Menu
Tunturisuden sivut
Apassi INTIAANIKULTTUURIT - POHJOIS-AMERIKAN LOUNAISALUEET Osa 2.

Apachet. Kaikki ovat kuulleet apacheista, mutta harvoilla on heistä muunlaista käsitystä kuin stereotyyppinen ”sotaisat rosvot”, jota niin monessa elokuvassa on esitetty. Se on kuitenkin hyvin yksipuolinen näkemys. Vaikka apachet olivat hurjia rosvoja ja syystäkin pelättyjä, heillä oli ja on yhä rikas kulttuuri jota ei ole tutkittu.

Eteläiset athapaskanit eli apachet olivat uusia tulokkaita lounaisalueilla. He saapuivat juuri ennen eurooppalaisia. Suurin osa apasseista oli sukua pohjoisen athapaskanin puhujille. He elivät pienissä ryhmissä, jotka perustuivat sukuihin ja viettivät puolittain paimentolaiselämää asuen väliaikaisissa tai vuodenaikaan liittyvissä asunnoissa. Heimoja ei ollut, toisin kuin Hollywood ja roskaromaanien kirjoittajat väittävät. Nykyään kuitenkin kukin ryhmä kutsuu itseään kansaksi.

Itäiset ja läntiset apassit. Apassit voidaan jakaa maantieteellisesti itäiseen ja läntiseen ryhmään. Idässä ovat jicarillat, mescalerot, lipanit (jotka itse asiassa muodostavat eteläisten tasankojen ryhmän) ja chiricahua-apassit, lännessä ovat white mountain-, carrizo-, San Carlos-, Fort Apache-, pinal-, arivaipa-, Apache Peaks-, mazatzal-, tonto- ja cibecuet, joita yhdessä kutsutaan läntisiksi apasseiksi, sekä navajot. Kaikille on yhteistä perusmaailmankatsomus, uskonnon suunta sekä mytologinen kierto.

Athapaskania puhuvat kansat olivat viimeinen suuri alkuperäisten amerikkalaisten ryhmä joka saapui lounaisalueelle ja viimeinen ryhmä joka joutui angloamerikkalaisten poliittisen vallan alle. He olivat alunperin kotoisin Koillis-Kanadasta ja Alaskasta ja siirtyivät lounaiseen 1300-luvun lopussa ja 1400-luvun alussa, juuri ennen espanjalaisten tuloa. Vuoteen 1600 mennessä lounaisalueella oli noin 15 000 apassia.

Apassien elinkeinot ja elintavat. Apassit elivät metsästyksellä ja keräilyllä. Saavuttuaan lounaisalueille he lisäsivät tähän ryöstöretket ja maanviljelyksen. Kaikki omaksuivat pian joko tasankointiaanien, pueblojen tai karjanhoitajaintiaanien tavat ja saivat mainetta hurjuudestaan. He ottivat myös nopeasti käyttöönsä hevosen. Suuri osa lounaisalueiden historiasta muodostuu apassien ryöstöretkistä ja pueblojen, pimojen, espanjalaisten ja angloamerikkalaisten kostoiskuista.

Vuoteen 1700 mennessä suuri osa lounaisalueista oli yhtä aseistettua leiriä jossa taloudellisiin tekijöihin perustuvat liitot vaihtelivat. Jicarilla-apassit liittoutuivat espanjalaisten kanssa näiden sotiessa ranskalaisia ja pawneita vastaan. Jicarillojen kanssa liittoutuivat utet ja tewat ja erityisesti taot taistellakseen tasankojen comancheja ja kiowia vastaan.

Kostoiskujen takia apassit itse asuivat suojatuilla ylämailla, kanjoneissa ja vuoristolaaksoissa. He elivät pienissä yhteisöissä, jotka pystyivät liikkumaan nopeasti ja tilanne pysyi tuollaisena yli kaksi sataa vuotta kunnes viimeiset apassiryhmät kukistettiin 1880-luvun puolivälissä.

Ryöstöretket. Apassien ryöstöretkiä eivät tehneet heimot vaan paikalliset ryhmät. Tätä voitaisiin melkein verrata sissisotaan. Tarkoituksena ei ollut tappaa. Apassimiehet eivät saavuttaneet mainetta tappamalla eivätkä koskaan ottaneet päänahkoja. He saivat kunniaa siitä, että toivat perheelleen ruokaa ja hevosia. Tarkoituksena oli välttää kahnauksia vihollisten kanssa.

Apassien suhtautuminen sotaan erosi jyrkästi tasankointiaanien käsityksestä; mitään sotilasyhdyskuntia ei ollut, eikä ollut intoa puolustaa maata toivottomassa tilanteessa. Legendaariset hahmot kuten Geronimo, Naiche tai Cochise tulivat kuuluisiksi sen takia että he onnistuivat harhauttamaan Yhdysvaltojen ratsuväkeä. Heimojohtajien valta-asema luotiin vasta kun angloamerikkalainen poliittinen järjestelmä sai jalansijaa.

Jicarillat ja mescalerot. Jicarillat, (joiden nimi tuli espanjalaisesta sanasta, joka tarkoittaa pienen korin punojaa) asuivat Uuden-Meksikon pohjoisosassa ja mescalerot (agavenkeräilijät) asuivat osavaltion etelä- ja keskiosissa. Jicarillat ja mescalerot asuivat perinteisesti tiipiissä.

Hävittyään taistelun Kit Carsonia ja Yhdysvaltain armeijaa vastaan jicarillat joutuivat reservaattiin mescalerojen kanssa, mutta ne taistelivat jatkuvasti keskenään, niin että jicarilloille annettiin oma reservaatti perinteiselle kotiseudulleen vuonna 1887.

Apassit karjankasvattajina. 1890 mennessä esim. San Carlos apassit alkoivat kasvattaa karjaa. Englantilaiset karjatilalliset tunkeutuivat laittomasti San Carlosin maille ja ampuivat apassien karjaa. Vuoteen 1900 mennessä tilanne oli kriittinen, karjasota oli uhkaava ja armeija kutsuttiin apuun. Kesti vielä lähes 10 vuotta saada tilanne järjestykseen.

Navajot. Navajot kutsuvat itseään nimellä dineh – kansa. Sana navajo on tewa-kieltä ”navahuu”, mikä tarkoittaa viljeltyä maata kuivassa joenuomassa. Pueblot ja espanjalaiset 1600-luvun kronikoitsijat erottivat navajot toisista apasseista jotka elivät länteen ja etelään Rio Grandesta, koska he olivat ”hyviä maanviljelijöitä”. Tämä menestyksekäs maanviljely huomattiin myös Yhdysvaltain armeijan raporteissa 150 vuotta myöhemmin.

Nykyiset navajot ovat lampaankasvattajia ja kankaankutojia, mutta tämä sai alkunsa vasta kun heistä oli tullut maanviljelijöitä. Toisten apassien tavoin navajot tekivät ryöstöretkiä espanjalaisten ja pueblojen asuinalueille ryöstääkseen lampaita ja hevosia. He kehittivät nopeasti elämäntyylin, joka perustui karjanhoitoon, maanviljelykseen ja ryöstelyyn ja sen takia he elivät puolipaimentolaiselämää.

Kun Yhdysvaltain hallitus liitti navajojen alueen Yhdysvaltoihin vuonna 1849, navajoja pelättiin sotaisana ja ryöstelevänä kansana. He eivät olleet järjestäytyneet heimoksi – jokainen yhteisö ja sukulaisryhmä oli itsenäinen. Monien vuosien ajan hallitus koetti lopettaa ryöstöretket jotta englantilaiset ja meksikolaiset karjatilalliset olisivat voineet asettua alueelle, mutta orjakauppiaiden jatkuvat ryöstöretket navajoperheisiin merkitsivät sitä että sotatoimet jatkuivat, sillä he halusivat pitää alueen sekasortoisessa tilassa voidakseen paremmin vangita navajoja.

Intiaanineito
Vuoden 1862 sotaretki. Mescaleroja vastaan tehty sotaretki kesti viisi kuukautta vuonna 1862. Heidät siirrettiin uudelle sotilasalueelle Pecosjoelle nimeltä Fort Sumner (tai Bosque Redondo). Suurten tasankojen laidassa olevalla alueelle ei ollut polttopuita, hyvää juomavettä eikä viljelysmaata. Vuonna 1863 kenraali Carleton määräsi eversti Christopher Carsonin saartamaan navajot ja siirtämään heidät uuteen sotilasreservaattiin itäiseen Meksikoon.

Sotilaat lähettivät rauhanneuvottelijoita muutamille ryhmille ja paikallisten johtajien luo. Nämä kehottivat hetiä muuttamaan; jos he kieltäytyivät, määräys oli siirtää heidät väkivalloin. Suurin osa navajoista jotka elivät hajanaisissa ryhmissä eivät koskaan kuulleetkaan uhkavaatimuksesta eikä kenraali Carleton yrittänytkään tavoittaa heitä. Sen sijaan hän lähetti Carsonin tuhoamaan navajojen taloudelliset olot.

Utejen ja pueblojen sekä Uuden Meksikon sissien avulla Carson otti käyttöön poltetun maan taktiikan ja tuhosi näin maissipeltoja ja hedelmätarhoja, hoganeita, vesilähteitä ja karjaa. Yli tuhat navajoa kuoli, haavoittui tai joutui vangiksi. Navajoilla ei ollut paikkaa minne paeta eikä juuri syötävää, joten he antautuivat vuonna 1864.

Kun yli 8 000 navajoa oli antautunut, he aloittanut Pitkän Kävelyn, yhden navajojen historian synkimmistä tapahtumista. Yli kymmenen prosenttia vangeista kuoli matkalla Fort Sumneriin. Hevosia tai vaunuja ei ollut; ihmiset kävelivät yli 300 mailia. Ihmiset ammuttiin jos he valittivat väsymystä tai sairautta, synnyttävät naiset tapettiin.

Kaikki navajot eivät osallistuneet Pitkään Kävelyyn. Monet myytiin orjiksi, tai sitten he piileskelivät luoksepääsemättömissä paikoissa kuten Grand Canyonissa tai lyöttäytyivät yhteen muiden ryhmien kanssa. Niillejotka elivät Fort Sumnerissa aika oli epätoivon ja puutteen leimaamaa. Lisäksi koska navajot olivat joutuneet yhteen perivihollistensa mescalerojen kanssa, vihollisuuksia syntyi alinomaan. Kuivuus ja huonot viljelysmaat tuomitsivat reservaatin epäonnistumaan. Pitkän Kävelyn kauhut ja Fort Sumnerin vankeusajan kurjuus säilyivät navajojen historiassa ja tietoisuudessa pitkään.

Navajot nykyisin. Viisi vuotta myöhemmin navajot pääsivät takaisin kotiseuduilleen ja he kehittivät uusia selviytymiskeinoja. He ovat kuuluisia kutojia ja hopeaseppiä. Heimo kukoisti ja kasvoi niin, että nykyään navajot ovat väkirikkain intiaaniheimo Pohjois-Amerikassa, eivätkä kaikki voi elää maasta. Valitettavasti lampaista ja hevosista tuli niin suosittuja, ettei maaperä kestänyt niitä. 1930-luvulla maa oli niin eroosion vallassa että liittohallitus määräsi karjalaumoja pienennettäväksi, mikä oli murhenäytelmä navajoille.

Navajojen uskonto. Navajojen maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä – Maaihmiset (eli kuolevaiset) ja Pyhät ihmiset (yliluonnolliset olennot jotka ovat pyhiä, voimakkaita ja salaperäisiä). Navajot uskovat että maailma toimii tiettyjen sääntöjen mukaan joita sekä heidän, että Pyhien ihmisten on noudatettava. Jos sääntöjä noudatetaan, seurauksena on turvallinen, runsas, harmoninen ja kaunis maailma. Jos sääntöjä ei noudateta, jos sairaus tai loukkaantuminen kohtaa jotakin yksilöä, pidetään seremonioita joissa Pyhiä ihmisiä pyydetään palauttamaan maailman herkkä tasapaino.

Näissä seremonioissa, jotka ovat hyvin mutkikkaita, tehdään hiekkamaalauksia ja rukoillaan ääneen. Maalaukset kuvaavat Pyhiä ihmisiä ja toimivat väliaikaisena alttarina. On yli 800 erilaista hiekkamaalausta ja niistä jokainen liittyy tiettyyn lauluun ja seremoniaan. Hiekkamaalaukset tehdään hoganissa, perhe-elämän keskuksessa.

Intiaanipoika

Muita alueen alkuperäisiä amerikkalaisia. Pohjoisempana asuvat utet ja paiutet – osa shoshonin puhujista, jotka muuttivat Kaliforniaan Coloradojoen varrelle. Ylämaan yumanit, etelässä chemehuevit ja joukko hiekkapapagoja, tohono o’odhameiden alaryhmä, serit ja ryhmät jotka elävät Baja Kaliforniassa. Tunnetuimmat heistä ovat serit. Vielä tänäkin päivänä nämä ryhmät elävät köyhyysrajalla elinkeinoinaan kalastus ja kilpikonnanmetsästys.

Alkuperäisten asukkaiden kulttuurit säilyvät muualta tulleiden kulttuurien puristuksissakin. Nämä neljä mainittua lounaisalueiden perusryhmää voidaan tunnistaa muuttuneessa muodossa nykyään. Vaikka ovatkin eläneet eurooppalaisten yhteydessä kolmesataa vuotta, kolme neljännestä näistä ryhmistä ovat onnistuneet säilyttämään kulttuuri-identiteettinsä ja tunteensa maata kohtaan, joka säilyy rikkaassa suullisessa perinteessä.

Intiaanit eivät kuitenkaan ole täysin kyenneet säilyttämään alkuperäisiä kulttuurejaan, eivätkä ole reagoineet samalla tavalla espanjalaisten, meksikolaisten ja angloamerikkalaisten yrityksiin mukauttaa heitä omiin yhteiskuntiinsa. Kaikki elävät osana angloamerikkalaista tai meksikolaista sosioekonomista järjestelmää ja ovat omien kulttuuriperinteidensä ohella omaksuneet osan eurooppalaisista tavoista. He ovat säilyttäneet etnisen identiteettinsä monilla tavoin, kuten tuottamalla omanlaistaan taidetta ja säilyttämällä tunteensa ja suhteensa ympäristöön muuttumattomana. Tämä yhteisyyden tunne maan kanssa on auttanut heitä pysyttelemään hengissä valloittajakulttuurien alistaminakin.

Esimerkiksi zunit ovat sitä mieltä etteivät angloamerikkalaiset ja meksikolaiset kunnioita maata vaan riistävät sitä sen sijaan että tuntisivat kuuluvansa siihen. Maata ei voi hallita ja muuttaa, se on jotakin, josta kaikki ihmiset ovat osa.

Intiaanien ajattelutavasta. Amerikan intiaanien ajattelutapa on ymmärrettävä. Se ei erota älyllisiä, moraalisia, emotionaalisia, esteettisiä, taloudellisia ja muita asioita toisistaan. Kauneus on esineiden samoin kuin ihmistenkin luonteessa ja se on luonnollinen asiaintila. Maa on kaunista koska yliluonnolliset olennot tekivät siitä harmonisen, onnellisen ja terveellisen paikan. Jotta sen kauneus säilyisi esimerkiksi navajot tuntevat tarvetta ilmaista sitä teoilla, kuten luomalla taidetta. Maa tuottaa elämää, sen takia se on kaunista ja se tulee säilyttää.

Tämän päivän elämää ja tulevaisuus. Alkuperäiset amerikkalaiset kohtaavat monia haasteita. He elävät sekä syrjäisissä reservaateissa ja kaupungeissa, sillä he kuuluvat kahteen maailmaan ja heidän täytyy tulla toimeen niistä molemmissa. Eurooppalainen kulttuuri on muuttanut paljon alkuperäistä amerikkalaista elämäntyyliä, mutta epätasaisesti eikä koskaan täydellisesti. On paradoksaalista että kerran niin itsenäiset ja vauraat yhteisöt joutuvat elämään köyhissä oloissa runsauden maassa. Mutta lounaisalueiden intiaanit sopeutuvat, kuten ovat tehneet menneisyydessäkin ja heidän suhteensa maahan säilyy.

Mikään kulttuuri ei ole staattinen, vaikka meillä onkin taipumus ajatella intiaaneja homogeenisenä ja menneisyyteen jähmettyneenä kansana. Mutta lounaisalueiden intiaanit eivät pidä itseään yhteiskunnan syrjäytyneinä jäseninä. Heillä on vahva tunne siitä keitä he ovat ja he tuntevat paikkansa monikulttuurisessa lounaisessa. He tietävät että heillä on paljon tarjottavaa toisille mikäli nämä vain suostuvat kuuntelemaan. Tämä rikas vuorovaikutus jatkuu tulevaisuudessakin.

Lähteinä mm:
Villi Länsi - toimittaneet William C. Davis ja Joseph G. Rosa.
Mike Sotter: Villi Länsi.
Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit.
Royal B. Hassrick: The Colourful Story of The American West.
Norman Bancroft-Hunt ja Werner Forman: The Indians of The Great Plains.
Suuri Intiaanikirja - Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat (Colin F. Taylor, William C. Sturtevant, 1991)


Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Sivun kuvat - Copyright © Flickr/SheltieBoy
Tunturisuden sivut
Villi Länsi Shiprock

New Mexicossa, navajojen mailla kohoaa ympäröivästä tasaisesta maisemasta 482,5 metrin korkeuteen Shiprock, "siivekäs kallio". Sen korkeus merenpinnasta on 2 187,5 metriä. Navajojen uskonnossa, myyteissä, legendoissa ja perinteissä tällä huikealla kalliovuorella on ollut merkittävä sijansa. Legendan mukaan joskus kauan aikaa sitten navajot asuivat tänän kallion huipulla ja laskeutuivat alas vain kasvattaakseen viljelyksiään ja hakeakseen vettä.
Shiprock on ollut kuvaajien ja kiipeilijöiden suosikkikohde, ja se on ollut mukana lukemattomissa elokuvissa, lännentarinoissa ja -kirjoissa. Se on koko Uuden Meksikon näyttävin maamerkki. Nykyisin kalliolla kiipeily on navajojen tahdosta jyrkästi kiellettyä ja navajot heimopoliiseineen valvovat tarkasti, että kukaan ei pääse lähellekään heidän pyhää kalliovuortaan.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Flickr/Aaron Fellmeth Photography
Intiaanineito
*** tunturisusi.com linkit ***