkaan ollut paljon apua kun se pakeni, vihollinen ajoi sitä takaa 50 kilometrin matkan. Asukkaat valittivat asiasta Suomen käskynhaltijalle Aksel Leijonhufvudille (1587-1589), joka antoi määräyksen Oulujokivarren puolustuksen vahvistamisesta.

Pitkä viha

Keväällä 1587 venäläiset hävittivät Oulunniskan, Utajärven, Sotkajärven, Ahmaksen, Sanginjärven ja Muhoksen kylät. Väki pakeni piilopirtteihinsä ja kätki arvo-omisuuttaan. Laitasaaren talonpojat olivat ehtineet Kainuun haukivesilleen, kun vihollinen surmasi heidät ja ryösti saaliit, poltti verkot, muut pyydykset ja haapiot.

Limingan kirkkoherra Henrik Larsson Lithovius kirjoittaa Oulun satamassa 18. ja 19.07.1588 "Laitasaaren, Oulunsuun, Kempeleen, Temmeksen, Limingan ja Lapinniemen kylistä oli lähtenyt noin 100 hengen ryhmä haukivesilleen Kainuuseen". (S.V.A.4780:137, 4783: 106).

Pitkä viha

Pekka Antinpoika Vesa eli Vesainen

Syntyi todennäköisesti Juorkunan Vesalassa 1540-50 paikkeilla.

Keväällä 1589 Limingan ja Iin miehet ryhtyivät uhkarohkeaan yritykseen. Pekka Vesaisen kokosi sata miestä käsittävän sissijoukkonsa ja lähti kostoretkelle Vienaan. Miehet nousivat veneillään Iijokea pitkin. Vähän ennen Pietarin päivää he tulivat Kantalahden kaupungin edustalle. Kaupunkilaiset viettivät Pietarinpäivä juhlia. jonka tähden asukkaat olivat ympäri päissään ja osa makasi sammuneina. Vesaisen joukot eivät kohdanneet vastarintaa eli kaupungin valtaus kävi helposti. Kostoretki jatkui rannikkoa pitkin Vienan Kemiin asti. Sotasaalista ryövättiin runsaasti. Vesaisen miehillä oli kiire kotiin koska vastahyökkäys oli odotettavissa.

Vesaisen paluu myöhästyi muutamia päiviä. Venäläiset olivat ehtineet hyökätä Iihin, polttaa kirkon ja vangita kirkkoherran. Iin kappalainen oli tehnyt vastarintaa kirkon edustalla ja lyönyt kirkonavaimella kaksi vihollista kuoliaaksi. Samalla avaimella hänkin sai surmansa vihollisen kädestä, minkä jälkeen hänet poltettiin lohiverkossa.

Ruotsin kuningas Juhana III oli mielissään Vesaisen tekemästä kostoretkestä, sillä se tuki Ruotsin muita sotatoimia. Jo saman vuoden syksyllä Pekka Vesainen lähti uudelle sotaretkelle. Se ulottui Petsamoon asti. Jouluaamuna 1589 tuhottiin Petsamon luostari. Munkit surmattiin raa'asti kesken jumalanpalveluksen. Luostari rakennettiin uudelleen 1800-luvulla..
Eräs tulkinta Pekka Vesaisen elämän viimevaiheista

Stolbovan rauhan jälkeen vuonna 1623 hänet mainitaankin Juorkunan Wesan isäntänä. (Hänen veljensä Matti oli siis asunut talossa vuosina 1608 - 1611.) Kuollessaan Pekka Wesainen oli yli 80-vuotias. Pekka Vesaisen kuolinvuodeksi arvellaan vuotta 1628. Hautapaikaksi mainittu Juorkunan järven saari eli Kiviniemi. Pekan vaimo on kuollut vuonna 1635.Juorkunassa asumisestaan he jättivät Pekkalan pellon Vesalaan. Ilmeisesti Wesaisten talo on ollut sen lähteen lähellä, joka on vieläkin Vesalankankaan rinteessä. Pekkalan pelto on edelleen ja sen ylälaidalla on talon kivijalka raunio. Näille maisemille kerrotaan Pekan vielä palanneen vanhuuttaan viettämään. (Kirjastovirma Tarja Vimpari Utajärvi)

Vero-, maa- ja henkikirjojen mukaan kysessä on kaksi eri Pekka Vesaista. Toinen elää Ylikiimingin Vesalassa, Pekka Antinpoika 1601- 1624 ja toinen Pekka Pekanpoika Juorkunan Vesalassa 1601-1627 - eli Juorkunassa kuoli Pekka Pekanpoika Vesa noin vuonna 1628.

Pitkä viha

Paavo Halonen - kostoretki Kuolaan

Perinnetarina kertoo Kuolan sotaretkestä v. 1591 josta kertoi v. 1882 Lassi Halonen Kemijärven Halosenniemestä. Tarina kertoo Limingan Niskankylän Paavo Halosesta, joka yhdessä talon-poikien Vilmin ja Kaupin kanssa poltti Kantalahden kaupungin ja ryösti sieltä hopeat ja vasket kostoksi vihavenäläisten tuhotöistä Oulujärven erämaassa ja Pohjanmaalla.

Kantalahtelelaiset teeskentelivät ystävyyttä tarjoten suomalaisille ruokaa ja juomaa, josta Halonen kieltäytyi ja poistui miehineen kaupungista. Vilmi ja Kauppi miehineen eivät voineet välttää kiusausta vaan istuivat venäläisten pöytään. Peimätieto kertoo: "Viina Vilmin vietteli kalja Kauppi jonkahaisen Kuolan linnahan kovahan". (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunous-arkistosta (SKS KRA) kansantarinat)

Talvi-Kauppi. Maakauppias Temmeksestä tavataan tammikuussa 1590 Kemistä, jonne oli koottu sotajoukko valmistelemaan Kuolan retkeä. Kuittasi Kemissä vastaanottaneensa aseita johtamilleen talonpojille.

Henrik Wilmi. Kuolassa aseensa menettäneiden joukossa mainitaan Henrik Wilmi Muhoksen Laitasaaren kylästä. Hannu Wilmistä, joka Martti Helistön arvion mukaan oli Henrikin poika, tuli Kemin ensimmäinen nimismies, (Lähde: Armas Luukko ja Martti Helistö: Kemin asutuksen historia)

Paavo Halonen muutti v.1625-1630 tienoilla Kemijärvellle, jonne perusti uudistilan. Paikka tunnetaan nykyisin Halosenniemenä.

Pitkä viha

1575 suomalaisten hävitysretki Vienaan.
1579 venäläisten ryöstö- ja hävitysretki Oulun erämaahan ja Ylikiiminkiin.
1580 suomalaisten hävitysretki Vienanmerelle; Hannu Garpin retki.
1581 venäläisten hävitysretki Iin ja Simon väliselle alueelle.
1582 venäläisten ryöstö- ja hävitysretki samalle alueelle.
1583 venäläisten hävitysretki Pohjanmaalle.
1584 venäläisten ryöstö- ja hävitysretki Oulun erämaahan.
1585 venäläisten hävitysretki Oulun erämaahan ja Muhokselle.
1586 venäläisten hävitysretki Oulujärvelle.
1587 venäläisten hävitysretki Oulujokivarteen Sanginjoelle saakka.

Pohjois-Pohjanmaata hävitettiin yli 20 kertaa. Rappasodan seurauksena useat vuosina 1545-1590 Laitasaaressa eläneet suvut katosivat vuoden 1592 hävityksen jälkeen. Henkiin jääneet palailivat piilopirteiltä ja rakensivat poltetut asuin- ja karjarakennukset sekä raiskatut pellot uudelleen.

Pitkä viha

Talonpoikaispäällikkö Musta Nykyri - Pekka Ollinpoika Nykyri s.n 1550

Musta-Nykyri tunnetaan Pohjois-Pohjalaisessa kansan tarustossa. Tarinat ovat värikkäästi kerrottuja, suuresti liioiteltuja ja niissä kerrotaan yliluonnollisista tapahtumista. Musta-Nykyri ei ollut taruolento vaan todellinen henkilö. Hän oli talollisena vuoden 1590-1620 maakirjoissa ja kymmenysluettelossa. Hänen kuolinaikansa lienee v 1620 paikkeilla. Edelleen kansan huulilla elää kertomuksia hänen mainetöistään. Näitä hän pani toimeen tavattomilla ruumiin voimillaan, mutta myös noitataidoillaan.

Kahden savun Nykyri

Isoisä Pekka Olofinpoika Nykyri mainitaan Limingan käräjillä Oulun satamassa 17.07.1554 lautamiehenä. Hän on asunut samaa savutupaa, jota verotetaan poikansa Olof Pekanpojan nimellä v 1555. Hän isännöi sitä noin 1555-1590. Hänen jälkeensä verokirjoihin ilmaantuu kaksi Nykyriä. Näyttää siltä, että tila on jaettu kahden perillisen kesken. Peer (Pekka) ja Olof (Olli) ovat edellisen poikia. Molemmat pojat isännöivät omaa tilaa 1590-luvulta alkaen.

Veljekset Pekka ja Olli asuivat kahdensavun Nykyriä Muhosjokivarressa. Pekka ei maksa kymmenysveroa vuoden 1616 jälkeen. Maakirjassa vuonna 1620 Pekka on merkitty isännäksi. Kuolleen isännän nimi saattaa näkyä maakirjoissa useitakin vuosia. Pekan talolle ei näy jatkajaa vaan se poistuu kirjoista.

Pekka Nykyristä eli Mustasta Nykyristä on kerrottu kaikki sadunhohtoisiksi värittyneet tarinat. Tosiasiat ovat jääneet vähemmälle, mm. hänen asuinpaikastaan on edelleenkin kahdenlaista tulkintaa. Toisen mukaan hän asui Muhos kylässä Muhosjoen varrella ja toisen mukaan Muhoksen Pyhänsivulla Oulujoen Pyhäkosken partaalla.

Sotkajärven eli Pyhänsivun taloihin on kirjattu v. 1600 kahta puolta mm. Pelkonen eli Tahvola, Häikiö, Kokko, Lotvola ja Honkanen. Kaikki em. talot ovat sijainneet nykyisen Pyhänsivun kylän alueella. Samalla ajanjaksolla Sotkajärven kylässä Nykyrin nimeä ei mainita. Pyhänsivun Lassila ent. Lotvola, joka isonvihan jälkeen saa Nykyri-nimen, kun taloa isännöi Antti Ollinpoika Nykyri, joka tulee Muhosjoen Nykyristä. Pekka Ollinpoika (Musta-Nykyri) talolle ei näy jatkajaa, mutta veli Olli Ollinpoika Nykyrin talossa suku jatkuu, jota voidaan seurata tähän päivään saakka. Nykyrin naapureina oli Muhoskylässä mm. Karjalainen, Tomperi, Heikura, Puhakka, Leskelä, Lotvola, kaksi Honkasta ja Tuppurainen.

Vuosina 1585-1592 venäläiset ja karjalaiset riehuivat perusteellisesti Oulun niskassa, Utajärvellä Sotkajärvellä ja Laitasaaressa. Kaikki talot poltettiin ja ne jotka eivät päässeet pakenemaan tapettiin ja raiskattiin. Vuonna 1589 viattomien lastenpäivänä poltetuksi joutui 41 Muhoksen taloa, yksi talo säästyi, se oli Paavo Ollinpojan talo.

Venäläiset jatkoivat kohti rannikkoa, Limingan kirkko poltettiin ja kylät hävitettiin. Limingan pitäjän rakennuskannasta noin kymmenesosa säästyi. Vuoden 1590 veroluettelon mukaan alueella ei ollut yhtään verotettavaa taloa. Vuosien 1589-92 maa- ja verokirjat ovat lohdutonta luettavaa.

Tammikuun 24 päivä 1592 hyökkäsi Muhokselle ruhtinas Gregori Volkonskyn komentama 3 000-miehinen venäläisjoukko. Muhoksella nousi vastarintaan legendaarinen talonpoikaispäällikkö Pekka Nykyri. Pelastaakseen Muhoksen kirkonkylän Nykyri ryhmitti joukkonsa Muhosjoen varrella oleville suurille soille ja saikin venäläiset houkuteltua sinne ja sai kirkon pelastettua. Nykyri lähti hiihtämään Liminkaan, varoittamaan nimismiestä Solovetskin voivodi Gregori Volonskin joukkojen saapumisesta. Limingassa ehdittiin järjestäytyä puolustukseen, ennen kuin venäläiset saapuivat sinne tammikuun 25. päivänä 1592. Liminkalaisilla oli kirkon paikalla pieni varustuskin ja siinä omatekoinen tykki, joka meni kuitenkin jo taistelun alkuvaiheessa epäkuntoon. Heidän johtajanaan oli Hannu Krankka, joka saavutti myöhemmin kuuluisuutta mm. nuijasodassa.

Kiivas ja verinen taistelu kesti koko päivän. Huonosti aseistetut liminkalaiset kärsivät tappion. Oulun linnasta luvattu apu ei tullut. Venäläiset ryöstivät talot, asukkaat tapettiin, vain piilopirteille paenneet säästyivät. Limingan kirkko poltettiin. Sen korjaus oli edellisen hävitysretkenkin jäljiltä vielä kesken. Muhoksella elpymään lähtenyt asutus tuhottiin. Asukkaat katosivat teille tietymättömille, joka ei onnistunut pakenemaan - tapettiin, mutta jälleen yksi talo säästyi. Ikuiseksi arvoitukseksi jää, miksi Paavo Ollinpojan talo säilyi toistamiseen?
Perinnetarinoita

Rantsilan kappalainen Kristfrid Ganander merkitsi 1700-luvulla muistiin seuraavan tarinan. "Muhoslaisten johtajana 1500-luvun lopulla käydyissä taisteluissa oli 'Musta-Nykyri', tummaverinen noita, joka mm. eräänä sunnuntaina kesken saarnan toi Limingan kirkkoon tiedon vihollisen tulosta. Toisen kertomuksen mukaan Nykyri otti naapureineen vastaan vihollisen hyökkäyksen niin menestyksekkäästi, että kirkko jäi sillä kertaa polttamatta. Ganander kirjoittaa edelleen: "Nykyrin, erään talonpojan, jonka mukaan nimitetty talo vieläkin on Muhoksella, kerrotaan naapuriensa ja sukulaistensa kanssa niin kohdelleen kuljeskelevia Wenäläisjoukkoja suurena sota-aikana, että veri oli jäällä juossut ja että kirkko jäi vihollisilta polttamatta".

Historian professori A. H Snellman ent. Virkkunen tallensi 1800 luvulla eläneiltä muhoslaisilta merkillisiä kertomuksia Mustasta Nykyristä

"Hän oli tavattoman isokasvuinen mies, voimainsa puolesta "tulisen vahva" mustaverinen, kuten jo nimesäkin osoittaa, ja muutoinkin kolkon näköinen. Paitsi sitä, oli hän taitava noita, joka sanansa voimalla sai aikaan mahdottomia. Jo hänen äänensä oli laatua, että se herätti vastustajassaan pelkoa ja kauhistusta. Niinpä kerrotaan, että kerran koko wenäläisjoukko lähti pakoon, kun eräs edelläkävijöistä kertoi, että Musta-Nykyri myljyi lähiseudulla".

J. V. Calamnius (1838-1891) on tallentanut seuraavat kertomukset

"Kun ryssät suurissa laumoissa tulivat idästä päin ja Nykyrin vähäinen miesjoukko pelkäsi vihollisen paljoutta, rohkaisi Nykyri heitä sanomalla, että jos he pitivät ittiänsä liian vähälukuisina vihollisen rinnalla, hän kyllä esiin loihtisi jos kuinka suuren joukon ihmisiä, siihen ei kait paljon tarvittu muuta kuin kourallisen höyheniä, ja niitä kun ilmaan puhaltaisi, niin ne muuttuisivat sotamiehiksi. Ryssät tulivat, muhoslaisten täytyi vetäytyä Nykyrin talosta Walkolaan, ja silloin täytyi Nykyrin tarttua loihtutemppuihinsa. Hän puhalsi ei ainoastaan kourallisen vaan säkillisen höyheniä ilmaan, ja heti muuttuivat nämä sotamiehiksi. Tästä kävivät Muhoslaiset urhoolliseksi ja tappelu luja nousi jäällä Nykyrin ja Walkolan talon välillä. Vihdoin ajettiin Wenäläiset pakoon. Nykyri ajoi niitä takaa aina Nenäkankaalle saakka Limingassa. Tämä tapahtui uudenvuoden päivänä".

"Kun Wenäläiset taas kerran tulivat, pelasti Nykyri talonsa sukkeluudellaan. Silloin kumminkin joutui hänen poikansa vihollisen surmattavaksi. Sitten lähti hän ratsain viemään sanaa Limingan asukkaille, joita vihollinen myös uhkasi. Kun viholliset takaa ajaen koettivat ampumalla hätyyttää häntä itseänsä että hänen hevostansa Nykyri turvausi tunnettuun noitataitoonsa, loihtien itsensä ja ,hevosensa sellaiseksi, etteivät vihollisen kuulat heihin ensinkään pystyneet. Kun hän tuli Liminkaan, oli kansa, pyhäpäivä kun sattui olemaan. paraikaa kirkossa jumalanpalvelusta pitämässä. Nykyri astui kesken saarnan kirkkoon, käveli saarnastuolin eteen ja käski papin lopettaa toimituksen, ilmoittaen vihollisen olevan tulossa. Kun hänen sanan todenperäisyyttä epäiltiin, oli Nykyri "reväissyt auki vaatteensa ja näyttänyt verisen paitansa". Myöskin kerrotaan hänen näyttäneen kirkonväelle surmatun lapsensa veristä paitaa.

"Kerran taas kun venäläiset lähestyivät Nykyrin taloa, syyteli isäntä kartanollaan täysiä tervatynnyreitä seinästä seinään. Silloin viholliset arvelivat keskenään; ei ole nyt hyvä mennä taloon. Nykyri on vihassa, möykkää ja paukkaa siellä. Näin sanoen lähtivät venäläiset tiehensä".

"Kerran sattuivat venäläiset tulemaan taloon, kun isäntä oli kengittä. Silloin venäläiset olivat iloissaan siitä, kun kerran olivat tavanneet julman vastustajansa sellaisessa tilassa, ettei hän voinut itseään puolustaa. Tuumailivat keskenään, mitenkä Nykyri surmataan. Ehdotettiin, että poltetaan olkikupojen keskellä, että kaula katkaistaan. Sovittiin, että Nykyri on elävältä nyljettävä. Nykyri kuunteli levollisena venäläisten puhelua ja tuumasi, kun ovat odottaneet kasvavaksi, niin odottakoot kenkäväksikin. Saatuaan kangät jalkaansa sieppasi hän orrelta aseensa, joka oli koukutettu viikate ja alkoi sillä huidella vihollisia niin että he pakenivat".

"Erään kertomuksen mukaan otti Nykyri patapölkyn pöytänsä vierestä ja kaatoi sillä pirtissään vihollista kuin luokona. Sitten meni ulos aittanssa portaille, otti kaksi nelikkoa joissa oli höyheniä, pölläytti höyhenet ilmaan sanoen nuo kaikki minun puolestani. Höyhenet muuttuivat miehiksi ja Nykyri itse hävisi näkymättömiin, siitä säikähtyneenä venäläiset säntäsivät pakosalle. Samasta tarinasta on toinenkin versio, jossa kerrotaan venäläisten sokeutuneen höyhenten vaikutuksesta luullen kirkkoväen olevan liikkeellä".

"Kaiken sen pahan edessä, minkä hän tiesi ryssille tehdä, vihasivat nämä häntä kovasti ja koettivat kaikin voimin häntä vainota ja hänen perhettään rääkätä. Itse täytyi hänen viimein pakoon lähteä ja hän katosi tietymättömiin. Ainostaan pojalleen oli hän sanonut "tuonne jäivät hopeani" ja samalla viitannut suohon, joka on Muhos- ja Oulujokien välissä. Poika oli koettanut hopeat siitä saada ja sen vuoksi suota kaivanut, mutta hopeat olivat kiinni lunastussanoissa, jotka isä oli unohtanut antaa, ja sen tähden ne sinne ikuisiksi päiviksi ovat jääneet".

Andreas Bureus teoksessaan Pohjoismaiden kuvaus kertoo, että 1500-luvun lopulla 600 miehen hiihtosoturijoukko ajoi tiehensä 100 000 venäläistä. (vrt. Nykyri - Volonski). Vuoden 1595 tilien mukaan entinen vouti Niilo Olavinpoika oli tuonut 12 ampuma-asetta Tukholmasta ja jakanut ne talonpojille. Luettelossa mainitaan aseensa menettäneiden nimet ja Kuolassa käyneiden joukossa esiintyy talonpoika Henrik Vilmi Muhoksen Laitasaaren kylästä.

Nykyrin Sukuseura paljasti Pekka Nykyrin muistokiven Muhoksen keskustassa kesäkuussa 2008.

Kuuselainen, Leskelän isäntä (Historian professori A. H. Snellman: Oulun kihlakunta. Oulu 1887)

Leskelän talon sanotaan olevan kylän vanhimpia ja suurimpia. Talon kohdalla Muhosjoen rannalla on ollut vanha lautaikkunoin varustettu rakennus, sen hirsissä useammassakin kohdassa oli polttamalla tehty vuosiluku 1594. Tätä rakennusta ei enää ole. Leskelän talon tunnettiin tuolloin Kuusiniemi nimellä. Talon isännästä "Kuuselaisesta" on jäänyt elämään tarina, jonka mukaan hän on ollut erittäin voimakas ja rohkea mies. Hänen koostaan sanotaan, että kun hän laittoi jalkansa roikkumaan polvitaipeestaan pystyssä olevan tervatynnyrin päälle, ylsi hänen jalkapohjansa tasaalleen maahan.

Kesällä 1591 tehtiin kostoretki Kuolaan (Hans Baggen johtama). Tarina kertoo seudun mahtavimpien miesten kokoontuneen yhteen joukkoon ja lähteneen vihollisen maahan kostoretkelleen. Kun joukko saapui Kuolan linnan porteille Kuuselainen, joka oli porukan johtaja ja raajin mies, rynni ensimmäisenä sisään. Kun vihollisia alkoi tulla linnasta joka suunnalta kuin "turkin hijasta" lähtivät muut pakoon, jättäen urhean johtajansa yksinään vihollisen käsiin. Kuuselainen tapettiin Kuolan linnassa raa`alla tavalla: "hänen kurkkuunsa valettiin sulaa tinaa".

Kuuselaisen vaimo, Helka nimeltään, odotti lasta miehen lähtiessä Kuolaan. Tarinan mukaan vaimo oli paennut vihollista Utoksen Potkunjärven piilopirtille ja synnyttänyt siellä Matti-nimisen pojan. Toinen tarina kertoo vaimon piiloutuneen kotitalonsa lattian alle ja säilyttäneen siten henkensä. Tämän jälkeen taloa alettiin kutsua leskentaloksi eli Leskeläksi.

Matti-pojasta kerrotaan kasvaneen yhtä vahvan kuin isänsäkin. Hän oli mm. yhden päivän aikana niittänyt suoniittyä niin paljon kuin koko muu talon väki oli päivässä pystynyt. Kerrotaan Matin ennustaneen ettei vasta tule niin vahvaa miestä Leskelään. Leskelässä oli kaksi lehmää, josta vanhakansa runoili seuraavasti "Kaks on lehmä Leskelässä, joita Helka heruttelee, niistä Matti maijon juopi karjaviljan kallistaapi".

"Kesällä 1591 tehtiin kostoretki Kuolaan, joukkoa johti Hannu Laurinpoika. Hänellä oli mukanaan 1200 miestä, jotka lähtivät heinäkuussa Kemijokea ja Tulomajokea pitkin Kuolaan. Elokuun 13. päivänä saavuttiin Kuolan edustalle ja kolme päivää turhaan yritettyään rynnäköllä vallata linnaa he saivat poltetuksi vain kaksi puutornia linnoituksesta. Heidät lyötiin joka kerta takaisin verissä päin. Puolustajia kaatui 25 ja hyökkääjiä 215. Hannu Laurinpoika perääntyi Norjan kautta ja menehtyi vammoihinsa. Muu joukko palasi Pohjanmaalle Kemijokea pitkin, levättyään kaksi päivää Kemissä".

Täyssinän rauha. Sota oli raakaa sissisotaa ja sen rasituksista kärsivät eniten Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan puolustuskyvyttömät siviilit. Talonpojat köyhtyivät merkittävästi ryöstöjen seurauksena, kiinteän omaisuuden haihtuessa savuna ilmaan. Pitkä viha päättyi vuonna 1595 solmittuun Täyssinän rauhaan. Rauhan sopimuksessa Keminlappi, Kainuu, Pohjois-Pohjanmaa ja Savo vahvistettiin kuuluviksi Ruotsin alueisiin.

Rajankäyntiä. Ruotsin valtionhoitaja Kaarle herttua lähetti rauhansopimuksen mukaisen valtakirjan Limingan nimismiehelle Gabriel Thomasonille 29.10.1596. Nimismies nimesi rajankäynti komennuskunnan, johon kuului mm. Niilo Paavonpoika Pisilä ja Henrik Johaninpoika Jussila Limingasta, Matti Erikinpoika Kempeleestä, Esko Henrikinpoika Oulunsalosta, sekä Sigfrid Henrikinpoika ja Perttu Yrjänänpoika Oulunsuunkylästä (Laitasaari) rajan merkintään.

Nuijasodan vielä riehuessa siirtyi komennuskunnan lähtö helmikuun 1. päivään 1597. Sopimukseen kuului, että Limingan nimismies Gabriel Thomasson saapuisi 3 viikkoa ennen joulua Nikolauksen päivänä Rajasuolle mukanaan 12 talonpoikaa ja 12 sotamiestä ja merkitsisi yhtä suuren venäläisen komennuskunnan kanssa rajan Iivaaralle asti. Komennuskunta sai palkkioksi lokakuun 8 päivänä 1597 Kaarle herttualta taloilleen vuoden verovapauden, Limingan nimismies Gabriel Thomasson sai yhden lästin ohria. (Lähde: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia II s.785)

Täyssinän rauhan rajalinjan merkitsemisestä on tehty Sauna-niminen elokuva. Ensiesitys oli 24.10.2008. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1596-97.

Jälleenrakennustyö pääsi uuteen alkuun. Venäjän sodan jälkien korjaaminen vei useita vuosia niin, että vain muutamaa talonpoikaa pystyttiin verottamaan. Muhoksen alueen asutus tuhottiin niin perinpohjaisesti, että suuri osa taloista oli autioina vielä 1600-luvulle tultaessa. Moni suku katosi teille tietymättömille ja uudet suvut ottivat autioiksi jääneitä taloja haltuunsa. Vuoden 1600 verotuksessa Muhoksen kylissä vain muutama talo oli veronmaksukykyinen.

Nuijasota, Hans Kranck (Hannu Krankka)

Vuoden 1595 Täyssinän rauhan jälkeen alkanut nuijasota veti mukaan myös liminkalaiset: Linnaleirin pelko, ankara verotusjärjestelmä ja katolisuus ajoi sotaan.

Linnaleiri oli järjestelmä, jolla sotaväki majoitettiin sotaretkien väliajoilla kruunun ja aatelisten linnoihin, linnoituksiin ja varakkaisiin taloihin. Linnaleirijärjestelmästä koitui talonpojille määrättyjen ylimääräisten sota-apuverojen myötä varsinainen sotaväen elatusvelvollisuus, joka muodostui raskaaksi taakaksi. Linnaleirijärjestelmän rasitus kasvoi merkittävästi nuijasotaa edeltäneinä vuosina ja se oli yksi keskeinen syy talonpoikaiskapinan alkamiseen, he kokivat vapautensa olevan uhattuna ja vastustivat linnaleiriä.

Tammikuun lopulla v. 1597 Limingan, Iin ja Kemin talonpojat valitsivat johtajakseen Hannu Krankan. Krankan johtamia talonpoikia oli parhaimmillaan n. 3 000. Klaus Flemingin saatua tiedon Pohjanmaan kansannoususta, lähetti hän 1 500 miehen koulutetut ratsujoukonsa Pohjanmaalle nujertamaan Hannu Krankan talonpoikaisjoukot. Santavuorella 24. helmikuuta 1597 käydyssä ankarassa kamppailussa kaatui n. 1 000 talonpoikaa ja 500 vangittiin, myös Hannu Krankka, joka vietiin Turun linnaan. Kaarle-herttuan vallatessa Turun syyskuussa 1597, vapautui myös Krankka.

Kaarle-herttua palkitsi Krankan mm. verovapaudella, hänestä tehtiin Limingan nimismies ja Pohjanmaan lohivouti v. 1600. Kuningas Kaarle IX kävi tervehtimässä häntä Limingan Krankkalassa v.1602. Hän oli valtiopäivämiehenä v.1600.

Värittyneiden kansantarinoiden vahvat miehet

Kaikille näille vahvoille miehille löytyy yhteisiä piirteitä. He olivat isokokoisia, ovelia noitataitoja omaavia, neuvokkaita miehiä, jotka pitivät vihollisen loitolla.

Pekka Nykyristä kerrotaan hänen olleen iso, rohkea ja sutjakas mustaverinen mies, etevä talonpoikaispäällikkö. Hän kävi vihollisen kimppuun tavattomilla ruumiinvoimillaan ja noitataidoillaan.

"Perttulassa on ollut vihan aikana taitava tietäjä. Kun viholliset alkoivat taloa hätyyttää, nosti tämä kirkkoväen ja karkoitti venäläiset sen avulla". (Historian professori A. H. Snellman: Oulun kihlakunta. Oulu 1887

Kuuselaisesta sanotaan, että kun hän istui tervatynnyrinpäällä (n. 80 cm) hänen jalkapohjansa vastasi maahan.

Juorkunassa syntynyt Pekka Vesainen oli "liikkeissään salamannopea, ruumiinvoimiltaan väkevä; kookas ja solakka; ja mieleltään uljas, neuvokas ja peloton". Hän sai patsaan Ylikiiminkiin ja Iihin.

Muhoksella syntyneen Paavo Halosen kerrotaan olleen hyvin värikäs, rohkea ja omapäinen mies - ja poikkeavan isokokoinen. Hän muutti Kemijärvelle ja kuoli siellä.

Ahmaslainen Lasse Räisänen, "Iso-Räisänen", joka on saanut patsaan Utajärvelle, ajoi tämän tästä vainolaiset tiehensä. Hänen suuresta koostaan kerrotaan mm. niin, että Iso-Räisänen oli niin suurikokoinen mies, ettei voinut ottaa kestikievaria taloonsa, kun yksi hevonen ei olisi jaksanut kyyditä matkustajia painavan kyytimiehen lisäksi.

Muhoksen Perukan Pohjolan isännän kerrotaan olleen niin väkevä mies, että kantoi yksin Muhoksen kirkon rakennukselle ensimmäisen hirren kirkkorannasta kirkonmäelle, johon muuten olisi tarvittu 10 miestä. Oli jutissut noustessaan mäkeä, "yht aikaa yht aikaa hyvät perkeleet". Hänellä kun oli "kirkonväki" kaverina. Salvostyömaalle tultuaan Pohjolan isäntä heitti hirren olaltaan ja ryyppäsi puolikannua paloviinaa". (Historian professori A. H. Snellman: Oulun kihlakunta. Oulu 1887)
*** tunturisusi.com linkit ***