Karavaanit täyttävät preerian
Tiedot läntisten seutujen tarjoamista mahdollisuuksista alkoivat houkutella
yhä uusia tulijoita. Uudisasukkaiden karavaanit työntyivät yhä tiuhempina kohti
Lännen laajoja tasankoja etsimään uutta, parempaa elämää.
Tuhansien kilometrien matkaa saatettiin
tehdä kuusikin kuukautta. Kaikille ei ollut tilaa täyteen lastatuissa vankkureissa
ja niinpä jotkut tekivät koko tämän pitkän matkan jalan. Monenlaisin aikomuksin
taivallettiin kohti Länttä, jonka valtaamiseen eräät olivat varautuneet
auroin ja kullanhuuhdonta-astioin, toiset taas pyssyin ja korttipakoin.
Länttä kohti matkattaessa
saavuttiin Atlantin rannikolta alkaneelta metsäalueelta suurille preerioille.
Preeria oli tulijoille uusi ja outo ympäristö, joka vaati nopeaa sopeutumista.
Sieltä puuttui mm. puutavara, josta olisi voinut rakentaa asumukset ja suojapaalutukset
ja joka olisi ollut käytettävissä tulisijoissa. Uusilla seuduilla oli tultava
toimeen varsin omavaraisesti. Ravinto oli tuotettava itse omasta pellosta,
vaatteet ja kaikki tarvekalut oli valmistettava itse. Vain kiväärit
ja aurat ostettiin.
Eri alueita asutetaan
Indiana perustettiin vuonna 1810 ja heti sen jälkeen Illinois, Michigan ja
Wisconsin. Jonkin aikaa itsenäisenäkin ollut Texas liitettiin Yhdysvaltoihin
vuonna 1845. Oma erityinen ryhmänsä matkalla Länteen olivat mormonit. He edustivat
uutta kirkkokuntaa, ainoaa, joka ei ollut peräisin Euroopasta, vaan saattoi
ylpeillä amerikkalaisesta syntyperästä. Monilta seuduilta, kuten Illinoisista
ja Missourista, heidät ajettiin pois, koska muu väestö ei hyväksynyt heidän
elintapojaan, joihin kuului moniavioisuus.
Utah kepasi mormoneille
Utah oli karua ja kuivaa seutua,
jota uudisasukkaat olivat kartelleet, koska se ei soveltunut maanviljelykseen.
Mormonit päättivät asettua sinne, sillä siellä he katsoivat voivansa elää rauhassa.
Ajan vaatimattomilla välineillä ja työtä pelkäämättä he ottivatkin hallintaansa
nämä karut seudut, järjestäen kastelun. Salt Lake City kohosi mormonien toimesta
alueen pääkaupungiksi.
Vaarat vaanivat matkalaisia
Matka kohti tuntematonta oli täynnä
vaaroja, monet kuolivat jo matkalle pääsemättä koskaan määränpäähänsä.
Tavallisia kuolinsyitä olivat taudit, hukkuminen ja satunnaiset ampumavälikohtaukset.
Vain vahvimmat selviytyivät, heikot menehtyivät.
Intiaanitkin olivat alituinen uhka heille, jotka eturintamassa saavuttivat
villit rajaseudut. Pelkästään vuosina 1836 - 1840 noin 750 000 ihmistä
matkasi suurin odotuksin, vaaroja ja rasituksia kaihtamatta kohti
Villiä Länttä. Asettautuminen aloilleen perillä ei sekään sujunut
helposti. Kukin yritti kahmia itselleen parhaat maat ja tämä
johti kahinoihin ei vain intiaanien kanssa, vaan myös uudisasukkaat
ja karjankasvattajat mittelivät keskenään.
Intiaanien kolkko kohtalo
Intiaaneille ja heidän kulttuurilleen länteen vyöryvät uudisasukkaat
tiesivät väistymistä ja tuhoa. Melkein puolet Pohjois-Amerikan intiaaniheimoista
asui ja eli Mississippijoen ja Kalliovuorten alueella.
Joskus jokin toinen vihamielinen intiaaniheimokin pakotti
intiaanit siirtymään pois alkuperäisiltä asuinalueiltaan, mutta varsinaisesti
heidät ajoi pakosalle tulijoiden virta. Intiaaneja myös pakkosiirrettiin
hallituksen toimesta, pelkästään vuosina 1837 – 1839 kymmeniätuhansia intiaaneja
pakkosiirrettiin Mississipin länsipuolelle.
Intiaanit auttajina
Merkillistä ja huomioitavaa on se, että valkoisen miehen lännen valloitus
ei olisi onnistunut ilman intiaanien apua. Tai ehkä siinä ei ollut mitään merkillistä,
intiaanit vain käyttäytyivät ystävällisesti, eivätkä osanneet aavistaa, minkä
palkan he siitä saisivat.
Jo alkuaikojen ensimmäiset emigrantit, Lewis ja Clark,
tuskin kykenivät ottamaan matkallaan ensimmäistäkään askelta, ilman intiaanien apua.
He tukeutuivat usein intiaaneihin tiennäyttäjinä, auttajina ja pelastajina vuosien 1804 - 1806
matkallaan.
Vuorten miehet eivät olisi kestäneet puolta vuottakaan erämaassa ilman intiaanien
neuvoja, tapoja, ystävyyttä - ja intiaanivaimoja. Nez Perce- ja lattapääheimot
käytännöllisesti katsoen hoivasivat pioneereja ensimmäisinä koettelemusten
vuosina luoteisosan vuorilla.
Mitään laajempaa kiitollisuuden aaltoa eivät intiaanit auttamisestaan
saaneet, sillä yleinen katsantokanta tuohon aikaan oli sellainen, että intiaanit
olivat olemassa siksi, että heitä voitiin käyttää hyväksi. Heillä saattoi
olla inhottavia tapoja, kuten koiranlihan ja mädäntyneen lihan syöminen,
mutta he näyttivät myös valkoiselle miehelle maasta saatavat arvokkaat juuret
ja ruohot, ja opettivat tavan säilöä tuulen kuivaamaa lihaa. Valkoinen mies
halveksi intiaanin yksinkertaista elintapaa ja sitä, ettei ollut kauppaa
eikä teollisuutta. Mutta turkiskauppa ei olisi päässyt alkuun, mikäli
intiaanien tietoja majavasta ja sen elintavoista ei olisi voitu hyödyntää.
Uudisasukkaita, tien- ja tilanraivaajia, asutustilallisia, turpeenpuskijoita
Helpoimmin Villistä Lännestä muistetaan sodat, seriffit ja sankarit. Todellisia
Lännen asuttajia ja sankareita olivat ne lukemattomat, nimettömiksi ja kasvottomiksi
jääneet uurastajat, jotka raivasivat ja asuttivat maan. Alku oli armotonta
työntekoa kovissa oloissa. Päämääräänsä päästyään uudisasukkaat valtasivat
maata itselleen varsin mutkattomasti, pystyttämällä vain maastoon merkkejä.
Vuoden 1862 asutustilalaki lupasi jokaiselle uudisasukkaalle 65 hehtaaria
maata 10 dollarin hintaan, kunhan hän vain pysyi tilallaan seuraavat viisi vuotta.
Uudistalot turpeista ja jätteistä
Preerioilla rakennusmateriaalitkin puuttuivat ja ensikodiksi
rakennettiin usein turvemaja. Yhden turvemajan rakentamiseen tarvittiin
400 neliömetriä turvetta. Turvemajojen asukit olivat todellisia
turpeenpuskijoita. Sisustukseksi saatiin sitä, mitä matkassa oli
kyetty kuljettamaan. Rautaliesi majan keskelle oli sentään välttämättömyys
tuomaan lämpöä ja mahdollistamaan ruuan teon. Lieteenkään ei aluksi riittänyt
puuta, vaan siinä käytettiin preerialta kerättyä biisoninlantaa. Lantaliekki
oli saastaista, savuttavaa ja hirveän hajuista, mutta lämmitti majan ja kypsensi
ateriat. Mökkien ovet tehtiin pakkauslaatikkojätteistä ja ikkunalasien
virkaa toimitti rasvattu paperi.
Lähteinä mm:
Kari J. Kettula: Villi Länsi, Villi Länsi
Villi Länsi - toimittaneet William C. Davis ja Joseph G. Rosa
Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit
Mike Sotter: Villi Länsi
Royal B. Hassrick: The Colourful Story of The American West
Norman Bancroft-Hunt ja Werner Forman: The Indians of The Great Plains
United States Marshals Service
Finn Arnesen: Intiaanikirja - WSOY
Näin elettiin Villissä Lännessä - Otava
Ulf Sindt: Intiaanit ja cowboyt - SCHILDTS
Apassit sotapolulla - Apassisoturien historiaa - Art House Oy
Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen - Otava
Michael Johnson: Villi Länsi - Otava
Kultainen Villi länsi - Tammi
The Apaches - Osprey Publishing
Colin F. Taylor, William C. Sturtevant: Suuri Intiaanikirja - Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat
Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Vankkurit oikealla ylinnä Copyright
mulf
*Vankkurit vasemmalla ylinnä Copyright
Tancread
*Dodge City kuva Copyright
Kevin H.
*Frederick Remingtonin maalaus The Outlier vasemmassa alakulmassa,
- sekä George Catlinin muotokuva intiaanista, Public domain.
Iso taidekuva ylimpänä Frank McCarthy.
Native Americans
First People is a child friendly site about Native Americans and members of the First Nations. 1400+ legends, 400+ agreements and treaties, 10,000+ pictures,
free clipart, Seed Bead Earrings, Native American Jewelry, Possible Bags and more.
|
Pitkillä matkoillaav läpi vaarallisten rajaseutujen vankkurit olivat kaiken
aikaa vaarassa joutua hyökkäyksen kohteeksi. Vankkureita väijyivät sekä rikolliset
että intiaanit. Erityisesti rahalähetyksiä kuljettavissa vankkureissa
oli yleensä aina mukana aseistetut vartijat. Mitenkään ohimennen ei tätäkään kuvan
vankkuria ryöstetä, sillä vankkurien katolta on hyvä antaa Winchesterin laulaa!
Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva George Rozen: "Gun Fire from Atop the Coach High Western Stories March 1950" - Copyright
©
Fred Seibert
Tulijoita ympäri maailmaa
Osa Länteen matkaavista oli jo aiemmin asunut Amerikassa, mutta suuri osa heistä
saapui kaikkialta maailmasta, Euroopasta, Itä-Euroopasta ja Venäjältä asti - halvan maan
ja paremman tulevaisuuden toivossa. Heidän ainut alkupääomansa
oli oma päättäväisyytensä ja valmiutensa hirveään työntekoon, mukana ehkä hieman
karjaa taikka maissin- ja vehnänsiemeniä. Jos farmari selvisi alkuajoistaan
hengissä kolerasta, intiaaneista, kuivista kausista, hirvittävistä tornadoista,
kaatosateista ja muista hirmumyrskyistä, hänellä oli ehkä hienoinen mahdollisuus
saada satonsa korjatuksi ja tiluksensa menestymään ainakin seuraavaan vuoteen asti.
Yhdysvaltain presidentit Villin Lännen aikana
George Washington (1789-1797)
John Adams (1797-1801)
Thomas Jefferson (1801-1809)
James Madison (1809-1817)
James Monroe (1817-1825)
John Quincy Adams (1825-1829)
Andrew Jackson (1829-1837)
Martin Van Buren (1837-1841)
William Henry Harrison (1841)
John Tyler (1841-1845)
James Knox Polk (1845-1849)
Zachary Taylor (1849-1850)
Millard Fillmore (1850-1853)
Franklin Pierce (1853-1857)
James Buchanan (1857-1861)
Abraham Lincoln (1861-1865)
Andrew Johnson (1865-1869)
Ulysses S. Grant (1869-1877)
Rutherford B. Hayes (1877-1881)
James Garfield (1881)
Chester A. Arthur (1881-1885)
Grover Cleveland (1885-1889)
Benjamin Harrison (1889-1893)
Maalauksia, valokuvia ja päiväkirjoja
Villin Lännen ajoista kertovat useat aikakauden taiteilijoiden
maalaukset. Sellaiset maalarit, kuten Frederick Remington ja
Charles Russell ratsastivat cowboyden ja sotilaiden mukana ja tallensivat
näkemänsä maalauksiksi. Alla on George Catlinin
maalaama intiaanin muotokuva - Catlin vaelsi
jalkapatikalla vuosien ajan intiaanien keskuudessa,
maalaten heitä ja tehden muistiinpanoja. Villin Lännen aika on myös yksi varhaisimmista
valokuvatuista aikakausista - ensimmäinen valokuva kautta aikain otettiin
vuonna 1826. Päiväkirjoja kirjoittelivat lukuisat tutkimusmatkailijat,
mutta myös tavalliset uudisasukkaat. Niiden lehdiltä välittyy
autenttisena tuo mennyt aika arkisinekin tapahtumineen.
Dodge City
Dodge City on Kansasissa sijaitseva kaupunki, jonka nimi pulpahtaa yhä uudelleen esille Villin lännen historiassa.
Kuvassa on uudisrakennettuna pätkä 1800-luvun katunäkymää kyseisessä
paikassa. Jalankulkua varten on rakennettu puiset kävelykadut - suuri edistys
jalankulkijoiden mukavuudessa, kun ei ole tarvinnut kävellä hevosten kavioillaan survomassa mudassa.
Dodge sai alkunsa hyvin pienestä, eli puhvelinnahkaröykkiön vieressä
olleesta savimajasta. Sinne rautateille lihaa toimittavat puhvelinmetsästäjät
jättivät nahkat. Muutaman vuoden ajan kaupunki pysyi rajaseudun slummina,
mutta kun karjakauppa alkoi ja karjaa alkoi saapua Dodge Cityyn,
alkoi kaupunki kasvaa. Siitä tulikin kaikkein suurin lehmäkaupunki
ja se säilytti johtoasemansa aina 1880-luvun lopulle saakka, eli samoihin
aikoihin, kun Villin Lännen aika päättyi.
Villi Länsi rauhoittuu - rajaseudun loppu
Rautatien valmistuminen mantereen poikki vuonna 1869 kiihdytti
Lännen valloitusta ja asuttamista suuresti, kun ei enää tarvinnut
turvautua vaivalloiseen vankkurimatkaan. Villi Länsi oli valloitettu,
asutettu ja rauhoitettukin vuoteen 1890 mennessä.
Vuonna 1890 Yhdysvaltain väestötoimiston päällikkö julisti, että
raja oli sulkeutunut. Länteen suuntautuva muuttoliike oli työntänyt
Amerikan valtiollisen rajan luonnoliseen ääripisteeseensä Tyynellemerelle -
ja sen taakse jäävä maa-ala oli täyttymässä.
Vuosina 1870 - 1890 Pohjois- ja Etelä-Dakotan väestö oli kasvanut
14 000:sta 500 000:ksi. Samassa ajassa Kansasin osavaltion väestö
oli kasvanut 364 000:sta 1,5 miljoonaksi. Niin isoilla alueilla
nämäkin lukemat merkitsivät vielä kuitenkin melko harvaa asutusta.
Lännen kehityksen vanhat mallit eivät kuitenkaan enää olleet mahdollisia.
Nyt oli vaikeaa saada vapaata maata. 1890-luvulla mies, joka perheineen
ja tavaroineen suunnitteli muuttavansa uuteen paikkaan, liikkui
todennäköisesti jonkun toisen mailla ja oikeuksilla. Lännen kauden alkuaikoina
vaeltava pioneeri oli voinut muuttaa mielihalujensa mukaan, ja hänellä oli
ollut vapaus tehdä niin, kuin halusi. Vuonna 1890 lännen yhteisöjen
pysyvät asukkaat, ollessaan uusilla asuinsijoillaan sidoksissa
siviiliyhteiskunnan vaatimuksiin ja kaupankäyntiin, halusivat
lakeja ja järjestystä, eivät enää vapautta.
Aika jäi elämään
historian lehdille tarunhohtoisena, värikkäänä ja uskomattomien
seikkailujen ja taisteluiden kirjomana.
Lännenelokuvissa eli
westerneissä cowboyt, seriffit ja lainsuojattomat ovat saaneet
nousta yhä uudelleen ratsuilleen, antamaan omaa kullanhohtoista
kuvaansa eräästä erikoisesta ajanjaksosta, Villistä Lännestä.
Menestystarina ja murhenäytelmä
Hyökkäävien kansojen jo aikojen alusta noudattama yksinkertainen
valloittamissääntö on, että hävinneen on alistuttava tai kuoltava.
Eurooppalaiset eivät lähteneet Pohjois-Amerikkaan hyväntahtoisuudesta
tai laupeudesta alkuasukkaita, intiaaneja kohtaan; he menivät sinne
paremman elämän toivossa. Kamppaillessaan elintilasta ja onnesta
vieraassa maassa heidän uuden elämänsä raa'at tosiasiat merkitsivät sitä,
että tarvittaessa he jyräisivät alleen muiden kotimaat, lait,
tavat ja ihmishenget.
Tälläkin ajanjaksolla ja tarinalla on kaksi puolta.
Valkoisille, amerikkalaisille uudisasukkaille aika merkitsi - kaikkine
valtaisine ponnistuksineen, menetyksineen ja uhrauksineenkin - suurta menestystarinaa. Heille tämä
oli uuden aikakauden huikea avaus ja alku rikkauteen ja vaurauteen, jolla
ei näyttänyt olevan mitään äärtä eikä rajaa.
Silti, ei voi kyllin korostaa sitä murhenäytelmää, joka liittyi lännen valloitukseen.
Alueelle työntyvä muuttoaalto murskasi kaiken entisen alleen, eikä
piitannut intiaanien oikeuksista. Alkuperäistä väestöä, intiaaneja,
kohtasi vertaamattoman suuri murhenäytelmä. He menettivät kaiken, isiensä pyhät
maat, oikeutensa, elinkeinonsa, elintapansa ja kulttuurinsa. Valkoisen
miehen "selvä kohtalontie", ikäänkuin jo ennakkoon kirjoihin kirjoitettu
sana ja määräys Lännen valloituksesta - merkitsi intiaaniperinnön tuhoamista.
Tällä väkivaltaisella ajanjaksolla oli kauhistuttava hintansa.
|
