Muhos




Vuonna 1700 Euroopassa alkoi myllertää, kun 15-vuotias Kaarle XII nousi Ruotsin valtaistuimelle vuonna 1697. Maitaan menettäneet naapurit päättivät ottaa alueita takaisin. Tanska, Puola-Saksi, Venäjä, Preussi ja Hannover solmivat sopimuksen Ruotsia vastaan. Suuri Pohjan sota alkoi.

Ruotsin armeijan väenottajat listasivat nälkävuosista selvinneistä, Suomen vähäisistä terveistä miehistä tykinruokaa. Verotaakka kasvoi ja sotaväen majoituksesta koitui lisärasitusta. Syksyllä 1708 vilja mätäni peltoihin ja sen seurauksena tuli ankara puute jokapäiväisestä leivästä. Nälkävuodet ja sotaväen otot laittoivat ihmiset liikkeelle. Muhoksen Heikurasta, Henttulasta, Häikiöstä, Hyrkkäästä, Nykyristä ja useista muista taloista lähti väkeä itärajan pintaan Suomussalmen, Kuhmon ja Pielisjärven seuduille, jotkut Vienaan asti.

Narvan taistelun suurta voittoa venäläisistä juhlittiin ylistysvirsin ja runoin. Ruotsin kuningas Kaarle XII kuvattiin voidelluksi leijonaksi, ja että ruotsalaiset olivat Jumalan valittu kansa.

Ruotsin armeija vyöryi suomalaisin sotilain Keski-Euroopaan. Kuninkaana oli 20-vuotias Kaarle XII. Ukrainan Pultavassa ruotsalaiset kokivat tappion, ja kuningas joutui pakenemaan Turkkiin, Turkissa hän vietti peräti viisi vuotta. Tänä aikana venäläiset valtasivat Suomen.



"Henrik Ollinpoika Nykyri haluaa avioliittoon leski Anna Ollintyttären kanssa, jos ei estettä ole, koska lesken mies Pekka Pekanpoika Pelkonen on kuollut, Nykyri haluaa että tälle seudulle palanneita sotilaita kuullaan. Varusmestari Pekka Laurinpoika Väärä todisti, että lesken mies kaatui taistelussa kenraali Leijonhufwudin armeijassa Ylä-Puolassa Mikkelinmessun päivänä Liesnajan taistelussa 29.9.1708. Väärä oli lesken miehen ystävä ja oli Pelkosen kanssa samassa taistelu linjassa samoin kuin Johan Matinpoika Keinänen, tosin eri siivessä. Varusmestari Väärä oli joutunut vangiksi, paennut Riikaan, jossa sotakollegion tutkimuksessa tämä lesken mies on kirjattu kuolleeksi. Leski on vapaa menemään toiseen avioliittoon". (Talvikäräjät 18.-23.2.1711 s. 345 k.179)

Kainuun sarkasota

Vaikka Kainuun sarkasota ei sinällään liittynyt mitenkään Isonvihan nousuun sai se viranomaisiin liikettä. Kun tieto venäläisten ja vienalaisten hyökkäyksestä Kajaanin tuli, he odottivat heidän jatkavan hyökkäystään Ouluun saakka. Maaliskuussa 1712 Oulun ja Limingan pitäjistä koottiin monisatapäinen nostoväkiosasto, joka marssitettiin Säräisniemelle. Osa joukosta jäi Muhoksen Hyrkkään mäelle vartioon. Päälliköiksi nimettiin muhoslaiset Juho Hartikka ja Matti Hakkarainen. Toinen vartioasema perustettiin Utajärvelle Merilän talon läheisyyteen ja sen päälliköksi nimitettiin muhoslainen Lauri Valkonen. Huhtikuussa näiden vartioasemien miehitystä supistettiin, koska huomattiin että vihollisen tulosuunta ei olekaan itä vaan etelä.

Kajaanin tullikirjuri Petter Jenhaus apurinaan ruotusotamiehet Yrjö Sihvonen ja Pekka Leinonen takavarikoivat kevättalvella 1711 Paltamon kirkonkylän Hevossaarella 4 300 kyynärää (n.2 550 m) sarkaa. Sarkaerän omistivat vienanvenäläiset kauppiaat Vilippus Simonpoika, Tapani Tiivonainen, Ivan Perttunen ja Jaakko Rämsy (Remsu). Iso sarkaerä oli tullattu ja ollut myynnissä edellisenä kesänä Kajaanin markkinoilla, josta myymättä jäänyt osa vietiin varastoitavaksi Pietari Tolosen riiheen Ristijärvelle. Vähän ennen Laurin päivän markkinoita kauppiaat ottivat kankaansa säilytyksestä. Välttääkseen tullauttamasta sarkaerää toiseen kertaan he veivät saran Paltamon Hevossaareen ja jatkoivat itse matkaansa Kajaanin markkinoille kysellen löytyisikö erälle ostajaa. Oululainen porvari Jacob Estlander ryhtyi kauppoihin vienalaisten kanssa, mutta ei saanut tingittyä hintaa itselleen sopivaksi, joten hän päätti käräyttää kauppiaat "tullaamattomasta" sarkaerästä. Kokemansa vääryyden johdosta vienalaiset uhkasivat kostotoimella, joka toteutuikin jo seuraavana keväänä.

Venäläisistä sotilaista ja Vienan talonpojista koottu joukko sai vielä vahvistusta Pielisläisistä talonpojista, jotka liittyivät mukaan Kainuun hävitysretkeen. Sotajoukko saapui Kajaaniin aamuyöstä 13. maaliskuuta 1712. Kajaanilaiset olivat vielä nukkumassa, kun ovet temmattiin auki. Kohtelu oli säälimätöntä. Osa asukkaista pääsi puolipukeissa pakenemaan Kajaanin linnaan turvaan. Linnasta aloitettiin tykkituli, joka surmasi kaksi vihollista. Linnassa ei ollut varusväkeä, vaan ainoastaan komendantti Nils Silfverbagge ja muutama vahtisotilas. Vihollinen poistui Kajaanista saman päivän iltana ryöstösaaliineen ja vankeineen sytyttäen kaupungin eteläosan tuleen. Pohjoisosan sytyttämisen esti linnan tykistön tulitus. Vihollinen otti sotasaaliiksi kulta-, hopea-, kupari-, messinki- ja tinaesineitä, heille kelpasi myös karja, vaatteet ja talousesineet, jopa kirjat ja asiakirjat. Retken aikana yli satamiehinen joukko ryösti ja poltti myös Paltamon ja Sotkamon seutua.



(Lähteinä; Kustaa Vilkunan teoksia Paholaisen sota ja Viha perikato ja katkeruus, Muhoksen kirkonkirjat, Muhoksen seurakunnan historia Jouko Vahtola. Oulujokilaakson historia Huurre-Vahtola, Henki ja rippikirjoja, Käräjäpöytäkirjoja)

Vanha - ja Isoviha on elänyt tarinaperinteessä, jolla oli myös mytologisia piirteita. Omien tutkimusteni motiivina oli selvittää esi-isieni selviytymistarina juurta jaksain. Lapsuuteni aikaan tarinaperinne oli hyvin ohutta. Isovanhempani kertoivat jotain menneestä, mutta minun vanhempani eivät vanhoja suvun tarinoita kertoneet. Koulukin näistä asioista vaikeni, Suomen sodasta ja vänrikki Stoolin tarinoita luettiin mutta vuosien 1808-09 edeltäneitä tapahtumia ei käsitelty, kuin muutaman rivin maininnalla.

Selvitysteni myötä paljastui, että kotiseutuni oli ollut silmittömän totaalisen väkivallan kohteena useaan otteeseen vuosisatojen saatossa. Käsittämätön väkivalta, joka historian lehdiltä minulle paljastui, oli "kauhusta hiuksia pystyyn nostava kokemus".

Nuo ajat opettivat suomalaisille, minkälaista elämä on ankaran miehityksen alaisena. Varsinaisesti Suomea miehitettiin vieraanvallan toimesta 3 kertaa Ison - ja Pikkuvihan aikaan, sekä vuonna 1809, jolloin Suomi liitettiin Venäjään.

Muhoksella kuoli vuosien 1696-97 aikana 524 henkilöä nälkään ja tauteihin. Kun Muhoksen väkiluku oli n. 1 500 henkeä, tarkoittaa se kolmanneksen menetystä. Suhteutettuna Muhoksen nykyiseen väkilukuun se tarkoittaisi n. 3 000 kuolonuhria. Ruotsalainen Israel Kolmodin kirjoitti v. 1695 runon "Jo joutui armas aika ja suvi suloinen". Sävelmä lienee saksalainen tai ruotsalainen kansansävelmä. Runon suomensi Erik Cajanus vuonna 1700. Sittemin teos tunnetaan Suvivirtenä.

Virressä näkyy 1600-luvun rahvaan maailmankuva, jossa koettelemukset olivat Jumalan työtä ja seurausta tehdyistä synneistä. Kun nälkävuosien kurimuksesta oli päästy, luultiin, että nyt koitti paremmat ajat mutta toisin kävi.

Kappalaisen Isak Gisselkorssin virkakausi alkoi nälkävuonna 1698

Kasakat tuhosivat Laitasaaren Kekkolan talon v. 1715, kappalainen menetti talonsa ja muun omaisuutensa. Lapset Risto, Elisabet ja Justiina, siepattiin Venäjälle. Kappalaisen perheen elämästä ei ole tietoa isonvihan ajalta. Pakenemaan he pääsivät. koska isä Isak ja äiti Sara sekä lapset, Sara, Isak, Maria, Katariina, Magdalena, ja Anna palasivat Muhokselle. Kuoliko isonvihan melskeisiin Gabriel, minne hän joutui? Vuoden 1721 jälkeisissä kirjauksissa häntä ei näy.

Muhoksen kappeliseurakunnan rippi-, kaste- ja kuolleitten kirjat vuosilta 1713-1721 on tuhottu, tai niitä ei ole pidetty laisinkaan. Gisselkors perheineen asettui asumaan Korttilan pappilaan 1721 jälkeen, jossa hän kuoli v. 1731.

On vaikea kuvitella, millaisessa maailmassa 1700-luvun alun ihmiset elivät. Maat ruokittiin talonpoikien työllä, mutta heillä ei ollut mitään oikeuksia. Silloinen luterilaisuus oli ankaraa: kirkonkirouksia, puhdistautumisia ja uskomus, että luterilaisten Jumalalle kuuliainen saa palkkansa jo tässä elämässä.

Kirkoissa saarnattiin, että Jumala siunaa Venäjän keisarin armeijan raakuudet, jotka kansa on ansainnut riettaalla, uskottomalla elämällään. Jumala oli suuttunut kansansa juoppoudesta, joka aiheutti köyhyyttä, ja huoruutta. Jumala oli kaikki voipaisena ja oikeudenmukaisena syössyt kansan sotaan, jotta ihmiset tajuaisivat tehdä parannuksen, ja vain kollektiivinen parannuksen tekeminen saa Jumalan leppymään.

Toisaalta venäläisten sanottiin olevan saatanasta, joka käy taistelua Jumalan kanssa ihmisten sieluista. Venäjän tsaari kuvattiin ilmestyskirjan pedoksi, ja antikristukseksi, armeija rengasturpaiseksi elukaksi ja sarvipääksi, joka verenhimoisena, ahneena ja armottomana kulkee kylästä kylään.



Etelä-Suomi miehitetään

Venäläisten kaleerilaivat (soutu/purje) rantautuivat kasakka-, tataari- ja kalmukkijoukkoineen Turkuun 28.08.1713. Laivat oli lastattu mm. elintarvikkeilla, koska tiedettiin että ruuan saaminen sotilaille oli vaikeaa. Kalmukkiarmeija toi mukanaan kameleita kuormajuhdiksi, mutta niistä jouduttiin melko pian luopumaan.

Oulussa ja muuallakin Pohjois-Pohjanmaalla oltiin jo varmoja, että venäläiset olisivat aivan pian heidän kimpussaan. Pitäjistä lähetettiin venäläisille anomuksia, joissa pyydettiin päästä ns. "paloveronpiiriin", jota vastaan venäläiset jättäisivät asukkaat rauhaan.

Oululainen tullimies Michael Toppelius (Kristofer Toppeliuksen isä) ilmaisi vihansa Ruotsin armeijaa kohtaan, kun syksyllä 1713 Limingantullin tullitupaan tuli ratsumestarin johdolla sotilaita vartiointitehtäviin.

"Mitäs te kelmit teettä täällä postia ja valakiaa talonpojille, josko minä otan halon ja lyön päännä ristiin ja hampaat kurkkuperrään. Menkää helvetin pohjaan, pitäkäät vahtia siellä, ei teitä tässä tarvita".

Napuen taistelussa Isossakyrössä kasakka- ja kalmukkiarmeija löi Ruotsi-Suomen armeijan pakosalle. Helmikuun 19 pnä iltana 1714, kun ruotsalainen ratsuväki oli karannut kesken taistelun, oli paikalleen jäänyt suomalainen jalka- ja nostoväki aseinaan vain nuijia, kirveitä ja keihäitä. Kaikkiaan 2 646 miestä sai surmansa. Taistelun tauottua urheat ja pelottomat Pohjan maan naiset hakivat vesikelkoillaan taistelukentältä kuolleet miehensä ja poikansa kotiin, pesivät ja hautasivat heidät.

Vuoden loppuun mennessä venäläiset olivat ottaneet koko eteläisen ja itäisen Suomen hallintaansa Pohjanmaan ja Kainuun rajoja myöten. Näistä tuli rajamaata, jota puolusti Ruotsin armeijan rippeista kootut jalkarakuunat eli Kivekkäät hyvin heikolla menestyksellä. Taistelun jälkeen venäläisjoukot matkasivat kohti pohjoista, ryöstivät ja polttivat tielleen osuneita kyliä. Napuen tappioiden jälkeen taistelua ei käyty armeijoiden välillä, vaan se muuttui julmaksi terroriksi siviiliväestöä kohtaan.

Syys-marraskuussa 1714 eversti Brucen joukot kohtasivat Kokkolan pohjoispuolella talonpoikien taholta aseellista vastarintaa, hän ei ymmärtänyt, että siviilimiehet olivat nousseet aseisiin. Vastassa ei ollutkaan ystävällistä alistuvaa rahvasta, josta hän raivostui, sen seurauksena pitäjiä kylineen ryhdyttiin totaalisesti tuhoamaan.

Talonpojat ryhtyvät puolustukseen

Turusta käsin vallattuja alueita hallinnut kenraali Golitsyn vastasi tsaarille Suomen asioiden hoidosta, hän ei ymmärtänyt miksi pohjalaiset eivät alistu tsaarin alamaisuuteen, vaan nousevat vastarintaan. Pohjois-Pohjanmaan talonpojilla oli aivan toinen käsitys, he katsoivat venäläisten rökittäneen maakuntaa tarpeeksi. Mielestään he olivat edelleen Ruotsin kruunun alamaisia ja kruunu heitä suojelee. Talonpojat perustivat vartioasemia pitkin maakuntaa aina Oulun pohjoispuolisia kyliä myöten, niiden tehtävänä oli hälyttää kansalaisia liikkuvista ryöstelevistä rosvojoukoista, sekä ilmoittaa alueelle marssivasta venäläisestä sotajoukosta.

Kehotus kansanmurhaan

Kun ruhtinas Golitsyn sai kuulla vartioasemista, hän komensi eversti Mansteinin ja kenraali Tsekinin tuhoamaan ne.

"Tsaari Pietari Suuri antoi käskyn tuhota maakunta mustalle mullalle 10 peninkulman matkalta ja tappaa aikuisväestö viimeiseen mieheen ja naiseen, kerätä lapset ja nuoret sekä kaikki tavara sotasaaliiksi".

Ruotsi-Suomen armeija oli vetäytynyt Länsipohjaan, josta sen oletettiin palaavan. Näin estettiin Länsipohjassa majailevan Ruotsin sotaväen mahdollinen eteneminen Oulun suuntaan.

Kasakkakenraali Tsekin

Julmana teurastajana tunnetun kasakkakenraali Tsekinin joukot koostuivat Donin ja Uralin kasakoista sekä ottomaaneista, (turkkilaisia). Armeijan vahvuutta lisättiin raaoilla kalmukeilla, jolloin miesluku oli noin 4 000 miestä. Kalmukkien kerrottiin olleen erittäin raakoja. Heidän ulkonäkönsä herätti paikallisessa väestössä kummastusta. Sotilaille annettiin oikeus ryöstää väestöä ja ottaa orjia kaupattavaksi. Venäjällä nuorista pojista maksettiin korkeampi hinta kuin muista, siitä johtuen poikia siepattiin enemmän. Rivisotilaat myivät sieppaamiaan lapsia upseereille, ostajina mm. sellaiset sotapäälliköt kuten ruhtinaat Golitsyn ja Mannstein.

Pohjois-Ruotsikaan ei säästynyt terrorilta

Uumajaa venäläiset hävittivät viisi kertaa: Syksyllä 1714. Tammikuussa jäitä pitkin v. 1719, ja kevättalvella v. 1720. Kesällä 1721. kirkko poltettiin ja jopa hautausmaalla ruumiit kaivettiin esiin ryöstösaaliin toivossa. Tornio ja Haaparanta poltettiin helmikuussa 1716. Matarengin 76-vuotias kirkkoherra Johannes Tornberg pahoinpideltiin kuoliaaksi omalla kävelykepillään, jota vielä näytetään pyhäin jäännöksenä Övertorneån kirkossa. Luulaja ja Piitime ryöstettiin vuoden 1716 lopulla, Kalix vuoden 1717 alussa. (Kaltio 1/2012)

Ouluun tullessaan kasakkajoukot riehuivat Saloisissa, kaivaen mm. vastahaudatun pitäjän nimismiehen ruumiin haudastaan ja nostivat hänet keppikädessä istumaan kirkon etupenkkiin. Vuonna 1716 todetaan Siikajoen pohjoispuolisten alueiden Iihin saakka olleen täydellisesti tuhottu, kaiken sanotaan olleen mennyttä - ihmiset, eläimet ja asumukset. Venäläiset saapuivat Oulun seudulle kohtaamatta armeijan taholta suurempaa vastarintaa. Ennen venäläisten tuloa suuri osa virkamiehistä, papeista,säätyläisistä ja varakkaista porvareista oli paennut Ruotsiin.

Perjantaina 29 päivänä syyskuuta vuonna 1714. Hailuotoon souti kaleerilaivoillaan kaksisataa kasakkaa He tunkeutuivat taloihin ja surmasivat aamuyön aikana tapparalla iskien noin 800 yöuntaan nukkuvaa saarelaista ja pakomatkalla Ruotsiin olevia venekuntia. Lapset vietiin orjiksi ja naiset jätettiin nääntymään poltettuihin taloihin. Vain yhden talon asukkaat jätettiin henkiin kaivamaan ruumiille hautoja. Seuraavana talvena kasakat kävivät kahdesti parsimassa työnsä tuloksia.

Oulu vallattiin Antin päivänä 30.09.1714. ja pistivät Oulun Heinäpään talot tuleen. Perinnetietona kerrotaan kuinka lieskat löivät yli kaupungin ja kaikki peittyi paksuun savuun. Kaksi viikkoa myöhemmin maaherra Lorenz Clerck pakeni joukkoineen Ruotsiin jättäen Oulun linnan venäläisten käsiin tykkeineen päivineen. Maaliskuun 23 päivänä 1715 Ouluun saapuu 250 venäläistä rakuunaa jotka sytyttävät linnan puuvarustukset tuleen ja kuljettavat Oulun linnasta 18 kanuunaa Turkuun ja Poriin.

Kasakkakenraali Tshekinin armeija oli säälimätön. Taktiikkana oli iskeä kaikista heikompiin, aseettomiin vanhuksiin, naisiin ja lapsiin. He harjoitettivat ns poltetun maan taktiikka, jossa koko kanssa vauvasta -vaariin joutui kohtaamaan sodan julmuudet silmästä silmään. Palavien rakennusten liekkimeret ja mustat taivaalle nousevat savut toivat kyliin pelon ja pakokauhun.

Oulujokivarren kylät tuhottiin täydellisesti. Limingan ja Oulun suunnasta tulleet kasakat ja kalmukit raiskasivat, kiduttivat, surmasivat ja ryöstivät lapset ja omaisuuden, polttivat talot, tallit ja navetat. Karja tapettiin. Aitat tyhjennettiin lihasta, kalasta, leivästä ja viljasta, tuholaiset ottivat kaiken syömäkelpoisen jättäen jälkeensä suuria ruumiskasoja ja savuavia raunioita. Veritöiden, kansan kiduttamisen palkkioina sotilaat nauttivat ryöstösaaliistaan juopottelemalla, mässäilemällä ja raiskaamalla.

Miehityshallinto 1715-1717

Ouluun saapui tammikuussa 1716 1500-miehinen siperialainen rykmentti. Sitä johti saksalainen eversti Mannstein. Hän esiintyi koreasti punaiseen pukuun ja siniseen viittaan pukeutuneena. Mannstein julisti kansalle rauhaa vakuuttaen, että "kaikenlaisesta raakuudesta luovutaan". Kansalla ei ole enää pelkoa tsaarin armeijasta vaan se sai viljellä ja hankkia elantonsa entiseen malliin.

Julistuksen mukaan turvallisuus taattiin kantamalla talonpojilta ns. paloveroa. Ellei paloveron maksuun kyetty, merkitsi se tulipalon syttymistä eli veronmaksukyvyttömät talot ja kylät poltetaan. Lupaus rauhallisesta yhteiselosta petettiin - ja terrori jatkui.

Talvella 1716, he hyökkäsivät Oulun kirkkoon, ryöstivät irtaimiston, sekä ottivat kirkon alle haudattujen vainajien ruumit esille ja riisuivat niiltä vaatteet.


Lasten sieppaamiset - kävelevät kolonnat

Tshekinin armeija vangitsi suuren määrän 5-20 -vuotiaita lapsia ja nuoria, useista taloista vietiin kaikki kiinnisaadut lapset - ei siinä auttanut äitien rukoukset julmien kasakkapartioiden edessä.

Todellinen kadonneitten lasten määrä oli huomattavasti suurempi. Vuonna 1722 henkikirjoittaja kirjasi tiedossa olevat Venäjälle viedyt. Useat kotiin palanneet palanneet puuttuvat listauksesta.



Niskankylästä siepatut
Abraham Raappanan poika Heikki
Abraham Pyykön poika Abraham
Jooseppi Pyykön poika Antti ja
Erik Olli Miettulan poika Olli.

Ahmakselta ja Kylmälänkylästä siepatut
Yrjö Räisäsen poika Joonas
Klemetti Seppäsen renki Pekka
Hannu Lähtevän poika Hannu
Pekka Nasarin piika Margareta Matintytär
Henrik Räisäsen tytär Brita
Pekka Tolosen tytär Karin
Jaakko Kylmäsen poika
Johan Tihisen poika
Matti Puukkolan poika Matti
Abraham Lievosen poika Jaakko
Henrik Seppäsen poika Pekka

Utajärveltä siepatut
Pekka Siiran poika Henrik
Henrik Väänäsen tytär Karin

Sotkajärveltä siepatut
Isakki Suorsa
Henrik Pelkosen pojat Kalle Jaakko ja Heikki
Hannu Kokon pojat Matti ja Esko
Matti Pelkosen poika Simon

Muhokselta siepatut
Johan Könön pojat Johan ja Antti
Antti Karjalaisen poika Johan
Henrik Kassisen poika Heikki
Pekka Kassisen poika Olli
Erik Kukkosen poika Matti
Hannu Kassisen tytär Karin
Jooseppi Ponkilan poika Johan
Simon Kassisen poika Abraham
Holapan sotilaanpoika Johan
Puhakan sotilas Pekka Kilpeläinen
Pekka Keinäsen pojat Paavo ja Matti
Hannu Kinnusen poika Jooseppi
Pekka Kinnusen poika Pekka
Henrik Lämsän pojat Matti ja Heikki
Henrik Lotvosen poika Abraham
Antti Kukkosen poika Johan
Matti Hyrkkään poika Matti
Antti Könön poika Johan
Bertil Henttunen
Henttulan kartanon renki Lauri Pikkarainen
Margareta Matintr Halonen, Kesäkäräjät 1720 Samuel Pyykölle ilmoitetaan että hänen vaimonsa sisaren tytär Margeta Matintr Halonen on viety v. 1715 vankina Venäjälle

Laitasaaresta siepatut
Johan Mäkelän pojat Johan ja Pekka
Antti Haatajan poika Antti
Paavo Parviaisen poika Paavo
Pekka Inkalan pojat Pekka ja Klaus
Tuomas Rahkon poika Henrik
Erik Tihisen poika Henrik
Perttu Perttusen tytär Anna
Johan Pukin pojat Antti ja Jaakko
Sotilas Mähösen poika Lauri
Matti Simonpoika Kärnä
Erik Laukan poika Johan
Matti Kärnän poika Matti
Antti Kärnän poika Perttu
Erik Määtän poika Elias
Sigfrid Hakkaraisen poika Jaakko
Erik Väärän poika Matti
Tuomas Hartikan pojat Jaakko ja Martti
Henrik Marin pojat Henrik ja Teppo
Olli Viinikan pojat Olli ja Henrik
Juho Lappalaisen poika Kalle
Henrik Huovisen poika Henrik
Matti Pukin pojat Henrik ja Matti
Henrik Hämälän poika Heikki
Yrjö Laukan poika Matti
kappalainen Isak Gisselkorssin poika
Christian ja tytäret Elisabet ja Justina
Matti Pukin tytär Lisa
Henrik Marinin tytär Anna
Matti Kestin tytär Lisa

Oulunsuusta siepatut (Oulujoki)
Johan Jaakolan poika Jaakko
Abraham Juuruksen pojat Johan ja Jaakko
Kasper Saarelan pojat Johan, Antti, Kalle,
Kasper ja tytär Maria
Matti Maikkulan poika Henrik ja tytär Christina
Matti Sangin poika Matti
Antti Nykäsen poika Antti ja tytär Margareta
Johan Parkkisen poika Jaakko
Erik Lanisen poika Jooseppi
Matti Kärpän poika Mikko
Samuel Hevonojan poika Paavo
Isak Perttusen poika Matti
Kalle Isterin poika Henrik
Johan Pukin pojat Simon ja Nicolaus
Johan Lappalaisen poika Henrik
Johan Kourin poika Yrjö ja tytär Karin
Johan Pukin pojat Simon ja Nicolaus
Johan Lappalaisen poika Henrik
Antti Värtön renki Matti Mustonen
Kalle Isterin poika Henrik
Kustaa Pukin poika Lauri
Antti Kylmäsen poika Tuomas
Johan Kourin poika Yrjö ja tytär Karin

Lapset kerättiin tyhjiin rakennuksiin, joiden kaikki aukot teljettiin. Kylmälän kylän Tupussa oli yksi sellainen kokoamispaikka, heitä pidettiin alituisessa nälässä ja kylmyydessä. Kasakkajoukot olivat jatkuvassa liikkeessä ja käsistään liekaan sidottuja lapsia kuljetettiin mukana jopa viikkokausia kunnes joukkokuljetukset etelään järjestyivät. Tammikuussa 1715 lapsia kerättiin Ouluun, josta matka jatkui laivaamalla Viipuriin. Maalis - huhtikuussa 1715 kuljetukset suuntautuivat Turkuun ja Helsinkiin. Siepattuja kävelytettiin suurina kolonnina Kokkolaan, josta heitä laivattiin Turkuun, Helsinkiin, Kronstadiin ja Pietariin.

Vuosina 1715-1716 marssitettiin satoja siepattuja lapsia maateitse Savon kautta Viipuriin ja Pietariin. Aliravittuja lapsia kuoli jo kuljetusvaiheessa, eloon jääneet ajettiin Lappeenrannan lähistöllä olevan järven rantaveteen, jossa odotti rivi munkkeja, jotka kastoivat lapset slaavilaisille etunimille. Pietarissa heidän identiteettinsä häivytettiin lopullisesti antamalla heille tekaistuja syntymäaikoja. Lapset pyrittiin venäläistämään hyvin nopeasti. Viipurissa oli tiukka koulu, jossa päntättiin venäjän kieltä.



Pietarista matka jatkui vesiteitse Novrogodiin ja Volga jokea pitkin Kazaniin. Mustanmeren - ja Kaspianmeren valtaville orjamarkkinoille. Sieltä heidän matkansa jatkui islamilaiseen Osmanien valtakuntaan, Välimeren maihin ja Keski-Aasiaan, joissa orjien kysyntä oli suurta. Venäjän ja Keski-Aasian orjakaupan verkosto ulottui jopa Intiaan asti. (Itä-Suomen yliopisto professori Korpela)



Buhara, orjakaupan keskus. Vuodelta 1718 mainitaan tapaus Pietariin saapuneesta Buharin hallitsijan lähettiläästä, joka pyysi saada ostaa muutamia satoja suomalaisia ja ruotsalaisia talonpoikaistyttöjä. Buhara oli keskiaasialaisen orjakaupan keskus, siellä mm. tataarit myivät tuhansia Virosta, Inkeristä sekä Suomesta sieppaamiaan ihmisiä. Vuonna 1726 tuli tieto, jonka mukaan 1 000 suomalaista kaapattua oli Persian Isfahanissa orjina. (Kaupunki sijaitsee Iranissa Teheranista 340 kilometriä etelään)



Orjakauppiaat olivat erittäin kiinnostuneita suomalaisista, koska heitä pidettiin pakanoina, niinpä heidät voitiin myydä sekä islaminuskoisiin että kristittyihin maihin. Useat suomalaiset olivat eksoottisesti vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä. Erään diplomaattiasiakirjan mukaan ryöstetyn vaalean suomalaistytön myyntihinta orjamarkkinoilla on 200 ruplaa. Orjakauppa oli sotilaille niin tuottoisaa, että suomalaisia kannatti kuljettaa aivan Persiaan asti. (Itä-Suomen yliopisto professori Jukka Korpela)

Sotilaskoulutukseen

Rivisotilaat myivät sieppaamiaan lapsia esimiehilleen, ostajina mm. sellaiset sotapäälliköt kuten ruhtinaat Golitsyn ja Mannstein. Pojista maksettiin korkeampi hinta, josta johtuen heitä siepattiin enemmän. Jotkut nuoret pojat sopeutuivat venäläisten komentoon, heitä käytettiin oppaina ja tulkkeina, heidät kastettiin ordotoksi uskoon. Iin nimismiehen pojat Gustaf Gustafinpoika Lillbäck ja hänen kaksi veljeä vangittiin kotoaan Iin Hiivalasta ja serkkunsa Kristoffer Toppelius Muhoksen Lumiaisista.

Kasakkakenraali Tsekinin alaisuudessa toiminut nuorukaisjoukko sai tehtäväkseen kantaa isäntänsä omaisuutta siirryttäessä kenttäleiristä toiseen, sekä surmata kirveellä kasakoiden jäljiltä kitumaan jääneitä. Heistä kasvatettiin tunteettomia hirviöitä, jotka osallistuivat raakalaismaisiin tekoihin. Yksi sellainen oli edellä mainittu 16-vuotias Iin nimismiehenpoika Gustaf Lillbäck. Hän pakeni hiihtäen venäläisiä, mutta nämä saivat pojan kiinni. ja hänestä kasvatettiin julma tappaja, joka ei arkaillut käydä omanväen kimppuun.

Ratsusotilas Annika "Uljana" Swahn, Joutsenon kappalaisen tytär

Keväällä 1710 Annika Svahn oli muiden siviilien mukana paennut Joutsenosta Viipuriin venäläisten lähestyessä. Viipuri piiritettiin ja se antautui 30.6.1710. Ryöstelyn yhteydessä venäläiset kaappasivat suuren joukon naisia ja lapsia, jotka olivat etsineet turvaa kaupungista. Heidät vietiin vangiksi Pietariin. Annika Svahn kastettiin 6.1.1713 ortodoksiseen uskoon ja hänelle annettiin uusi nimi Uljana. Hänet ja 50 muuta naisvankia määrättiin ratsusotilaiksi Vologodskoin rakuunarykmenttiin.

Annika Svahn oli joukko-osastonsa mukana vuoden 1714 helmikuun puolivälin jälkeen Isonkyrön Napuen taisteluissa, Hän oli ollut kahden muun naisen kanssa piiloutuneena lumihankeen kiivaimman kahakan aikana. Taistelun jälkeen venäläiset olivat löytäneet heidät ja rangaistukseksi hakanneet heidät.

Toukokuussa 1714 Annikan joukko-osasto oli Sulkavalla. Komppanian eversti lähetti hänet siviilivaatteissa viemään kirjettä Pieksämäen pitäjän papille. Matkalla Annikka pysähtyi kestikievarissa. Hevosen kenkä oli irronnut ja Annikan piti pyytää sepältä uutta kenkää hevoselleen. Seppä oli ollut venäläisten vankina ja Annikka oli ollut hänen vartijanaan. Seppä tunnisti Annika Svahnin, otti hänet kiinni ja luovutti hänet ruotsalaisten käsiin.

Annika Svahnin tapaus tuotiin tutkittavaksi Raaheen. Kuulustelu tapahtui Raahessa 16.6.1714. Siellä hän kertoi edellä mainitun tarinan (Annika Swahnin kuulustelu Raahessa Arno Forsius). Asian käsittelyn muista vaiheista ei ole säilynyt tietoja, kuten ei myöskään Annika Svahnin myöhemmistä kohtaloista.

Karanneita ja kotiin palanneita

Eri lähteistä kerättyjen tietojen mukaan kotiseudulleen onnekkaasti palanneista tallennettuja tietoja on niukanlaisesti. Joitain faktatietoja kuitenkin löytyy Sakari Toppeliuksen Koivu ja Tähti -tarinan lisäksi. Vuoden 1717 jälkeen paot lisääntyivät.

Kesällä 1717 Venäjän ja Ruotsin rajamaa kulki epämääräisenä linjana Oulun pohjoispuolelta Pohjois-Karjalaan. Etelä-Suomeen marssitetut ja edelleen Venäjälle viedyt lapset ja nuoret pyrkivät karkailemaan vangitsijoiltaan. Karkaamiset olivat miehityshallinnolle kiusallisia, sillä olihan itse tsaari määrännyt Suomesta otettavaksi orjatyövoimaa. Karanneiden tavoittamiseksi käytettiin kirkon kuulutuksia, joissa rahvasta kehotettiin ottamaan kiinni tavatessa.

Evesti Jurlov etsi kahta renkiään v 1718. Toinen on valkotukkainen harmaatakkinen 12-vuotias poika, hänellä on jalassaan sukat ja kengät. Toinen on 15-vuotias vaalean ruskeatukkainen Mikko, joka on pukeutunut harmaaseen nuttuun.

Krenatöörikapteeni Kopteff etsii 13-vuotiasta sarkanuttuista piika Maria Tuomaantytärtä, otti lähtiessään 40 ruplaa isäntänsä rahoja. Kuulutuksessa mainittiin myös, että piialla on paremmanpuoleinen sininen pusero jonka hiansuut ovat punaiset.

Vuonna 1720 karkaajia kuulutettiin kymmeniä. Pakolaisvirtaa kiihdytti tieto, että venäläiset joukot oli poistuneet Pohjois-Pohjanmaalta ja sinne koettiin olevan turvallista palata.



Kertojana 1900-luvun alussa oululainen kansan tarinoiden kerääjä ja valokuvaaja Samuli Paulaharju:

"Muhoksen sydänmailla Poikajoen lähitienoilta on Pakosaunanmaaksi sanottu kangassaareke. Synkän metsän sydämessä nähdään siellä vielä huoneen sija kiukaanraunioineen. Muutamien kilometrien päässä toisella puolella samaa jokea on toinen saunankiukaan raunio, suuren Sikiösaunansuon saarekkeella. Iso pakolaisjoukko on siellä elellyt. Mutta ainaisten "koirankuonolaistensa" avulla ovat venäläiset salasaunan löytäneet ja koko pakolaisjoukon surmanneet. Heidän työ on seudulta rauhan riistänyt". (Koirankuonolaisiksi nimitettiin venäläisten rengeiksi ryhtyneitä paikallistuntemuksen omaavia nuoria miehiä)

Pahamaineisen kenraali Tsekinin kasakoiden mellastaessa Muhoksella pakenivat kyläläiset Muhosjoen uomaa seuraten Muhosperässä oleville piilopirteilleen. Kasakat tavoittivat pakenevat Hevonharjussa, jossa väki ryhtyi ankaraan vastarintaan. Perttu Henttunen tovereineen kävi ratsukoiden kimppuun työntämällä niitä jyrkältä joen törmältä Muhosjokeen aiheuttaen kaaoksen hyökkääjien joukkoon.

Ylivoimaisen vihollisen edessä osa kyläläisistä sai surmansa ja osa vangittiin. Henttunen haavoittui ja joutui vangiksi. Samassa rytäkässä vangittiin Henttulan renki Lauri Pikkarainen. Vihollinen raahasi vankejaan Kylmälän Tupun kokoomaleiriin, siellä päällikkönä oli kapteenin arvoinen mies. Kapteenin kerrotaan huomioineen Henttusen vammat ja olisi hoitanut hänen haavansa terveeksi, vaan Henttunen sanoi itsekin voivansa tehdä sen. Henttusta ja muita vangittuja kuljetettiin 6 vuotta ympäri maata kunnes heitä lähdettiin kuljettamaan Helsingistä Moskovaan.

"Henttunen tekeytyi tästä hyvin iloiseksi sanoen nyt pääsevänsä paksun pullan pariin. Kun hän oli näin hyvällä tuulella, sai hän luottovangin aseman, vaan ne jotka vaikeroivat pantiin köysiin".

Matkalla Henttunen pääsi pakenemaan erään toisen suomalaisen kanssa. Hän saapui vihdoin monen harharetken perästä kotiinsa, jossa hänen pitkällisen poissaolonsa aikana kaikki pellot olivat menneet ketoon". Perinnetieto (A. H. Snellman: Oulun kihlakunta. Oulu 1887)

Tarina Henttusen "luottovangin asemasta" saattaa hyvinkin pohjautua tosiasioihin, sillä Tsekinin joukkojen alipäällystö otti lähelleen ns. palvelijoita, jotka toimivat mm. kantajina ja leirien rakentajina. Oliko Perttu sotilaskoulutuksessa ja oliko tarkoitus kasvattaa hänestä samanlainen raakalainen kuin Gustaf Lillbäckistä?

Paloverot

Palovero tarkoitti vakuutusta venäläisten sytyttämiä tulipaloja vastaan. Huonekuntavero tarkoitti orjien antamista Venäjän armeijan, tsaarin tai tataarien käyttöön.

Paloveron kerääjä, korpraali Fjodor Fjodorovits, oppaanaan ryöstämänsä nuorukainen, ortodoksi kasteen ottanut Gustaf, nyt Vasili Lillbäck, oli sotarenki ja tulkki, hän oppi tappamisen, kidutuksen ja raakuudet nopeasti. Gustaf Lillbäck ei ollut enää orja vaan Fjodor Fjodorovitsin ottopoika Vasili, sekä tsaarin armeijaan sotilas.



Kevät talvella 1716 hänen oli osoitettava lojaalisuutensa tsaaria kohtaan, hänen tuli todistaa se raa'alla ja armottomalla käyttäytymisellä kotiseutunsa väestöä kohtaan. Niinpä hän kävi hanakasti ja julmasti rahvaan kimppuun. Hän lähti usein aivan yksin ryöstöretkilleen pahoinpitelemään, ja ryöstämään kansaa. Kansa piti häntä paljon pahempana riivaajana kuin kasakoita. Vasili Lillbäck ei ollut ainoa suomalainen "sadisti" mutta ilmeisesti pahin kaikista, koska paksu on se asiakirjanippu, jossa häntä sodan loputtua syytetään.

Puhakan Hannu. Kun venäläiset olivat miehittäneet koko Oulujokivarren, seudun asukkaat joutuivat tämän tästä pakenemaan metsiin ja piilopirtteihin. Totaalinen hävitys oli kohtaamassa koko Muhoksen kylää. Talonpoika Hannu Puhakka maksoi venäläisille runsaat lahjusrahat (paloverot) heidän luvatessaan, ettei kotikylää poltettaisi. Hannun maksamat lahjukset eivät kuitenkaan tuoneet pelastusta vaan tulipalot roihusivat pitkin pitäjää. Vuoden 1723 talvikäräjillä määrättiin kruunu korvaamaan Puhakalle palovero.

Heikuran Erkki. Venäläiset vaativat v. 1715 Heikuran Erikki isännän keräämään kaikilta paloveroa, ellei veroa makseta koko kylä poltetaan. Heikura ryhtyi tehtävään ja lainasi vuottolaiselta Johan Koistiselta hevosen veronkeruuta varten. Vuoden 1718 käräjillä selviteltiin hevosen kohtaloa, jonka Heikura oli lainannut Koistiselta.



Pakolaisraha - arvokkaan omaisuuden kätkeminen

Talonpojat kätkivät omaa omaisuuttaan ja rahaa, jota Ruotsin puolelle pakomatkalle lähteneet säätyläiset ja talonpojat olivat uskoneet luotettavaksi tunnettujen talonpoikien kätkettäväksi. Lillbäck tunsi ja tiesi erittäin hyvin kotiseutunsa ihmisten varallisuudesta, perhesuhteista ym. asioista, hän oli isänsä apurina liikkunut selvittelemässä talonpoikien veronmaksukykyä. Lisäksi hän oli kirjannut isänsä hallussa oleviin kruunun verokirjoihin tarkkoja tietoja talonpoikien kulta-, hopea- ja muista arvoesineistä. Olihan isä Lillbäck kouluttamassa poikaansa Iin seuraavaksi nimismieheksi.

Kaikkia kätköjä eivät kasakat löytäneet. Perillisille ei jäänyt tietoa, koska monet kätkijät olivat menehtyneet. Myöhemmin vuosisatojen saatossa maan muokkausten ja muiden maarakennustöiden yhteydessä näitä kätköjä on paljastunut. Edellisellä luennolla marraskuussa kerroin Honkalan kylän Sipolanojan taaleri löydostä.

Wiipurin Sanomat 25.6.1886 no 98: Puhakan maalta Muhoksella. "Puhakan maalla Muhoksella on nykyään löydetty pellosta 57 hopea ja 12 kuparirahaa. Wanhin raha oli wuodelta 1665. Rahat oli pantu pussiin ja puoli korttelin mittaan. Niin hyvin pussi kuin kortteli oliwat jo niin rapautuneet ylösottaessa hajosivat. Rahat, että kuulutaan tarjoawan kruunulle lunastettawiksi".

Sanomalehti Pohjois-Suomi no 57 20.07.1881. Rahalöytö. "Pukin maan tiluksilta Oulujoen warrella torppari O. Hiltunen 10 p. wiime kesäk. löysi aarteen s.t.s 21 wanhaa kuparirahaa. Wanhin raha on myntätty w.1674, toiset wähän myöhemmin; uusimmat w.1724. Arwoltaan kaksi owat 4 taalaria hopiorahaa muut 2 taal. hop. Edelliset painawat noin 7 naulaa, jälkimäiset puolet siitä kappale; sama paino ei kuitenkaan samoilla rahoilla tarkasti ole. Rahat kuuluwat olewan erittäin hywin säilyneitä".

Oliko löydetyt rahat sotilaan palkkarahoja vai sotasaalista jää arvailujen varaan, Kuitenkin voidaan olettaa, että rahat tulivat kotiutuvan sotilaan mukana Laitasaareen. Ruotsihan miehitti keskieurooppaa 1618-1648. Pommerin sodassa 1756-1762 oli mukana Pohjanmaan rykmentti, joka toimi samoilla alueilla kuin Preussin sodassa (1626 - 1629), 30-vuotisessa sodassa (1631 - 1647) ja Puolan sodassa (1655 - 1660).

Sisarusten riitelyä kätköistä

Tammikuussa vuonna 1739 riideltiin rahoista jotka Olof Nykyri oli kätkenyt isonvihan aikaan metsään sekä muusta omaisuudesta. Epäiltiin, että Henrik Olofinpoika Kaiponen ent. Nykyri olisi löytänyt isänsä kätkön kiviröykkiöstä ja salannut sen muilta sisaruksilta. Sisarukset väittivät, että Henrik olisi käyttänyt rahat omiin tarkoituksiinsa. Henrik ei tunnustanut löytäneensä rahoja, eikä mitään muutakaan isänsä kätkemää omaisuutta. Lisäksi Mats Matsson sanoo, että Henrik Olofsson pitää hallussaan kuusia, hänen isälleen kuuluneita ketunrautoja.

Henrikin veljen ja sisaren lapset Hans Matsson, Mats Matss Nykyri, Pehr Eriksson ja Carin Hansintytär toivat todistajiksi. Anders Keräsen vaimon Carin Abrahamintyttären, Carin Hansintytär kertoi Henrikin isän Olofin kertoneen hänelle kätkeneensä Kaipolan kankaan kiviröykkiöön rahoja sisältäneen tinapullon ja muita tavaroita, maininnut myös, että poika Henrik ei tiedä kätköstä mitään. Carin sanoo ilmoittaneensa asiasta Henrikille. Toinen todistaja lautamies Bertil Kosunen kertoi valan kautta Henrikin ostaneen vihan aikaan häneltä hevosen ja antanut osamaksuna hopeapikarin. Kosunen ei muista pikarin painoa eikä sen arvoa. Pikarin kokoa hän kuvailee, että siihen olisi mahtunut viiden kupariäyrin edestä viinaa. Henrik Kaiponen kiisti edelleen löytäneensä mitään rahoja tai muutakaan omaisuutta, mutta pienen hopeapikarin, jonka hän Kosuselle maksuksi antoi oli kivikasasta löytänyt, samoin tinapullon ja haukiuistimen, jotka hän kertoo hyvittäneensä. Isä Olof Hansinpoika Nykyri kuoli isonvihan aikaan. (Talvikäräjät 26.-31.1.1739 s. 162v-)

Lukuisia käräjiä käytiin kätketyn ja kadonneen omaisuuden perään. Tämä käräjäjuttu on yksi monista. Perimätietona kerrotaan lukuisista kätköistä, jotka edelleen odottavat löytäjäänsä. Ollessani pienipoika naapuri Viivi Tuominen kertoi Tikkalanmäen rinteessä olevasta, oululaisen porvarin rahakätköstä. (Nykyisin aarteen etsintä on suosittu harrastus, mutta siihen tarvitaan maanomistajan lupa).


Piilopirtit eli pakosaunat

Kansa pakeni henkensä edestä metsien syvimpien kätköihin, piilopirtteihin eli pakosaunoihin, kallioluoliin ja rotkoihin. Useilla seuduilla on vieläkin nähtävissä raunioita tai muita jäänteitä pakosaunoista. Pakosaunoja oli mm. Taskun sydänmaalla, Lumiaisissa, Muhosperässä, Hirsijärvellä, Utajärven Potkulla, Vuotolla, Sanginjoella. Oisavansuolla. Muutamat pakenivat toisiin maakuntiin ja Venäjälle.



Oululainen tullinhoitaja Michael Toppelius pakeni Råneåån Pohjois-Ruotsiin, jossa kuoli. Vaimo Maria ja lapset pakenivat Muhoksen Lumiaisiin, jossa Kristoffer joutui kasakoiden yllättämäksi ja vangittiin.

Sakari Toppeluksen kirjoittama kertomus "Koivu ja Tähti" perustuu tositapahtumiin. Oulun henkikirjoista näkyy siellä kirjoissa olevat ryöstetyt lapset: Rivillä 17 Michel Toppelinpoika Henrik? Christoferin nimeä ei ole joten Henrik lienee virhekirjaus ja viimeisellä rivillä on Brita Jöranintytär Keränen. Muhoslaisen perinnetiedon mukaan Brita Keränen ryöstettiin Lumiaisissa.

Tieto saattaa hyvinkin olla todenperäinen, jos muhoslainen Brita oli Toppeliuksen palveluksessa, niin varmaankin häntä tarvittiin Lumiaisissa, koska Toppeliuksilla oli kaikkiaan 7 lasta. Britan kotitalo Keränen, myöhemmin Kieksi sijaitsi nykyisen Montta Campig alueen läheisyydessä, jonka isäntänä oli isonvihan aikaan veli Matti Jöraninp Keränen. Matin ja Britan isä Jöran olisi se henkilö, joka joutui kasakoitten kynsiin ja saunan penkissä poltetuksi. Perinnetieto on hyvin ristiriitainen.

Se on Iin nimismiehenpoika! Oulun tienoilla Kustaa eli Vasili oli verraton apu venäläisille joukoille. Kansa kauhistui kun he tunnistivat "pirunpojaksi" kasvatetun Kustaan, joka antoi ilmi piilopirtit ja ja kävi myös sukulaistensa kimppuun. Riehui ja raivosi pitkin Oulu- ja Kiiminkijokivartta. Lillbäck lähti jopa yksin kiristämään raiskaamaan ja tappamaan saadakseen raha- ja arvoesinekätköpaikat selville. Gustaf Lillbäckin maine levisi pitkin maakuntaa armottomana sotarosvona ja kiduttajana. Kidutuskeinoja olivat, ruoskiminen, nyrkillä hakkaaminen, orteen roikkumaan ripustaminen, raískaus, elävänä kuumaan uuniin sullominen, ja korventaminen saunavastoilla. Näillä keinoilla saatiin selville missä oli kätkettynä rahat, hopeat, taloustavarat, viljat ja kirkon kalleudet.

Kempeleessä kasakoiden kynsiin joutui Valpuri Säisä. Syksyllä 1714 kasakat riehuivat Kempeleessä surmaten ja vangiten kaikki kiinnisaamansa. Valpuri sidottiin ja hakattiin ja annettiin yhden kasakan raiskattavaksi. Kasakka raahasi hänet metsään, sitoi kaulasta puuhun kiinni ja käytti naista hyväkseen. Valpuri sanoo roikkuneensa köydessä muutaman päivän, kunnes sai itsensä irti, hän palasi kotiinsa. Muutaman kuukauden kuluttua Valpuri huomasi olevansa raskaana. Maaliskuussa 1715 kasakat saapuivat Lillbäckin kanssa uudelleen, hänet vangittiin, ruoskittiin, kärvennettiin ja raískattiin jälleen. Valpuri pääsi pakenemaan Ouluun jossa synnytti syksyllä tapahtuneen raiskauksen seurauksena alkunsa saaneen kuolleen lapsen.

Ylikiimingin piilopirtillä

Oululaisen porvari Gabriel Teppeliuksen (Teppo) perhe pakeni piilopirtillen Ylikiiminkiin. Siellä heidät tavoitti 25.01.1716 kasakkapartio, jonka mukana oli sukulaispoika Gustaf "Ivan" Lillbäck. Lillbäcin toimesta alkoi pariskunnan piinaaminen ja pahoinpitely. Ensin mies ripustettiin selän taakse sidottujen käsien varassa roikkumaan orteen, sitten orressa roikkunutta miestä hakattiin, seuraavaksi sama tehtiin raskaana olevalle Anna-vaimolle. Lillbäckin töniessä Anna Teppeliusta, tämä aneli armoa peläten keskenmenoa - huutaen armoa sanoin "Kustaa hyvä". Tämä ei ottanut Annan anomista kuulonkaan vaan suuttui kun Anna mainitsi hänen oikean nimensä. Anna oli saanut hivutettua jalkansa pöydänkulmalle keventäen näin ruumiinpainoaan ja sen Lillbäck huomasi. Vihassaan hän potkaisi Annan jalan pois pöydältä ja tämä retkahti käsiensä varaan roikkumaan. Kasakat keskeyttivät Annan pahoinpitelyn ja päästivät hänet alas orresta.

Tyrnävällä: Pääsiäisen jälkeen 1716 Lillbäck riehui 5 kasakan kanssa Jaakko Suutarin talossa, jossa rääkkäsi Matti Konttilaa, Aappo Sipolaa, Matti ja Heikki Suorsaa. Mällisen talossa uhriksi joutui Jaakko Matinpoika Mällinen.

Oulunsalossa: Lillbäck kidutti ja riivasi seuraavia naisia: Karin Kosusta, Birgitta Piiparia, Karin Parviaista, Margeta Kaakista, Brita Tuomaantytärtä, Anna Juhonytärtä, Liisa Nauskaa, Kristiina Junkkosta, Karin Kuljua, Margetta Kokkoa, Kristiina Hahtoa, Liisa Ervastia, Maria Helasta ja vanhaaisäntää Simo Muikkua.

Muhoksella: Tammikuussa 1716 Kassilassa Juho Kassisen perhe surmattiin, perheen ollessa murkinalla. Pekka Kassilan poika Olli ja Hannu Kassilan tytär Karin siepattiin.

Ahmaksella: Tammikuussa 1716. Kasakkapartio vangitsi Mikko Pekanpoika Kolehmaisen. Siellä Lillbäck käytti kirvestä vangin pahoinpitelemiseen. Talossa tavattiin myös naapuri Tuomas Abrahaminpoika Kolehmainen, jota kärvennettiin polttamalla hänen ihollaan saunavastoja.

Muhoksella Kieksin (Jöran Keränen) vanhaa isäntää kärvennettiin saunan penkkiin sidottuna. Näiden tapausten jälkeen Lillbäck katoaa Oulun seudulta, mutta ilmaantuu kevättalvella 1716 Oulunsalon Ervastin talon pihapiiriin joukkoineen mukaanaan sieppaamansa piiat Brita Ervasti ja Brita Kosunen.

Keväällä 1716 ilmoitettiin, että Muhokselta oli löydetty 142 ruumista, useimmat kärventämällä ja raiskaamalla surmattuja.

Vuonna 1726 pidetyssä katselmuksessa Muhoksen kirkko todettiin sisältä tuhotuksi. Alttari, penkit ja kirkon lattia oli poltettu ja lattian alle haudatut vainajat oli häväisty. Kirkon ja tapulin paanukatto oli tuhottu ja kirkkon ympärillä ollut aita poltettu. Kirkosta ryöstettiin neljä kynttilälampettia, pieni kirkkolaiva, kynttiläkruunu, ja ehtoollisvälineet. Iso - ja pieni kirkonkello. Työkaluja, kuten lapioita, rautakankeja, kuokkia, sekä kirkon 30 ikkunaa. Kirkkoa oli käytetty hevostallina.

Ihmiset veronsuoritteena

Komendantit hallitsivat ns. Venäjän Suomea, jakoivat papeille julistuksen, jossa määrättiin uudesta huonekuntaverosta. Vero oli pakko-oton kaltainen aiemmin määrätyn ja perityn paloveron mukainen. Suomea ryhdyttiin tyhjentämään työikäisestä väestöstä. Pietarin kaupungin rakennustöihin siirrettiin vuonna 1716 eniten verosuoritteena vangittuja ihmisiä.

Kellon keskitysleiri

Tammikuussa vuonna 1717 venäläiset alkoivat rakentaa tukikohtaa, vanki- ja kidutusleiriä Iin pitäjän Kellon kylään. Vasili Lillbäck oli noussut asemassaan täysin venäläisten kaltaiseksi. Helmikuun lopulla 1717 hänet komennettiin Pohjois-Pohjanmaan Venäjän sotajoukkojen tukikohtaan Kelloon. Tukikohdassa venäläiset sotajoukot harjoittelivat ja kouluttivat Ruotsi-Suomen armeijasta paenneita ja vangiksi ottamiaan nuorukaisia. Kellon leirin koulutusryhmän johtajana oli "kenraali" Vasili Lillbäck.

Kasakat perääntyvät

Kasakkajoukot keräsivät sotasaaliinsa rattailleen kesällä 1717 ja alkoivat marssia kohti Etelä-Pohjanmaata, joka oli Venäjän-Suomea sotilashallintoineen. Vasili Lillbäck ja hänen isäntänsä, kasakkakorpraali Fjodor Fjodorovits joukkoineen vetäytyivät Vaasaan.

Lillbäckin mukaan vetäytymisen syy oli, että he olivat joutuneet liian useasti Ruotsin sissien eli kivekkäiden väijytykseen ja paikallinen väestökin oli vihamielistä. Lisäksi maakunta ei enää pystynyt ruokkimaan Venäjän armeijaa, niin perin pohjin se oli hävitetty.

Gustaf "Vasili" Lillbäck karkasi venäläisiltä ja palasi Iihin liittyen majuri Enbergin johtamiin Kivekkäisiin syksyllä 1717. Pudasjärven käräjillä v 1718 Kirkkoherra Frosterus kertoi että, "Gustaf oli päässyt karkaamaan venäläisiltä viime lokakuussa ja ilmoittautunut kotipuolessaan halusta palata Lutterin uskoon ja kotiseurakuntansa jäseneksi".

Oulun ja Limingan pitäjistä oli hävitetty lähes 1 000 taloa. Venäläis-invaasion jäljiltä kirjattiin kokoalueelta vain 60 taloa, joista vain muutama oli veronmaksukykyinen. Venäläisten kirjaamissa lähteissä mainitaan Limingan ja Oulun pitäjät tuhotuiksi lähes täydellisesti.

Monet suvut tapettiin kokonaan, yhteen taloon koottiin jopa neljäkymmentä ihmistä, teljettiin ovet ja ikkunat ja tuikattiin tuleen. Venäjälle vietiin 20-30 000 ihmistä. Nälkä ja taudit tappoivat kun kansalta tuhottiin elämisen edellytykset. Lisäksi henkisesti ja fyysisesti haavoittuneita oli lukematon määrä.

Venäjän Suomi

Suomi jaettiin viiteen alueeseen Turun, Porin, Helsingin, Hämeenlinnan ja Vaasan piirikuntiin. Hallinto menettely perustui Ruotsinvallan lakeihin. Laamanneiksi nimitettiin pääasiassa balttilaisia aatelisia, koska näillä oli kokemusta ruotsalaisesta hallinto-järjestelmästä.

Maassa annettiin julistuksia v. 1717, joissa ilmoitettiin Suomen olevan nyt osa Venäjän keisarikuntaa ja suomalaiset ovat Venäjän keisarin alamaisia. Turun kuvernementin maaherraksi nimitettiin Ruotsin armeijasta loikannut kreivi Gustaf Douglas. (Tosiasiassa Etelä-Suomi linjalla Vaasa-Viipuri oli miehitetty)

Julistuksessa määrättiin, että jokaisen pitäjän tuli luovuttaa manttaalilukunsa mukaan perheitä venäläisten ylimysten tarpeisiin maaorjiksi Inkerinmaalle, muualle Venäjälle ja Balttiaan. Julistuksessa uhattiin kasakoilla, ellei pitäjät suorita velvollisuuttaan nopeasti. Kasakat olivat jo pitäjissä aiheuttaneet surmatöillään suuren väestökadon, pitäjissä ei yksinkertaisesti ollut väkeä mitä luovuttaa. Pohjois-Pohjanmaalta vedottiin väen vähyyteen ja esitettiin ihmisten luovuttamisen tilalle rahasuoritusta. Ihmisveron keruusta pantiin papit vastuuseen, heidän tuli laatia listat niistä ihmisistä, jotka luovutetaan. Oli pappeja, jotka alistuivat päätökseen, mutta suuri osa jätti virkansa ja pakeni seurakunnastaan, kuultuaan ikävästä tulevasta tehtävästä.

Pohjois-Pohjanmaata, Lappia ja Kainuuta venäläiset eivät saaneet hallintaansa. Kun sota loppui, kotiin palaava armeijaa ei tervehditty hurraahuudoin. Rahvas oli pettynyt ja vihainen Ruotsin armeijan perääntymisestä ja majuri Enbergin sissikomppanian tekemisistä. Rahvas oli katkera siitä, että Salomon Enbergiä ja hänen apureitaan ei asetettu vastuuseen vihan aikana tehdyistä julmuuksista ja ryöstelystä,

Omaisuuden uusjako

Rauhan tultua käräjätaloja työllistivät tilojen takaisinperimiset ja perintöasiat. Venäläisten alta pakoon lähteneet joutuivat jättämään kotinsa jopa useiden vuosien ajaksi, ja moni kuoli pakomatkan aikana. Tapahtui, että näitä autiotiloja otettiin haltuun omin luvin sekä kruunun toimesta. Moni rivisotilas löysikin itsensä mäkitupalaisen, torpparin tai itsellisen käsityöläisen ammatista. Muutamista kohosi menestyviä talollisia saamansa uudistilan kautta.

Kun oikea omistaja tai hänen lapsensa palasivat, joutui hän käräjillä todistamaan omistuksensa, usein oli myös niin, että kaikki asiakirjat omistuksesta olivat kadonneet. Ellei todistettavaa näyttöä saatu esim. kuulustelemalla talon vaiheita, rakennusten määriä ym. tunnusmerkistöä, niin oikea omistaja joutui lunastamaan talonsa päästäkseen siihen uudelleen kiinni.

Sota on synnin palkka

Suomen asukasluku oli 1700-luvun alussa n. 400 000 henkeä. Isonvihan koettelemukset jättivät ihmisiin jäljen sukupolvien ajaksi. Tapettujen, ryöstettyjen ja raiskattujen, sekä kidutettujen määristäei ole tarkkaa lukua. Lisäksi taudit ja nälkä ottivat uhrinsa. Surmansa sai arviolta noin 6 000 siviiliä. Vangituksi ja orjuuteen Venäjälle joutui noin 10 000 henkilöä. Venäjälle muutti väkeä myös vapaaehtoisesti. Ruotsiin pakeni arviolta 30 000 henkilöä. Uhrien kokonaismäärä oli noin 54 000. Suuri Pohjan sota 1700-21 päätti Ruotsi-Suomen aseman Itämeren alueen ja Pohjois-Euroopan suurvaltana. Uudenkaupungin rauhan aikaan 1721 Suomessa arvioidaan olleen enää n. 350 000 asukasta.

Olot alkoivat pikkuhiljaa rauhoittua ja elämä kohentua. Pakolaisuudesta palailleet papit olivat vakuuttuneita, että hirmuinen kansan pieksäminen, tappaminen ja omaisuuden tuhoaminen ei lopu ellei kansa tee parannusta. "Koettelemalla Suomalaisia oikeudenmukainen Jumala on antanut isällisen opetuksen".

Kotiin palanneita

Rauhansopimus mahdollisti ryöstettyjen ihmisten palaamisen, paitsi niitä, jotka venäläiset olivat ortodoksiksi kastaneet ei tarvinnut palauttaa. Käytännössä kävi niin, että venäläiset isännät eivät päästäneet heitä pois, vaan ainoa keino oli karkaaminen. Vaativatpa jotkut venäläiset ylimykset Ruotsin kruunua palauttamaan karanneita.

Risto Iisakinpoika Gisselkorss Laitasaaren Kekkolasta. Riston (Christian) nimi löytyy siepattujen lasten luettelosta. Hänen vankina olo vaiheistaan ei ole asiakirjatietoa ei myöskään kotiinpaluu vuodesta. Hän oli noin 15-16 -vuotias nuorukainen, joutuessaan venäläisten kynsiin. Tiedetään, että Risto avioitui 01.04.1729 Margareta Pertuntytär Tikkasen ent. Perttunen kanssa ja lunasti Kekkolan tilan 1730-luvulla. Tätä tilaa hän isännöi noin 20 vuotta.

Maria Jaakontytär Kärsämä, Kylmälänkylän Kärsämän talosta. Maria oli syntynyt vuonna 1709 kun hänet vuonna 1715 ryöstettiin ja kuljetettiin Venäjälle 6 vuoden vanhana. Marian tarina tulee esiin hänen veljensä Antin kertomuksesta, (Syster Maria ifrån Ryssland kommen A:o 1728 i Decembri). Hän sanoo sisarensa tulleen venäjältä joulukuussa vuonna 1728. Maria oli kertonut elämästään mm. että hänet naitettiin Venäjän Aunuksen Tulomajärvellä venäläisen Lotosen kanssa. Asiakirjan heikon laadun vuoksi jää epäselväksi oliko hänellä lapsia Lotosen kanssa. Maria avioituu toiseen avioon säräisniemeläisen Jaakko Lämsän kanssa.(Muhoksen seurakunnan rk1723-1732)

Valpuri Ristontytär Lyttinen Kylmälänkylä. Piispa Henrik Witten toisti Ahmaksen kylästä kotoisin olevan itsensä Valpuri Lyttisen kertoman tietonsa venäläisestä elämänmenosta. Valpuri kertoo vuonna 1717 (noin 18-vuotias) paenneensa kotiseudultaan venäläisten julmaa tuhoamistyötä. Valpurin mukaan he olivat ehtineet tappaa ja kiduttaa valtaosan väestöstä, turmella ja ryöstää omaisuutta. Hän pakeni Pudasjärvelle ja oli siellä oleskellut hyvin nälkäisenä saman vuoden aikana kunnes venäläinen laukkuryssä Vasilivits Seppänen otti hänet mukaansa Venäjälle. Siellä hänen oli otettava venäläisen usko tai alistuttava venäläisten pahansuopaiseen käsittelyyn.

Otettuaan venäläisen kasteen antoi Pistojärveläinen Kollina Kallioinen hänelle avioliittolupauksen, Kallioinen oli jo ennen lupauksen antamista saattanut Valpurille neljä lasta, joista Walpuri kertoo kahden olevan elossa. Pistojärvellä eläessään hän kertoo poteneensa suurta koti-ikävää ja kaipuun vuoksi hän päätti lähteä kotiseudulleen. Kaksi viikkoa pääsiäisen jälkeen vuonna 1724 hän saapui Ouluun yhden lapsensa kanssa, toinen jäi isänsä luokse Pistojärvelle. Avioliittolupaustaan Kallioinen ei koskaan täyttänyt.(Talvikäräjät Oulu/Hailuoto 27.2. - 6.3.1725 rr 57:1029-1035.)

Johan Johaninpoika Perttunen eli Mäkelä Laitasaari. Mäkelästä siepattiin Johan Mäkelän pojat Johan ja Pekka Venäjälle. Johan palasi Laitasaareen jouluna v 1723 kohdaten ventovieraat asukkaat kotitalossaan. Johan kertoo tulleensa edellisenä jouluna kotiin vankeudesta, sillä välin hänen isänsä oli kuollut ja talo autioitunut. Isän 1/4 mtl:n perintötilan oli ottanut haltuunsa Pudasjärven pitäjästä tullut Johan Laurinpoika Manninen, jonka hallussa tila nyt oli. Johan Mäkelällä oli perintöoikeus taloon. Oikeus pani tilan arviointimiehet asialle (Käräjät 24.2.1724 s. 627-630).

Abraham Simonpoika Kosunen Laitasaari. Abraham esitti, kuinka puolet eli 3/8 mtl hänen äidin isänsä Johan Iisakinpoika Kosusen 3/4 mtl:n perintö- ja sotilastilasta Laitasaaresta oli joutunut vieraisiin käsiin Antti Heikinpoika Kääriälle vähän aikaa sitten. Sinä aikana kun hän oli 8 vuotta venäläisten vankina. Kosunen oli palannut muutama viikko sitten.(Käräjät 4.7.1722 s. 97-99.)

Henrik Henrikinpoika Karhu Laitasaari. Lautamies Henrik Roininen vastaan Henrik Henrikinpoika Karhulan tilalle tekemistään parannuksista josta ollut hänelle suurta kulua ja vaivaa. Ottanut luvalla viljelläkseen 1720 Henrik Karhun ? mtl:n perintötilan, joka on ollut ilman asukasta. Edellisen asukkaan poika Henrik Henrikinpoika Karhu, joka vähän aikaa sitten palannut venäläisten vankeudesta, ja haluaa tulla kotitilalleen (Käräjät 4.7.1722 s. 151.)



Serkusten paluu Tukholmaan. Sakari Topeliuksen Koivu ja Tähti tarinan Kristoffer Toppeliuksen onnellinen - ja serkkupojan Kustaa Lillbäckin vähemmän onnellinen paluu päättyivät Tukholmaan. Kristoffer tapasi sieltä äitinsä ja tarina sai onnellisen lopun. Kustaan elämä sammui samassa kaupungissa. Hänet tuomittiin kuolemaan teilaamalla vuonna 1721.

Jalkarakuunat eli Kivekkäät



Jalkarakuunoiden järjestäytyminen alkoi vuonna 1711. Yksikkö koottiin Ruotsin armeijan rippeistä ja suomalaisista talonpojista. Joukkoa nimitettiin myös vapaakomppaniaksi ja maa- tai jalkarakuunoiksi. Kuningas Kaarle XII antoi näille joukoille vapaat kädet toimia. Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa päällikköinä toimivat kapteenit Pietari Longström, Lauri Kärki ja Lauri Häikäläinen. Heidät tunnettiin pelkäämättöminä, röyhkeinä ja kovaluonteisina miehinä. Komppania piti majaa Muhoksella ja Paltamossa.

Pakko-ottoja pieksämällä

Rahvaalle näistä jalkarakuunoista, joita he kutsuivat Kivekkäiksi, oli alituinen riesa. Tämä epämääräinen, pettyneistä ja turhautuneista talonpojista, säätyläisistä sekä upseereista järjestäytynyt joukko käyttäytyi erittäin röyhkeästi ja moraalittomasti rahvasta kohtaan. Vuoden 1715 aikana he verottivat rahvasta pakko-otoilla pieksäen ja raiskaten. Pakottivat rahvaan paljastamaan kätkemänsä omaisuuden piilopaikat. Ryöstivät hevoset, lehmät ja lampaat. Esiintyivät kruunun edustajina vaatien veroja, kyydityksiä ja kestityksiä. Usean talon kerrotaan autioituneen heidän takiaan.

Veronkeruu matkalla ollut ryssän vouti, eli starosti, joutui Kivekkäiden ryöstämäksi kun tämä oli viemässä rahvaalta kantamiaan veroja esimiehilleen. Rahat ja muu omaisuus jaettiin Kivekkäiden kesken. Oikea osoite olisi ollut Ruotsin armeija. Omaisuus piilotettiin metsiin odottamaan parempia aikoja.

Kapteeni Didrich Wickbergin oman käden oikeus

"Kappalainen Salander oli talollisten Perttu Tikkasen, Matti Halosen, Perttu Perttusen, Henrik Pelkosen ja Lauri Hyrkkään kanssa venekuntineen kuljettamassa Muhoksen kappelista Kemiin lohta, jota he olivat nyt kesällä pyytäneet Oulujoesta. Myytäväksi Tukholmasta keväällä aluksineen tänne saapuneille Oulun kauppiaille ja porvareille,

Kapteeni Didrich Wickberg, joka oli aluksineen oleskellut pitkän aikaa Ii jokisuulla, oli heidät pidättänyt 1.8.1717 Iin kallioilla 2 päiväksi ja pakottanut elintarvepulaan vedoten, luovuttamaan itselleen 3 tynnyriä suolalohta ja allekirjoittamaan kuitin.

Maksun lohesta he voivat hakea reviisori Anders Kameckerilta Tukholmasta ja käskee antaa kirjeen Kemiläiselle kauppias Carl Fagerholmille, joka järjestäisi maksun; Kirjeessä seudun pitäjien asukkaita solvataan huonoiksi ja uskottomiksi Ruotsin Kuninkaan alamaisiksi.

Salander pyytää kihlakunnanoikeudelta todistusta asiaan liittyvistä seikoista;

Lautakunta ja käräjärahvas yksimielisesti todistavat, että Salander, hänen kumppaninsa ja Muhoksen asukkaat eivät ole mitenkään avustaneet vihollista, vaan olivat talvisin olleet pakosalla ja kesäisin, vihollisen poissa ollessa, kotipaikoillaan, yrittäen parhaansa mukaan viljellä tilojaan ja suorittaen viljastaan ja kalansaaliistaan kestitystä Ruotsin Kuninkaallisen Majesteetin suomalaiseen armeijaan kuuluville sisseille.

Saaristossa vaaniva kapteeni Wickberg aiheuttanut suurta vahinkoa estäen kaupankäynnin Tukholmasta tänne tulleiden Oulun kauppiaiden kanssa niin, että pitäjäläiset eivät enää ole uskaltaneet tuoda tuotteitaan alas kaupattavaksi, mistä taas seuraa vihollisen uusien hyökkäysten uhka; herra rovasti, korkeastioppinut maisteri Lorentz Forbus vakuuttaa tämän pitäjän ja naapuripitäjien asukkaiden pysyttäytyneen kunnollisina ja uskollisina Ruotsin Kuninkaallisen Majesteetin, armollisen Kuninkaamme, alamaisina; näistä lauseista hakija saa pöytäkirjaotteen todistukseksi" (Kemin käräjät 1717, Peräpohjolan Sukututkijat ry, Rovaniemi 2002, sivu 20 Kunnianarvoisan herra Johan Salmanin poikapuoli Johan Salander Oulun pitäjän Muhoksen kappeli.

Sissien terrori. Paltamon pitäjänkirjuri Anders Cajanus laati valituskirjelmän 10.4.1717 Länsipohjan maaherra Gronbergille, jossa hän kertoo sissien terrorista. Hän kirjoittaa: "sissit ottavat kaiken jopa vaatteetkin ihmisten päältä, kaiken ruuan ja rahan, meidän ainoan ruokapalamme. Estäneet seudun ainoaa virkamiestä hoitamasta virkaansa, vaaditaan laillista tutkimusta muuten me kaikki kuolemme".

Valitus johtikin toimenpiteisiin. Kirjeellään 19.05.1717 maaherra kielsi talonpoikien verottamisen sissipäällikkö Longströmiltä. Maaherra kirjoittaa kirjeessään, että sissien toiminta oli suureksi vahingoksi siviiliväestölle.

Uudessa kirjeessään 16.7.1717 Cajanus syyttää kapteeni Longströmiä ja hänen alipäällikköään Samuel Forsmannia väärinkäytöksistä. Elokuussa 1717 kenraali Armefelt määrättiin tutkituttamaan kannellut väärinkäytökset. Talonpoikien väittämiä laittomuuksia lähetettiin tutkimaan vuonna 1717 25 miehen kanssa majuri Salomon Enberg, joka oli kokenut sissipäällikkö.

Majuri alisti käskyvaltaansa Lorenz "Lauri" Kärjen ja Lauri Häikäläisen komppaniat ja Peter Longströmin Kajaanin komppanian rippeet, jossa oli jäljellä noin 30 miestä. Selvitystyönsä tuloksena Enberg toteaa sissien omankädenoikeudella ottamien tavaroiden arvon olleen ainakin 5 000 hopeataalaria.

Enberg ei tyytynyt pelkkiin tutkimuksiin vaan ryhtyi sissisodankäyntiin ja käyttäytyi samoin kuin edeltäjänsä Longström.. Enbergin Jalkarakuunat toimivat Muhoksen, Utajärven ja Pudasjärven alueilla. Enbergin joukko piti tukikohtaa Muhoksella ja se vedettiin pois keväällä 1720.

Kapteeni Lauri Häikäläinen, kuoli Paltamossa vuonna 1718. Hänen poikansa jäivät Muhokselle. Oulunsuun Värtön talon renki Lauri Laurinpoika Häikäläinen vihitään Oulunsuussa Juuruksen talon piian Karin Pekantytär Väätäjän kanssa. Johan Laurinpoika avioituu Muhoksella Lisa Laurintytär Rahkon kanssa.

Perinnetarinoita Isonvihan ajoilta

Sanginjoella lähellä Kassisen taloa on Murhikangas. Lähiseudun asukkaat olivat siellä paossa. Venäläiset kuitenkin tulivat paikalle, surmasivat pakolaiset ja panivat heidät polkemalla Murhiojaan. (A. H. Snellman: Oulun kihlakunta. Oulu 1887)

"Heikurasta ovat asukkaat isonvihan aikana muuttaneet Savoon. Nykyinen Heikuran isäntä kertoi, että vielä ukkovaarinsa aikana olivat savolaiset käyneet toisissaan heillä kyläilemässä ja entisiä asuinpaikkojaan katselemassa. Venäläiset olivat käyneet tässäkin talossa. Talossa oli siihen aikaan vahva harmaa hevonen, jonka selkään isäntä hyppäsi, kun venäläiset olivat kartanolla ja pääsi siten venäläisten käsistä pakoon Taskun sydänmaalle, Oulujoen pohjoispuolelle, jossa oli talon pakosauna. Talon läheisellä kankaalla on useita maatuneita kuoppia, joissa on vihan aikana säilytetty ruoka-aineita. Samaan tarkoitukseen arvelee kansa käytetyn niitä kuoppia, jotka ovat Kaipolan läheisellä kankaalla. Yhtä sellaista kävin Kaipolan isännän kanssa katsomassa. Se oli noin 3 kyynärää pitkä ja kaksi leveä ja noin kyynärän syvyinen. Samanlaisia sanoi isäntä olevan muuallakin lähikankailla. Tällaisia kuoppia löytyy kosolti jokitörmissä Muhosperässä. Yleensä niitä ei sanottu olevan muualla kuin talojen läheisyydessä". (A. H. Snellman: Oulun kihlakunta. Oulu 1887)

"Säkkilän-oja on ollut erittäin suuri talo vihan aikana. Talon varallisuutta todistaa sekin, että siinä runonkatkelman mukana oli "Sata sarven kantajata tuhat tuojoa utaren. Tuhat turkin antajata, tuhat villan tunkijata". Paitse sitä oli talossa kukkoja ja kanoja. Kun venäläiset kesän aikana tulivat Muhokselle ylhäältä päin, kuului Hyrkkäänmäelle Säkkilästä lehmän ammuntaa. Siitä venäläiset eivät olleet milläänkään. Tuokion kuluttua kuului samalta suunnalta koiran haukuntaa, ei sekään vaikuttanut. Vasta kun kukko lauloi talossa, tuumailivat venäläiset keskenänsä: "Ammoo lehmä lehossai, Haukkuu koira korvessai, Kussa Kukko siinä talo, Kussa talo siinä lapsi". Kukon laulua kohti kulkien saapuivat venäläiset taloon. Talo oli kuin olikin sydänmaalla ja erittäin varakas. Sinne oli kokoontunut muualtakin lähiseudulta paljon väkeä. Kaikki ihmiset saivat surmansa ja talo poltettiin tykkänään. Vielä nykyisinkin aikoihin on talon luona ollut eräs suuri hauta, johonka onnettomain luut on pantu. Tätä kuoppaa oli joku vähän kaivanutkin, vaan hän heitti kaivamisen pois kun haudasta alkoi esiin tulla sääriluita ja pääkalloja. Talon sijalle on jo ehtinyt kasvaa vankka hirsimetsä, jossa vieläkin näkyy jälkiä muinaisista pellon ojista. Vieläkin niistä voi huomata, että talon tilukset ovat aikoinaan olleet laajat". (A. H. Snellman: Oulun kihlakunta. Oulu 1887)

Pitkävihan 1570-1595 ja Isovihan 1713-1721 aikaiset tapahtumat ovat usein menneet kansantarinoissa sekaisin, on sekoitettu selkeästikin vanhanvihan aikaisia tapahtumia isonvihan aikaan ja päinvastoin. On tarinoita joihin ei löydy kiinteää faktista yhteyttä, siitä syystä ei voida varmasti sanoa kumpaan sota-aikaan tarinat ovat alun perin kuuluneet.

Maa tuhkasta noussut

Isoviha päättyi Uudenkaupungin rauhaan 30.8.1721. Suomessa korkein päätösvalta siirtyi vuoden 1723 valtiopäiväjärjestyksen nojalla itsevaltaiselta kuninkaalta säädyille, jotka kokoontuivat joka kolmas vuosi valtiopäiville. Talonpoikaissäätyä edustivat muhoslaiset talonpojat: Olavi Perttunen 1734 ja 1751-1752, Abraham Lievonen 1765-1766 ja 1769-1770.

Rauhan tultua alkoi kirkon kunnostaminen hävityksen jäljiltä. kappalainen Isak Gisselkorss palasi virkaansa ja hoiti sitä kuolemaansa v 1931 asti.

Seuraava kappalainen oli Johan Swahn 1732, 1759. Kansan karttuisa käsi tuli apuun lahjoituksin. Oulun Porvari Jöran Sipelius lahjoitti alttariliinan, Oulun porvarin Antti Salanderin vaimo Christina Sipelia kolehtihaavin, talokas Heikki Roininen seinälampetin, talokas Heikki Määttä seinälampetin, talokas Erik Vimpari kynttiäjalan, Sakari Hakkarainen kuparisen seinä lampetin, talokas Matti Honkanen seinälampetin, Oulun porvari Johan Niska 1.5 kannua viiniä, Oulun lukkari Antti Bohm 2 seinälampettia, Oulun pormestari Gråån vaimo Anna Lund samettisen alttarityynyn, talokas Olli Perrtunen messinkilampetin, kappalainen Johan Swahn kolehtihaavin, talokas Paavali Väärä eli Hartikka messinkisen 6 haaraisen kynttiläkruunun ja talokas Tuomas Leskelä messinkisen kynttiläjalan.
*** tunturisusi.com linkit ***