Kuva yllä, "Scout - Sioux Indian" - Cyrus Edwin Dallin (1861 - 1944), Penn Valley Park, Kansas City, Missouri, USA.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Megan Hader

INTIAANIKULTTUURIT - POHJOIS-AMERIKAN TASANGOT Osa 1

SUURET TASANGOT - Great Plains muodostavat Pohjois-Amerikan sydämen. Nämä laajat preeriat ovat auringon, tuulen ja ruohon maita ja ulottuvat pohjoisesta Saskatchewanjoesta Kanadasta yli tuhannen mailin päähän etelään melkein Rio Grandelle Meksikoon asti. Niiden itäiset ja läntiset rajat muodostuvat Mississippin ja Missourin jokilaaksoista ja Kalliovuorten alarinteistä. Ne kaikki muodostavat noin miljoonan neliömailin laajuisen alueen.



Alueen heimoja ja niiden koko. 1700- ja 1800-luvun aikana, kun seudun asukkaat joutuivat ensimmäisen kerran yhteyteen valkoisten kanssa Suuret tasangot olivat enimmäkseen algonkinin ja siouanin puhujien vallassa, vaikka athapaskanin ja uto-atsteekkien kieliryhmät olivat myös edustettuina. Tasankojen pohjoisosassa asui enimmäkseen algonkineja ja keskiosissa siouaneja. tuhanneksi.

Nämä kieliryhmät eivät olleet kovin hyvin edustettuina etelätasangoilla, vaikka jotkut cheyennet ja arapahot muodostivat voimakkaita sotilasliittoja kiowien ja komanssien kanssa, jotka olivat tämän alueen valtaväestönä.



Väestö oli suhteellisen harvalukuinen; esimerkiksi vuonna 1780 mustajalat, yksi pohjoistasankojen suurimmista ryhmistä, arvioitiin viideksitoistatuhanneksi, lakotat kymmeneksituhanneksi ja cheyennet kolmeksi ja puoleksi tuhanneksi, kun taas puoliksi paikallaan asuvat heimot kuten omahat, mandanit ja arikarat Missourijoen varressa arvioitiin vähemmäksi kuin neljäksi tuhanneksi.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva biisonista - Copyright © Flickr/DJANDYW.COM

Biisoni eli puhveli

Amerikanbiisoni eli biisoni (Bison bison), jota kutsutaan myös puhveliksi (engl. Buffalo), on suurikokoisin maanisäkäs Pohjois-Amerikassa ja hallitsi tasankoja aikanaan.

Vaikka arkeologiset todisteet ja varhaisten tutkijoiden raportit todistavat, että biisoni oli aikaisemmin laajasti levinnyt Pohjois-Amerikassa, niin 1800-luvun puoliväliin mennessä sitä ei ollut juuri jäljellä muualla kuin tasankojen alueella, missä se laidunsi valtavina laumoina. Niitä arvioitiin olevan noin 60 000.

Varhaiset jalkamiehet metsästivät biisoneita Suurilla tasangoilla samaan tapaan kuin antilooppia, ajamalla laumat V:n muotoiseen aitaukseen joka johti kallionjyrkänteelle. Yhtä tällaista paikkaa käyttivät paleot ja historialliset tasankointiaanit aina vuoteen 1850 asti, jolloin biisonilaumat alkoivat huveta.

Mustajalat kutsuivat paikkaa nimellä Estipah-Sikikini-Kots "Missä sen pää meni mäsäksi". Se oli myös seremoniallisesti ja rituaalisesti tärkeä paikka, missä käytännön työtä biisonin metsästämiseksi säestettiin korkeammille voimille osoitetuille avunpyynnöillä - vuorille, tuulille ja korpille, jota mustajalat pitivät viisaimpana kaikista linnuista.

Tuhansia biisoneita tapettiin vuosittain tällaisissa paikoissa vauhkoonnuttamalla eläimet, usein niin paljon yhdellä kertaa että oli mahdotonta käyttää kaikkea tuoretta lihaa, ja vaikka osa lihasta kuivattiin pemmikaaniksi talvikäyttöä varten ja vuotia käytettiin tiipiiden katteena, tuhlausta syntyi väistämättäkin.

Antilooppi

Antilooppi oli tärkeä sekä esi-historialliselle, että historialliselle ihmiselle suurilla tasangoilla. Kun esimerkiksi cheyennet muuttivat tasangoille 1700-luvun lopussa he löysivät jälkiä antilooppiaitauksista - toisiaan lähestyviä jokia, pensaita ja kiviä jotka päättyivät syvään kuoppaan tai ojaan - joita aiemmat jalkamiehet olivat käyttäneet. Cheyennet korjasivat ja laajensivat näitä, sillä he ymmärsivät että se oli tehokkain tapa vangita niin arkoja eläimiä.

Antiloopeilla oli suuri merkitys tasankojen heimoille; ne eivät olleet ainoastaan ravinnonlähde vaan niiden sarvia käytettiin erityisinä päänkoristeina tai maalattiin seremonioissa kun taas niiden nahoista tehtiin vaatteita - paitoja, housuja ja mekkoja.

Hevoset ja kiväärit muuttavat elintapoja. Voidaan vain arvella mitä arkaaiset tasankojen hevosettomat intiaanit olivat. On kuitenkin miltei varmaa, että useat heimot kuten kutenait, lattapäät ja erityisesti shoshonit kävelivät tavallisesti jalan tasankojen alueelle metsästääkseen puhveleita. Vasta kun etelästä oli omaksuttu hevonen ja idästä kiväärit historiallisen tasangon kulttuuri nousi kukoistukseensa.

Hevonen soi liikkuvuutta ja paransi yleistä elämisen tasoa - vanhuksia ei enää jätetty oman onnensa nojaan, tiipiit saattoivat olla suurempia ja enemmän ruokaa ja muita tavaroita saatettiin kuljettaa mukana - kiväärien ansiosta jalkaisin liikkuvien mustajalkojen ja creeiden oli mahdollista voittaa ja pakottaa shoshonit lähtemään tasangoilta. Ratkaiseva taistelu jossa kiväärien ylivalta korostui, jopa hevosin varustautunutta vihollista vastaan, kuultiin iäkkään pieganpäällikön Saukamappeen kertomana tutkimusmatkailija David Thompsonille vuonna 1787.

Taistelu joka käytiin 1740 (luultavasti nykyisessä Saskatchewanissa) shoshonien ja yhtyneiden assiniboinien ja pieganien kanssa. Jälkimmäisiä pidettiin rajaseutujen heimona mustajalkojen alueiden rajamailla, jotka aseinaan muutamia kiväärejä (mutta ei hevosia) yrittivät tunkeutua pohjoisille tasangoille.

Sen jälkeen Saukamappee kuvasi kuinka pieganit ja assiniboinit tekivät sotaliiton, ensimmäiset sotaseremoniat ja sen miten sotapäälliköt pitivät lukua aseista. Muutaman päivän marssittuaan he kohtasivat shoshonisotajoukon. Paineiden alla shoshoniheimot vähitellen vetäytyivät pohjoisilta tasangoilta, mitä nopeutti se että mustajalat, assiniboinit ja creet hankkivat vähitellen lisää aseita turkiskauppiailta ja vaihtoivat myös sotataktiikkaansa, käyden menestyksekkäästi shoshonien kimppuun ryöstääkseen heiltä hevosia.



Sitävastoin shoshonien käydessä kauppaa espanjalaisten kanssa Uudessa Meksikossa saaden vaatteita, rautakattiloita, metallisia suitsia, jalustimia ja muuleja, espanjalaiset eivät antaneet intiaaneille tuliaseita. Tämä asetti shoshonit epäsuotuisaan asemaan.

Tälle laajalle alueelle muutti algonkinia ja athapaskania puhuvia heimoja pohjoisesta ja idästä - mustajalat, creet, arapahot, cheyennet, sarceet ja kiowa-apassit. Idästä ja kaakosta tulivat siouanheimot - nakotat, lakotat, dakotat, varikset, hidatsat ja mandanit ja sekä lännestä että kaakosta pawneet, arikarat, komanssit ja kiowat.

Kukin heimo toi mukanaan omat tapansa jotka uuden ympäristön vuoksi olivat vuoteen 1800 mennessä sekaantuneet ja johtaneet elämäntyyleihin joita kauppa ja sodankäynti yhdistivät, mutta jotka usein pitivät yllä alkuperäistä luonnettaan.

Sodankäynti ja aseistus. Tyypillinen tasankojen paimentolaisintiaanien tapa oli sodan merkityksen korostaminen sosiaalisen arvonannon saamiseksi, tarkka hierarkia, päänahkojen ottaminen, hevosen käyttö kaikissa mahdollisissa tilanteissa, lyhyet jouset - tavallisesti alle metrin mittaiset joita saattoi tehokkaasti käyttää hevosen selässä ja jotka olivat hyvin taipuisia koska ne oli takaa päällystetty jänteellä - saukonnahkaiset jousikotelot ja viinet, pienet pyöreät puhvelinnahkaiset kilvet joilla uskottiin olevan yliluonnollisia suojauskykyjä niiden seremoniallisen valmistuksen ja maalauksen ansiosta, ja vaarallisen kivipäisten nuijien käyttö.

Samoin suuri osa hevosten tarvikkeista, kuten jalustimet, satulat ja suitset muistuttivat selvästi toisiaan ja olivat saaneet epäilemättä suuria vaikutteita espanjalaisilta.

Tiipii

Yksi tärkeä tekijä joka johti tasankointiaanien paimentolaisuuteen oli epäilemättä tiipiin kehitys. Ei tiedetä millaista asumusta aikaisemmat tasankojen shoshonit käyttivät, luultavasti se oli pienikokoinen kartiomainen asumus joka oli katettu hirven tai puhvelinnahoilla. Mutta oikean tiipiin - joka muodostui suuresta puolipyöreästä peitteestä joka vedettiin kartiomaisen salkorakenteen päälle ja jossa savun vetoa keskustulesta voitiin säännöstellä erikoisilla teltan huipulla olevilla siivekkeillä - huomasivat ensimmäisinä espanjalaiset tutkimusmatkailijat Eteläisillä tasangoilla niin varhain kuin 1500-luvun puolivälissä.

Koska tuohon aikaan koiria käytettiin kantojuhtina on luultavaa että nämä asutukset olivat pieniä, ehkä eivät enempää kuin kaksi metriä halkaisijaltaan. Idea oli ehkä saatu kartiomaisista wigwameista joita löydettiin kaikkialta pohjoisesta sekä Uudesta että Vanhasta maailmasta.

Tiipii oli tavallisesti rakennettu selkä päin vallitsevaa länsituulta, ja sen laaja pohja ja viistot seinät soivat sille tukevuutta toisinaan äkkinäisiä ja voimakkaita tuulenpuuskia vastaan joita tasangoilla sattui. Vaikka tiipiit olivat ulkonäöltään samanlaisia, oli huomattavia heimojen välisiä eroja, joiden luokittelu perustui paljolti perussalkojen lukumäärään.

Seuduilla joilla tuuli oli erityisen voimakas käytettiin kolmisalkoista rakennelmaa, kun taas suojaisemmilla mailla - vuorten juurilla tai metsäisissä jokilaaksoissa - suosittiin neljäsalkoista rakennelmaa. Joten sellaiset laajalle levinneet heimot kuten mustajalat luoteistasangoilla ja omahat kaakossa käyttivät neljäsalkoista rakennelmaa, kun taas assiniboinit itään mustajaloista tuulentuivertamalla tasangolla joka nykyään tunnetaan Saskatchewanina ja Manitobana, samoin kuin kiowat eteläisillä tasangoilla käyttivät kolmisalkoista tyyppiä.

Crowt pitivät tyylikkäistä valkoisista tiipiistä ja lakotat sellaisista, joihin oli maalattu sekä realistisia että geometrisiä kuvioita. Kenties vaikuttavimmat olivat mustajalkojen tiipiit joita niin varhain kuin 1809 Alexander Henry, turkismetsästäjä, kuvasi runsaasti eläinten ja lintujen kuvilla koristelluiksi, sekä oikeiden että mytologisten.

Tiipiisiin maalattujen kuvioiden uskottiin suojelevan omistajiaan epäonnea ja sairautta vastaan, ja määrättyjä merkkejä käytettiin symbolisten kuvioiden maalaamisessa, joita heimon uskonnollinen johtaja ymmärsi selvästi mutta jotka olivat tuntemattomampia tavalliselle ihmiselle. Näin mustajaloille se mitä voitaisiin kutsua Maltan ristiksi ja joka perinteisesti symboloi Aamutähteä - jolla oli valta suojella niitä joilla oli oikeus käyttää kuviota - maalattiin punaisella tiipiin huipulle. Pyhästi maalatun tiipiin ja kaiken siihen liittyvän omistaminen oli ulkonainen merkki korkeasta sosiaalisesta asemasta heimon keskuudessa.

Pohjois-Dakotan preeriaa.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © USFWS Mountain-Prairie

Preeria on lauhkean vyöhykkeen heinää ja ruohoa kasvava kasvillisuustyyppi, jossa sademäärä ei riitä puiden kasvulle. Pohjois-Amerikan keskiosissa olevaa preeria-aluetta, jolla kasvaa enimmäkseen ruohoa, pensaita ja muita matalia kasveja, sanotaan myös "Suuriksi Tasangoiksi" - Great Plains. Yhdysvalloissa preerian ydinalue on Ohion, Indianan, Illinoisin ja Iowan osavaltioissa. Preeriaa on Kanadassakin, siellä Albertassa, Saskatchewanissa ja Manitobassa.

Nimitys preeria (prairie) tulee ranskan kielen niittyä tarkoittavasta sanasta, aluehan kuului alun perin ranskalaisille siirtomaaisännille. Preeria on suurimmaksi osaksi otettu viljelykseen, asumiseen tai karjanhoitoon. Suuret tasangot ovat nykyisin maailman suurin yhtenäinen viljantuotantoalue. Aikoinaan preerioilla vaelteli valtavia biisonilaumoja, joiden myötä preeria- eli tasankointiaanien elämä ja kulttuurit kukoistivat.

Lähteinä mm:
Kari J. Kettula: Villi Länsi, Villi Länsi
Villi Länsi - toimittaneet William C. Davis ja Joseph G. Rosa
Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit
Mike Sotter: Villi Länsi
Royal B. Hassrick: The Colourful Story of The American West
Norman Bancroft-Hunt ja Werner Forman: The Indians of The Great Plains
United States Marshals Service
Finn Arnesen: Intiaanikirja - WSOY
Näin elettiin Villissä Lännessä - Otava
Ulf Sindt: Intiaanit ja cowboyt - SCHILDTS
Apassit sotapolulla - Apassisoturien historiaa - Art House Oy
Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen - Otava
Michael Johnson: Villi Länsi - Otava
Kultainen Villi länsi - Tammi
The Apaches - Osprey Publishing
Colin F. Taylor, William C. Sturtevant: Suuri Intiaanikirja - Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat