Tunturisuden sivut
Purjelaivat - merenkulun historiaa

Ammoisista ajoista lähtien ihminen on liikkunut vesillä. Aluksi liikkumisvälineet olivat pieniä ja alkeellisia, mutta kuitenkin veden pinnalla kelluvia. Airojen keksiminen aikaansai sen, että enää ei vain kelluttu ja kuljettu sinne, minne virta sattui viemään, vaan kyettiin etenemään määrättyyn suuntaan. Purjeiden myötä alkoi vesillä ja erityisesti merenkulussa aivan uusi aikakausi.

Egyptin papyrusveneet

Vanhimmat tunnetut laivoja esittävät piirrokset ovat Egyptistä ja niiden iäksi arvioidaan vähintään 6 000 vuotta.

Suurimpien Egyptin papyruskaislasta tehtyjen veneiden pituus oli 23 m ja leveys 6 m. Ne olivat matalakulkuisia ja tarkoitettu ensisijaisesti jokipurjehdukseen. Niissä oli tavallisesti sekä purjeet että airot.

Isojakin aluksia tehtiin jo varhain. Kuningatar Hatsepsut rakennutti vuoden 1500 eaa. tienoilla puisen aluksen obeliskien kuljetusta varten. Aluksen pituus oli 63 m, leveys 23 m, syväys 2 m ja uppouma täydessä lastissa 1 500 t.

Purjelaiva
Purjelaiva

Purjeet pullistuvat, tuuli on suotuisaa, matka taittuu nopeasti. Suuret purjealukset aavalla valtamerellä.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuvat - Copyright © Bruno Girin

Purjelaiva
Purjelaiva

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuvat - yllä, Alexander von Humbolt - alla, Cuauhtemoc - Copyright © Bruno Girin


Purjelaiva Helsinki

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - purjelaiva Helsingissä, Tall Ships Race 2013 - Copyright © Michael Holler
Foinikialaiset, roomalaiset ja kreikkalaiset

Foinikialaiset, roomalaiset ja kreikkalaiset olivat kaikki eteviä merenkulkijoita. Roomalaiset rakensivat tukevia rahtialuksia, joilla he kuljettivat mm. viljaa Välimerellä. Yksipurjeisessa aluksessa heillä oli keskellä laivaa suuri raakapurje ja keularaa'an varassa ohjailupurje, artemon.

Kreikkalaiset kehittivät sodankäyntiin soveltuvan kaleerin, jossa käytettiin sekä purjeita että airoja. Tyypillisen kaksisoutuisen, eli dierin, soutajat olivat kahdessa tasossa ja tällaisen aluksen pituus oli tavallisimmin noin 24 m, leveys 3 m ja syväys 1 m.

Arabialaiset ja kiinalaiset

Intian valtamerellä, Punaisellamerellä ja Persianlahdella purjehdittiin myös jo ennen ajanlaskumme alkua aluksilla, joista eurooppalaiset käyttivät nimitystä dau, arabit puolestaan nimitystä baggala. Daut olivat usein kaksimastoisia ja niissä oli kolmiopurjeet. Myös kiinalainen dzonkki on tuhansia vuosia vanha alustyyppi, joka vielä nykyäänkin on käytössä.

Viikingit
Viikingit

Viikingeillä oli omat laivanrakennusperinteensä. He käyttivät keskiajalla tekemillään ryöstöretkillä pitkiä, limisaumaisia avoveneitä, joissa oli purjeiden lisäksi myös airot. Suurimmat viikinkilaivat, draakit, olivat 33 m pitkiä ja 6 m leveitä. Näillä laivoillaan viikinkien uskotaan käyneen Amerikassa saakka. Viikinkien rahtialukset, knarrit, olivat korkeampia ja leveämpiä kuin ensinmainitut sodankäyntiin soveltuvat laivat, ja niitä käytettiin vain rannikkopurjehduksilla.
Purjelaiva
Purjelaiva Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva yllä - Copyright © Bruno Girin


Keskiajan laivat

Keskiajalla, erityisesti sen lopulla 1300 - 1400-luvuilla, laivanrakennuksessa ja merenkulussa tapahtui huimaa kehitystä. Viikinkiretket ja ristiretket veivät vauhdilla monen muun asian ohella laivanrakennustakin eteenpäin, koska erilaiset vaikutteet pääsivät leviämään.

Laivat varustettiin yhä tehokkaammin purjeistuksin ja peräsimin. Laivojen rakennusmateriaalina yleistyi keskiajalla luja ja kestävä tammi. Laivoja tehtäessä saha syrjäytti työvälineenä aiemmin käytetyn piilukirveen. Aluksia liikuttivat näistä ajoista lähtien pidemmillä matkoilla aina pääasiallisesti purjeet.

Keskiajan tunnettuja laivatyyppejä olivat mm. hansakoggit. Vuodelta 1350 peräisin olevan koggin pituus oli 27 m, leveys 7,2 m ja syväys 3 m. Siinä oli yksi masto, jossa oli 185 neliömetrin raakapurje.

Välimerellä, Venetsiassa ja Genovalla, alusten tyypillinen piirre oli kolmiomainen latinalaispurje yhdessä tai kahdessa mastossa. Näihin aikoihin otettiin käyttöön myös märssykori. Vähitellen aluksiin ilmestyi myös keulakorokkeelle pieni masto, johon kiinnitettiin keulapurje eli fokka.

Merkittävää edistystä 1400-luvulla merenkulussa toivat mukanaan erilaiset apuvälineet, joista tärkeimmät olivat magneettikompassi ja merikartat, joiden tarkkuus ainakin Välimeren alueella oli erittäin korkeatasoinen. 1400-luvun lopulla eurooppalaiset valmistautuivat purjeveneineen tulevaa suurten löytöretkien aikaa varten.

Purjelaiva

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Alexander von Humbolt - Copyright © Bruno Girin


Löytöretket - uusi aika

Keski- ja uuden ajan taitteessa purjelaivat kehittyivät asiallisesti ottaen lopulliseen muotoonsa. Laivanrakennuskin alkoi muuttua käsityöammatista kohti tieteitä hyödyntävää, telakkamaista rakentamista. Laivojen rakentamistaito periytyi usein suvuissa. Myöhemmät kehitysvaiheet purjelaivoissa ovat olleet sittemmin vain erilaisten yksityiskohtien hioutumista. Purjelaivojen kehittyneet ominaisuudet mahdollistivat yhä pidemmät, ympäri koko maailman ulottuvat purjehdukset. Samalla sekä merenkulkutaidot, kuten navigointi, että myös purjehduslaivojen ominaisuudet entisestäänkin kaiken aikaa paranivat.

Vanhan ajan ja keskiajan merenkulku oli rajoittunut kapeisiin meriin ja rannikkoreitteihin. Vanhalla ajalla oli jopa yleistä vetää alukset maihin yöpymistä varten. Nyt alkoivat länsimaiden asukkaat purjehtia Atlantin ja Tyynenmeren poikki, kauas turvalliselta maalta.

Kristoffer Kolumbus purjehti Amerikkaan karakillaan, Santa Marialla. Hänen muut aluksensa, Nina ja Pinta, olivat karaveleja, joidenka kaikki purjeet olivat latinalaispurjeita. Myöhemmin raakapurjeet tulivat myös karaveleihin.
Renessanssin pyrkimyksiä kohti uutta ja tuntematonta

Suuret löytöretket olivat osa renessanssia, seikkailuretkien aikakautta ja kiihkeää halua pyrkiä kohti jotakin uutta. Tällä ihmiskunnan suurten tapahtumien merinäyttämöllä purjelaivat olivat ratkaisevan tärkeässä asemassa. Niin pieni esine, kuin magneettikompassi mahdollisti omalta osaltaan valtameripurjehdukset. Aikaisemmin merenkulkijoilla olivat olleet matkaviittoinaan vain aurinko ja tähdet.

Laivanrakentajat alkoivat irtautua perinteisistä, vanhoista Välimeren laivatyypeistä ja ryhtyivät rakentamaan pitempiä ja matalampia aluksia, jotka pystyivät pitämään puolensa valtamerten pitkiä hyökyaaltoja vastaan. Yritettiin nimenomaan keksiä ja kehittää sellainen alustyyppi, jolla voitaisiin pärjätä taistelussa valtamerten ja niiden takaisten maiden herruudesta.

1500-luvulla kehittyi ajalle tyypillinen alustyyppi, galeoni eli kaljuuna. Se oli huomattavasti sulavampi ja hoikempi kuin karaveli ja karakki, jotka muodoltaan korkeina ja kankeina muistuttivat törökkiä. Kaljuunat olivat hyvin soveltuvia valtameripurjehduksiin. Niitä käytettiin linja-, kauppa- ja sotalaivoina sekä tutkimusmatkoilla.

Laivoja rakennettiin näinä aikoina suoraan kopioimalla muualta hyväksi havaittuja alustyyppejä. Luonnontieteitä alettiin soveltaa laivanrakennukseen ja alettiin tehdä lujuuslaskelmia. Mukaan tuli matemaatikoita ja fyysikoita, kuten Leonhard Euler (1707 - 1783), Daniel Bernoulli (1700 - 1782) ja Pierre Bouquer (1698 - 1758). Laivat eivät enää seilanneet vain tuurillaan, vaan niiden ominaisuudet varmistettiin monenlaisin laskelmin. Esimerkiksi laivan uppouma opittiin määrittämään jo piirustusten perusteella. Ensimmäiset konstruktiopiirustukset on tehnyt englantilainen laivanrakentajamestari Matthew Baker 1856.

1800-luvulla rautaa ja terästä

1800-luvun puolivälistä lähtien purjelaivojen rungon rakennusmateriaaleina alettiin käyttää rautaa ja terästä. Näin laivoista voitiin tehdä suurempia, kuin puurakentamisen aikakaudella. Myös mastot ja raa'at tehtiin teräksestä.

Sotalaivoissa oli kolme päätyyppiä. Linjalaivat olivat varsinaisia taistelualuksia. Fregatit olivat nopeita, vahvasti aseistettuja tiedustelu-, saattue- ja kaapparilaivoja. Korvetit olivat fregattien kaltaisia, mutta niitä pienempiä aluksia.

Purjelaivakauden viimeisiä alustyyppejä olivat parkit, kuunarit, prikit, brigantiinit ja nopeakulkuiset klipperit.

Suurin puusta rakennettu purjelaiva oli amerikkalainen nelimastoparkki Great Republic vuodelta 1853. Sen pituus oli 99 m ja leveys 16,2 m.

Suurin teräksestä rakennettu purjelaiva oli seitsenmastoinen kahvelikuunari eli hoilo Thomas W. Lawson. Sen pituus oli 117 m, leveys 15,25 m ja kantavuus yli 5 000 t.

Klipperin purjeistus

Suurikokoisessa purjelaivassa oli tavaton määrä erlaisia ja erinimisiä purjeita. Purjeiden nosto ja reivaus vaati kapteenilta ja miehistöltä suurta ammattitaitoa ja saumatonta yhteistyötä.

Purjeiden määrästä ja moninaisuudesta antaa kuvaa ensimmäisen, varsinaisen klipperin, New Yorkissa vuonna 1846 rakennetun Sea Witchin purjeisto. 51,5 m pitkä klipperi oli suunniteltu nopeaksi. Vaikka sen huippunopeus ei ylittänytkään 16 solmua, se oli silti omana aikanaan kaikkein nopein matkantekijä. Sen nopein aika Hongkongista Hyväntoivonniemen kautta New Yorkiin oli vain 74 vuorokautta 14 tuntia. Tätä aikaa ei alitettu purjelaivojen aikakaudella. Sea Witchin purjeisiin kuuluivat:

Keulapurjeet: ajopurje, ulkoliivari, sisäliivari, keulatankoharuspurje. Haruspurjeet: isotankoharuspurje, isoprammiharuspurje, isoröijeliharuspurje, kryssimärssyharuspurje, kryssiprammiharuspurje. Keulamaston purjeet: fokka, keula-alamärssypurje, keulaylämärssypurje, keulaprammipurje, keularöijeli. Isonmaston purjeet: isopurje, isoalamärssypurje, isoylämärssypurje, isoprammipurje, isoröijeli. Kryssimaston purjeet: pekiini, kryssialamärssypurje, kryssiylämärssypurje, kryssiprammipurje, kryssiröijeli ja mesaani.

Brikantiini täysissä purjeissa Lähteitä
Combi maailmanhistoria: Merenkulku
Spectrum: Laiva
Kaunis maailma: Amerikka
Maailmanhistorian suuret löytöretket
Suuri maailmantieto
Kristoffer Kolumbus - Päiväkirja ensimmäiseltä matkalta Uuteen maailmaan
Miten purjehditaan vastatuulessa?!

Kun purjelaiva hyödyntää liikkumisessaan tuulta ja tuulivoimaa, joka puhaltamalla myötätuulessa takaa päin sen purjeisiin saa laivan liikkumaan, niin vääjäämättä herää kysymys, että entäs sitten, kun tuuli onkin vastainen? Pitääkö purjelaivan edetä aina vain myötätuuleen ja odotella sen mukaisesti sopivia myötätuulia ennen merelle lähtöä?

Toki purjealukselle parhaan vauhdin takaa sopiva myötätuuli, mutta ei vastatuulenkaan tilanteessa tarvitse satamaan jäädä. Ongelmaan, eli vastatuuleen etenemiseen on keksitty ratkaisuksi luoviminen eli kryssäys. Suoraan vastatuulta kohti purjelaiva ei voi purjehtia, mutta se voi edetä 30 - 60 asteen kulmassa sivuvastaiseen. Tällöin vastatuultakin kutsutaan hankatuuleksi. Purjehduskulmaa tässä tilanteessa kutsutaan nousukulmaksi eli kryssikulmaksi. Se on tietty ihanteellinen kulma, jolla alus parhaiten etenee luoviessaan ja tämän kulman suuruus asteissa hieman vaihtelee eri alustyypeillä.

Yksinkertaisella päättelyllä oivaltaa, että jos pitää hankatuuleen etenemällä päästä pisteestä A pisteeseen B, ja kun kaiken aikaa suuntaakin kohteesta B 30 - 60 astetta sivuun, ei pääse ikinä perille. Niinpä niin - ei todellakaan pääse ikinä perille, jollei välillä muuta suuntaa toiselle puolelle hankaan. Tämä on luovimista, kun alus tasaisesti muuttelee mutkitellen suuntaansa: ensin edetään tietty aika hankatuuleen tyyrpuuriin eli oikealle, sitten taas tietty aika paapuuriin eli vasemmalle jne. Luovimalla purjelaiva ei koskaan tee matkaa yhtä nopeasti kuin myötätuulessa, mutta purjelaivojen aikana muutakaan ratkaisua ongelmaan ei ollut olemassa ja näinkin matka kuitenkin taittui.

Meripojat

Laivapojat olivat laivan kastijärjestelmässä vähäarvoisimpia, ja he tuskin useinkaan pääsivät keskustelemaan kapteenin kanssa. Kuvassa eivät olekaan ihan tavalliset laivapojat, vaan kuninkaan pojat. Kuvassa vasemmassa reunassa Yrjö V, Yhdistyneen kuningaskunnan kuningas ja Intian keisari.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - kuningas Yrjö V poikineen - Copyright © pellethepoet


Kapteenista jungmanniin

Purjelaivojen miehistöön kuuluvien ammattinimityksiä olivat mm. kapteeni eli merikapteeni eli kippari, yliperämies, perämies, aliperämies, konstaapeli, timpuri, puosu, matruusi, alimatruusi, puolimatruusi, sekä jungmanni, kansipoika, messikalle, kokki ja kajuuttavahti eli salonkiville. Kapteeni oli laivalla jumalasta seuraava, hän johti ja vastasi kaikesta ehdottomalla auktoriteetilla.

Suurilla purjealuksilla laivaväki jaettiin työskentelyä varten kahteen vahtiin, styyrpuuriin (oikea) ja paapuuriin (vasen). Styyrpuurin vahti oli kapteenin komennossa, mutta jos laivalla oli kaksi perämiestä, saattoi vahti olla myös toisen perämiehen hallinnossa. Paapuurin vahtia komensi ensimmäinen perämies.

Töidensaanti oli entisinäkin aikoina useille, köyhyyttäkin kärsiville nuorille, vaikeaa. Monet pojat suorastaan karkasivat jo hyvin nuorina merille ja pääsivät laivoihin aluksi kansipojiksi. Kansipojat tekivät sekalaisia aputöitä, heille ei maksettu palkkaa, mutta he saivat työstään ruuan ja makuutilan.

Monet kansipojista olivat orpoja, ei heidän peräänsä maissa kukaan kysellyt. Kansipoika saattoi aikanaan yletä laivapojaksi eli jungmanniksi. Saatettiin hänestä heti alkuunsakin käyttää nimitystä jungmanni.
Illan rusko
Kompassi

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva kompassista - Copyright © Thomas Quine


Kompassi

Mikään ei muuttanut purjehtimista niin suuresti, kuin magneetin keksiminen. Huomattiin, että magneettinen rauta tai magnetisoitu rautapalanen osoitti aina erehtymättä magneettista pohjoista kohti. Tästä keksinnöstä syntyi kompassi, tärkein kaikista merenkulkuvälineistä. Länsi-Eurooppa käytti kompassia jo 1100-luvulla, arabit ottivat sen käyttöön sata vuotta myöhemmin. Varhaisimmissa, alkeellisissa kompasseissa puukappaleeseen kiinnitetty palanen magneettista rautaa kellui vesimaljassa.

1500-luvulla kompassit olivat jo taidokkaasti tehtyjä. Magneettista rautaneulaa piti paikallaan keila, merimiesten tuliruusuksi kutsumaan aluslevyyn merkityn kompassitaulun päällä. Kompassitaulu oli kiinnitetty maljaan, joka oli saranoitu ja tasapainotettu niin, että tarkka lukema saatiin laivan keinumisesta ja heittelehtimisestä huolimatta. Ratkottavina olivat vielä eranto ja eksymä.

Kompassin outo käyttäytyminen tuotti suurta haittaa Hudsonin kaltaisille, arktisten alueiden tutkijoille, sillä eranto kasvaa pohjoiseen mentäessä. Magneettisen ja todellisen pohjoisen välillä on ero, niinsanottu eranto, jonka valtamerenylittäjät Kolumbuksesta alkaen havaitsivat.

Eranto = magneettisen ja todellisen pohjoisen välinen ero eli eranto.

Eksymä = laivan rautaesineiden, kuten ankkureiden aiheuttamat virhepoikkeamat kompassin suunnissa.

Maapallo ja tiimalasi

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva maapallosta ja tiimalasista - Copyright © Flickr/Fidelis


Laivapojat ja tiimalasi

Laivapojilla oli löytöretkien aikana tärkeä tehtävä, sillä he käänsivät laivan tiimalasia joka puolen tunnin päästä. Sitä kääntäessään he aina huusivat, monesko lasi käännettiin. Tämä oli ainoa tapa määritellä aika. Laivoissa ei käytetty tunnin tiimalaseja, koska ne olivat painavia. Tiimalaseja käytettiin aina siihen saakka, kunnes englantilainen John Harrison keksi 1700-luvulla kronometrin. Laivapojan huutojen mukaan vahti vaihtui aluksella joka neljäs tunti.
Karttapallo

Varhaisin karttapallo

Varhaisin tunnettu pallokartta on valmistettu juuri Kolumbuksen lähtövuonna 1492 Nürnbergissä. Siitä puuttui kokonaan toinen, länsipuolisko, koska kukaan ei vielä tiennyt siitä. Karttapallo oli saksalaisen Martin Behaimin työtä. Hän oli Portugalin hovin virallinen kartantekijä.

Merikronometri

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva laivakellosta eli -kronometrista - Tasmanian Merimuseo - Copyright © Flickr/Jenne


Kronometri eli laivakello apuna paikannuksessa

Merenkulkijat tarvitsivat tarkkaa kellonaikaa, jotta he saattoivat määrittää sijaintinsa. Cookin toisella ja kolmannella matkalla pituusasteiden määrittäminen ja astronomisten havaintojen ja taulukkojen vertailu helpottuivat, vuonna 1759 kehitetyn kronometrin ansiosta. Englannin hallitus tarjosi 20 000 punnan palkkion kellosta, johon eivät vaikuttaisi laivan keinuvat liikkeet, kosteus tai sään muutokset. John Harrison voitti palkinnon. Larcum Kendall kopioi Harrisonin kronometrin Cookille, joka piti sitä suuressa arvossa.

Kartoittajan tarkkuusvälineitä

Kronometrin lisäksi esimerkiksi James Cookilla oli käytössään muitakin tarkkuuslaitteita, kun hän kartoitti kolmannesta koko maapallosta. Nämä laitteet olivat 1) Hadleyn oktantti, 2) atsimuuttikompassi, 3) kaltevuusmittari, 4) paikkaharppi ja 5) yhdensuuntaisviivoitin.

Ruoriratas

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva ruorirattaasta - Copyright © Flickr/Ornoth


Peräsinvarsi ja ruoriratas

Noin neljän sadan vuoden ajan löytöretkien laivoja ohjattiin peräsinvarrella eli ruorivarrella. Peräsinvarren hallinta ja kääntely oli etenkin myrkyissä raskasta ja suurta voimaa vaativaa työtä.

Suurissa laivoissa tarvittiin myrskyn aikana tusinankin verran hyvin vahvoja miehiä auttamaan ruorimiestä ja pitelemään peräsinvartta ja ruoria. 1500-luvulla käyttöön otetut, peräsinvarresta vintturiin kulkevat väkipyörät köysineen helpottivat ohjaamista. Rattaan muotoinen peräsimen hallintalaite, eli ruoriratas, joka helpotti suunnanpidon hallintaa, tuli käyttöön vasta 1700-luvulla.
Davisin kvadrantti

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Davisin kvadrantista - Copyright © Flickr/Alan English CPA


Davisin kvadrantti

John Davisin suunnittelema kvadrantti, jonka avulla merenkulkijat purjehtiessaan määrittivät sijaintiaan vuosisatojen ajan aina 1700-luvulle saakka - kuva yllä. Silloin käyttöön tuli parempi väline, Hadleyn oktantti.

Hadleyn oktantti

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Hadleyn oktantista - Copyright © Flickr/Alan English CPA


Hadleyn oktantti - malli 1731

Kuvassa on Hadleyn oktantti, kvadrantin 1700-luvulla valmistettu kehittyneempi malli, jollainen oli käytettävissään James Cookilla.

Oktantissa on tähystyslaite, jonka läpi katsotaan aurinkoa heijastavaan osoitinlasiin. Katsoja, eli tavallisimmin merikapteeni, siirtää sitten keskivartta, johon osoitinlasi on kiinnitetty, kunnes liikkumattomassa tukivarressa olevasta horisonttilasista näkyy aurinko. Näiden kahden varren väliin muodostuva kulma vastaa auringon ja horisontin välistä kulmaa, joka luetaan nooniosta. Vuonna 1731 kehitetty oktantti osoittautui paljon tarkemmaksi, kuin merenkulkijoiden vuosisatojen ajan käyttämä kvadrantti. Laitteen kehittäjä John Hadley (1682 - 1744) oli astronomi ja matemaatikko.

Merimiesten painajaiset

Pitkät merimatkat olivat miehistölle aina raskaita, vaikeita ja epämukavia - joskus painajaismaisia. Yksitoikkoisuus masensi mielen. Pilaantunut vesi ja mädäntynyt ruoka heikensivät voimia. Keripukkiin ja muihin sairauksiin kuolevien tuskanhuudot täyttivät pimeät hyttikojut ja kannet.

Mitenkään "lasten katseltavia" eivät olleet keripukkia potevat. Sairaus ilmeni ikenien tummumisena ja turpoamisena, lopulta kaikki hampaat putosivat ja nivelet kävivät niin heikoiksi, että potilas ei voinut enää seisoa.

Näissä oloissa, kun miehistö vielä oli varsin karkeaa joukkoa ja kaikkein alimmista yhteiskuntaluokista, oli olemassa aina kapinan vaara, ja kapteenien oli käytettävä kovia otteita, jotta kuri ja järjestys säilyi. Käytettyjä rangaistuksia olivat mm. käden naulaaminen kiinni mastoon, kölin alta veto ja autiolle saarelle jättäminen.
*** tunturisusi.com linkit ***