|
(...jatkoa edelliseltä sivulta.)
Saako suden tietoisuutta ja oikeuksia tutkia? Perinteisesti on ajateltu, että eläimet kuuluvat luonnontieteiden alaan ja tietoisuus- ja oikeuskysymykset yhteiskuntatieteiden alaan. Tästä näkökulmasta tarkastellen on ollut ikään kuin väärin liittää toisiinsa kaksi eri kategoriaan kuuluvaa asiaa, eläimet ja oikeudet. Jälkimmäiset on pitkään ymmärretty vain ja ainoastaan ihmistä koskeviksi. Eläinten oikeuksien näkökulmasta susi on olento, jolla on itseisarvo. Sutta tulisi kunnioittaa yksilönä ja persoonallisuutena, jolla on oikeus elämään, hyvinvointiin ja lisääntymiseen. Susi on kognitiivinen ja moraalinen eläin, joka kunnioittaa alueoikeuksia ja perhearvoja. Sillä on oltava oikeutensa luonnonvaraiseen laumaelämään, tarpeelliseen ravintoon (kuten hirviin ja jäniksiin) sekä rauhaan ihmisen vainolta. Sillä on oltava oikeutensa reviiriin ja pesärauhaan. Suomen eläinsuojelulain (säädetty 4.4.1996) mukaan susia on suojeltava parhaalla mahdollisella tavalla kärsimykseltä, kivulta ja tuskalta. Silloin tällöin törmään väitteisiin, ettei eläimillä voi olla oikeuksia, koska oikeudet perustuvat pelkästään ihmistenvälisiin sopimuksiin. Niinpä eläimillä ei voisi olla oikeuksia, koska niillä ei ole velvollisuuksiakaan. Eläinsuojelijat, jotka ovat rohjenneet ottaa teemakseen eläinten oikeudet, ovat saaneet tästä tuta. Heidät on leimattu "kettutytöiksi" ja "ekoterroristeiksi", vaikka he eivät olisi eläessään edes kuvitelleet ryhtyvänsä mihinkään laittomuuksiin eläinten oikeuksia puolustaessaan. Lähes täysin on tuomittu ne eläinaktivistit, jotka ovat lähteneet käytännössä vapauttamaan eläimiä. Yleisellä tasolla on soveliasta puhua eläinten tietoisuudesta ja oikeuksista, mutta teema muuttuu ei-hyväksytyksi siinä vaiheessa, kun teorioita ryhdytään soveltamaan tiettyihin eläinlajeihin ja eläinyksilöihin. Susikurssini, jossa sutta tarkasteltiin ympäristöeettisestä ja eläinoikeudellisesta perspektiivistä, aiheutti jo pelkkänä aiheena tuohtumusta -- ikään kuin ei olisi soveliasta tai olisi jotenkin tolkutonta puhua yliopistosaleissa sudesta tietoisena ja oikeuksin varustettuna olentona (ks. Tieteessä tapahtuu 7/2000, 8/2000 ja 1/2001). Suden oikeuksista yksilötasolla ikään kuin ei saisi puhua. Eläinfilosofisten teorioiden soveltaminen yksittäisiin eläinlajeihin ja eläinyksilöihin koetaan vielä ilmiselvästi oudoksi, vaikka se on itselleni varsin luonnollinen lähestymistapa. |
Typistetty susikäsitys Kaikkein skeptisimpien mukaan ihminen ei voisi tietää mitään eläimen sieluntiloista. Niinpä eläimiä tutkittaessa onkin tyydytty joko niiden fysiologisten prosessien mittaamiseen (eläinfysiologia) tai ulkoisen käyttäytymisen havainnointiin (etologia) pyrkimättä sanomaan juuri mitään niiden sisäisestä, psyykkisestä elämästä. Tämä behaviorismiksi kutsuttu tutkimusideologia on tämänkin päivän luonnontieteissä vielä hyvin vallitseva suhtautumistapa eläimiin. Eläinten tietoisuuden tutkimisen ja mittaamisen ongelmilla on ollut huomattavan vakavat seuraukset aikamme vallitsevalle eläinkäsitykselle. Siitä, että eläinten tietoisuus on ollut niin vaikea tutkimuskohde, on tehty radikaali päätelmä, ettei sellaista ilmiötä kuin eläinten tietoisuus ole olemassakaan. On ajateltu, että ihminen eroaa eläimistä ratkaisevalla tavalla juuri tietoisuutensa vuoksi. Tietoisuus, kaikissa muodoissaan, puuttuisi siitä todellisuudesta, mikä on ihmisen ulkopuolella. Tämä näkemys sulkee eläimet kokonaan pois psyykkisen todellisuuden piiristä. Kutsun tällaista näkemystä typistetyksi eläinkäsitykseksi. Siksi, että se typistää eläinten todellisuuden murto-osaan siitä, millaista eläinten elämä on, kun otamme huomioon sen sosiaalisen, psyykkisen ja henkisen rikkauden. ”Eläinten inhimillistämistä!” onkin ollut se taikasanapari, jolla aikamme tiedemaailma on vaientanut yhteiskunnassamme piilevän huolen eläinten kohtaloista ihmisten maailmassa. Eläintensuojelijat on ollut helppo leimata lemmikkiensä paapojiksi sillä perusteella, että he muka "inhimillistävät eläimiä". Tosiasiassa monet ainoastaan inhimillisinä pitämämme ominaisuudet ovat osoittautuneet myös monien eläinten ominaisuuksiksi. Sellaisia ihmislajin ainutlaatuisia ominaisuuksia, jotka kaikilta muilta lajeilta puuttuisivat, ei juurikaan ole löytynyt. |
Oikea kysymys ei olekaan se, miten muka virheellisesti inhimillistämme eläimiä
vaan kysymys: Kuinka inhimillisiä eläimet lopulta ovatkaan? (vrt. Dröscher 1985)
Ihmisen ja eläinten eroavaisuuksien ylikorostamisen sijasta pitäisi kiinnittää
huomiota samuuksiin, siihen, miten samanlaisia kaikki nisäkkäät, ihminen mukaan
lukien, ovat. Eläimet ovat inhimillisiä ja ihmiset ovat eläimellisiä. Jaamme
eläinten kanssa samat fysiologiset prosessit. Ihmisillä käytettävät
särkylääkkeet on kehitetty eläinkokein juuri syystä, että eläimet kokevat
kipua ja tuskaa yhtälailla kuin ihmisetkin. Mutta miksi eläimen kipu ja
kärsimys olisi silloin vähempiarvoista kuin ihmisen? Jos olemme eläinten
kanssa fysiologisesti samoin rakentuneita, miten psyykemme voisi olla täysin
erilainen kuin kaikilla muilla eläimillä?
Tiede ei ole arvovapaata. Koe-eläintutkimus arvottaa eläimet ihmistä vähäisemmiksi. Eläimiä varten on eri etiikka ja moraalikäytännöt, huomattavasti löysemmät kuin ihmiskokeilta vaadittavat. Ahtaasti biologistisesta näkökulmasta luontoon ei kuulu sellaisia ominaisuuksia kuin hyvyys tai pahuus, arvot ja etiikka. Nämä olisivat vain ja ainoastaan ihmistä kuvaavia ominaisuuksia. Uskomuksena on, että eläimet toimivat vaistojensa eikä tietoisen oppimisen ja sosiaalisen käyttäytymisen ohjaamina. Lajien säilymistä korostava näkemys silloin kun siitä puuttuu kyky ottaa vakavasti eläinyksilöiden kärsimys edustaa typistettyä eläin- ja luontokäsitystä. Kuitenkin vain yksilöt kärsivät ja tuntevat, laji ei koe eikä tunne yhtään mitään. Eetillisestä näkökulmasta yksilöt ovat itseisarvoisia eikä niinkään tiettyyn lajiin tai rotuun kuuluminen. Typistetty luontokäsitys voi esiintyä myös spesisminä eli koko lajiin kohdistuvana sortona. Silloin myös yksilöä sorretaan sillä perusteella, että yksilö luokitellaan sellaiseen lajiin kuuluvaksi, jolle ei anneta ehkä lainkaan elämänoikeutta. Suomessakin on kampanjoitu ”biologisin perustein” pienpetoja vastaan tuomiten minkki vierasperäiseksi lajiksi, joka ei muka kuulu Suomen luontoon. |
|
Susi on ollut maassamme laajan lajisorron kohteena historiallisesti ja yhä nykyäänkin,
haittaeläimeksi kategorisoituna. Biologinen susitietouskaan ei sutta ole onnistunut
pelastamaan vaan sitä voidaan käyttää myös aseena sutta vastaan, sen tuottaessa yhä
täsmällisempää tietoa suden elinalueista ja kulkureiteistä. Vaaraksi sudelle ja susien
suojelulle on typistetty susikuva, joka kiistää suden tajunnallisuuden, tietoisuuden ja
itsetietoisuuden moraalisen arvon ja merkityksen sille, miten sutta kohtelemme.
Susiasenteet Tuotantokeskeisessä ajattelussa luonto on yhtä kuin luonnonvara. Luonto nähdään hyväksikäytettävänä materiaalina. Luonto on esineellistetty ja välineellistetty, valjastettu taloudellisiin päämääriin. Luonto on resurssi, raaka-aine, biomateriaalia, jonka ihminen hyödyntää. Tästä näkökulmasta susi on haittaeläin, koska sillä ei ole sutena taloudellista eikä tuotannollista arvoa. Sudella on pikemminkin haitta-arvoa muiden luonnon resurssien hyödyntämiselle, kuten metsästykselle sekä karja- ja porotaloudelle. Haittaeläinnäkemys jättääkin tunnustamatta suden tajunnallisuuden, itsetietoisuuden ja oikeuden lajityypilliseen ja yksilölliseen sudenelämään. Antroposentrinen luontoasenne korostaa luonnon hyötyjä ihmiselle, ei kuitenkaan ainoastaan taloudellisia, rahalla mitattavia hyötyjä. Tässäkin luontoasenteessa luonto on ikään kuin olemassa ihmistä varten. Luonnon ja eläinten hyväksikäyttämistä sinänsä ei kyseenalaisteta, mutta hyväksikäytön tapojen ja muotojen pitää olla inhimillisesti katsoen arvokkaita. Ihminen tarvitsee luontoa virkistyäkseen ja sivistyäkseen eli luonnolla on retkeily- ja virkistysarvonsa kuin myös kulttuuris-historiallisia sekä uskonnollisia ja esteettisiä arvoja. Suhtautumisessa suteen ihmiskeskeistä näkemystä edustaa halu kokea luontoelämyksiä, joissa villi luonto on pääosassa. Luontoturismi hyödyntääkin suurpetoja ja tarjoaa ihmisille metsästyksen sijasta mahdollisuuden susien tai karhujen jälkien seuraamiseen tai jopa niiden valokuvaamiseen. Ihmiskeskeisessä näkemyksessä susi on villin ja vapaan luonnon symbolieläin. Sudet mielletään ikään kuin erämaihin kuuluviksi riippumatta siitä, elääkö niitä tosiasiallisesti erämaa-alueilla vaiko ei. Metsähallituskin markkinoi Lapin luontoa ulvovan suden kuvalla, vaikka susilla ei juuri ole ollut sataan vuoteen elämänmahdollisuutta Lapin erämaissa siellä laajamittaisesti harjoitettavan porotalouden ja tästä seuranneen susivainon vuoksi. Ihmiskeskeinen suhtautumistapa suteen ei välttämättä erityisesti kiistä suden tietoisuutta, mutta ei anna sille myöskään juuri mitään erityisarvoa. Vaikka eläimillä olisi psyykkinen ja sosiaalinen elämänsä, se mielletään joka tapauksessa vähempiarvoiseksi kuin ihmisen vastaava elämä. Biosentrismi eroaa edellisistä luontokäsitykstä voimakkaimmin siinä, että se ei tee jyrkkää kahtiajakoa ihmisen ja luonnon tai ihmisten ja eläinten välille. Ihminen on eläin ja osa luontoa. Ihmisen hyvinvointi on väistämättä sidoksissa kaiken elollisen hyvinvointiin. Biosentriset luontokäsitykset korostavat luonnon itseisarvoisuutta ja eettistä suhdetta luontoon. Sudella on oikeus erämaihin yhtä lailla kuin ihmiselläkin. Biosentrisesta näkökulmasta ihminen käyttää väärin luonnon herruuttaan, joka sekin oikeastaan on vain näennäistä. Alistamalla ja tuhoamalla luontoa ihminen heikentää kaiken elämän mahdollisuuksia maapallolla ja sitä myöten köyhdyttää päivä päivältä omaakin elämäänsä. Luonnon monimuotoisuuden kadotessa katoavat myös inhimillisen elämän monet rikkaudet. Luontokeskeiset filosofit eivät usein kuitenkaan ole ensisijaisesti huolissaan ihmisen vaan luonnon hyvinvoinnista. Biosentrismi on myös oma luontoasenteeni ja suhtautumistapani suteen. Se ottaa vakavasti suden tietoisuuden ja tästä seuraavan eettisen vastuumme kohdella sutta hyvin ja oikeudenmukaisesti. Miten susikäsityksemme on painottunut, määrää pitkälti juuri eettistä suhdettamme suteen eli sitä, miten sutta kohtelemme. Kunnioitammeko sutta vieraslajisena olentona, jolla on oma itseisarvonsa vai näemmekö sen pelkkänä hävitettävänä haitta-eläimenä? |
Copyright © Trudy Lee Estes Susi itseisarvoisena olentona Mitään estettä ei ole sille, etteikö myös esimerkiksi humanistiseen maailmankatsomukseen voisi kuulua näkemys suden itseisarvoisuudesta. Tällöin kyse on ihmisen sudelle antamasta arvosta, vastaavasti kuin luonnonsuojelija voi arvottaa metsäluonnon sellaisenaan arvokkaaksi ilman että haluaa sitä muutettavan metsäteollisuuden raakamateriaaliksi. Humanistiseen maailmankatsomukseen kuuluu kuitenkin ajatus, että ihminen on luontoa ja sutta arvokkaampi. Vahvempaa luonnon ja sudenkin itseisarvoisuuden näkemystä puolustavat aikamme syväekologit ja biosentriset eetikot. Luonnon itseisarvoisuus on toki kaiken luonnonsuojelun syvin filosofinen perusta. Luontoa suojellaan monista syistä eikä vähiten ihmiskeskeisistä ja taloudellisista syistä. Luonnonsuojelun motiivi ja syvin olemus ei kuitenkaan liity luonnon hyöty- ja käyttöarvoihin vaan juuri luonnon olemassaoloarvoon. Luontoa pitää suojella sen itsensä vuoksi, ilman taloudellisia hyötytavoitteita. Ihmistä syviten tyydyttävät ihmissuhteet toteutuvat silloin kun emme tavoittele omaa etuamme tai hyötyämme. Näemme toisen ihmisen ainutkertaisuuden ja pyrimme ylipäätään ihmissuhteissamme siihen, ettemme kohtele ihmisiä pelkkinä välineinä omiin tavoitteisiimme. Sama pätee suhteessamme suteen. Sutta yksipuolisesti välineellistävä ajattelutapa köyhdyttää luontosuhteemme. Materialisoimalla luonnon, sen monet elämän muodot, tulemme samalla materialisoineeksi myös itsemme. Suden vapaus mittaa ihmisenkin vapauden määrän. Suhteemme susiin mittaa ihmisyyttämme. Mitä teemme luonnolle ja sen villeille eläimille, teemme lopultakin itsellemme. Luonto ei ole ”jossain muualla” vaan osa ihmistä itseään. Olemme elollisia kuten metsän puut ja meillä on samat perustarpeet kuin metsän puilla. Tarvitsemme puhdasta vettä, ravinteita, happea, elintilaa. Olemme tietoisuudella ja kärsimiskyvyllä varustettuja olentoja kuten metsän sudetkin. Sidoksemme susiin ei ole yksin biologinen vaan väistämättä myös eettinen. Sudella on itseisarvonsa siinä missä ihmiselläkin. Jokainen susi on ainutkertainen yksilö. Susi on oman elämänsä päämäärä. Sen elämällä on oma sisäinen arvonsa, jolle teemme vääryyttä jos mittaamme sutta vain ulkoisin kriteerein. Susi on kokija, jonka elämyksillä on oma kokemusarvonsa. Sudella on minuus, persoonuus, joka näkyy sen itsetietoisuudessa. Siksi susi on arvokas ja arvostettava juuri sellaisena kuin se on. Voimme toki arvioida suden tekoja kuten arvioimme toisten ihmistenkin tekemisiä. Teot on kuitenkin pidettävä erillään persoonasta. Itseisarvoisena olentona sudelle kuuluisi oikeus nauttia ruumiillisesta loukkaamattomuudesta. Suden oikeudet Suden perusoikeudet ovat: 1) oikeus elämään, 2) oikeus tuskattomaan elämään, 3) oikeus hyvinvointiin ja 4) oikeus lisääntymiseen (ks. Vilkka 1996, 127). Eettinen ohjenuora ”älä tapa” on rajattu koskemaan vain toisia ihmisiä. Jos et kuulu ihmislajiin, sinut saa tappaa. Tapamme syödäksemme (tuotantoeläimet) tai hyväksikäyttääksemme eläimen turkin (turkiseläimet). Metsästys ja liikenne tappavat eläimiä. Omistaja saa tappaa lemmikin mistä syystä tahansa. Lainsäädännössämme eläin on ihmisen omaisuutta ilman omia oikeuksiaan. Tuotanto- ja harraste-eläinten tappamista sinänsä ei ole mitenkään lailla rajoitettu. On eläimen omistajan oma asia, tappaako lehmän tai koiran vuoden tai viiden vuoden ikäisenä. Luonnonvaraisten eläinten tilanne on hieman toinen. Niiden tappamista säädellään metsästyslailla ja luonnonsuojelulailla. Uhanalaisia eläinlajeja ei periaatteessa saa metsästää lainkaan. |
Eläinten oikeus tuskattomaan elämään
Eläinten oikeus tuskattomaan elämään on huomioitu lähes kaikkien länsimaiden lainsäädännössä, myös Suomessa. Kiinnostava yksityiskohta on, että lainsäätäjä ei ole rajannut tätä koskemaan tiettyjä eläimiä, vaan laki koskee kaikkia eläimiä. Kuitenkin aivan vasta viime aikoina tätä lainsäädännön kohtaa on alettu käyttää luonnonvaraisia eläimiä puolustettaessa. Esimerkiksi metsätalouden harjoittamia kesähakkuita vastaan voidaan argumentoida perusteella, että se tuottaa tarpeetonta kärsimystä lukuisille linnunpoikasille niiden pesien tuhoutuessa hakkuu-alueilla. Metsästyksessäkin on toki perinteisesti noudatettu eläimen mahdollisimman nopean ja tuskattoman kuoleman periaatetta. Käytännön metsästystilanteissa näin ei aina kuitenkaan ole, vaan eläin saattaa jäädä haavoittuneena kitumaan pitkäksikin aikaa. Ihmisellä ei liene erityistä lakiin kirjattua velvoitetta edistää luonnonvaraisten eläinten hyvinvointia. Monin vapaaehtoisvoimin sitä kuitenkin edistetään. Suden suojelu onnistuu kuitenkin parhaiten suden rauhaan jättämisellä. Susi kyllä selviää, ellei sitä ihminen vainoa. Muita vihollisia sudella ei ole. Ihminen edistää suden hyvinvointia parhaiten antamalla sen olla rauhassa, puuttumatta suden elämään. Susi on älykäs ja sopeutuva eläin, se tietää itse parhaiten mikä on sille hyvä elämä ja osaa sen järjestää, kunhan saa siihen mahdollisuuden. Mikä on suden oikeus lisääntymiseen? Susi on olennaisesti sosiaalinen eläin. Yksinäinen susi on onneton susi. Keskeinen suden lajityypillinen oikeus onkin saada elää lauman jäsenenä. Susi muodostaa kiinteät, elinikäiset perhesuhteet. Se on pariuskollinen. Sanonta ”kunnes kuolema heidät erottaa” sopiikin paremmin suteen kuin ihmiseen. Uskon, että suden hyvään elämään kuuluu olennaisesti myös pienet sudenpennut. Lauma on olemassa lisääntyäkseen, tehdäkseen uusia susia maailmaan. Tätä suden oikeutta ihminen on rajoittanut kaikkein voimakkaimmin. Suden kohtalo ihmisen vastuulla Susikysymyksessä peilautuu luonnonsuojelufilosofian ydin, alkuperäisluonnon suojelu. Kaupungistunut elämämme kaipaa vastakkaista elämänmuotoa. Susi edustaa unelmaa ja utopiaa siitä villiydestä ja vapaudesta, joka itsellemme ei enää ole mahdollista. Lisäksi susi edustaa yhtä niistä harvoista eläinlajeista, joihin ihmisellä on lajirajat ylittävä kommunikointisuhde, kiintymys- ja ystävyyssuhde. Suden tekee erityiseksi sen kesyyntyminen koiraksi. Jaamme arki-elämämme näiden suden geneettisten jälkeläisten, kesysusien kanssa. Erityisen sudesta tekee myös siihen kohdistunut vaino. Näin se nousee myös eläinsuojelun kannalta tärkeäksi eläimeksi. Susi on monissa maissa, Suomessakin, uhanalainen laji. Se ansaitsee tulla suojelluksi siinä missä valkoselkätikka, liito-orava ja saimaannorppakin. Susifilosofia painottaa suden tietoisuutta ja oikeuksia. Määrittelen sen opiksi sutta koskevista ajattelumalleista ja luontokäsityksistä. Vastaavasti susietiikka on oppi eettisestä suhteesta susiin. Susi pitää kohdata vierassieluisena olentona, itseisarvoisena oman elämänsä subjektina. Sudella on oltava oikeutensa hyvinvointiin ja tätä oikeutta myös tutkijoiden pitää uskaltaa puolustaa. Susi on taitava ja kunnioitettava metsästäjä. Mielestäni petojen pitäisi kunnioittaa toisiaan. Nykyisin etsimme älyllistä elämää ulkoavaruudesta, mutta tuhoamme sitä omista erämaistamme ja metsistämme. Voisimmeko kohdata suden vierassieluisena olentona ja pyrkiä ystävystymään sen kanssa, pyrkiä ymmärtämään sutta laumoineen suden omista lähtökohdista käsin? Nykyinen susien kohtelu ei olisi mahdollista maailmassa, jossa susia pidettäisiin tuntevina ja tietoisina, kärsimiskykyisinä olentoina. Suden kohtalo on ihmisen vastuulla. Siinä mittautuu laajempikin eettisyytemme luonnon edessä. Leena Vilkka FT, ympäristöfilosofian dosentti Creative Commons Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta. Kuvat Copyright Kamia the Wolf |