Hevosen paluu löytöretkeilijöiden mukana
Hevosen pitkässä ja monivaiheisessa kehityshistoriassa hevoset katosivat
Amerikan mantereelta, ja palasivat aikoinaan
takaisin conquistadorien mukana. Aivan tarkasti ensimmäiset hevoset Amerikkaan
tulivat Kristoffer Kolumbuksen toisella matkalla vuonna 1493 - 1495.
Silloin hänen laivastaan laskettiin Hispaniolassa eli nykyisessä
Kuubassa maihin 24 orihevosta ja 10 tammaa, myös lampaita ja sikoja.
Pohjois-Amerikan mantereelle, Meksikoon, ensimmäiset hevoset tulivat varmuudella
viimeistään vuonna 1519 Hernando Cortezin mukana, mutta
niitä oli ilmeisesti sinne tullut
jo varhemmin Hispaniolan ja Karibian muiden saarten suunnalta, pienemmillä aluksilla.
Tuhansia vuosia oli kulunut siitä, kun hevoset olivat
Amerikasta kadonneet ja ennen kuin intiaanit ja hevoset löysivät toisensa
ja liittyivät yhteen - mutta molemmat olivat kuin luotuja toisilleen.
Sen 400 - 500 vuoden aikana, jolloin intiaanit ovat omistaneet hevosia,
useat eurooppalaiset kansat ovat liikkuneet hevosineen heidän maillaan.
Espanjalaiset, ranskalaiset ja englantilaiset taistelivat vallasta mailla,
jotka ikiajat olivat kuuluneet intiaaneille. Heidän mukanaan tulivat hevoset,
joista intiaanitkin saivat yhä pitävämmän otteen.
Ensimmäisinä intiaaneista hevosia haltuunsa saivat he, jotka 1500-luvulla olivat
kanssakäymisissä espanjalaisten valloittajien kanssa. Ajankohta ei ole vuoden
tarkkuudella tiedossa, eikä myöskään se, että miten ensimmäisiä hevosia intiaaneille siirtyi.
On mahdollista, että espanjalaiset niitä joitakin antoivatkin, palkkiona niistä
palveluksista, joita he intiaaneilta saivat.
Intiaanit oppivat myös varsin varhain ostamaan hevosia ja antoivat vaihtokaupassa
niistä mitä erilaisimpia, tulijoiden himoitsemia tarpeita. Myöhemmin intiaaniheimot
kuljettivat hevosia toisille, hevosettomille heimoille ja kävivät kauppaa hevosillaan
muiden heimojen kanssa.
Hevosia siirtyi intiaaneille
myös niin, että he suoraan varastivat niitä. Oli intiaaniheimoja, kuten apassit,
jotka myöhemmin erikoistuivat ryöstämään kokonaisia hevoslaumoja, ne ensiksi villiinnyttäen
ja pois omistajiltaan ajaen. Hevosia myös karkaili maahan muuttajilta
ja villiintyi. Näistä villihevoslaumoista osansa kiinni ottivat myös intiaanit.
Mustangi
Intiaanien tunnettuja hevosia ovat mustangit.
Mustangit ovat läntisen Amerikan villejä ja villeistä hevosista polveutuvia
hevosia, joita nykyään pidetään omana rotunaan. Alunperin mustangit polveutuvat
villiintyneistä ja irti päässeistä kesyhevosista.
Suurin osa alkuvaiheessa Amerikkaan tulevista
hevosista oli espanjalaisten hevosia, joista nykyisinkin parhaat mustangit edelleen
polveutuvat. Niissä onkin nähtävissä edelleenkin selvästi andalusialaisen hevosen
ominaisuuksia. Mustangeihin on sekoittunut myös muita hevosrotuja.
Biisoneiden perään ratsuilla!
Biisonin metsästystä ratsun käyttö helpotti huomattavasti. Biisonista
intiaanit saivat elämäänsä miltei kaiken tarpeellisen. Kokonaiset
kansat jopa hylkäsivät maanviljelyksen miltei kokonaan ja kiisivät nyt
ratsuillaan biisonilaumojen perässä uusille asuinalueille. Biisonit
ajettiin kiinni ratsastaen ja ne surmattiin jousella taikka kiväärillä
ampuen, joskus pistokeihäällä. Joskus biisonilauma ajettiin
alas jyrkänteeltä kuiluun ja saalista saatiin näin määrättömästi.
Intiaanit ratsastivat usein satulatta mutta ajan mittaan he oppivat
tekemään parkitusta biisoninnahasta yksinkertaisia satuloita.
Ratsastajina he olivat hyvin taitavia ja kestäviä.
Eräät intiaaniheimot olivat aiemmin käyttäneet
vetojuhtinaan koiria. Niiden tilalle saamiaan hevosia he kutsuivatkin
isoiksi koiriksi.
Lähteinä mm:
Villi Länsi - toimittaneet William C. Davis ja Joseph G. Rosa
Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit
Mike Sotter: Villi Länsi
Royal B. Hassrick: The Colourful Story of The American West
Norman Bancroft-Hunt ja Werner Forman: The Indians of The Great Plains
United States Marshals Service
Finn Arnesen: Intiaanikirja - WSOY
Näin elettiin Villissä Lännessä - Otava
Ulf Sindt: Intiaanit ja cowboyt - SCHILDTS
Apassit sotapolulla - Apassisoturien historiaa - Art House Oy
Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen - Otava
Michael Johnson: Villi Länsi - Otava
Kultainen Villi länsi - Tammi
The Apaches - Osprey Publishing
Colin F. Taylor, William C. Sturtevant: Suuri Intiaanikirja - Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat
Wikipedia
Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Hevosen pääkuva ylhäällä Copyright
glenfinlas
*Toinen kuva ylhäältä, ratsukko -
Calgary Stampede, Alberta, Kanada, Copyright
Steve James
*Taidekuva toiseksi alinna Navajo Wild Horse Hunters - Charles Marion Russell - 1919 -
kuva Copyright
The Atheneum
Tutustu tarkemmin mustangeihin ja appaloosiin
hevossivuilla!
|
Appaloosa
Amerikkalaisen appaloosan täplikäs karva on peräisin espanjalaisten
valloittajien mukanaan tuomista hevosista. Appaloosaa pidetään Yhdysvalloissa
omana rotunaan, vaikka täplikkäitä hevosia esiintyy monissa muissa roduissa.
Appaloosahevosia käyttivät erityisesti nez percet, jotka elivät
pääosin nykyisessä Pohjois-Idahossa, Oregonin koillisosassa sekä Washingtonin
kaakkoisosassa. Nez percet asuttivat myös Palousejoen rantoja - ja tämän
joen mukaisesti sai nimensä täplikäs appaloosa.
Nez perceitä pidetään yleisesti ensimmäisenä hevosten järjestelmällistä
kasvatusta harrastaneena intiaaniheimona. 1800-luvun lopulla, heimon joutuessa
antautumaan Yhdysvaltain armeijalle, sen hevoset joko tapettiin, otettiin
kiinni taikka laskettiin vapauteen. Vasta 1920-luvulla harvoja jäljellä
olevia appaloosia koottiin yhteen ja rotua alettiin jälleen jalostaa.
Nykyisin appaloosia näkee laajasti kaikissa lännenratsastuslajeissa
ja muissa hevoskilpailun muodoissa ja näyttelyissä. Appaloosia pidetään
amerikkalaisina hevosina, mutta niitä on monissa muissakin maissa.
Appaloosien jalostusta
Nez percet ja heidän lähisukulaisensa
cayusat harrastivat huolellista ja pitkälle menevää hevosten
jalostustyötä, jonka avulla he vähitellen loivat tarkoituksiinsa sopivien
hevosten, appaloosien, muodostamia suunnattomia hevoslaumoja. Heikoimmat
oriit nez percet kastroivat, niin että ne eivät voineet olla jatkamassa sukua.
Heidän appaloosansa olivat sotaratsuina kuuluisia ylivoimaisesta nopeudesta
ja kestävyydestään. Meriweter Lewis mainitsee ensimmäisen kerran
kirjallisessa tuotannossaan nez perceiden hevosen, joka mitä ilmeisimmin
on juuri appaloosien esi-isä. Hän kuvailee muutamia nez perceiden hevosia,
joille olivat tunnusomaisia suuret, siellä täällä olevat, tummanruskeaan
ja muihin tummiin värisävyihin sekoittuneet valkoiset täplät.
Appaloosillakin sotamaalaus
Myöhemmin,
vuonna 1820, Alexander Ross Hudson Bay-komppaniasta pani merkille,
että nez percet asettivat etusijalle kokonaan valkoiset hevoset, jotka
oli varustettu sotamaalauksella: tähän kuuluivat lukuisat hieroglyfiset merkit
sekä punaiset ja keltaiset viirut, joita pää ja kaula olivat kirjavanaan.
Harja oli maalattu mustaksi, häntä punaiseksi, jälkimmäinen oli lisäksi
sidottu solmulle ja leikattu lyhyeksi. Niin ratsastaja kuin ratsukin
olivat siinä määrin punaisella, sinisellä ja keltaisella okralla voideltuja,
ettei kukaan pystynyt sanomaan, mikä oli kummankin luonnollinen väri.
Kuitenkin, tähän aikaan kysytyimpiä valkoisten hevosten jälkeen olivat
täplikkäät tai mustavalkoiset ratsut. Kuuluisat soturit käyttivät niitä
kaikkein mieluimmin ja ne arvioitiinkin kaksi tai kolme kertaa muita hevosia
kalliimmiksi.
Appaloosat eivät olleet pelkästään ulkomuodoltaan komeita, vaan olivat
yleensä kookkaampia ja painavampia kuin tasankojen keskivertohevoset.
Ne olivat myös hyvin varmakäyntisiä ja kestäviä. Nez perceiden liikkuessa
appaloosillaan ylätasangoilla, ne sopeutuivat hyvin seudun vaihtelevaan maapohjaan
ja kykenivät kulkemaan niin vaikeakulkuisessa, metsäisessä, kuin
vuoristoisessakin maastossa yhtä helposti.
Hopit olivat niiden ensimmäisten intiaanien
joukossa, jotka joutuivat kosketuksiin hevosten kanssa. Näin kävi ainakin jo vuonna
1541, jolloin Francisco Vazquez de Coronado ensimmäisenä espanjalaisena
kohtasi nämä intiaanit. Espanjalaisilta hopit saivat aikanaan hevosten ohessa
myös lampaita, nautaeläimiä, heille entuudestaan tuntemattomia vihanneksia - ja isorokon.
Ennen espanjalaisten tuloa hopit olivat kuulleet kauhistavia huhuja oudoista
ja hurjista miehistä, jotka ratsastivat isoilla eläimillä, jotka söivät ihmisiä.
Alun vihamileisyyden jälkeen hopit nopeasti pelästyneinä muuttivatkin suhtautumistaan,
ja lepyttelivät ratsuin saapuvia espanjalaisia runsain lahjuksin.
Hevoset varakkuuden mittana
Hevosten lukumäärä heimoilla oli myös selkeä
merkki niiden varallisuudesta. Appaloosan kasvattajat nez percet olivat
näin tarkastellen varakkaimpien joukossa. Lewis ja Clark kohtasivat
tutkimusmatkallaan vuonna 1805 nez percet ja kertoivat, että 50 - 100 hevosta henkeä
kohden oli heimon keskuudessa melko tavallista. 40 vuotta myöhemmin tilanne oli vielä
huomattavasti toinen, sillä silloin yksi ainut perhekunta cayusain ja nez
perceiden keskuudessa saattoi omistaa 1 500 hevosta. Luoteisista tasankoheimoista
variksia pidettiin varakkaimpina, heillä kuitenkin vuonna 1805 hevosia
yhtä telttaa kohden oli vain 7 ja vuonna 1830 edelleenkin vain 15.
Varusteet
Intiaanit tarvitsivat hevostensa kera myös varusteita,
kuorma- ja ratsastussatuloita, suitsia, satulavöitä, piiskoja ja lassoja.
Usein intiaanit tekivät näitä varusteita itse ja niinpä varusteisiin
tuli erityispiirteitä. Ylätsangoilla miesten satulat, samanlaiset kuin
tasankojen intiaanien käyttämät, olivat yleensä pehmustettua tyyppiä - mallia,
jonka neljä kulmaa oli somistettu piikkisianpiikki- ja helmikoristein.
Naisten satuloissa oli korkea satulannuppi ja satulankaari, jonka
etupuolella yleensä oli koukku, josta riippui kolmionmuotoisia koristeliuskoja.
Liuskat oli kauniisti koristeltu kaupan kankaalla ja helmillä. Jalustimet
tehtiin raakavuodasta ja niistä lattapää-, pend d'oreilles- ja nez perce-naisten
käyttämät olivat erityisen kauniita alimpaan osaansa kiinnitettyjen helmiriipusten ansiosta.
Käytettiin myös leveitä häntävöitä ja hevosen kaulavitjoja. Jälkimmäisissä
kiinnittävät huomiota jälleen runsaasti koristellut liuskat, samanlaiset kuin
jalustimissa käytetyt. Näitä viehättäviä hevosen varusteita käyttivät myös varikset.
Naisten luonnollinen ja säädyllinen tapa ratsastaa
Nez perceiden
hevosten kauniit varusteet ja naisten tapa ratsastaa saivat presbyteerilähetyssaarnaaja
Henry H. Spaldingin mielenkiinnon heräämään ja hän totesikin, että
"...heidän satulansa merkitsevät parannusta meikäläisten satuloihin verrattuna,
jos pidämme mittapuuna naisen mukavuutta. Naiset käyttävät aina ratsastaessaan
huopaa taikka viittaa, joka heitetään alaruumiin verhoksi. Mielestäni tällainen
ratsastustapa on sitä luonnollisempi ja mukavampi, mitä säädyllisempi se samalla on".
|
