Oman historiankirjamme sivut

Jospa käsittelemme ensin kennelin todellisen historian – mistä kaikki sai alkunsa? Kesällä 2008 Spiegel ja Terris, siis me, ryhdyimme hoitajiksi Johannan ylläpitämään bordercollieita kasvattavaan virtuaalikennel Lasimereen. Saimme kimmokkeen tehdä oma kennel, ja melko pian tämän jälkeen ylpeinä esittelimme bordercollieita kasvattavan Sinisielun – totta kai, bortsu oli kummankin lempirotu. Meillä oli tietysti ensin valmisulkoasu – sentään vain Sinisielulle tilattu – mutta pian se vaihtui Spiegelin väkertämäksi. Koiria kertyi jo varhaisessa vaiheessa monia, ja osa niistä hukkuikin tarkoituksellisesti bittiavaruuteen kennelin vaihtaessa nimensä Tulenkertomaksi. Tällöin kennel myös muutti, ja bortsun lisäksi aloimme kasvattaa pk collieita – samaan aikaan meillä oli meneillään toinenkin projekti, joka kantoi nimeä Etälaulun. Se puolestaan kasvatti garafíanpaimenkoiria (myöhemmin korvattiin samojedinkoirilla) ja australiankelpieitä, tosin mukaan mahtui myös yksi sekarotuinen kulkukoira. Jotta ylläpito kävisi helpommaksi, nämä kaksi kenneliä päätettiin yhdistää maaliskuussa 2009, ja nimeksi tulikin kekseliäästi Tulenkertoman & Etälaulun, kasvatusroduiksi taasen bordercollie, pitkäkarvainen collie, australiankelpie ja samojedinkoira. Harkitsimme kuitenkin tilannetta uudemman kerran heinäkuussa – hurahdettuamme kettuterriereihin nämä nousivat kasvatusroduksi, pk collie ja samojedinkoira taas jäivät pois kuvioista. Ja loput tiedätkin – tähän on tultu.

Kuvitteellinen historiamme kulkee vielä omituisempia uria. Sini Kahikkala oli nuori nainen, bordercolliekasvattaja, ja kasvatti niitä nimellä Sinisielun. Vaihtelun vuoksi Sini päätti muuttaa Englantiin joksikin aikaa ja palasi muutaman vuoden kuluttua takaisin mukanaan uusi ystävänsä Kathleen Veil sekä tämän sukulainen, irlantilainen poika Oliver Severe. Sini asettui asumaan entiseen taloonsa Rovaniemelle ja Kathleen naapuriin perustaen siihen tilan. He olivat tutustuneet koirapiireissä: Kathleen kasvatti australiankarjakoiria ja lancashire heelereitä, Oliver taas etsiskeli maata, johon voisi lähteä täysipainoiseksi kennelpojaksi. Niinpä tämä majoittui Sinin luokse. Sini alkoi kuitenkin kaivata pian takaisin Englantiin, ja sille tielle hän lopulta jäikin – hän rakastui vierailullaan englantilaismieheen, Alex Reediin, ja Sinin muutettua koirineen Englantiin Alexin luokse kaksikko meni pian naimisiin. Kathleen jäi Suomeen pitämään tilaansa ja Oliver huolehtimaan Sini Reedin talosta, kunnes sinne saataisiin taas asukkaita. Taloa ei kuitenkaan raaskittu myydä, sitä tavallaan säilytettiin – ja onneksi säilytettiinkin, muuten me emme asustelisi täällä nyt.

Tässä vaiheessa mekin saamme viimein luvan astua kuvioihin, sillä sattumoisin Sini Reed oli Terriksen täti, ja koska hän alkoi kaivata itselleen reippaita kenneltyttöjä, hän kyseli Terristä ja tämän kaveria kesäksi Englantiin oppimaan lisää koirista ja auttamaan kenneltöissä. Monien pohtimisten ja säätämisten jälkeen he päättivät – tai siis me päätimme – lähteä, koska kieltämättä tarjous oli hyvä. Ja olisihan Englannissa mukava käydä, saisi harjoittaa kielitaitoaan ja samalla oppia lisää koirista ja hoitaa niitä käytännössä. Yksi kesä vain, ja loppujen lopuksi se mullisti kaiken.

Alexille alkoi tulla ongelmia Sinin koirien kanssa, hän häälyi jatkuvasti sietokykynsä rajoilla – erityisesti bordercollieuros Resty veti vertoja miehen temperamentille ja johtajuushalulle. Alex tahtoi olla rauhassa omassa talossaan, eikä hän pitemmän päälle sietänyt liian voimakasluonteisia tai vilkkaita koiria. Restyn kohtalo oli jo kirjoitettu, aika lopetukseen sovittu – mutta me emme kestäneet katsoa koiran kirkkaita silmiä tietäen, että se joutuisi pois tästä maailmasta turhaan. Tiesimmeköhän ollenkaan, mihin rupesimme, kun ehdotimme Sinille, että voisimme ottaa hänen koiransa? Kyllä, me olimme varmoja siitä – emme ehkä tienneet, mihin päätyisimme, mutta olimme varmoja, että mikä tahansa vaihtoehto olisi parempi kuin lopetus. Ja Sini suostui, kyyneleet silmissään kimmeltäen, ja alkoi monenmoinen selvitys kasvattajanimen ja koirien omistajuuden siirtämisestä meille. Kuukausia kestänyt piinallinen odotus, miljoonittain täytettäviä papereita, kasvattajakurssi – ja viimein eteen aukesi selkeä tie, jota me osasimme kulkea. Lentokoneella takaisin Suomeen, muutto Rovaniemelle. Kaikki niin vierasta meille, ainoastaan Restyllä oli tuttuja – Oliver sekä vieläkin naapurissa asusteleva Kathleen. Mutta silti onni pilkahteli kuplivana vatsassa, kun maalasimme uutta pihaamme ympäröivän aidan, ihailimme Lapin upeaa luontoa ja asetuimme taloksi.