POHJOIS-AMERIKAN SOTIEN JAKO KOLMEEN RYHMÄÄN
Kaikki sellaiset Pohjois-Amerikan sodat, joissa osapuolina on ollut myös intiaaneja.
Tässä luettelossa ovat mukana myös sodat ennen 1800-lukua, joka oli sitä Villin Lännen aikaa.
Sodat uudisasukkaiden ja intiaanien välillä vuosina 1637 - 1775
Pequot-intiaanien sota (kansanmurha) 1637
Ranskalaisten ja irokeesien väliset sodat 1642 - 1698
Hollantilaisten ja intiaanien väliset sodat 1643
Kuningas Filipin sota 1675 - 1676
Pueblo-intiaanien kapina 1680
Ranskalaisten ja intiaanien sodat (intiaanit englantilaisten puolella)
Kuningas Vilhelm III:n sota 1689 - 1697
Kuningatar Annan sota 1702 - 1713
Yrjö-kuninkaan sota 1748
Ranskalaisten ja intiaanien sota (Seitsenvuotisen sodan yhteydessä) 1754 - 1763
Tuscaroran sota 1711 - 1715
Dummerin sota 1724 - 1725
Pontiacin kapina 1763 - 1766
Lordi Dunmoren sota 1774
Sodat Missisippin itäpuolella vuosina 1776 - 1843
Luoteisalueen sota 1785 - 1795
Mustan Haukan sota (Black Hawk War) 1832
Creek-intiaanien sota 1813 - 1814
Seminolejen sodat 1818 ja 1835 - 1843
Sodat Mississippin länsipuolella vuosina 1854 – 1890
Siouxien sota 1854 (Black Hillsin taistelu)
Cheyennejen sota 1857
Siouxien sota 1862
Sand Creek 1864
Siouxien (mm. Hullu Hevonen) hyökkäys Fort Phil Kearneyn lähellä 1866
Modocien sotaa Kaliforniassa 1860 - 1870-luvuilla.
Useiden heimojen sotaa Kalliovuorten ja Sierra Nevadan välisellä alueella 1860 - 1870-luvuilla
Navajojen ja apassien sodat Texasissa, New Mexikossa ja muualla lounaassa 1850 - 1880-luvuilla
Siouxien sota 1854 (Black Hillsin taistelu) - ensimmäinen virallinen intiaanisota preerialla
Tämän sodan aiheutti
varsin tyypillinen syy. Wyomingilaiset uudisasukkaat olivat suutuksissaan
siouxeille, jotka varastelivat heidän karjaansa. Hätiin kutsuttu armeijan ratsuväki
suoritti ensi hyökkäyksensä liian pienin voimin, joutuen itse verilöylyyn.
Lisävoimat kiisivät paikalle aloittaen puolestaan kostotoimet. Seuraavien
kuukausien aikana sota muistutti enemmänkin kissa-hiiri-leikkiä. Siouxit
hyökkäilivät milloin minnekin. Vaarassa olivat etenkin matkustavaiset
Oregonin tiellä ja muilla syrjäisillä reiteillä. Armeijan ratsuväki
teki parhaansa, ehtiäkseen sinne minne siouxitkin. Tämä sota loppuikin
intiaanisodille hyvin tyypilliseen tapaan. Aikansa intiaaneja takaa ajettuaan
armeija sai intiaanisoturit niin tukalaan tilanteeseen, että näiden oli
lopetettava sotiminen ja antauduttava. Tämän sodan viimeinen näytös
tapahtui Etelä-Dakotassa Black Hills-vuorilla - ja siouxien vastarinta oli murrettu.
Cheyennejen sota - toinen intiaanisota preerialla vuosina 1856 - 1857
Siouxien
sukulaisheimo
cheyennet mitteli vuorostaan paremmuudesta armeijan kanssa. Sodan alkusyynä
oli se, että sotilaat tappoivat heimon jäseniä hevosesta syntyneen kiistan
takia. Vuonna 1857 käytiin Plattejoella suuri taistelu, josta intiaanien
oli lähdettävä pakosalle. Myöhemmin he iskivät takaisin näissä sodissa
tutuksi tulevalla yllätystaktiikallaan. Näihin samoihin aikoihin kiowat
ja comanchet ottivat yhteen Texasin armeijaosastojen kanssa. Nämä
taistelut jatkuivat vuosia, satunnaisin yllätyshyökkäyksin.
Tasankojen eli preerioiden ensimmäinen suurimittainen sota vuonna 1862
Minnesotan pohjoiset siouxit tekivät vakaan päätöksen, että valkoiset oli
häädettävä heidän mailtaan. Näissä tuumin he hyökkäsivät valkoisten kimppuun
ja pelkästään sodan ensimmäisenä päivänä 400 uudisasukasta sai surmansa.
Tulkoon mainituksi, että alkuhyökkäyksistä pelastui joukko valkoisia, etenkin
naisia ja lapsia, jotka rauhanomaiset siouxit avustivat turvaan.
Tämä kapinanomaisena kuin salaman iskusta syntynyt sota tukahdutettiin
valkoisten toimesta ja sioux-johtajat ripustettiin hirteen. Ankarat
rangaistukset olivat vääjäämättömiä, sillä liki tuhat valkoista sai surmansa
tässä sodassa. Osa siouxeista vältti rangaistukset jatkaen vihollisuuksia
Missourin latvavesillä. Kenraali Sully oli se mies, joka päätti tämän
sodan lopullisesti Killdeer Mountainin taistelussa vuonna 1864.
Kenraali George Armstrong Custer
Vuonna 1839 syntynyt George A. Custer valmistui vuonna 1861 West Pointista
upseeriksi kurssinsa huonoimpana. Tämä ei häntä ja haaveitaan lannistanut,
sillä upseerin uralla hänen tavoitteensa olivat korkealla. Custer oli
ihmisenä hyvin ristiriitainen hahmo - toisten mielestä hän oli
sairaalloisen itsekeskeinen pyrkyri,
joka oli valmis tapattamaan miehensä oman maineensa eteen, toisille hän oli
sankaruuden perikuva. Hänen suunnatonta rohkeuttaan ei kukaan epäillyt.
Hänen rajaton itserakkautensa sen sijaan herätti närkästystä.
Urhean poikakenraalin maine kasvaa
Sisällissodassa Custer pukeutui vain itse suunnittelemiinsa prameisiin univormuihin ja
tasangoilla
hän matki maineikkaita tiedustelijoita esiintymällä hirvennahassa, Davy
Crockettin tapaan. Ehkäpä juuri
hänen värikkään henkilökuvansa vuoksi hänen legendansa elää.
Sisällissodassa Michiganin 7. prikaati kunnostautui hänen
johdollaan monissa taisteluissa. Custer yleni nopeasti luutnantista
kapteeniksi, vapaaehtoisjoukkojen prikaatinkenraaliksi ja valtakirjalla
kenraalimajuriksi. Lehtien palstoilla hänen maineensa alkoi levitä -
ajan uutisissa kerrottiin "urhean poikakenraalin" urotöistä.
Sisällissodan päätyttyä hänen upseerinarvonsa alennettiin mutta
valtakirja-arvonsa hän sai pitää loppuunsa asti.
Custer ratsuväkirykmentteineen intiaanien jäljillä
Tasankointiaaneja Custer kuvasi raakalaisiksi sanan täydessä merkityksessä,
mutta muisti puhua samaan hengenvetoon kuin haaveksien heidän oudoista
tavoistaan. Sisällissodan aikana kiihtyneet intiaanisodat saivat aikaan
sen, että kongressi määräsi perustettavaksi uusia ratsuväkirykmenttejä.
Custer sai vuonna 1866 johtoonsa 7. ratsuväkirykmentin ja itselleen everstiluutnantin
arvon. Tämän rykmenttinsä kanssa hän seuraavien vuosien aikana jahtasi
vihamielisiä intiaaneja ja taisteli heidän kanssaan. Sodankäynti intiaaneja
vastaan ei ollut helppoa. Intiaanit eivät antautuneet avoimesti taisteluihin
rintama rintamaa vasten, vaan he nopeasti liikkuen väistelivät ja katosivat,
iskien yllättäen silloin, kun etu oli heidän puolellaan.
Vuoteen 1874 mennessä Custer oli saavuttanut mainetta intiaanien voittajana.
Hän kirjoitti sodistaan myös useita lehtiartikkeleita ja kirjankin. Hän myös
johti tutkimusretkikuntaa Dakotan territorion Black Hills-vuorille, alueelle,
joka tuolloin oli sioux-intiaanien maata. Matkalta palatessaan hän ilmoitti
kultalöydöstä ja aloitti rynnäkön, joka johti vuoden 1876 sioux-sotaan.
Saman vuoden kesäkuussa hän ja yli 200 seitsemännen ratsuväkirykmentin
miestä kuolivat Little Big Hornissa, Custerin kuuluisassa viimeisessä
taistelussa.
Little Big Hornin taistelu
Intiaanien vaikuttavin ja samalla viimeinen voitto tuli Little Big
Hornin taistelussa vuonna 1876. Tekemänsä virhearvion myötä
"Kenraali" Custer (hän olisi halunnut olla kenraali, mutta saavutti
vain everstiluutnantin arvon) komensi vastoin ohjeita 7. ratsuväkirykmentin
hyökkäämään intiaanikylään Little Big Horn-joen luona Montanassa.
Custer ja kaikki hänen miehensä saivat surmansa tässä taistelussa.
Voittaneita cheyenne- ja dakotaintiaaneja johtivat suuret
sotapäälliköt Sappi, Hullu Hevonen ja kaikkein maineikkaimpana
Istuva Härkä.
|
Sand Creek vuonna 1864 - sodat leimuavat Kansasin ja Coloradon tasangoilla
Intiaanisodille
oli tyypillistä myös se, että kun yksi päättyi, niin toinen alkoi. Heimoja
oli paljon ja syitä sotimiseen riitti ja tuli yhä uusia. Ajan propagandassa
intiaaneja pidettiin eläimellisinä ja täysin epäluotettavina. Miten asiat oikein olivatkaan
ja kuka oli eläimellinen ja epäluotettava?
Cheyennet saivat Sand Creekissä tästä katkeran esimerkin.
Yli 700 cheyenne-intiaania houkuteltiin asumaan Sand Creekiin lujin vakuutteluin siitä,
että alue olisi asumiseen mitä mainioin ja turvallisin. Cheyennet saapuivatkin lopulta,
päälliköidensä Mustan Kattilan ja Vasemman Käden johdolla - mukanaan koko kansansa
naisineen ja lapsineen. Marraskuun lopulla vuonna 1864 paikalle ratsasti entinen
metodistipappi, eversti John Chivington kera 700 ratsumiehen. Aamun varhaisina
tunteina tämä sotilasosasto hyökkäsi ilman syytä ja varoittamatta cheyenne-leiriin.
Useat sadat intiaanit, lapset ja naiset, saivat surmansa. Intiaanien omaisuus ryöstettiin
ja - kuolleilta kerättiin päänahat. Tätä karmeaa "sotasaalista" esiteltiinkin vielä
myöhemmin eräässä Denverin teatterissa.
Tämä järjetön ja häpeällinen intiaaneihin
kohdistunut joukkomurha sai jo heti aikalaisiltaan jyrkän halveksunnan ja tuomion -
ja itse Kit Carson vertasi sitä "pelkurin ja koiran toimeksi". Verilöyly
on jäänyt aikakirjoihin elämään nimellä Punainen pilvi - joka on myös yhden
maineikkaan intiaanipäällikön nimi. Musta Kattila selvisi hengissä Sand Creekistä.
27.11.1868 oli hänen viimeinen päivänsä, sillä silloin hän sai surmansa yhdessä
muiden yli sadan cheyennen kanssa, Kenraali Custerin hyökätessä vuorostaan
hänen silloiseen leiriinsä.
Sand Creekin jälkeen siouxit ja cheynnet liittoutuivat ja tekivät jatkuvia
ylläkköjä Coloradon rajaseudulla. Sisällissodan ollessa samaan aikaan päättymässä
tasankoheimot kokosivat 3000 miehen sotajoukon. Tämä poikkeuksellisen suuri
intiaaniosasto iski yhä uudelleen eri puolilla armeijan saamatta sitä
kiinni ja lyödyksi. Intiaanit vetäytyivät lopulta Powder Riverin yläjuoksuille
pakosalle.
Intiaanit hyökkäävät Fort Phil Kearneyn lähellä vuonna 1866
Tässä siouxien
hyökkäyksessä, jota johti heidän päällikkönsä Hullu Hevonen, sai surmansa
yli 80 sotilasta.
Modocien sotaa Kaliforniassa 1860 - 1870-luvuilla
Preerian ulkopuolella
Kaliforniassa
sotiminen keskittyi lähinnä yhden heimon kohdalle. Siellä modoceiksi itseään kutsuva
pieni heimo oli asettunut asumaan äärimmäisen karuun ja luotaan työntävään
maastoon, jossa muinaiset tulivuoret olivat jähmettäneet maisemasta kuumaisen.
Modocit olivat tottuneet elättämään itsensä näissä ankeissa oloissa paitsi
metsästäen ja keräillen, myöskin ryöstellen muita intiaaneja. Heidän alueelleen
tunkeutuneista valkoisista, etenkin kullankaivajista, tuli heidän ryöstelytavoilleen
luontevasti uusi, houkutteleva kohde.
Vuosikausia modocit ryöstelivät kultaleirejä, mukana olivat myös joskus
klamathit ja pohjoiset paiutet eli käärmeet. Armeija yritti saada ryöstelyt
loppumaan siinä onnistumatta.
Sisällissodan päättyessä shastat, klamathit,
hoopat ja paiutet oli alistettu, mutta modocit jatkoivat entiseen tapaansa.
Modoceja oli vähän, ehkä vain 400-800, mutta heidän hurja ja taipumaton luonteensa
ja vaikeakulkuinen maasto teki heistä pelottavia vastustajia. Intiaanisotien
veteraani ja sisällissodan sankari, kenraali E.R.S. Canby sai tehtäväkseen
murskata modocit.
Marraskuussa vuonna 1872 Canby vihdoin löysi modocien
leirin ja vaati heitä antautumaan. Modocit vastasivat vaatimukseen asein
ja puoli tuntia kestäneen ammuskelun jälkeen he veäytyivät "linnoitukseensa".
Se oli lähes luoksepääsemätön luonnonlaavakivi-muodostelma, jota on verrattu
kiveksi jähmettyneeseen hyökyaaltoon. Kenraali Canbyn oli nyt otettava aikalisä,
sillä tuosta kivikosta modoceja ei voinut millään ajan aseilla häätää.
Kenraali Canby eikä kukaan muukaan voinut ennakkoon tietää, miten pitkä
ja vaikea tästä taistelusta olisi tuleva. Tammikuussa vuonna 1873 Canby
yritti uusin voimin ja oli hyökkäyksestään huolimatta kaiken aikaa hätää kärsimässä.
Modocit livahtelivat kuin kärpät laavalinnoituksensa luolissa ja sokkeloissa
ja sotilaat olivat enimmäkseen täysin avuttomia. Koko kevään jatkuneet taistelut
ja saarto saivat modocien yhteishengen rakoilemaan.
Modocien päällikkö
Kapteeni Jack alkoi kallistua antautumisen puolelle, mutta kaksi muuta
päällikköä, Saalistaja Jim ja Kiharapäinen Tohtori eivät antautumiseen
suostuneet. 11. päivänä huhtikuuta oltiin kuitenkin kokoonnuttu rauhanneuvotteluun.
Kesken sen Jack yllättäen ampui kenraali Canbya päähän ja melkein koko
muukin armeijan neuvottelukomissio tapettiin.
Canbyyn kohdistunut petos ja murha sai liittovaltion hallituksen suuttumaan.
Modocit oli nyt murskattava ja kaikki mahdolliset keinot olivat sallitut.
Vielä tämänkin jälkeen taisteluissa seurasi armeijalle tuhoisia vaiheita.
Eräs sen tutkimusretkikunta joutui modocien väijytykseen ja puolet 50
miehestä sai surmansa. Lopulta, kesän koittaessa, tämän äärettömän sitkeän
heimon tarina oli lopussa.
Viimeiset eloonjääneet modocit, joita oli 155, siroteltiin
eri puolille Intiaaniterritoriota niin, että he sulautuisivat muihin heimoihin.
Modoc-kansaa ei enää pitkään aikaan ole ollut olemassa. Lähes ainoa muistutus
heidän olemasssaolostaan on heimon nimeä kantava piirikunta Pohjois-Kaliforniassa.
Useiden heimojen sotaa Kalliovuorten ja Sierra Nevadan välisellä alueella,
Isossa altaassa 1860 - 1870-luvuilla
Iso allas, Kalliovuorten ja
Sierra Nevadan väliin jäävä suunnaton sisämaalaakio kattaa yli puoli miljoonaa
nelikökilometriä Länttä. Siihen sisältyy suurin osa Nevadasta ja Utahista
sekä osia Kaliforniasta, Wyomingista, Idahosta ja Oregonista. Alueella
asui useita intiaaniheimoja, lännessä paiutet ja läntiset shoshonet
ja tärkeämpinä bannockit, pohjoiset shoshonet ja utet. Utet olivat vihamielisimpiä
valkoisia kohtaan ja siksi heitä vastaan järjestettiin vuonna 1863 useita
sotaretkiä, joita puolestaan seurasi sarja rauhansopimuksia.
Nez perce-sota vuonna 1877
Osa nez perceistä eli sahaptineista ei hyväksynyt rauhansopimusta, kieltäytyen asettumasta
heimolle osoitettuun reservaattiin. Vuosien kuluessa tilanne johti siihen,
että nämä intiaanit olivat johtajansa, intiaanipäällikkö Josephin johdolla täydessä
sodassa sinitakkien kanssa. Vuoden 1877 kesäkuussa käytiin White Bird
Canyonin taistelu, jossa vain 70 nez perce-soturia löylytti nöyryyttävästi
ratsuväkirykmentin osaston. Seuraavinakin aikoina armeija sai kokea tappion
toisensa jälkeen, vaikka sillä olikin puolellaan huomattava miesylivoima.
Ratsuväkeä näissä taistoissa johtanut kenraali Oliver O. Howard koki maineensa
saaneen pahoja kolhuja. Siksi hänen yrityksensä pakenevan intiaaniheimon voittamiseksi
kävivät nyt äärimmäisen päättäväisiksi. Josephin oli lähdettävä pitkälle pakomatkalleen
kansansa kanssa, Howardin joukot tiukasti perässään. Näin sai alkunsa yksi tarumaisimmista
luvuista Lännen historiassa. Takaa-ajajat saivat matkan varrella joukkoihinsa
vahvistuksia. Syyskuussa vuonna 1877 sahaptinien 800 intiaanien osasto -
heistä vain runsaat 200 sotureita, loput naisia ja lapsia ja vanhuksia - oli taivaltanut lähes
2 500 kilometriä yli jokien ja vuorijonojen ja saapui 60 km:n päähän Kanadan rajasta.
Siellä heidän oli lopultakin antauduttava.
Lue tarkemmin tästä takaa-ajosta!
Viimeisin Ison altaan intiaanisota käytiin vuosina 1878-1879. Tämän sodan lopettamiseksi
paikalle lähetettiin 4000 miehen sotajoukko, jonka saapuminen pakotti intiaanit
neuvottelupöytään. Kun rauha oli solmittu, intiaanisodat Isossa altaassa olivat ohi.
Sotaa Lounaisalueella, Texasissa ja New Mexikossa 1850 - 1880-luvuilla
Merkittävimmät, katkerimmat ja pisimmät intiaanisodat käytiin Yhdysvaltain
lounaisissa osissa. Siellä asuivat navajot, apassit ja yhdistyneet heimot ympäri
kuivaa autiomaata, jolle olivat tunnusomaisia paljaat vuoret, syrjäiset kanjonit
ja rosoinen, kova maasto, joka sopi ihanteellisesti intiaanien yllätysiskuihin
perustuvaan sissitaktiikkaan. Kahakoiden leimahdeltua valloilleen hallitus
lähetti vuonna 1851 eversti Edwin V. Sumnerin sotaretkelle navajoja, uteja
ja apasseja vastaan. Sotilaallisesti retki epäonnistui, eikä intiaaneja
saatu lyödyksi, mutta matkallaan Sumner pani alulle syrjäisen rajalinnakeketjun
rakentamisen. Näistä linnakkeista tuli koko rajaseutujen puolustuksen
perusta loppuvuosisadan ajaksi.
Laajemmat sotatoimet navajojen kanssa alkoivat vuonna 1858. Tämän sodan tapahtumiin
kuului navajojen väijytys kanjonissa, jossa he vyöryttivät kiviä alhaalla
kulkevan armeijan ratsuväen niskaan. Seuraavana vuotena noin tuhannen navajon
osasto hyökkäsi Fort Defiance-linnakkeen kimppuun. Linnakkeen puolustus piti
ja valtausyritys epäonnistui. Pienemmin yhteenotoin tämä sodinta jatkui vuosien
ajan. Sisällissodan aikana vuonna 1863 kenraali James H. Carleton päätti murskata
navajot lopullisesti. Carleton ei käyttänyt vain sotilaallisia menetelmiä,
pyrkiessään tavoitteeseen. Hän lähetti eversti Kit Carsonin johtaman tuhannen
miehen osaston tuhoamaan navajojen sadon ja karjan niin, että näitä uhkasi
kohta nälkäkuolema. Heikentyneinä navajot eivät kyenneet vastarintaan ja olivat
helppoa saalista myös muille intiaaniheimoille. Vuonna 1868 navajot oli saatettu
siihen tilaan, että he eivät enää koskaan nousseet aseisiin valkoista vastaan.
Geronimo ja apassit
Apassipäällikkö Geronimo (1829-1909) - oikeammin Goyathlay - oli yksi
pelätyimmistä ja hurjimmista intiaanisotureista.
Geronimon johdolla hänen kansansa taisteli sekä amerikkalaisia että meksikolaisia
vastaan. Äärimmäisen hurjapäisen Geronimon kohtalona oli antautumisensa
jälkeen viettää viimeiset vuotensa reservaatissa Floridassa.
Aivan oma lukunsa olivat hyvin taistelutahtoiset ja hurjat apassit. Vaikka heitä
oli vain noin 8000, he saivat aikaan sotilaille suuriakin tuhoja. Apassit
jakaantuivat useisiin ryhmiin, heitä olivat mescalerot, jicarillat, chiricahuat,
coyoterot ja mimbrenot. Apassien johdossa oli kaksi muita suurempaa päällikköä.
Toinen heistä oli Cochise, joka soti valkoisia vastaan 14 vuotta. Pelkästään vuosina
1866-1870 hän kävi 137 taistelua tai pienempää yhteenottoa. Cochisen kuoltua
vuonna 1874 hän sai seuraajakseen apasseista pelätyimmän ja verenhimoisimman, joka
kantoi nimeä Geronimo. Geronimo piti aluettaan otteessaan, yhdessä
toisen päällikön Victorion kanssa yli vuosikymmenen ajan. Lopulta Geronimonkin
oli antauduttava vuonna 1886 ja tämä tapahtuma käytännössä jo lopetti
intiaanisodat Yhdysvalloissa.
Lue lisää apacheista!
Little Big Horn vuonna 1876
Yhdysvaltain armeijan nöyryyttävin tappio intiaanisodissa
koettiin tässä taistelussa. Tämän jälkeen armeija halusi saattaa intiaanisodat
lopullisesti päätökseen ja seuranneet viisi vuotta siouxeja ja cheyennejä
vainottiin säälimättä. Lue lisää
Little Big Hornista.
Wounded Knee vuonna 1890
Loppu intiaanien vastarinnalle koko Lännessä
tuli vuonna 1890. Silloin Wounded Kneen
verilöylyssä ratsuväkirykmentti surmasi Wounded Knee-joen luona,
Etelä-Dakotassa, saartamansa yli 300 dakota-intiaania.
Intiaanien viimeisenkin vastarinnan lopullisesti kukistuttua ja heidän näinä aikoina
virinneen ns. aavetanssi-liikkeen tultua tukahdutetuksi jäljelle jääneet
tungettiin ahtaisiin reservaatteihin. Niissä heidän elämänsä jatkui kuin varastoituna
ja säästöliekillä, irvikuvamaisena vastakohtana entiselle vapaalle elämälle
preerian vapaissa tuulissa. Reservaatit sijoitettiin seuduille, jonne kukaan muu ei halunnut
ja jotka olivat laiduntamiseen taikka viljelyyn miltei kelpaamattomia.
Intiaaneille elämä reservaatissa merkitsi kaiken sen
menettämistä, joka oli pitänyt heidän omanarvontuntoaan ja kunniakkuuttaan yllä.
Useat intiaanit valitsivat itsemurhan, eivätkä alistuneet elämään reservaatissa.
Nykyisin intiaanit reservaateissaan, joita edelleen on Yhdysvalloissa lukuisia,
rahoittavat elämistään mm. pelikasinoilla, joiden ylläpitoon heille on myönnetty
lupa.
Lähteinä mm:
Villi Länsi - toimittaneet William C. Davis ja Joseph G. Rosa
Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit
Mike Sotter: Villi Länsi
Royal B. Hassrick: The Colourful Story of The American West
Norman Bancroft-Hunt ja Werner Forman: The Indians of The Great Plains
United States Marshals Service
Finn Arnesen: Intiaanikirja - WSOY
Näin elettiin Villissä Lännessä - Otava
Ulf Sindt: Intiaanit ja cowboyt - SCHILDTS
Apassit sotapolulla - Apassisoturien historiaa - Art House Oy
Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen - Otava
Michael Johnson: Villi Länsi - Otava
Kultainen Villi länsi - Tammi
The Apaches - Osprey Publishing
Colin F. Taylor, William C. Sturtevant: Suuri Intiaanikirja - Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat
Creative Commons
Sivun alareunassa Monument Valley -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Alhaalla hautausmaa toteemeineen Copyright -
NCinDC
|