| Alku Villi Länsi Intiaanit Sodat Seriffit Lainsuojattomat Cowboyt Kultaa Rautatie Eläimistö Viihde Westernit Forum |
|
|
|
HEVOSEN HISTORIA - EOHIPPUS
Hevosen kehitys alkaa Pohjois-Amerikassa. Vaikka intiaanit saivat hevosensa vasta eurooppalaisilta valloittajilta ja nykyhevosta ei conquistadorien Amerikkaan tullessa siellä ollut, niin on hevosen varhaisia esimuotoja aiemmin kuitenkin mantereella ollut. Sillä hevosen kehityshistoria alkoi Pohjois-Amerikasta. Fossiilisten löytöjen perusteella on pystytty varsin tarkasti selvittämään nykyhevosen kehityshistoria noin 60 miljoonan vuoden aikana ja osoittamaan, kuinka se vähitellen on sopeutunut elinolosuhteiden muutoksiin. Nykyhevosten historia alkaa Eohippuksesta, joka on elänyt Pohjois-Amerikassa eoseenikaudella, 54 - 38 miljoonaa vuotta sitten. |
Eohippus eli Hyracotherium. Pienen koiran kokoinen Eohippus eli metsissä ja söi puiden lehtiä ja liikkui pehmeällä alustalla. Sillä oli neljä varvasta etu- ja kolme takajaloissaan sekä samantapaiset polkuanturat, kuin koiralla. Sen pienet, matalakruunuiset hampaat soveltuivat lehtien ja muun matalakasvuisen, pehmeän kasvuston syömiseen. Ilmeisesti Eohippuksella oli suojavärityksinen turkki, minkä avulla se saattoi pysyä piilossa saalistavilta pedoilta. |
|
Koko kasvaa ja selkä suoristuu.
Oligoseenikaudella, 37 - 26 miljoonaa vuotta
sitten alkoi ilmetä selviä muutoksia, ensin Mesohippuksessa ja sitten
Merychippuksessa. Näiden hevosten esi-isien jalat pitenivät ja selkä suoristui,
Eohippuksellahan selkä oli ollut ylöspäin kaareva. Myös eläimen koko kasvoi
ja etujalasta katosi yksi varvas, jolloin sekä etu- että takajaloissa oli
kolme varvasta. Myös hampaiden muoto muuttui, välihampaiden alkaessa entistä
enemmän muistuttaa aitoja poskihampaita.
Hevonen siirtyy tasangoille ja juoksee lujaa. Hitaassa kehitysketjussa merkittävä muutos tapahtui mioseenikaudella, 25 - 7 miljoonaa vuotta sitten. Maisema alkoi muuttua, metsien väistyessä ja tasankojen vallatessa alaa. Ympäristön muuttuessa myös hevoset muuttuivat ja siirtyivät puuttomille tasangoille, alkaen laiduntaa tasankojen ruohomailla. Hevosen hampaat vahvistuivat niin, että niillä oli helpompaa syödä ruohoa, pehmeiden kasvinosien sijaan. Kaula piteni, jotta ruohon syöminen helpottui. Merkittävä kehitys tapahtui hevosen jaloissa, jotka pitenivät ja juoksunopeudessa, joka kasvoi huomattavasti, sillä tasangoilla oli petoja kyettävä pakenemaan nopeasti. Samalla jalat sopeutuivat liikkumiseen kovalla maaperällä. Hevosille kehittyi lopulta yksi varvas eli kavio; uloimmat varpaat eivät enää koskettaneet maahan ja keskimmäinen varvas suureni ja vahvistui. Nykyhevonen kehittyy - hevonen katoaa Amerikasta. Tämän jälkeen hevosten heimo monipuolistui ja uudet alalajit kehittyivät. Nämä kuolivat kuitenkin miljoonien vuosien saatossa sukupuuttoon ja tältä ajalta Pliohippus oli se yhdistävä lenkki, joka yhdisti varhaisen kantamuodon, Eohippuksen ja nykyhevosen toisiinsa. Pliohippus kehittyi noin 15 - 10 miljoonaa vuotta sitten. Pliohippuksen jälkeen, noin miljoona vuotta sitten kehittyi nykyhevonen Equus. Pleistoseeniajan jääkaudella Equukset vaelsivat pitkin silloisia maasiltoja Eurooppaan, Aasiaan ja Afrikkaan. Jääkauden loputtua, noin 10 000 vuotta sitten, nämä maasillat olivat hävinneet ja siirtymistä ei siten voinut tapahtua. Amerikasta olivat hevoset, noin 10 000 - 8 000 vuotta sitten, tuntemattomasta syystä, kuolleet sukupuuttoon. Niinpä ne eivät sinne enää, maakannasten puuttuessa, voineet omin avuin milloinkaan palata ja näin Amerikka jäi varsin pitkäksi aikaa ilman nykyhevosta (Equus caballus). 
HEVOSEN PALUU AMERIKKAAN - INTIAANIT JA HEVOSET KOHTAAVAT
Hevosen paluu löytöretkeilijöiden mukana. Hevosen pitkässä ja monivaiheisessa kehityshistoriassa hevoset katosivat Amerikan mantereelta, ja palasivat aikoinaan takaisin conquistadorien mukana. Aivan tarkasti ensimmäiset hevoset Amerikkaan tulivat Kristoffer Kolumbuksen toisella matkalla vuonna 1493 - 1495. Silloin hänen laivastaan laskettiin Hispaniolassa eli nykyisessä Kuubassa maihin 24 orihevosta ja 10 tammaa, myös lampaita ja sikoja. Pohjois-Amerikan mantereelle, Meksikoon, ensimmäiset hevoset tulivat varmuudella viimeistään vuonna 1519 Hernando Cortezin mukana, mutta niitä oli ilmeisesti sinne tullut jo varhemmin Hispaniolan ja Karibian muiden saarten suunnalta, pienemmillä aluksilla. Tuhansia vuosia oli kulunut siitä, kun hevoset olivat Amerikasta kadonneet ja ennen kuin intiaanit ja hevoset löysivät toisensa ja liittyivät yhteen - mutta molemmat olivat kuin luotuja toisilleen. Sen 400 - 500 vuoden aikana, jolloin intiaanit ovat omistaneet hevosia, useat eurooppalaiset kansat ovat liikkuneet hevosineen heidän maillaan. Espanjalaiset, ranskalaiset ja englantilaiset taistelivat vallasta mailla, jotka ikiajat olivat kuuluneet intiaaneille. Heidän mukanaan tulivat hevoset, joista intiaanitkin saivat yhä pitävämmän otteen. Ensimmäisinä intiaaneista hevosia haltuunsa saivat he, jotka 1500-luvulla olivat kanssakäymisissä espanjalaisten valloittajien kanssa. Ajankohta ei ole vuoden tarkkuudella tiedossa, eikä myöskään se, että miten ensimmäisiä hevosia intiaaneille siirtyi. On mahdollista, että espanjalaiset niitä joitakin antoivatkin, palkkiona niistä palveluksista, joita he intiaaneilta saivat. Intiaanit oppivat myös varsin varhain ostamaan hevosia ja antoivat vaihtokaupassa niistä mitä erilaisimpia, tulijoiden himoitsemia tarpeita. Myöhemmin intiaaniheimot kuljettivat hevosia toisille, hevosettomille heimoille ja kävivät kauppaa hevosillaan muiden heimojen kanssa. Hevosia siirtyi intiaaneille myös niin, että he suoraan varastivat niitä. Oli intiaaniheimoja, kuten apassit, jotka myöhemmin erikoistuivat ryöstämään kokonaisia hevoslaumoja, ne ensiksi villiinnyttäen ja pois omistajiltaan ajaen. Hevosia myös karkaili maahan muuttajilta ja villiintyi. Näistä villihevoslaumoista osansa kiinni ottivat myös intiaanit. |
|
|
Mustangi. Mustangit ovat läntisen Amerikan villejä ja villeistä hevosista polveutuvia
hevosia, joita nykyään pidetään omana rotunaan. Alunperin mustangit polveutuvat
villiintyneistä ja irti päässeistä kesyhevosista.
Suurin osa alkuvaiheessa Amerikkaan tulevista
hevosista oli espanjalaisten hevosia, joista nykyisinkin parhaat mustangit edelleen
polveutuvat. Niissä onkin nähtävissä edelleenkin selvästi andalusialaisen hevosen
ominaisuuksia. Mustangeihin on sekoittunut myös muita hevosrotuja.
Hevoset Pohjois-Amerikkaa valloittamassa. Kun espanjalaiset siirtolaiset alkoivat vaeltaa Meksikosta pohjoiseen ja nykyiseen Texasiin, alueilla elävät intiaaniheimot joutuivat ensimmäisen kerran kosketuksiin hevosten kanssa. Aluksi intiaanit eivät suinkaan siitä vain hypähtäneet ratsastamaan, vaan he ilmeisesti käyttivät hevosia kuljettamaan kuormiaan - tätä kuormajuhdan tehtävää heillä olivat aiemmin hoitaneet koirat. Myöskin intiaanit yksinkertaisesti saattoivat tappaa saamansa hevosen ja syödä sen suihinsa. Alkuaikoina he eivät tajunneet niitä mahdollisuuksia, joita sisältyi hevoseen ja sen käyttämiseen ratsuna. 
Aloittaessaan todella voittokulkunsa intiaanien pariin ja oman Amerikan valloituksensa,
hevonen mullisti monin tavoin intiaanien kulttuurin ja loi aivan uuden elämänmuodon.
Espanjalaisten Meksikoon tuoma hevonen levisi preerialle etelästä ja lounaasta 1600-luvun
jälkipuolella. Ratkaiseva tapahtuma oli New Mexikon pueblointiaanien kapina vuonna 1680,
jonka aikana laumoittain karkotettujen espanjalaisten hevosia rynnisti vapauteen. Näistä
ajoista alkaen eteläisten arojen intiaaneilla oli paljon hevosia. Kalliovuorten itäistä
rinnemaata pitkin villihevonen eli mustangi levittäytyi tuota pikaa Wyomingiin asti.
Sittemmin hevonen levisi luontaisesti sekä kaupan ja ryöstöjen vaikutuksesta yhä nopeammin
yli preerioiden. Niinpä 1700-luvun keskivaiheilla miltei kaikilla alueen intiaanikansoilla
oli käytössään jo ainakin jonkin verran ratsuja. He hankkivat niitä jatkuvasti myös
kesyttämällä mustangeja.
On kuitenkin syytä huomioida, että laajan Pohjois-Amerikan kaikille alkuperäisille kansoille hevosen saaminen kesti alusta, 1500-luvulta, yli 200 vuotta. 1750-luvulle tultaessa hevosia oli jo Suurten tasankojen pohjoisimmissa osissakin. Vuonna 1754 Anthony Hendry, joka oli Hudson's Bay Companyn asiamies, kohtasi Saskatchewanissa ratsastavia intiaaneja, jotka olivat erikoistuneet biisoninmetsästykseen. Eteläiset heimot, kuten kiowat, komanssit (engl. Comanches), arapahot ja cheyennet saivat hevosia huomattavasti varhemmin, kuin pohjoiset, joille he sitten kuljettivat hevosia yli tasankojen. Mustajalat (engl. Blackfoot), lattapäät, (engl. Flathead) ja nez percet saivat ensimmäiset hevosensa shoshoneilta. Myöhemmion näillä heimoilla, jotka tuolloin elivät Kalliovuorten länspuolella, oli hallussaan paljon hevosia, joita he puolestaan kuljettivat yli vuorten tasangoille. Nämä hevoset olivat osaltaan muodostamassa tasankojen kasvavaa hevoskantaa. Varikset (engl. Crows) muistetaan siitä, että heillä oli paljon hevosia, joita heiltä kaupankäynnin yhteydessä saivat useat muut heimot. Hevoset toivat intiaaneille mahdollisuuksia uuteen, rikkaampaan ja helpompaan elämään. Hevosten kanssa suurtenkin leirikuormien siirtely tasangoilla muutettaessa helpottui oleellisesti ja matka joutui nopeasti. Biisoneiden metsästyksessä hevonen oli korvaamaton. Hevosten kauppareittejä ja muistitietoa. Saatuaan omat hevoslaumansa kyllin suuriksi, ryöstellenkin, kuten tekivät monien joukossa komanssit, jotka jo vuonna 1705 hanakasti ryöstelivät Uuden Meksikon paljon hevosia omistavia, espanjalaisia siirtokuntia - aloittivat intiaanit kaupanteon hevosillaan. Hevoskauppaa käytiin alkuaikoina koukeroista reittiä pitkin, joka sai alkunsa Santa fen kaltaisista paikoista, jatkui mantereen vedenjakajan länsipuolitse Snake-joelle ja shoshoni Rendezvoushun ja sieltä edelleen nez perceiden, lattapäiden, pend d'oreillesien, kootenaiden ja kalispelien maahan. Viimeksi mainitun heimon muistitieto - tyypillinen monelle heimolle - tallentaa hevosen ensimmäisen ilmaantumisen näin: "Jotkut ihmiset näkivät hevosen jäljet paikassa, missä se oli kulkenut hietikon yli. He kutsuivat paikalle muita ihmisiä, ja keskustelivat siitä, mikä eläin oli jättänyt jälkeensä heille kaikille oudot jäljet. Jotkut arvelivat, että se oli saattanut olla hevonen, koska olivat kuulleet niistä. Toiset ihmiset alempana joen töyräällä näkivät miehen lähestyvän laukkaavalla hevosella. He havaitsivat, että mies tupakoi ja näytti olevan täysin kotonaan. He seurasivat, kuinka hän ratsasti virtaan ja ui sen yli. He kokoontuivat hänen ympärilleen ja tutkivat eläintä suurella uteliaisuudella". Ensimmäinen ratsastus sauvoilla kävelykeppityyliin! Okanagien kertoma huvittava tarina kuvailee heimon miesten ensimmäisiä, arkoja ratsastusyrityksiä tällä oudolla ja isolla luontokappaleella. Eniten pelättiin hevosen selästä tipahtamista. "Ensimmäinen hevonen, jonka saimme, oli hyvin lempeä. Ensimmäisenä hevosen selkään uskaltautunut mies ratsasti tukien itseään kahdella kepillä, yksi kummassakin kädessään. Toinen mies oli vielä taluttamassa hevosta hitaasti ja ratsastaja siirteli keppejään, aivan kuin kävelykeppejä, heidän edetessään kaikkeen varautuneena". Kaksi miljoonaa mustangia. Preerioilla mustangit kokoontuivat suuriksi villihevoslaumoiksi ja niinpä 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alkupuolella tasangoilla vaelsi uskomaton määrä villihevosia. Mustangien määrää ei tarkasti voida sanoa, mutta on arvioitu niitä tuolloin olleen noin kaksi miljoonaa. Sivilisaation siirtyminen Länteen, mustangien elinalueille, tiesi niille kovia aikoja ja kaventuvia elinoloja. Mustangien jäljillä olivat myös intiaanit, jotka tarvitsivat jo muuttuneen elämäntapansa - tasangoilla vaeltelu ja biisoninmetsästys - sekä sotien vuoksi suuria määriä hevosia. Uudisasukkaat puolestaan tarvitsivat hevosia vetohevosiksi taikka tappoivat niitä ruuaksi. 
Mustangien kokema hävitys. 1900-luvulle tultaessa vapaina kiitävien mustangien asema alkoi käydä uhatuksi. Vuosisata alkoi jo hyvin synkästi. Ensimmäinen maailmansota käytiin vuosina 1914 - 1918 ja myös Yhdysvallat oli siinä mukana. Sotaa pidetään viimeisenä laajamittaisena sotana, jossa ratsuväki oli mukana. Arvioiden mukaan noin 6 miljoonaa hevosta otti osaa sotaan Yhdysvaltain taistelevissa joukoissa - ja niistä kuudesta miljoonasta yksi miljoona oli mustangeja. Vaikka taistelijat vielä ratsastivat vanhaan tapaan, edustivat sodan konetuliaseet kuitenkin jo uutta aikakautta - ja surmansa saaneiden hevosten lukumäärä oli valtava. Esimerkiksi The American Expeditionary Force sai sodan alussa haltuunsa 182 000 hevosta, joista taisteluissa kaatui 60 000. Vain 200 hevosta näistä liki kahdestasadasta tuhannesta palasi aikanaan takaisin Yhdysvaltoihin. Vuosisadan jatkuessa mustangien tuho jatkui. Samoista maista ja alueista niiden kanssa kamppailivat viljelijät ja karjankasvattajat ja niinpä villihevoset koettiin uhaksi ja kilpailijoiksi. Mustangeja alettiin tappaa kiihtyvällä vauhdilla ja laji sai osakseen samantapaisen järjettömän kohtelun, kuin biisonit. Mustangeja ammuttiin sekä ihmisten, että lemmikkieläinten ruuaksi kaikin mahdollisin tavoin, jopa helikoptereista. Vasta viime hetkillä vuonna 1971, Yhdysvaltain hallitus kansalaisten painostuksesta, rauhoitti villihevoset, joiden määrä tuolloin oli enää 18 000. Perustettu Adopt-A-Horse-ohjelma huolehtii mustangien säilymisestä. Sen puitteissa, jotta mustangit eivät lisääntyisi villeydessä holtittomasti, niitä hallitusti ja tarkoin valiten otetaan kiinni ja luovutetaan nimellisestä korvauksesta hyvin valikoiduille omistajille. Myös näin varmistuu se, että mustangit säilyvät. USA:ssa 34 496 villiä mustangia vuonna 2002. Vuonna 2002 arvioitiin mustangien kokonaismääräksi USA:ssa 34 496 ja niiden sijoittumiset: Nevada (18 999), Wyoming (5 686), Utah (2 972), Oregon (2 411), Kalifornia (2 465), Colorado (840), Idaho (690), Arizona (220), Montana ja North Dakota (159) sekä New Mexico (54). Nykyisin erilaisia mustangeja edustavat hevosrodut Kiger Mustang, Spanish Mustang (espanjalainen mustangi) ja Sorraia Mustang. Kiger mustangeihin liittyy sellainen erityinen historia, että niitä löydettiin yllättäen vuonna 1977 Oregonista. Vuosikymmenten ajan oli arvuuteltu sitä, että josko sittenkin johonkin syrjäiseen kolkkaan, eristyksiin, olisi jäänyt lauma hevosia, jotka olisivat todella puhtaita, entisaikojen mustangeja. Oregonista, syrjäiseltä ja kivikkoiselta Beaty Butten seudulta Lake Countysta tällainen mustangilauma sitten todellakin löytyi. Tehtyjen verikokeiden ja DNA-testien perusteella havaittiin, että nämä jo ulkonäöltäänkin selkeästi espanjalaistyyppiset hevoset polveutuvat suoraan menneiden vuosisatojen espanjalaissyntyisistä mustangeista. Jotta nämä ainutlaatuiset mustangit saataisiin säilymään, lauma jaettiin kahtia, toiseen 20 ja toiseen 7 hevosta - ja eristettiin täysin kaikista muista hevosista. Mustangi sanana ja nimityksenä näille Pohjois-Amerikan villihevosille lienee peräisin espanjan kielen sanasta mesteno, joka on johdettu sanasta mesta, karjankasvattajien yhdistys. Jo 1200-luvulla espanjalaisten mestas olivat lampaankasvattajien järjestöjä. Muitakin selityksiä sanan alkuperälle on. Joka tapauksessa mustangi-nimitys otettiin käyttöön vasta 1800-luvun alussa. |
Appaloosa. Amerikkalaisen appaloosan täplikäs karva on peräisin espanjalaisten valloittajien mukanaan tuomista hevosista. Appaloosaa pidetään Yhdysvalloissa omana rotunaan, vaikka täplikkäitä hevosia esiintyy monissa muissa roduissa. Appaloosahevosia käyttivät erityisesti nez percet, jotka elivät pääosin nykyisessä Pohjois-Idahossa, Oregonin koillisosassa sekä Washingtonin kaakkoisosassa. Nez percet asuttivat myös Palousejoen rantoja - ja tämän joen mukaisesti sai nimensä täplikäs appaloosa. Nez perceitä pidetään yleisesti ensimmäisenä hevosten järjestelmällistä kasvatusta harrastaneena intiaaniheimona. 1800-luvun lopulla, heimon joutuessa antautumaan Yhdysvaltain armeijalle, sen hevoset joko tapettiin, otettiin kiinni taikka laskettiin vapauteen. Vasta 1920-luvulla harvoja jäljellä olevia appaloosia koottiin yhteen ja rotua alettiin jälleen jalostaa. Nykyisin appaloosia näkee laajasti kaikissa lännenratsastuslajeissa ja muissa hevoskilpailun muodoissa ja näyttelyissä. Appaloosia pidetään amerikkalaisina hevosina, mutta niitä on monissa muissakin maissa. Viisi appaloosatyyppiä. Appaloosat jaetaan täplien kuvioinnin mukaan viiteen perustyyppiin: leopardi (valkoinen takaosa mustin pyörein taikka soikein pilkuin), lumihiutale (hevosen perusväri on valkoinen ja koko hevonen on täplien peittämä), loimi (valkoinen takaosa ilman pilkkuja), marmori (koko hevonen kirjava) sekä kuura (tummassa karvassa vaaleita karvoja). Rodun erikoispiirteitä ovat myös valkoinen silmän kovakalvo, pystysuorat juovat kavioissa sekä ohuet jouhet. |
|
Appaloosien jalostusta. Nez percet ja heidän lähisukulaisensa
cayusat harrastivat huolellista ja pitkälle menevää hevosten
jalostustyötä, jonka avulla he vähitellen loivat tarkoituksiinsa sopivien
hevosten, appaloosien, muodostamia suunnattomia hevoslaumoja. Heikoimmat
oriit nez percet kastroivat, niin että ne eivät voineet olla jatkamassa sukua.
Heidän appaloosansa olivat sotaratsuina kuuluisia ylivoimaisesta nopeudesta
ja kestävyydestään. Meriweter Lewis mainitsee ensimmäisen kerran
kirjallisessa tuotannossaan nez perceiden hevosen, joka mitä ilmeisimmin
on juuri appaloosien esi-isä. Hän kuvailee muutamia nez perceiden hevosia,
joille olivat tunnusomaisia suuret, siellä täällä olevat, tummanruskeaan
ja muihin tummiin värisävyihin sekoittuneet valkoiset täplät.
Appaloosillakin sotamaalaus. Myöhemmin, vuonna 1820, Alexander Ross Hudson Bay-komppaniasta pani merkille, että nez percet asettivat etusijalle kokonaan valkoiset hevoset, jotka oli varustettu sotamaalauksella: tähän kuuluivat lukuisat hieroglyfiset merkit sekä punaiset ja keltaiset viirut, joita pää ja kaula olivat kirjavanaan. Harja oli maalattu mustaksi, häntä punaiseksi, jälkimmäinen oli lisäksi sidottu solmulle ja leikattu lyhyeksi. Niin ratsastaja kuin ratsukin olivat siinä määrin punaisella, sinisellä ja keltaisella okralla voideltuja, ettei kukaan pystynyt sanomaan, mikä oli kummankin luonnollinen väri. Kuitenkin, tähän aikaan kysytyimpiä valkoisten hevosten jälkeen olivat täplikkäät tai mustavalkoiset ratsut. Kuuluisat soturit käyttivät niitä kaikkein mieluimmin ja ne arvioitiinkin kaksi tai kolme kertaa muita hevosia kalliimmiksi. Appaloosat eivät olleet pelkästään ulkomuodoltaan komeita, vaan olivat yleensä kookkaampia ja painavampia kuin tasankojen keskivertohevoset. Ne olivat myös hyvin varmakäyntisiä ja kestäviä. Nez perceiden liikkuessa appaloosillaan ylätasangoilla, ne sopeutuivat hyvin seudun vaihtelevaan maapohjaan ja kykenivät kulkemaan niin vaikeakulkuisessa, metsäisessä, kuin vuoristoisessakin maastossa yhtä helposti. |
|
|
Hopipoika ratsastaa (kuva yllä). Hopit olivat niiden ensimmäisten intiaanien
joukossa, jotka joutuivat kosketuksiin hevosten kanssa. Näin kävi ainakin jo vuonna
1541, jolloin Francisco Vazquez de Coronado ensimmäisenä espanjalaisena
kohtasi nämä intiaanit. Espanjalaisilta hopit saivat aikanaan hevosten ohessa
myös lampaita, nautaeläimiä, heille entuudestaan tuntemattomia vihanneksia - ja isorokon.
Ennen espanjalaisten tuloa hopit olivat kuulleet kauhistavia huhuja oudoista
ja hurjista miehistä, jotka ratsastivat isoilla eläimillä, jotka söivät ihmisiä.
Alun vihamileisyyden jälkeen hopit nopeasti pelästyneinä muuttivatkin suhtautumistaan,
ja lepyttelivät ratsuin saapuvia espanjalaisia runsain lahjuksin.
Hevoset varakkuuden mittana. Hevosten lukumäärä heimoilla oli myös selkeä merkki niiden varallisuudesta. Appaloosan kasvattajat nez percet olivat näin tarkastellen varakkaimpien joukossa. Lewis ja Clark kohtasivat tutkimusmatkallaan vuonna 1805 nez percet ja kertoivat, että 50 - 100 hevosta henkeä kohden oli heimon keskuudessa melko tavallista. 40 vuotta myöhemmin tilanne oli vielä huomattavasti toinen, sillä silloin yksi ainut perhekunta cayusain ja nez perceiden keskuudessa saattoi omistaa 1 500 hevosta. Luoteisista tasankoheimoista variksia pidettiin varakkaimpina, heillä kuitenkin vuonna 1805 hevosia yhtä telttaa kohden oli vain 7 ja vuonna 1830 edelleenkin vain 15. Varusteet. Intiaanit tarvitsivat hevostensa kera myös varusteita, kuorma- ja ratsastussatuloita, suitsia, satulavöitä, piiskoja ja lassoja. Usein intiaanit tekivät näitä varusteita itse ja niinpä varusteisiin tuli erityispiirteitä. Ylätsangoilla miesten satulat, samanlaiset kuin tasankojen intiaanien käyttämät, olivat yleensä pehmustettua tyyppiä - mallia, jonka neljä kulmaa oli somistettu piikkisianpiikki- ja helmikoristein. Naisten satuloissa oli korkea satulannuppi ja satulankaari, jonka etupuolella yleensä oli koukku, josta riippui kolmionmuotoisia koristeliuskoja. Liuskat oli kauniisti koristeltu kaupan kankaalla ja helmillä. Jalustimet tehtiin raakavuodasta ja niistä lattapää-, pend d'oreilles- ja nez perce-naisten käyttämät olivat erityisen kauniita alimpaan osaansa kiinnitettyjen helmiriipusten ansiosta. Käytettiin myös leveitä häntävöitä ja hevosen kaulavitjoja. Jälkimmäisissä kiinnittävät huomiota jälleen runsaasti koristellut liuskat, samanlaiset kuin jalustimissa käytetyt. Näitä viehättäviä hevosen varusteita käyttivät myös varikset. Naisten luonnollinen ja säädyllinen tapa ratsastaa. Nez perceiden hevosten kauniit varusteet ja naisten tapa ratsastaa saivat presbyteerilähetyssaarnaaja Henry H. Spaldingin mielenkiinnon heräämään ja hän totesikin, että "...heidän satulansa merkitsevät parannusta meikäläisten satuloihin verrattuna, jos pidämme mittapuuna naisen mukavuutta. Naiset käyttävät aina ratsastaessaan huopaa taikka viittaa, joka heitetään alaruumiin verhoksi. Mielestäni tällainen ratsastustapa on sitä luonnollisempi ja mukavampi, mitä säädyllisempi se samalla on". Deadwoodin linjan supervankkurit. Intiaaneilla oli oma hevoskulttuurinsa, valkoisella väestöllä kehitys kulki toisiakin teitä. Kuvassa alla, aikauden hevosvankkureilla tapahtuvaan liikkumiseen liittyvää teknologista huippua edustavat kuuden hevosen vetämät vankkurit Deadwoodista. Näin suurikokoiset vankkurit tarvitsivat alleen jo aika hyvän tien. Matkustajia mahtui mukaan kohta pieni linja-autolastillinen. |
|
|
Lähteet:
Suuri Intiaanikirja - Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat (Colin F. Taylor, William C. Sturtevant, 1991) Gummerus: Suuri hevoskirja Horses and indians Ancient American Horses Mustangs and Man About wild horses Hevosmaailma Horse Evolution America’s Disappearing Wild Horses Mustang Hyracotherium kuva Copyright Joe Tucciarone. Kuvat mustangista ja appaloosasta Public domain. Kuvat hopipojasta ja Deadwoodin vankkureista The Library of Congress |
|
|