INTIAANISODAT

Sotien perusluonteesta

Intiaanisodat olivat sarja yhteenottoja Yhdysvaltojen ja Pohjois-Amerikan intiaanien välillä. Sodat, jotka ulottuivat uudisasukkaiden maahantulosta Wounded Kneen joukkomurhaan 1890, johtivat Pohjois-Amerikan alkuperäisten asukkaiden tappioon.

Uudisasukkaiden tulo kiihdyttää yhteenottoja

Yhteenotot ja kahinat intiaanien ja valkoisten välillä 1800-luvulla alkoivat lähes ensimmäisillä kohtaamisilla, jo silloin kun eturyhminä rientävät ensimmäiset uudisasukkaat saapuivat intiaanien asuttamalle tasangolle. Isommaksi sotimiseksi tilanteet ryöstäytyivät, kun uudisasukkaiden päävirta saapui ja aloitti levittäytymisensä intiaanien omistamille alueille.

Biisonisotilaita ja sinitakkeja

Intiaanit kutsuivat mustia sotilaita biisonisotilaiksi, sillä heistä näiden lyhyt ja kihara tukka muistutti biisoninkarvaa. Sisällissodassa unionin sotilaat saivat liikanimen sinitakit taikka sinimahat - sinisen univormunsa vuoksi.

Villi Länsi 		Sitting Bull Istuva Härkä
Ugh - tuu koittaan, jos uskallat!

Intiaanien sotataidoista

Aina intiaanit eivät kyenneet antamaan vaatimattomine aseistuksineen - jonka muodostivat veitsi, puukeihäs ja jousi, eräillä heimoilla kuten apasseilla kirves, jolla nimenä tomahawk - juurikaan vastusta valkoisen miehen nykyaikaisemmin aseistetulle armeijalle. Intiaaniheimot olivat hajallaan ja vaikka eräät heimot muodostivatkin alueellisesti liittoja, eivät heimot laajemmin koko mantereella kyenneet yhtenäiseen vastarintaan. Usein oli kyse siitä, että intiaanit ajettiin matkoihinsa taikka pahimmillaan oli kyse nykyaikaisin termein jopa kansanmurhasta. Hyödyntäessään taistellessaan täysimittaisesti ratsujen ja tuliaseiden käytön ja muodostaessaan joskus jopa useamman tuhannen miehen intiaaniarmeijan, intiaanit kykenivät rajuihin taisteluihin. Tällöinkin, raivoisastakin vastarinnastaan huolimatta, he yleensä jäivät taisteluissa toiseksi. Joskus he voittivatkin - ja joka tapauksessa, kiivaimmissa taisteluissa valkoiset saivat tuntuvin tappioin tehdä kaikkensa, selviytyäkseen.

Intiaanien sotimistavoista

Intiaanit pyrkivät perinteisesti, hyökätessään, lamauttamaan vihollisensa jo kauhulla. Tähän liittyivät heidän hurjat sotamaalauksensa. Myös sotahuudot, tai ehkä olisi parempi sanoa sotakiljahdukset ja -kirkumiset, täyttivät ilman intiaanien hyökätessä ja helposti lamauttivat hänet, joka kuuli ne ensimmäisen kerran. Sotahuudot kuulostivat erilaisilta, eräällä heimolla sitä kirjallisesti on yritetty tavoitella näin: yohoeheeeeee!!! Joskus intiaanisoturit hyökkäsivät liki alastomina, vain lannevaate yllään. Joillakin heimoilla oli erityiset sota-asut ja jotkut intiaanisotureista saattoivat hyökätä yllään kaatuneelta viholliselta, ratsuväen rakuunalta anastettu univormu.

Intiaanisodat?

Intiaanisodat on huono termi koska se antaa ymmärtää että intiaanit olisivat taistelleet yhtenä joukkona. Intiaanit ovat iso joukko kansoja joilla on erilliset historiat. Nämä kansat tai heimot olivat eri lailla organisoituneita, ja yleensä tekivät päätökset sodasta tai rauhasta paikallistasolla, vaikka toisinaan perustivat kansainliittoja kuten Irokeesiliitto.

Savumerkkejä: Kaikki koolle - valkonaamat hyökkäävät!

Monenlaisia intiaanisotia

On myös vaikeaa rajata mitkä sodat olivat intiaanisotia. Intiaanit osallistuvat aktiivisesti Yhdysvaltain vapaussotaan ja vuoden 1812 sotaan, ja näillä sodilla oli suuri vaikutus intiaanien elämään, mutta niitä ei silti yleensä lasketa intiaanisodiksi. Myös kuvitelma siitä että "kalpeanaamat" ja "punanahkat" olivat vastakkain, on yksinkertaistus: useat eurooppalaissyntyiset taistelivat intiaanien puolella, ja intiaanit taistelivat toisiaan vastaan.

Intiaanien omat sotaiset perinteet

Eivät intiaanit sotimista suinkaan aloittaneet vasta valkoisen miehen saavuttua, vaan heillä oli pitkät perinteet sodankäynnissä. Sekä preeriaintiaanien että apassien kulttuurit olivat varsin sotaisia. Preeriaintiaaneilla kuten siouxeilla, cheyenneillä ja arapahoilla oli hyvin voimakas soturikulttuuri.

Oli heimoja, joiden pääelinkeino oli ryöstely muilta heimoilta. Sotimista harrastettiin lähinaapureiden kanssa ja välillä lähdettiin hyvin kauas pitkille sotaretkille muiden intiaanikansojen alueille. Sotimisen syitä olivat riista- ja viljelysmaiden anastus, omaisuuden ja ihmistenkin ryöstäminen, vanhat kaunat entisistä sodista mutta myös ihan pelkkä sotimisen ja taistelemisen halu, jolloin päästiin osoittamaan omaa urheutta.

Sioux-mies saattoi mennä naimisiinkin vasta sitten, kun hän ensin oli osoittanut rohkeutensa taistelukentällä. Intiaanien kannalta tilanteen teki heikommaksi se, että aiemmin he olivat sotineet muiden heimojen kanssa ja heimojen keskinäisissä välien selvittelyissä yleensä totaalinen tappio vältettiin, etenkin aikana ennen tuliaseita - ja sotimista jatkettiin sitten taas aikanaan. Dakotat olivat varisintiaanien ja pawneiden verivihollisia. Nopeimpia ja taitavimpia ratsastajia olivat comanchet. Apassit oli yksi pelätyimmistä heimoista intiaanien keskuudessa.

Yhdysvaltain armeija oli vastustajana toista luokkaa ja sen kanssa hurmahenkinen sotainto ja taisteluhalu sen sijaan saattoi johtaa täyteen katastrofiin.

Ratsuväki Länttä valloittamassa

1870-luvun alussa Yhdysvaltain armeija, erityisesti ratsuväkirykmentit, oli levittäytynyt laajalle alalle Länttä. Rajaseudun linnakkeisiin oli sijoitettu myös jalkaväkeä, mutta juuri ratsuväki joutui kovimmille intiaanisodissa. Siirtyminen sisällissodasta intiaanisotiin oli suuri haaste armeijalle ja se ei ollut aiemmin joutunut kohtaamaan mitään vastaavaa. Sisällissodan massiivisen, perinteisen sodankäynnin jälkeen sen oli opittava sotimaan aivan toisella tavalla, kun vastassa olivat intiaanit, jotka hyökkäsivät yllättäen ja jo katosivat, ennen kuin armeija hädin tuskin oli ehtinyt reagoida hyökkäykseen.

Sotataitoja, sotien syitä ja etiikkaa

Jos intiaanisodat olivat suuri haaste liittovaltion armeijalle, niin sitä ne olivat ennen kaikkea kaikille intiaanikansoille, jotka näissä sodissa kamppailivat perusoikeuksistaan ja olemassa olostaan. Ehkäpä suuret ja viisaat intiaanipäälliköt jo sotimisen alkaessaan näkivät ja tiesivät, että he eivät voi näissä sodissa voittaa ja tuhon päivät ovat käsillä. Valkoinen mies oli valmis raivaamaan ja tappamaan tieltään kaiken, mikä esti hänen himonsa omistaa. Valkoisen miehen omistushimo oli määrätön; hän ei halunnut omistaa vain maata ratsunsa alta, vaan kaiken näkemänsä maan aina horisonttiin asti ja vielä senkin yli, koko mantereen. Eikä valkoinen mies ajatellut hetkeäkään sitä, että kaiken hänen näkemänsä maan jo omisti joku: intiaanit. Intiaanit olivat keskinäisissä sodissaan sotineet alueellisesti. Nyt heillä oli vastassaan vihollinen, jonka alueille ei ollut rajoja ja joka työntyi ratsuväkineen ja linnakkeineen kaikkialle. Vaikka intiaanit yksilöinä saattoivat olla parempiakin taistelijoita, kuin valkoiset - eräiden heimojen, kuten sahaptinien ampujat olivat parempia kuin sotilaat - eivät heidän strategiset kykynsä ja kansansa pieni määrä voineet koskaan riittää lopulliseen voittoon. 		Taistelua oikeudesta maahan

Intiaanien kanssa jouduttiin kahakoihin ja sotimaankin kaiken aikaa sitä mukaa, kuin uudisasukkaat vyöryivät yhä lännemmäksi. Intiaanisotien alkusyynä oli valkoisten uudisasukkaiden loputon maanhimo ja myös kullanhimo, joidenka riivaamina he keinoja kaihtamatta halusivat ryöstää intiaaneilta näiden ikivanhat asuinpaikat ja riistamaat. Maiden vapaalle ryöstämiselle tukeaan antoi Yhdysvaltain kongressi, joka mm. vuonna 1862 sääti lain, jonka mukaan sellaisen maan jota kukaan ei viljellyt, sai vapaasti ottaa haltuunsa. Samalla, kun Lännen uudisasukkaiden ja raivaajien historia pitää sisällään ääretöntä uurastusta ja uljautta, sen kääntöpuolelta löytyy intiaaneihin kohdistunut kärsimysnäytelmä, jossa heimo toisensa jälkeen ajettiin pois esi-isiensä mailta.

Valmiina sotaan!

Moraalittomia keinojakin käytössä

Intiaaneja petettiin ja huijattiin usein. Heidän kanssaan tehtiin sopimuksia, joita ei ollut tarkoituskaan pitää. Sopimuksissa heille saatettiin luvata vapaa metsästysoikeus maillaan. Heille luvattiin, että he saavat pitää maansa, kunhan antavat maata vain uudisasukkaiden vankkurikaravaanien reittejä varten. Mutta kaikkialla siellä, minne uudisasukkaat ilmaantuivat, he alkoivat levittäytyö intiaanien omistamille maille, perustaen uudistiloja, kaivoksia ja kaupunkeja. Tästä seurasi yhteenottoja ja taisteluja leimahteli siellä täällä - armeijan ratsuväkiosastot kiisivät sinne, missä heitä kulloinkin tarvittiin.

Intiaaneilla ei ollut mahdollisuutta lopulliseen voittoon

Vaikka intiaanit saavuttivat sodassa yksittäisiä voittojakin, ei heidän sivilisaationsa teknologinen taso antanut suuria mahdollisuuksia valkoisen miehen ylivallan kanssa - armeijan aseistus oli uudenaikaisempi. Intiaanit pystyivät pitkittämään vastarintaansa niin, että he maaston tuntien liikkuivat nopeasti, kadoten hetkessä ja ilmaantuen kohta taas kuin tyhjästä. Lopulta heidän oli luovutettava ja paettava yhä kauemmas ja piilompaan, jolleivat he jo sitä ennen jääneet kaatuneina taistelukentälle.

Rajaseutujen taisteluissa

Mitään helppoja eivät kaikki taistelut Yhdysvaltain armeijallekaan olleet, päinvastoin. Valkoiset eivät olleet alkuvaiheessa tottuneita preerioiden sodankäyntiin. Sodankäynnin laajuus valtavilla tasangoilla, jotka kattoivat satojatuhansia neliökilometrejä, sekä intiaanien tapa sotia ja hurjuus tuottivat pahoja yllätyksiä. Paimentolaismetsästäjinä ratsastustaitonsa hankkineet intiaanit olivat vertaamattomia mestareita hevostensa käsittelyssä ja nopeasti liikkuvassa sodankäynnissä, jossa heidän sissimäiset taitonsa olivat lyömättömät. Intiaanien rohkeudella ja uhkarohkeudella ei ollut mitään rajaa, sillä korkeasti kehittyneet soturikansat ihannoivat miehisiä hyveitä ja pelkäsivät ainoastaan kunniatonta kuolemaa.

Pikalähetin kimppuun hyökätään!

Hyökkäys käynnissä!

Sotaa tässäkin käydään, kahden miehen kesken. Pony Expressin ratsulähetti näyttää joutuneen intiaanien hyökkäyksen kohteeksi. Toivottavasti hän pian jatkaa vauhdilla matkaansa, sillä yksin hän ei voine pärjätä!
pohjois-Amerikan intiaanit

POHJOIS-AMERIKAN SOTIEN JAKO KOLMEEN RYHMÄÄN

Kaikki sellaiset Pohjois-Amerikan sodat, joissa osapuolina on ollut myös intiaaneja. Tässä luettelossa ovat mukana myös sodat ennen 1800-lukua, joka oli sitä Villin Lännen aikaa.

Sodat uudisasukkaiden ja intiaanien välillä vuosina 1637 - 1775

Pequot-intiaanien sota (kansanmurha) 1637
Ranskalaisten ja irokeesien väliset sodat 1642 - 1698
Hollantilaisten ja intiaanien väliset sodat 1643
Kuningas Filipin sota 1675 - 1676
Pueblo-intiaanien kapina 1680
Ranskalaisten ja intiaanien sodat (intiaanit englantilaisten puolella)
Kuningas Vilhelm III:n sota 1689 - 1697
Kuningatar Annan sota 1702 - 1713
Yrjö-kuninkaan sota 1748
Ranskalaisten ja intiaanien sota (Seitsenvuotisen sodan yhteydessä) 1754 - 1763
Tuscaroran sota 1711 - 1715
Dummerin sota 1724 - 1725
Pontiacin kapina 1763 - 1766
Lordi Dunmoren sota 1774

Sodat Missisippin itäpuolella vuosina 1776 - 1843

Luoteisalueen sota 1785 - 1795
Mustan Haukan sota (Black Hawk War) 1832
Creek-intiaanien sota 1813 - 1814
Seminolejen sodat 1818 ja 1835 - 1843

Sodat Mississippin länsipuolella vuosina 1854 – 1890

Siouxien sota 1854 (Black Hillsin taistelu)
Cheyennejen sota 1857
Siouxien sota 1862
Sand Creek 1864
Siouxien (mm. Hullu Hevonen) hyökkäys Fort Phil Kearneyn lähellä 1866
Modocien sotaa Kaliforniassa 1860 - 1870-luvuilla.
Useiden heimojen sotaa Kalliovuorten ja Sierra Nevadan välisellä alueella 1860 - 1870-luvuilla
Navajojen ja apassien sodat Texasissa, New Mexikossa ja muualla lounaassa 1850 - 1880-luvuilla

Siouxien sota 1854 (Black Hillsin taistelu) - ensimmäinen virallinen intiaanisota preerialla

Tämän sodan aiheutti varsin tyypillinen syy. Wyomingilaiset uudisasukkaat olivat suutuksissaan siouxeille, jotka varastelivat heidän karjaansa. Hätiin kutsuttu armeijan ratsuväki suoritti ensi hyökkäyksensä liian pienin voimin, joutuen itse verilöylyyn. Lisävoimat kiisivät paikalle aloittaen puolestaan kostotoimet. Seuraavien kuukausien aikana sota muistutti enemmänkin kissa-hiiri-leikkiä. Siouxit hyökkäilivät milloin minnekin. Vaarassa olivat etenkin matkustavaiset Oregonin tiellä ja muilla syrjäisillä reiteillä. Armeijan ratsuväki teki parhaansa, ehtiäkseen sinne minne siouxitkin. Tämä sota loppuikin intiaanisodille hyvin tyypilliseen tapaan. Aikansa intiaaneja takaa ajettuaan armeija sai intiaanisoturit niin tukalaan tilanteeseen, että näiden oli lopetettava sotiminen ja antauduttava. Tämän sodan viimeinen näytös tapahtui Etelä-Dakotassa Black Hills-vuorilla - ja siouxien vastarinta oli murrettu.

Cheyennejen sota - toinen intiaanisota preerialla vuosina 1856 - 1857

Siouxien sukulaisheimo cheyennet mitteli vuorostaan paremmuudesta armeijan kanssa. Sodan alkusyynä oli se, että sotilaat tappoivat heimon jäseniä hevosesta syntyneen kiistan takia. Vuonna 1857 käytiin Plattejoella suuri taistelu, josta intiaanien oli lähdettävä pakosalle. Myöhemmin he iskivät takaisin näissä sodissa tutuksi tulevalla yllätystaktiikallaan. Näihin samoihin aikoihin kiowat ja comanchet ottivat yhteen Texasin armeijaosastojen kanssa. Nämä taistelut jatkuivat vuosia, satunnaisin yllätyshyökkäyksin.

Päällikkö leirissään

Tasankojen eli preerioiden ensimmäinen suurimittainen sota vuonna 1862

Minnesotan pohjoiset siouxit tekivät vakaan päätöksen, että valkoiset oli häädettävä heidän mailtaan. Näissä tuumin he hyökkäsivät valkoisten kimppuun ja pelkästään sodan ensimmäisenä päivänä 400 uudisasukasta sai surmansa. Tulkoon mainituksi, että alkuhyökkäyksistä pelastui joukko valkoisia, etenkin naisia ja lapsia, jotka rauhanomaiset siouxit avustivat turvaan. Tämä kapinanomaisena kuin salaman iskusta syntynyt sota tukahdutettiin valkoisten toimesta ja sioux-johtajat ripustettiin hirteen. Ankarat rangaistukset olivat vääjäämättömiä, sillä liki tuhat valkoista sai surmansa tässä sodassa. Osa siouxeista vältti rangaistukset jatkaen vihollisuuksia Missourin latvavesillä. Kenraali Sully oli se mies, joka päätti tämän sodan lopullisesti Killdeer Mountainin taistelussa vuonna 1864.

Kenraali George Armstrong Custer

Kenraali George Armstrong Custer

Vuonna 1839 syntynyt George A. Custer valmistui vuonna 1861 West Pointista upseeriksi kurssinsa huonoimpana. Tämä ei häntä ja haaveitaan lannistanut, sillä upseerin uralla hänen tavoitteensa olivat korkealla. Custer oli ihmisenä hyvin ristiriitainen hahmo - toisten mielestä hän oli sairaalloisen itsekeskeinen pyrkyri, joka oli valmis tapattamaan miehensä oman maineensa eteen, toisille hän oli sankaruuden perikuva. Hänen suunnatonta rohkeuttaan ei kukaan epäillyt. Hänen rajaton itserakkautensa sen sijaan herätti närkästystä.

Urhean poikakenraalin maine kasvaa

Sisällissodassa Custer pukeutui vain itse suunnittelemiinsa prameisiin univormuihin ja tasangoilla hän matki maineikkaita tiedustelijoita esiintymällä hirvennahassa, Davy Crockettin tapaan. Ehkäpä juuri hänen värikkään henkilökuvansa vuoksi hänen legendansa elää.

Sisällissodassa Michiganin 7. prikaati kunnostautui hänen johdollaan monissa taisteluissa. Custer yleni nopeasti luutnantista kapteeniksi, vapaaehtoisjoukkojen prikaatinkenraaliksi ja valtakirjalla kenraalimajuriksi. Lehtien palstoilla hänen maineensa alkoi levitä - ajan uutisissa kerrottiin "urhean poikakenraalin" urotöistä. Sisällissodan päätyttyä hänen upseerinarvonsa alennettiin mutta valtakirja-arvonsa hän sai pitää loppuunsa asti.

Custer ratsuväkirykmentteineen intiaanien jäljillä

Tasankointiaaneja Custer kuvasi raakalaisiksi sanan täydessä merkityksessä, mutta muisti puhua samaan hengenvetoon kuin haaveksien heidän oudoista tavoistaan. Sisällissodan aikana kiihtyneet intiaanisodat saivat aikaan sen, että kongressi määräsi perustettavaksi uusia ratsuväkirykmenttejä. Custer sai vuonna 1866 johtoonsa 7. ratsuväkirykmentin ja itselleen everstiluutnantin arvon. Tämän rykmenttinsä kanssa hän seuraavien vuosien aikana jahtasi vihamielisiä intiaaneja ja taisteli heidän kanssaan. Sodankäynti intiaaneja vastaan ei ollut helppoa. Intiaanit eivät antautuneet avoimesti taisteluihin rintama rintamaa vasten, vaan he nopeasti liikkuen väistelivät ja katosivat, iskien yllättäen silloin, kun etu oli heidän puolellaan.

Vuoteen 1874 mennessä Custer oli saavuttanut mainetta intiaanien voittajana. Hän kirjoitti sodistaan myös useita lehtiartikkeleita ja kirjankin. Hän myös johti tutkimusretkikuntaa Dakotan territorion Black Hills-vuorille, alueelle, joka tuolloin oli sioux-intiaanien maata. Matkalta palatessaan hän ilmoitti kultalöydöstä ja aloitti rynnäkön, joka johti vuoden 1876 sioux-sotaan. Saman vuoden kesäkuussa hän ja yli 200 seitsemännen ratsuväkirykmentin miestä kuolivat Little Big Hornissa, Custerin kuuluisassa viimeisessä taistelussa.

Little Big Hornin taistelu

Intiaanien vaikuttavin ja samalla viimeinen voitto tuli Little Big Hornin taistelussa vuonna 1876. Tekemänsä virhearvion myötä "Kenraali" Custer (hän olisi halunnut olla kenraali, mutta saavutti vain everstiluutnantin arvon) komensi vastoin ohjeita 7. ratsuväkirykmentin hyökkäämään intiaanikylään Little Big Horn-joen luona Montanassa. Custer ja kaikki hänen miehensä saivat surmansa tässä taistelussa. Voittaneita cheyenne- ja dakotaintiaaneja johtivat suuret sotapäälliköt Sappi, Hullu Hevonen ja kaikkein maineikkaimpana Istuva Härkä.

Kenraali George Armstrong Custer 		Sand Creek vuonna 1864 - sodat leimuavat Kansasin ja Coloradon tasangoilla

Intiaanisodille oli tyypillistä myös se, että kun yksi päättyi, niin toinen alkoi. Heimoja oli paljon ja syitä sotimiseen riitti ja tuli yhä uusia. Ajan propagandassa intiaaneja pidettiin eläimellisinä ja täysin epäluotettavina. Miten asiat oikein olivatkaan ja kuka oli eläimellinen ja epäluotettava? Cheyennet saivat Sand Creekissä tästä katkeran esimerkin.

Yli 700 cheyenne-intiaania houkuteltiin asumaan Sand Creekiin lujin vakuutteluin siitä, että alue olisi asumiseen mitä mainioin ja turvallisin. Cheyennet saapuivatkin lopulta, päälliköidensä Mustan Kattilan ja Vasemman Käden johdolla - mukanaan koko kansansa naisineen ja lapsineen. Marraskuun lopulla vuonna 1864 paikalle ratsasti entinen metodistipappi, eversti John Chivington kera 700 ratsumiehen. Aamun varhaisina tunteina tämä sotilasosasto hyökkäsi ilman syytä ja varoittamatta cheyenne-leiriin. Useat sadat intiaanit, lapset ja naiset, saivat surmansa. Intiaanien omaisuus ryöstettiin ja - kuolleilta kerättiin päänahat. Tätä karmeaa "sotasaalista" esiteltiinkin vielä myöhemmin eräässä Denverin teatterissa.

Tämä järjetön ja häpeällinen intiaaneihin kohdistunut joukkomurha sai jo heti aikalaisiltaan jyrkän halveksunnan ja tuomion - ja itse Kit Carson vertasi sitä "pelkurin ja koiran toimeksi". Verilöyly on jäänyt aikakirjoihin elämään nimellä Punainen pilvi - joka on myös yhden maineikkaan intiaanipäällikön nimi. Musta Kattila selvisi hengissä Sand Creekistä. 27.11.1868 oli hänen viimeinen päivänsä, sillä silloin hän sai surmansa yhdessä muiden yli sadan cheyennen kanssa, Kenraali Custerin hyökätessä vuorostaan hänen silloiseen leiriinsä.

Sand Creekin jälkeen siouxit ja cheynnet liittoutuivat ja tekivät jatkuvia ylläkköjä Coloradon rajaseudulla. Sisällissodan ollessa samaan aikaan päättymässä tasankoheimot kokosivat 3000 miehen sotajoukon. Tämä poikkeuksellisen suuri intiaaniosasto iski yhä uudelleen eri puolilla armeijan saamatta sitä kiinni ja lyödyksi. Intiaanit vetäytyivät lopulta Powder Riverin yläjuoksuille pakosalle.

Intiaanit hyökkäävät Fort Phil Kearneyn lähellä vuonna 1866

Tässä siouxien hyökkäyksessä, jota johti heidän päällikkönsä Hullu Hevonen, sai surmansa yli 80 sotilasta.

Modocien sotaa Kaliforniassa 1860 - 1870-luvuilla

Preerian ulkopuolella Kaliforniassa sotiminen keskittyi lähinnä yhden heimon kohdalle. Siellä modoceiksi itseään kutsuva pieni heimo oli asettunut asumaan äärimmäisen karuun ja luotaan työntävään maastoon, jossa muinaiset tulivuoret olivat jähmettäneet maisemasta kuumaisen. Modocit olivat tottuneet elättämään itsensä näissä ankeissa oloissa paitsi metsästäen ja keräillen, myöskin ryöstellen muita intiaaneja. Heidän alueelleen tunkeutuneista valkoisista, etenkin kullankaivajista, tuli heidän ryöstelytavoilleen luontevasti uusi, houkutteleva kohde.

Vuosikausia modocit ryöstelivät kultaleirejä, mukana olivat myös joskus klamathit ja pohjoiset paiutet eli käärmeet. Armeija yritti saada ryöstelyt loppumaan siinä onnistumatta.

Sisällissodan päättyessä shastat, klamathit, hoopat ja paiutet oli alistettu, mutta modocit jatkoivat entiseen tapaansa. Modoceja oli vähän, ehkä vain 400-800, mutta heidän hurja ja taipumaton luonteensa ja vaikeakulkuinen maasto teki heistä pelottavia vastustajia. Intiaanisotien veteraani ja sisällissodan sankari, kenraali E.R.S. Canby sai tehtäväkseen murskata modocit.

Marraskuussa vuonna 1872 Canby vihdoin löysi modocien leirin ja vaati heitä antautumaan. Modocit vastasivat vaatimukseen asein ja puoli tuntia kestäneen ammuskelun jälkeen he veäytyivät "linnoitukseensa". Se oli lähes luoksepääsemätön luonnonlaavakivi-muodostelma, jota on verrattu kiveksi jähmettyneeseen hyökyaaltoon. Kenraali Canbyn oli nyt otettava aikalisä, sillä tuosta kivikosta modoceja ei voinut millään ajan aseilla häätää.

Kenraali Canby eikä kukaan muukaan voinut ennakkoon tietää, miten pitkä ja vaikea tästä taistelusta olisi tuleva. Tammikuussa vuonna 1873 Canby yritti uusin voimin ja oli hyökkäyksestään huolimatta kaiken aikaa hätää kärsimässä. Modocit livahtelivat kuin kärpät laavalinnoituksensa luolissa ja sokkeloissa ja sotilaat olivat enimmäkseen täysin avuttomia. Koko kevään jatkuneet taistelut ja saarto saivat modocien yhteishengen rakoilemaan.

Modocien päällikkö Kapteeni Jack alkoi kallistua antautumisen puolelle, mutta kaksi muuta päällikköä, Saalistaja Jim ja Kiharapäinen Tohtori eivät antautumiseen suostuneet. 11. päivänä huhtikuuta oltiin kuitenkin kokoonnuttu rauhanneuvotteluun. Kesken sen Jack yllättäen ampui kenraali Canbya päähän ja melkein koko muukin armeijan neuvottelukomissio tapettiin.

Canbyyn kohdistunut petos ja murha sai liittovaltion hallituksen suuttumaan. Modocit oli nyt murskattava ja kaikki mahdolliset keinot olivat sallitut. Vielä tämänkin jälkeen taisteluissa seurasi armeijalle tuhoisia vaiheita. Eräs sen tutkimusretkikunta joutui modocien väijytykseen ja puolet 50 miehestä sai surmansa. Lopulta, kesän koittaessa, tämän äärettömän sitkeän heimon tarina oli lopussa.

Viimeiset eloonjääneet modocit, joita oli 155, siroteltiin eri puolille Intiaaniterritoriota niin, että he sulautuisivat muihin heimoihin. Modoc-kansaa ei enää pitkään aikaan ole ollut olemassa. Lähes ainoa muistutus heidän olemasssaolostaan on heimon nimeä kantava piirikunta Pohjois-Kaliforniassa.

Useiden heimojen sotaa Kalliovuorten ja Sierra Nevadan välisellä alueella, Isossa altaassa 1860 - 1870-luvuilla

Iso allas, Kalliovuorten ja Sierra Nevadan väliin jäävä suunnaton sisämaalaakio kattaa yli puoli miljoonaa nelikökilometriä Länttä. Siihen sisältyy suurin osa Nevadasta ja Utahista sekä osia Kaliforniasta, Wyomingista, Idahosta ja Oregonista. Alueella asui useita intiaaniheimoja, lännessä paiutet ja läntiset shoshonet ja tärkeämpinä bannockit, pohjoiset shoshonet ja utet. Utet olivat vihamielisimpiä valkoisia kohtaan ja siksi heitä vastaan järjestettiin vuonna 1863 useita sotaretkiä, joita puolestaan seurasi sarja rauhansopimuksia.

Nez perce-sota vuonna 1877

Osa nez perceistä eli sahaptineista ei hyväksynyt rauhansopimusta, kieltäytyen asettumasta heimolle osoitettuun reservaattiin. Vuosien kuluessa tilanne johti siihen, että nämä intiaanit olivat johtajansa, intiaanipäällikkö Josephin johdolla täydessä sodassa sinitakkien kanssa. Vuoden 1877 kesäkuussa käytiin White Bird Canyonin taistelu, jossa vain 70 nez perce-soturia löylytti nöyryyttävästi ratsuväkirykmentin osaston. Seuraavinakin aikoina armeija sai kokea tappion toisensa jälkeen, vaikka sillä olikin puolellaan huomattava miesylivoima.

Ratsuväkeä näissä taistoissa johtanut kenraali Oliver O. Howard koki maineensa saaneen pahoja kolhuja. Siksi hänen yrityksensä pakenevan intiaaniheimon voittamiseksi kävivät nyt äärimmäisen päättäväisiksi. Josephin oli lähdettävä pitkälle pakomatkalleen kansansa kanssa, Howardin joukot tiukasti perässään. Näin sai alkunsa yksi tarumaisimmista luvuista Lännen historiassa. Takaa-ajajat saivat matkan varrella joukkoihinsa vahvistuksia. Syyskuussa vuonna 1877 sahaptinien 800 intiaanien osasto - heistä vain runsaat 200 sotureita, loput naisia ja lapsia ja vanhuksia - oli taivaltanut lähes 2 500 kilometriä yli jokien ja vuorijonojen ja saapui 60 km:n päähän Kanadan rajasta. Siellä heidän oli lopultakin antauduttava. Lue tarkemmin tästä takaa-ajosta.

Viimeisin Ison altaan intiaanisota käytiin vuosina 1878-1879. Tämän sodan lopettamiseksi paikalle lähetettiin 4000 miehen sotajoukko, jonka saapuminen pakotti intiaanit neuvottelupöytään. Kun rauha oli solmittu, intiaanisodat Isossa altaassa olivat ohi.

Sotaa Lounaisalueella, Texasissa ja New Mexikossa 1850 - 1880-luvuilla

Merkittävimmät, katkerimmat ja pisimmät intiaanisodat käytiin Yhdysvaltain lounaisissa osissa. Siellä asuivat navajot, apassit ja yhdistyneet heimot ympäri kuivaa autiomaata, jolle olivat tunnusomaisia paljaat vuoret, syrjäiset kanjonit ja rosoinen, kova maasto, joka sopi ihanteellisesti intiaanien yllätysiskuihin perustuvaan sissitaktiikkaan. Kahakoiden leimahdeltua valloilleen hallitus lähetti vuonna 1851 eversti Edwin V. Sumnerin sotaretkelle navajoja, uteja ja apasseja vastaan. Sotilaallisesti retki epäonnistui, eikä intiaaneja saatu lyödyksi, mutta matkallaan Sumner pani alulle syrjäisen rajalinnakeketjun rakentamisen. Näistä linnakkeista tuli koko rajaseutujen puolustuksen perusta loppuvuosisadan ajaksi.

Laajemmat sotatoimet navajojen kanssa alkoivat vuonna 1858. Tämän sodan tapahtumiin kuului navajojen väijytys kanjonissa, jossa he vyöryttivät kiviä alhaalla kulkevan armeijan ratsuväen niskaan. Seuraavana vuotena noin tuhannen navajon osasto hyökkäsi Fort Defiance-linnakkeen kimppuun. Linnakkeen puolustus piti ja valtausyritys epäonnistui. Pienemmin yhteenotoin tämä sodinta jatkui vuosien ajan. Sisällissodan aikana vuonna 1863 kenraali James H. Carleton päätti murskata navajot lopullisesti. Carleton ei käyttänyt vain sotilaallisia menetelmiä, pyrkiessään tavoitteeseen. Hän lähetti eversti Kit Carsonin johtaman tuhannen miehen osaston tuhoamaan navajojen sadon ja karjan niin, että näitä uhkasi kohta nälkäkuolema. Heikentyneinä navajot eivät kyenneet vastarintaan ja olivat helppoa saalista myös muille intiaaniheimoille. Vuonna 1868 navajot oli saatettu siihen tilaan, että he eivät enää koskaan nousseet aseisiin valkoista vastaan.

Geronimo

Geronimo ja apassit

Apassipäällikkö Geronimo (1829-1909) - oikeammin Goyathlay - oli yksi pelätyimmistä ja hurjimmista intiaanisotureista. Geronimon johdolla hänen kansansa taisteli sekä amerikkalaisia että meksikolaisia vastaan. Äärimmäisen hurjapäisen Geronimon kohtalona oli antautumisensa jälkeen viettää viimeiset vuotensa reservaatissa Floridassa.

Aivan oma lukunsa olivat hyvin taistelutahtoiset ja hurjat apassit. Vaikka heitä oli vain noin 8000, he saivat aikaan sotilaille suuriakin tuhoja. Apassit jakaantuivat useisiin ryhmiin, heitä olivat mescalerot, jicarillat, chiricahuat, coyoterot ja mimbrenot. Apassien johdossa oli kaksi muita suurempaa päällikköä. Toinen heistä oli Cochise, joka soti valkoisia vastaan 14 vuotta. Pelkästään vuosina 1866-1870 hän kävi 137 taistelua tai pienempää yhteenottoa. Cochisen kuoltua vuonna 1874 hän sai seuraajakseen apasseista pelätyimmän ja verenhimoisimman, joka kantoi nimeä Geronimo. Geronimo piti aluettaan otteessaan, yhdessä toisen päällikön Victorion kanssa yli vuosikymmenen ajan. Lopulta Geronimonkin oli antauduttava vuonna 1886 ja tämä tapahtuma käytännössä jo lopetti intiaanisodat Yhdysvalloissa. Lue lisää apasseista.

Little Big Horn vuonna 1876

Yhdysvaltain armeijan nöyryyttävin tappio intiaanisodissa koettiin tässä taistelussa. Tämän jälkeen armeija halusi saattaa intiaanisodat lopullisesti päätökseen ja seuranneet viisi vuotta siouxeja ja cheyennejä vainottiin säälimättä. Lue lisää Little Big Hornista.

Wounded Knee vuonna 1890

Loppu intiaanien vastarinnalle koko Lännessä tuli vuonna 1890. Silloin Wounded Kneen verilöylyssä ratsuväkirykmentti surmasi Wounded Knee-joen luona, Etelä-Dakotassa, saartamansa yli 300 dakota-intiaania. Intiaanien viimeisenkin vastarinnan lopullisesti kukistuttua ja heidän näinä aikoina virinneen ns. aavetanssi-liikkeen tultua tukahdutetuksi jäljelle jääneet tungettiin ahtaisiin reservaatteihin. Niissä heidän elämänsä jatkui kuin varastoituna ja säästöliekillä, irvikuvamaisena vastakohtana entiselle vapaalle elämälle preerian vapaissa tuulissa. Reservaatit sijoitettiin seuduille, jonne kukaan muu ei halunnut ja jotka olivat laiduntamiseen taikka viljelyyn miltei kelpaamattomia. Intiaaneille elämä reservaatissa merkitsi kaiken sen menettämistä, joka oli pitänyt heidän omanarvontuntoaan ja kunniakkuuttaan yllä. Useat intiaanit valitsivat itsemurhan, eivätkä alistuneet elämään reservaatissa. Nykyisin intiaanit reservaateissaan, joita edelleen on Yhdysvalloissa lukuisia, rahoittavat elämistään mm. pelikasinoilla, joiden ylläpitoon heille on myönnetty lupa.

Lähteinä mm:
Villi Länsi - toimittaneet William C. Davis ja Joseph G. Rosa
Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit
Mike Sotter: Villi Länsi
Royal B. Hassrick: The Colourful Story of The American West
Norman Bancroft-Hunt ja Werner Forman: The Indians of The Great Plains
United States Marshals Service
Finn Arnesen: Intiaanikirja - WSOY
Näin elettiin Villissä Lännessä - Otava
Ulf Sindt: Intiaanit ja cowboyt - SCHILDTS
Apassit sotapolulla - Apassisoturien historiaa - Art House Oy
Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen - Otava
Michael Johnson: Villi Länsi - Otava
Kultainen Villi länsi - Tammi
The Apaches - Osprey Publishing
Colin F. Taylor, William C. Sturtevant: Suuri Intiaanikirja - Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat


Creative Commons
Sivun alareunassa Monument Valley - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Oikea yläkulma Istuva Härkä kuva Public domain D. F. Barry
*Tiipiit Pow wow-tapahtumassa Copyright debbilytle
*Intiaanipatsas pihalla Copyright origamidon
*Pony Express - Washington, Frontier Colonel - Meet The North American Indians - Copyright Marxchivist
*Nuolet ja jousi - Copyright mac_filko
*Alhaalla hautausmaa toteemeineen Copyright - NCinDC
www.tunturisusi.com

| Alku | Villi länsi | Elokuvateatteri |