Menu
Juhlat
Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva yllä, peltomaisema - Copyright © Hannu Alatalo


Suomi Heinäntekoa ennen vanhaan - Heinä-Maija aloittaa

Heinää tarvitaan karjan rehuksi. Sekä lehmien, että hevosten ja lampaiden tärkein ravinto ja rehu on ollut heinä. Lehmän kyky hyödyntää heinää ravinnokseen perustuu sen ainutlaatuiseen ruoansulatuskanavaan. Märehtijänä sillä on yhden sijasta suuri neliosainen maha. Se ei itse pysty sulattamaan heinän sisältämiä ravintoaineita vaan se turvautuu mikrobeihin. Silti, suuri osa maidontuottajista on nykyisin jättänyt lehmiltään heinän kokonaan pois ja siirtynyt ruokinnassa säilörehuun.

Entisaikaan heinänteko oli maatalojen työnkierrossa vuoden tärkeimpiä tapahtumia. Heinäkuu on saanut nimensä heinästä. Heinää tehtiin heinäkuun alusta aina elokuullekin saakka, riippuen sekä tilojen koosta että säistäkin. Heinänteon aloitus etelämmässa on luonnollisesti tapahtunut hieman aiemmin, kuin pohjoisemmassa.

Suomessa on heinänteon Lounais-Suomessa aloittanut perinteisesti Heinä-Maija 2.7. Muualla hän pani alulle vasta heinäaikaan valmistautumisen, kuten heinäpyykin, viikatteiden kallitsemisen ja haravain piittämisen.

Varsinaisen heinänteon aloittaminen on suuressa osassa Suomea vanhastaan jäänyt toiselle naispyhimykselle, Margareta neitsyelle eli Marketalle: "Koska joutuu Markareetan päivä, niin silloin saatte niitylle käyrä." Nykyisin Marketan päivää vietetään 20.7. - mutta vielä vuonna 1705 Marketan nimipäivä oli kaikista muista maista poiketen viikkoa aikaisemmin, eli 13.7. Siis sopivana entisaikaisena heinänteon alkamisaikana.

Myös Hermanni on näitä heinänteon aloittamisen suuria nimiä. "Hermannista heinään", sanottiin ennenvanhaan.


Heinämadon tappaminen

Ennen heinään lähtöä piti tappaa heinämato. Se tapahtui niin, että isäntä ensimmäisenä heinäpäivänä aamutuimaan otti tuiman matoryypyn, ja antoi sen myös kullekin niittymiehelle. Tämän ryyppyperinteen taustalla on pyhimys Markettaa ahdistava käärme, josta kansan käsityksessä tuli häntä ahdistava heinämato. Marketan ristipäinen pyhimyssauvakinhan muuntui kansan mielissä haravaksi ja juuri siksi hän "haravoineen" sopi oikein hyvin heinänteon aloittajaksi.

Maria haravat hakee, piiat pientareelle kutsuu.

Semmonen ilma kuin Marian etsikkopäivänä, samallaista ilmaa on 40 päivää eteenpäin.

Sadetta toivottiin erityisesti ennen heinäkautta, mutta jos alkoikin sataa juuri Heinä-Maijan päivänä, niin päivää kutsuttiin pilkallisesti Maija Vesihännäksi.

Heinänteon voi aloittaa, kun käki on lopettanut kukunnan tai angervo ja apila kukkivat yleisesti.


Heinäntekoa entisajan Suomessa

Heinänteossa tarvittiin paljon työväkeä, sillä talojen ja mökkien peltopinta-aloista suuri osa oli heinällä. Heinänteko alettiin heinän kaatamisella. Heinää siis yleensä kaadettiin, tapahtuipa se sitten viikatteella tai niittokoneella, ei leikattu.

Kaadettu heinä saattoi tovin, päivän parikin, kuivahtaa luokonakin, jos säät olivat suotuisat ja aurinko paistoi, mutta pian sitä kiirehdittiin panemaan seipäille. Heinää aina pantiin seipäille, eli seivästettiin, eli ukotettiin, ei suinkaan nosteltu tms. aseteltu. Eri puolilla Suomea käytellään heinänteonkin yhteydessä eri vaiheista paikallisesti eri sanoja, vaikka samoja asioita tarkoitetaankin. Ennen seivästystä heiniä haravoitiin haravakoneilla tai käsiharavilla, mutta viimeharavoinnin suoritti aina seivästäjä, sillä hankoakin saattoi käytellä hieman kuin haravaa, siihen sopivaa heinälastia kerätessään.

Ojanpenkkoja ja muita hankalampia paikkoja niiteltiin ja haravoitiin käsinkin, mitään ei saanut mennä hukkaan.
Heinäseipäät - yleistyminen 1900-luvun alussa

Heinäukkoja varten piti tietysti ensin maahan asettaa heinäseipäät. Heinäseipäiden käyttö yleistyi meillä vasta 1900-luvun alussa. Ennen traktorikairoja heinäseipäätkin aseteltiin käsivoimin. Maahan iskettiin sopivin välein kangella ensin muutama jykevä junttausisku, tällaiseen syntyneeseen koloon juntattiin sitten seiväs, ja sen juuri tiukennettiin kengällä juuresta joka puolelta jalalla painellen eli tampaten.

Heinäseipäitä oli sekä tapillisia että tapittomia. Tapin tarkoitushan on eristää heinien keskelle ilmatasku ja edistää näin heinien kuivumista. Irtotappeja saatettiin samaan seipääseen pujauttaa kolmekin kappaletta. Tappien sijasta voitiin käyttää myös nauloja.

Myös heinäpunoksia on käytetty puutappien sijasta erityisesti silloin, kun sääolot ovat olleet kosteat. Heinistä ukottaja sitaisi käsissään nopeasti tiukan punoksen, jonka hän ahtoi seipääseen kärjestä alaspäin. Tällainen, kiristyssolmullinen heinäpunos asettui hyvin tiukasti ja ajoi saman asian, kuin puutappikin. Näitäkin, heinästä tehtyjä välitappeja laiteltiin sääolojen ja heinän kosteuden mukaan 1 - 3. Jos heinäpelto oli avaralla ja tuulisella lakeudella, eivät tapit ja punokset olleet niin välttämättömiä, kuin notkelmissa ja metsämailla, jossa kuivumiseen piti kiinnittää enemmän huomiota.

Heinäukko ei saanut olla alhaalta tiukasti maassa kiinni, vaan sen oli oltava auki niin, että tuuli pääsi puhaltamaan myös alapuolelle. Heinäukon oli oltava myös muodoltaan sellainen, alhaalta soukka ja ylempää levenevä, niin että se ei "kussut kintuilleen" vaan heinät kuivuivat mahdollisimman tehokkaasti.

Seivästyksen jälkeen vielä tarkottiin ja haravoitiin periä ja heinäseipään juuria niin, että kaikki tuli varmasti seipäille.


Heinät latoon - lapset polkemaan ja pomppimaan

Kun heinät olivat seipäillään kuivuneet, ne kerättiin hevosen perässä olevaan heinähäkkiin ja vietiin latoihin, joita oli paljonkin, jos pellot olivat suuria. Ladoissa heinät piti saada levitellyksi niin, että ne täyttivät koko ladon seinistä seiniin ja sijoilleen kyllin tiukasti. Useinkin lasten osana oli olla ladossa heinäkasan päällä polkemassa pomppimalla kasaa alemmaksi ja tiukemmaksi.

Mitä enemmän heinää latoon sullottiin, sitä pienemmäksi ja ahtaammaksi kävi tila kasan päällä - lopulta sinne mahtui hädin tuskin makuulleenkaan. Eipä ollut harvinaista, että tässä kuumassa myllerryksessä pää iski milloin pärekattoon, milloin naulaankin ja kaiken kruunasi kaikkialle tunkeva valtaisa heinänpöly ja suola, jota viskottiin heinän sekaan, että se olisi säilynyt paremmin.


Helenan päivänä heinät latoon

Heinänteon piti olla lopuillaan viimeistään Helenan päivänä heinäkuun lopulla, 31.7.

"Helenana viimeistään heinät latoon, jos isäntä toimelias on."

Hevosvetoinen niittokone Suomessa

Suomessa maatalous koneistui myöhään muihin Euroopan maihin verrattuna. Niittokone keksittiin Yhdysvalloissa vuonna 1831 ja se esiteltiin ensimmäistä kertaa Suomessa vuonna 1858. Etelä-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan talonpoikaistiloille niittokone levisi vasta 1890-luvulla. Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä niittokoneen käyttö oli levinnyt koko maahan, pohjoisimpia ja itäisimpiä alueita lukuun ottamatta.

Hevosvetoinen haravakone Suomessa

Hevosvetoinen haravakone tuli heinänkorjuussa maassamme käyttöön hieman niittokonetta myöhemmin. Sen merkittävintä leviämisaikaa oli 1920-luku. Yleisin merkki oli kotimaisen Matildedalin tehtaan Katrineholm. Vuonna 1960 haravakoneiden määrä tiloillamme oli 177 500.

Traktorit Suomessa

Ensimmäiset traktorit otettiin maassamme käyttöön suurtiloilla 1920-luvulla. Traktorien lukumäärä kasvoi jonkin verran 1930-luvulla, mutta niiden varsinainen läpimurtokausi oli vasta 1950-luvun jälkipuoliskolla.
Kaunis tyttö
Työtä ja uurastusta

Monille lapsille heinä- ja viljapellot ovat olleet jo lapsuudessa se ympäristö, jossa on opittu tekemään raskastakin työtä.
Heinää niukasti Pudasjärvellä 1895 - vilja- ja perunavuosi hyvä

Pudasjärveltä kirjoitetaan meille, että heinänteko on sielläkin useammalla jo loppunut. Poutailmoilla heinä tehtiin; jonka vuoksi heinät saatiin hyvinä kokoon. Vaan kasvu oli niukan puoleinen, erittäinkin kuivilla törmäniityillä ja sorakkoperäisillä luhtaniityilläkin. Ohran sekä rukiinleikkuu on jo puolivälissä. Vilja- ja perunavuosi tulee hyvä. Muutamalla Törrön uutisviljelyksellä on 160 sentimetrin pituista kauraa, vaikka se kylvettiin vasta muun kylvönteon jälkeen. Ruiskin on säilynyt jotenkin hyvin, vaikka porot kaivavat melkeen koko talven. (3.8.1895 Kaiku no 96)

Heinäntekoa Venäjällä kuin siiwellä pyyhkien 1896

Heinänteon aikana tänä kesänä oliwat hywät poudat. Kun sen lisäksi oli tawaton kuumuus, nousten aina 45 asteeseen Celsiusta, niin heinänteko meni kuin siiwellä pyyhkien. (22.09.1896 Mikkelin Sanomat no 110)

Takkavitsa

Tuulessa ja auringossa esikuivatuksen saanut heinä kannettiin yksittäin työskenneltäessä nuoresta koivusta tehdyllä vitsalla. Takkavitsan teroitettu tyvi sohaistiin heinäkasan ali ja notkea, lenkkiin päättyvä latvus taivutettiin kasan yli ja pujotettiin tyveen, josta hirtetty taakka nostettiin selkään ja kuljetettiin lopulliseen säilytyspaikkaansa. (http://www.helsinki.fi/kansatiede)

Heinätöissä

Sota-aikana miehet olivat rintamalla ja naiset ja lapset huolehtivat heinätöistäkin. Kuvassa kotirintamaa 1.7.1941.


Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © SA-kuva


Heinäpoutaa - pouta on paras heinämies

Maamies oli entisinä aikoina heinänteossakin säiden armoilla. Tuliko seuraavaksi päiväksi poutaa, vai satoiko? Sateen enteistä riippui, tehtiinkö aamulla enemmän luokoa vai annettiinko viikatteen levätä. Ne myös määräsivät, haravoitiinko puolikuiva heinä karheille ja ruoille ja edelleen kuupanoille saakka, vai annettiinko heinän olla levällään poudan apua odottaen, sillä "pouta on paras heinämies".

Sään kehittymistä ja enteitä tarkkailtiin herkeämättä ja avuksi otettiin myös kaikki kansanperinteen mahdollisuudet, vanhoine kansanviisauksineen. Ympäri vuorokauden on kaiken aikaa tarkkailtu kaikkia mahdollisia enteitä, pilven muotoja, tuulen vireitä, pöllön huutoja ja käen kukkumisia. Jos nimittäin juuri käki on kukkunut pitkään heinäkuussa, on siitä tullut pitkä ja lämmin syksy. Myöskin, samana päivänä, kuin käki lopettaa kukuntansa heinäkuussa, tulee ensimmäinen lumi lokakuussa.

Saa kansanperinteessä Sään ennustaminen kansanperinteessä


Heinätöitä Kuusamon etäisimmillä korpiniityillä - silakoita ja oikeaa voita - nirsuilla naisilla jopa omia ruokakuppejakin - 1900-luvun alku

Kun lehti oli täyteen kokoon ehdittyään parhaimmillaan eikä sen pihkakaan enää tarttunut käsiin, alkoi juhannuksen jälkeen noin viikon kestävä lehenleikkuu ja vastojen teko. Sitten laitettiin haravat, viikatteet ja muut niittykamppeet kuntoon, ja niin alkoi heinäkuun keskipaikkeilla puolisentoista kuukautta kestävä heinänteko, konnunteko, hajallaan olevilta mehtäniityiltä: jängiltä, korvilta, luhdilta, paiseilta, joki- ja puronvarsilta, lammen- ja järvenrannoilta – usein pitkien matkojen takana yö- ja viikkokunsissa. Pellot säästettiin arvokkaan viljan viljelyyn. Esimerkiksi Kuusamossa etäisimmille korpiniityille oli talosta matkaa yli 20 kilometriäkin, joten noilta niityiltä ei välillä lähdettykään taloon syömään. Heinätöitä tehtiin viikkokunnittain, vain viikonloppuina tultiin välillä pois.

Heinätyöt alettiin aikaisin. Niinpä Anttilassa piti jo juhannukseksi olla yksi kulosuova tehtynä. Kulot nimittäin niitettiin aina ensiksi ja niitä olikin siihen aikaan niin paljon, että niiden teko esim. Harmaalassa kesti kaksi viikkoa, jonka jälkeen vasta ruvettiin tekemään ahdeniittyjä. Työpäivät olivat pitkiä. Heinätöihin noustiin aamulla viimeistään klo 5, illalla töitä tehtiin klo 21 saakka ja sateen uhatessa sitäkin myöhempään. Talvisin heinänhakureissuunkin meni helposti yksi päivä, eikä se aina edes riittänyt.

Kusamolaisella heinäväellä oli omat ruokailutottumuksensa. Heti aamulla ylösnoustua syötiin "pikku eine", johon kuului leipää, roppua ja piimää. Klo 10 aikaan syötiin n.s. "kymmenen aikanen", joka sisälsi kuivan ruuan lisäksi jauhopuuron, jossa oli oikeata "kovaa voita silmänä". Klo 4 (16) aikana syötiin "neljän aikanen", sisältäen jälleen vain leipää, silakkaa ja piimää. Silakoita syötiin kilpaa, toisinaan toistakymmentäkin kappaletta. Työstä palattua syötiin illalliseksi lihavelli. Kuppeja ei ollut, vaan velli syötiin padasta ja kukin sai kaksi lihapalasta. Jotkut naiset pakkasivat kyllä toisinaan nirsuilemaankin ja ottivat velli- ja lihaosuutensa niitylle kuljettamiinsa omiin kuppeihinsakin. Ei ollut myöskään jokaiselle omaa ryyppyastiaa, vaan piimä ryypättiin kaksikorvaisista puutuopeista "kaksi henkeä aina samasta toopista".


Haasioita ja luonnonniittyjä Pudasjärvellä 1953

Heinää ei aina ukotettu seipäille, vaan sitä laitettiin kuivumaan myös haasioille. Haasio on useista riu'uista tai langoista rakennettu teline. Haasioita käytettiin erityisesti pienillä luonnon- ja suoniityillä. Pudasjärveltä Liikasen talon Juho-isäntä on kertoillut heinänteosta vuonna 1953 näin:

"Tämä kesä on ollut sekä hyvä että huono. Heinänteko oli kovin kiusallista alituisten sateiden vuoksi ja paljon heiniä pilaantuikin luonnonniityillä, joita niitäkin täällä vielä tehdään, eikä niillä voi kuivata heiniä "ukoilla" (seipäillä) eikä haasioilla. Minulla sattui olemaan tallella vanhaa rautalankaa, joista laitoin kapeita haasioita ja niissä kuivasivat heinät hyvin, eivätkä muuttaneet sateillakaan edes väriäänkään. Tulkoon tässä välillä mainituksi, että allepainettu näki kesälomamatkallaan Etelä-Pohjanmaalla, Keski-Suomessa ja Savossa, paljon tällaisia kapeita heinähaasioita. Ajattelimme vähän mielessämme surkutellen, että kylläpä ovat maanviljelijät paljon jälellä oman maakuntamme maanviljelijöistä, sillä esim. Lakeudella alettiin heiniä haasioilla kuivata ketoniityillä jo kuuluna sadekesänä 1902, mutta pian seipäät sysäsivät haasiokonstin syrjään. Mutta vähän myöhemmin kuulimme eräältä maatalousasioiden asiantuntijalta, että haasiot ovat päässeet jälleen käytäntöön, mutta muutetussa muodossa kapeampina kuin entiset ja ovat nyt uusinta huutoa esim. naapurimaassamme Ruotsissa. Omasta puolestaan tämä asiantuntija kuitenkin piti heinien seipäille "ukottamista" parempana heinänkuivauskeinona kuin haasioilla kuivaamista, joka on koko joukon suuritöisempääkin." (Kirjasto Virma: Voimavaunulla syrjäkyliä ja rintamaitakin)


Lähteitä
Laitasaaren heinäntekomuistoja
Jyrki Vesikansa: Hengissä pysymistä turvataan
J. Juhani Kortesalmi: Selkostalonpojan elämä
Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto
Spectrum
http://www.viikateniitonmm.fi/ - Viikateniiton MM-kilpailut
Jokiläänin kansalaisopisto: Ypäjänkylän perinnepiiri - Heinänteko
Kirjasto Virma: Kuusamon kuulumisia
Muuttuva maaseutu - Historiallinen maatalous
Viikatemies

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - kuvanveistäjä Daniel Ingebrigtson, Oregon, Illinois. - Copyright Wayne Wilkinson


Viikatemies - liippa ja viikate - viikatemiesten ketjut

Niittäminen viikatteella on sekä kestävyys- että taitolaji. Parhaat viikateniittomiehet olivat hyvin arvostettuja. Viikatetta käyttelivät miesten ohella naisetkin, mutta haravoiminen oli pelkästään naisten työtä. Suurta edistysaskelta ja harppausta merkitsi se, kun niittokone voitiin laittaa hevosen perään ja viikatteella tarvitsi niittää vain joitakin reunamia taikka rajapalasia.

Oikeaa viikateniittotyyliä kuvailee viikateniiton kilpailuja järjestävä taho näin näin: "Niittotyylin pitää olla rento ja irtonainen. Sen ei pidä olla kumarainen (köykky). "Hiihtävästä" askeleesta tulee virhepiste".

Isossa talossa, kuten Harmaalassa, Kuusamossa niittäjiä oli paljon - yhdeksänkin miestä kuin ketjuna peräkanaa niittämässä. Hyvät, riskit niittomiehet olivat ennen korkeassa kurssissa, ja heille maksettiin parempaa palkkaakin, kuin tavallisille työntekijöille.

Viikate terotettiin useasti niittämisen lomassa liipalla ja liippaamalla. Liipan liikkuessa livakasti taitavan liippaajan käsissä viikatteen terän molemmin puolin pyyhkimällä kalskahti kaunis liippaamisen ääni, joka oli yksi entisaikojen heinäpeltojen tyypillisistä äänistä. Liippaaminen, kuten niittäminenkin, on taitolaji - ja jokaisesta ei ole mestariliippaajaksikaan. Joka tapauksessa tarvitaan paljon harjoittelua.

Liippaus alkaa juuresta ja etenee kärkeä kohti. Liipatessa lyödä hipaistaan kahdesti vasemmalle eli hamaran puolelle ja kerran oikealle puolelle terää synnyttäen kolmijakoinen tahti. Liippaamisen täytyi tapahtua juuri oikeassa tahdissa eli tempossa ja liipatessa saatettiin laulaa liippauksen tahtiin erityisiä liippauslaulujakin. Liippauslauluissa sanat saattoivat esimerkiksi Pohjanmaalla olla melko rumanpuoleisiakin. Kaikki eivät liipatessaan laulaneet, vaan jotkut vain manailivat, ja keräsivät näin uhoa itse niittämiseen. Liippauksessa järjestetään myös SM-kisat. Niissä todetaan liippauksesta mm. että liippauksen pitää olla rento ja irtonainen. Toispuoleinen liippaus tai liipan pään tökkäys viikatteen terään aiheuttaa virhepisteitä.

Eräs toinen tyypillinen ääni heinänteon lomassa oli reipas huudahdus: "Kahville!" Yleensä aika pian sen jälkeen saattoi kuulua isännän tyytymätön urahdus: "Mutta ei tule heinät seipäille maaten, eipä muuta kuin takaisin ärjänteelle!" Jossakin lomassa saattoi kuulua myös heleää piikatyttösen naurunkujerrusta, kun renki oli tekemässä jotakin kujettaan, mutta se on jo ihan toinen juttu...

Viikate on maataloustyökalu, jolla niitetään heinää, viljaa tai kortetta yms. Viikate koostuu pitkästä varresta, johon on kiinnitetty terä. Uudenaikaisessa viikatteessa varren keskivaiheilla ja joskus päässäkin on kädensijat. Vanhemmissa viikatetyypeissä varsi on lyhyempi ja terän suunnassa käyrä.

Viikate on sukua sirpille, erona pidempi varsi ja terä. Se syntyi varhaiskeskiajalla Euroopassa. Suomessa viikatteita on pakanuuden aikana haudattu vainajan mukana, kuten muitakin työkaluja ja tarve-esineitä. Nykyisin viikatteen ovat pääosin korvanneet niittokoneet ja muut uudenaikaiset työkalut.

Eurooppalaisessa kulttuurissa kuolemaa symboloiva Viikatemies kuvataan viikatteen kanssa. Viikatetta on aluksi käytetty heinän, myöhemmin myös viljan niittämiseen. Viikatteita on sekä väärävartisia että suoravartisia. Muita Suomessa käytettyjä nimiä ovat vikate, vikahde (vikahle, vikahre), viitake ja vikatin. Viikatteista 1900-luvulle tultaessa on käytössä ollut viisi päätyyppiä:

Väärävarsi
Kaksipolvinen väärävarsi
Suora oksavarsi
Kynkkävarsi
Pitkävarsi
Wikipedia: Viikate


Heinärengit

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright Kaitlyn Ingersoll


Heinärengit

Hevosten aikaan heinänteossa tarvittiin paljon työväkeä, kaikki omasta perheestä, oman talon palkolliset, rengit ja piiat sekä hieman sukua ja kylänväkeäkin, ihan heinärenkejä. Takapelloilla saatettiin pitkien matkojen vuoksi yöpyäkin ja nukkua jossakin majassa, niittysaunassa tai kytötuvassa. Joskus yövyttiin ladossa heinilläkin.

Työn sankaruus ja työhulluus irrallaan

Heinäntekoa määrittivät säät. Jos paistoi aurinko tuntui heinäväellä olevan aina tulenpalava kiire, jotta heinät ehdittäisiin korjata talteen ennen sateita. Jos isäntä sattui vielä olemaan työhullu - kuten varmasti ainakin renkien ja piikojen mielestä useimmiten oli - niin hän saattoi piiskata heinäväkensäkin samaan tilaan ja heinää tehtiin ihan kuin riivattuna. Näin juuri heinäpelloilla saattoi päästä irtaalleen todellinen työhulluus, jollei se sittenkin ollut sitä kaikkein puhtainta ja kunnioitettavinta työn sankaruutta. Sanonta "helppoa kuin heinänteko" tuntuu ihmeelliseltä ja kertoo heinänteosta varmasti vain osatotuuden.

Heinäkahvia ja kotikaljaa - huitua päälärissä

Ken on kerran hikisen heinäpellolla rehkimisen lomassa saanut olla heinäkahveilla, ei voi sitä konsanaan unhoittaa. Kahvihan on maukasta melkeinpä missä vain, mutta juuri heinäpellolla sillä tuntuu olevan erityinen tenhonsa. Kahvia heinäpelloilla juotiin joko termospulloista, mutta erityisesti aiemmin, myös paikan päällä mustalla pannulla keittäen. Kahvin toi myös usein heinäväelle talosta joku, sen siellä keitellyt, mukanaan kaikenlaista muutakin purtavaa, palvikinkkua ja mehua erityisesti lapsille.

Kahvitarpeet aseteltiin useinkin maahan, johonkin saran päähän, ehkä jollekin peitekankaalle - ja heinäväki asettui ympärille maahan piiriin istumaan, loikomaan ja nauttimaan kahvia. Raskaan ja hikisen uurastuksen lomassa oli pieni tuokio aikaa nautiskella kuumaa kahvia, sen kanssa ehkä syötiin voipapereihin käärittyjä voileipiä ja korppuja, ja juoruiltiin kaikki mahdolliset kylän asiat. Voisiko maailmassa olla nautinnollisempia kahveja, kuin olivat heinäkahvit. Tuskinpa vain.

Varsinaisena janojuomana heinäväelle tarjottiin ehtoisen emännän tekemää kotikaljaa. Kun sitä pidettiin pulloissa jossakin kasteisen ojapehkon notkelmassa, se pysyi kylmänä helteelläkin ja vielä ylitti nautittavuudessaan kuuman kahvinkin. Yksi heinäväen janojuomista oli myös huitu, jota tarjoiltiin pääläristä.


Kylmää piimää ja kuumaa rieskaa

Jos heinäpelto oli lähellä taloa, poistuttiin välillä taloon, pirtinpöydän ääreen kunnolla aterioimaan. Suuriin heinäväen herkkuihin kuuluivat kuumat rieskat ja kylmä piimä. Monet heinätöihin osallistujathan olivat myöhempinä vuosikymmeninä talon omaa väkeä, ehkä kaupunkiin muuttaneita lapsia, jotka perheineen tulivat heinätöihin ruokapalkalla. Heinäväellä olikin aina pohjaton jano ja ruokahalu, sillä rankka työ kuumissa oloissa vaati runsaat ateriat.
Suomi 1932
Suomi SUOMI 1932 Suomi

Heinänteko on käynnissä Suomessa kesällä vuonna 1932. Hevosten ajo, tässä haravakoneen kanssa, oli muinoin miesten töitä. Kaksi naista ja kaksi miestä ukottavat hankoineen rivakasti heinää seipäille.

Puhdasta ja tyylikästä

Heinätyöt koettiin juhlavina toimituksina ja sen mukaisesti pukeuduttiin puhtaisiin ja pyhäisiin asuihin. Naiset pukeutuivat kokovalkeaan asuun ja miehilläkin oli ainakin valkoinen paita.


All rights reserved
*Kuvat Copyright © Saija T-E
Kuvia käytetty luvalla.
Heinäpellolla
Heinäntekoa

Kitee Hanttavaara 1981.
Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright Northsky71
*** tunturisusi.com linkit ***