|
|
|
|
|
|
|
Saving the endangered
Fennoskandian Alopex lagopus
Tällä hetkellä on käynnissä jo toinen yhteispohjoismainen LIFE-hanke (Saving the endangered Fennoskandian Alopex lagopus, SEFALO). Tämä vuosien 2003 - 2008 projekti pyrkii lisäämään naalipopulaatioiden elinvoimaisuutta sekä tehostamaan lajin suojelua. Aktiviteetteihin kuuluu mm. naalien lisäruokinta lisääntymismenestyksen parantamiseksi ja poikaskuolleisuuden vähentämiseksi sekä kettujen kontrollointiohjelma parhaiden naalialueiden turvaamiseksi. Hankkeen tavoitteena on myös lisätä Fennoskandian naalien suojelua edistävää yhteistyötä ja julkista tietoisuutta. Suomessa SEFALOn osallisia ovat Ympäristöministeriö, Metsähallitus ja Metla. |
|
|
Ominaisuuksia
Naali on kooltaan kettua hieman pienempi koiraeläin, kesällä tummanharmaa ja talvella valkoinen. Euroopan nisäkkäistä naali on ainoa, josta tavataan kahta värimuotoa. Tavallisempi on kesällä naamasta, selkäpuolelta ja jalkojen ulkosivuista ruskeanharmaa, alta vaaleanharmaa. Talvella tämä naali on kokonaan valkoinen. Toinen muoto on koko vuoden huomattavasti tummempi, lähinnä siniharmaa. Sitä sanotaan sininaaliksi. Lajilla on useita fyysisiä sopeutumia arktisen elinympäristön kylmyyteen. Naalin kuono on tylppä ja paksu, korvat lyhyet ja pyöreähköt. Naaliin ruumiin pituus on 50 - 85 cm ja sen hännän pituus on 28 - 55 cm. Naalin paino on 3 - 8 kg. Naalin talviturkki on tuuhean pitkäkarvainen ja eristää paremmin kovan talvipakkasen kuin minkään toisen petoeläimen turkki. Myös muutoin laji on sopeutunut arktiseen ilmastoon - siten esimerkiksi sen tassut ovat alta karvaiset. Ravinto ja reviiri Naalin pääravintoa ovat tunturisopulit ja myyrät. Naali on lähinnä jyrsijöitä ja lintuja saalistava opportunistinen petoeläin, mutta se syö myös mm. haaskoja, munia, hyönteisiä, marjoja ja jopa merilevää. Sisämaa-alueilla ravintotilanne saattaa vaihdella huomattavasti jyrsijöiden syklisten kannanvaihteluiden seurauksena. Piskuinen naali kuuluu myös itse monen suuremman pedon, kuten ketun, suden ja ahman ruokalistalle. Reviirin koko määräytyy ravintotilanteen perusteella. |
|
Naalit ja arktiset tutkimusretkikunnat
Naalit ovat olleet menneiden aikojen, pohjoisnavalle suuntautuneiden tutkimusmatkojen näkyviä osallisia, tosin useinkin "kutsumattomia". Melkeinpä poikkeuksetta naaleja pidettiin röyhkeinä ja jopa kiusantekijöinä, sillä ne eivät suinkaan kavahtaneet ja pelänneet ihmistä, vaan pyrkivät kaikin tavoin lähestymään ja hyötymäänkin tästä alueilleen tunkeutujasta. Hollantilaisen Willem Barentsin johtama retkikunta, joka ensimmäsenä talvehti napamaissa - Novaja Zemljan itäpuolella vuosina 1596 - 1597 - sai monesti kiukutella, kun naalit öisin kävivät kiskomassa talvimajan kattolautoja sisään päästäkseen. Barentsin miehet joutuivat asettumaan ihan puolustuskannalle ja savupiippuun sijoittamastaan tähystystornista he ampuivat kiivaimmin sisään pyrkiviä naaleja. Armottomissa oloissa talvehtivalle retkikunnalle naalien turkit toivat hyvää suojaa pakkasta vastaan ja naaleja he myöskin söivät, saaden haluttua lisää niukkaan ruokavalioonsa. Myös Vitus Jonassen Beringin retkikunta - joutuessaan haaksirikon vuoksi talvehtimaan vuosina 1741 - 1742 karulla ja luotaantyöntävällä, sittemmin Beringin saareksi nimetyllä autiosaarella - sai kokea naalien joskus harmillisetkin seuraan tunkemiset. Retkikuntalaisten mukaan naalit olivat niin rohkeita ja röyhkeitä, että jos joku mies hetkeksi torkahtaen istui kivellä, niin samassa oli jo naali puremassa nuokkujan kengänkärkiä. Myös lakki saattoi kadota varomattoman päästä naalien parempiin suihin. Varastoihin päästessään naalit veivät mukanaan kaiken, mitä irti saivat - ruokatarpeet ensimmäisinä, mutta myös vaatteet, kengät ja sukatkin. Joskus jotakin arvokasta esinettä yritettiin suojata naalien rosvouksilta niin, että se asetettiin korkean kepin nokkaan. Neuvokkaat naalit eivät olleet tästä moksiskaan, vaan kaivoivat kepin ympärystää niin, että koko keppi aarteineen kaatui niiden ulottuville. Hautarauhaa naalit eivät tunteneet, vaan kaivoivat esille haudattujen merimiesten ruumiit. Sairaana makaavat olivat myös erityisessä vaarassa, naalien näykkiessä yhä uskaliiaammin näiden varpaita ja muita ulokkeita. Varmasti naalit olivat hyvin nälkäisiä, ja nälkä ajoi niitä ihmisten seuraan, vaikka se oli myös naaleille usein kohtalokasta. Sadoittain naaleja tuli surmatuiksi silloin, kun ne tunkivat liian lähelle. Naalien "metsästys" näissä oloissa oli helppoa. Mies houkutteli ensin naalin lähelleen heilutellen kädessään lihapalaa - ja kun naali kurotti päätään lihapalan napatakseen, se saikin päähänsä iskun kirveestä. Eivät naalit osanneet pelätä kivääreitäkään, vaan tulivat nuuskimaan kiväärien piippuja, kohtalokkain seurauksin. Myös Fridtjof Nansen kohtasi matkoillaan naalit ja niiden mukanaan tuomat pulmat. Frans Josefin maalla talveihtivalta Nansenin retkikunnalta naalit onnistuivat kerran varastamaan kokonaisen purjeen, joka tosin löydettiin myöhemmin pitkän matkan päästä. Harmistuneena naalien loputtomaan tavaranhimoon Nansen kirjoitti päiväkirjaansa: "Tahtoisinpas löytää eräänkin naalin pesän, saadakseni takaisin ainakin lämpömittarini, purjelankakeräni, harppuunaköyden ja muut arvokkaat tavarat, jotka se lurjus on minulta varastanut". Ihmisten pohjoisilla alueilla lisääntyessä naalitkin oppivat lopulta huomaamaan, että ihminen on se paha peto, jota kuitenkin on syytä yrittää välttää. Tämä tieto ja viisaus tuli lukemattomille naaleille liian myöhään, sillä valtaisa turkismetsästäjien lauma oli jo naalien kannoilla koirien, aseiden, rautojen ja myrkkyjen kanssa. |
|
Lisääntyminen
Naali tulee sukukypsäksi jo ensimmäisenä elinvuotenaan ja on pääsääntöisesti yksiavioinen. Naali lisääntyy vain hyvinä pikkujyrsijävuosina - siis joka kolmas taikka neljäs vuosi. Naalin pariutumisaika on maaliskuussa. Naaras synnyttää toukokuun loppupuolella tai kesäkuun alkupuolella tavallisesti 3 - 12 poikasta, mutta voi saada kerralla jopa 19 poikasta. Kuolleisuus on kuitenkin suuri sekä poikasten että aikuisten keskuudessa. Aikuisikään selvinneiden naalien keskimääräinen elinikä on vain kolme vuotta. Naalin monimutkaiset pesäluolastot sijaitsevat yleensä koivurajan yläpuolella hiekkakumpareissa tai kivilouhikoissa. Naaraan ollessa pesässä pentuineen, huolehtii uros ruuan tuonnista. Noin kuukauden ikäisinä pennut uskaltautuvat tutkimusretkille ulos pesästään, ja tällöin myös naaras alkaa huolehtia perheen ravitsemuksesta yhdessä uroksen kanssa. Naalin tulevaisuus Koko Pohjois-Fennoskandiassa tuntureilla elävien naalien kohtalo ja tulevaisuus näyttää synkeältä. Norjan, Ruotsin ja Suomen yhteinen naalikanta oli 1900-luvun viimeisinä vuosina yhteensä noin 140 yksilöä - niistä Ruotsissa noin 60 ja Norjassa 50. Kuolan niemimaalla laji voi hieman paremmin; siellä naaleja on vähän alle tuhat. Kaikkein elin-voimaisimmat naalikannat ovat Islannissa ja Huippuvuorilla - ehkä siksi ettei näillä saarilla ole lainkaan kettuja, jotka kilpailevat naalien kanssa elintilasta. Islannin talvikannan suuruudeksi arvioidaan noin 4 000 yksilöä, ja siellä pyydetään vuosittain keskimäärin 1 500 aikuista ja 1 500 nuorta eläintä. Muualla maailmassa Pohjois-Kanadan ja Grönlannin naalikannat ovat edelleen elinvoimaisia. Ilmaston lämpeneminen uhkaa naaliakin - kettu on valloittanut naalimaan Mitä pohjoisempana, korkeammalla, karummassa ja kylmemmässä maisemassa ollaan - sitä suuremmat mahdollisuudet on naalilla. Kettu ei selviydy yhtä hyvin kylmyydessä kuin naali - mutta syrjäyttää naalin lajien välisessä kilpailussa siellä, minne saapuu. Paksun talviturkkinsa ansiosta naali joutuu kohottamaan aineenvaihduntaansa eli kuluttamaan ylimääräistä energiaa vasta yli 40 asteen pakkasella. Kettu joutuu turvautumaan lisälämpöön jo lämpötilan laskiessa alle -10 C-pakkasasteen. Jo kahden asteen nousu kesälämpötilassa - 13:sta asteesta 15:een - muuttaa naalialueen kettualueeksi. Näin maapallon keskilämpötilan kohoaminen tietää sitä, että naalille riittävän kylmät ja ketulle liian kylmät alueet Suomesta ovat hupenemassa olemattomiin. Lämpötilan kohoaminen viime vuosisadan aikana on aikaansaanut jo sen, että jos naalialue esimerkiksi sata vuotta sitten alkoi tunturissa 600 metrin korkeudelta - niin nykyisin, lämpenemisen jälkeen se alkaa vasta yli 900 metrissä. Ketut ovat Suomessa aiemminkin jolkotelleet myös tunturissa, mutta lisääntymispuuhissaan ne ovat pysytelleet puurajan alapuolella. 1980-luvulla punaturkit alkoivat levittäytyä myös paljakalle pesimään ikivanhoissa naalien kaivamissa luolissa. Nyt ketut ovat naalimaan valtiaita. (Petri Nummi). 
Lähteet: Anders Bjärvall: Suuri nisäkäskirja Metsähallitus Suomen WWF Suomen Ympäristökeskus Aikamatka Turkuun Kuvat Copyright © U.S. Fish and Wildlife Service's |