Villi Länsi - Wild West

INTIAANISOTURI - SOLDIER

All rights reserved
*Kuva - Copyright - All rights reserved:
© deviantART.com/syo-a
© Homepage/syo-a
- Used with permission.

INTIAANIKULTTUURIT - POHJOIS-AMERIKAN YLÄTASANGOT JA SUURI ALLAS Osa 3.

NEZ PERCE-SOTA 1877 (Engl. Nez Perce War 1877)

Kesäkuussa, vuonna 1877 kokoontui joukko sillä hetkellä hyvin vihaisia ja sotaisia nec perceitä Wallowa Valleyssa, Oregonissa, ja hyökkäsi kostoksi seudun uudisasukkaiden tiluksia vastaan. Lukuisia intiaaneja oli ennen tätä surmattu. Yhdysvaltain armeija, U.S. Army, lähetettiin laittamaan nez percet kuriin, mutta kaikkien yllätykseksi nämä armeijan joukot intiaanien raivoisalla hyökkäyksellä iskettiinkin hajalle ja pakosalle. Tämä oli alkunäytös erikoiselle sodalle - tai pikemminkin takaa-ajolle, takaa-ajetuista suurin osa naisia ja lapsia - joka kestäisi seuraavat liki neljä kuukautta ja kuljettaisi taistelevia osapuolia tuhansien kilometrien matkat pitkin vuoria ja tasankoja.

Intiaanit tiesivät heti, että ilo voitosta olisi lyhytaikainen ja armeijan joukot saapuisivat ja siksi he siitä paikasta lähtivät pakosalle. Tällä epätoivoisella matkallaan perheineen he kulkivat jalan ja ratsain, ainoana pyrkimyksenään olla liikkeellä ja päästä suojaan. Matkansa alkuvaiheissa he hakivat turvaa variksilta (engl. crow), tasankojen metsästyskumppaniltaan, mutta turvaa ei tullut - päinvastoin, varikset hyökkäsivät entisten kumppaneidensa kimppuun - ja niin nez percet ottivat suunnaksi Kanadan ja siellä oleilevan Istuvan Härän (engl. Sitting Bull). Matkaan nez perceitä lähti noin 800, mutta heistä sotureita oli vain pari-kolmesataa.

SODAN AINUTLAATUISUUS KAIKKIEN INTIAANISOTIEN JOUKOSSA

Nez perceiden eli sahaptinien kanssa käyty sota kesällä vuonna 1877 säilyttää Amerikan historiassa sijansa ainutlaatuisena kaikkien intiaanisotien joukossa. Intiaanipäällikkö, Päällikkö Joseph joukkoineen osoitti taistelutaitoa ja sitkeyttä, ja hänen kansansa urheutta ja taistelua omista oikeuksistaan, jolle ei löydy vertaa näissä sodissa.

Takaa-ajo taisteluineen vyöryi noin 2300 kilometrin pituisen matkan, poikki alueiden, jotka muodostavat neljä nykyistä osavaltiota, jotka ovat Oregon, Idaho, Wyoming ja Montana. Eräs tämän sodan erikoisuuksia oli se, että sen kuluessa takaa-ajetut intiaanit liikkuivat myös muutama vuosi aiemmin, vuonna 1872, perustetussa Yellowstonen kansallispuistossa, ja joutuivat siellä kohtaamaan matkailijoitakin. Muutamat turistit saivat surmansa näissä kohtaamisissa.

Se mittaamaton rohkeus ja sankarillisuus, jolla nez percet tässä sodassa kansaansa ja oikeuksiaan puolustivat, on sekä aikalaisten, että jälkipolvien keskuudessa tuonut heille paljon kunniaa ja myötätuntoa. Jo sodan kestäessä yleiset tunteet Amerikassa olivat epätavallisesti kerrankin intiaanien puolella. Useat perässä tulevista sotilaistakin osoittivat jo tuolloin kunnioituksensa vastustajalle, jossa he näkivät suurta sotilaallista sankarillisuutta, eivät vain vihollisen. He näkivät myös intiaaniperheiden lujan yhteishengen ja suuret kärsimykset.

Lopullinen tavoite nez perceillä oli päästä kesän aikana Kanadan puolelle ja liittyä siellä Istuvan Härän seuraan. Tämän matkan aikana, jolloin heidän perässään tulivat kaiken aikaa liittovaltion joukot, käytiin ainakin kaksi pienempää taistelua ihan alussa, tapahtumapaikkoina White Bird Canyon ja Clearwater, sekä kolme isompaa taistelua, tapahtumapaikkoina Big Hole, Bear Paw ja Canyon Creek. USA:n armeijaa tässä takaa-ajo-sodassa komensivat kenraali Oliver O. Howard, ja myös eversti Nelson A. Miles ja eversti Samuel Davis Sturgis. Sota ja takaa-ajo päättyi Montanassa, viimeiseen taisteluun vuorilla nimeltään Bear Paw Mountains.

Intiaanipäällikkö Joseph

Intiaanipäällikkö, Päällikkö Joseph (engl. Chief Joseph) (1840 - 1904)

Omalle kansalleen Joseph oli In-mut-too-yah-lat-lat, "Ukkonen, joka nousee vedestä maalle". Joseph vietti lapsuudessaan paljon aikaa kristittyjen lähetyssaarnaajien seurassa. Hänen heimollaan oli ollut hyvät välit valkoisiin ennen pakkosiirtoja ja niistä syttynyttä sotaa. Vuonna 1863 hänen kansansa allekirjoitti hallituksen kanssa sopimuksen, joka pienensi heimon maat yhteen kymmenesosaan aiemmasta. Juuri tähän sopimukseen eivät kaikki nez percet suostuneet.

Josephin nimiin on kirjattu useita viisauksia ja lentäviä lauseita, yksi niistä:

"En ole lapsi ja osaan ajatella itse. Kukaan muu ei voi ajatella puolestani." (Engl. "I am not a child, I think for myself. No man can think for me.").

Sota uhkaa - valkoisia "ihmisloisia" tulvii intiaanien maille

Kun vuonna 1877 kenraali Howardin adjutantti, majuri H. Clay Wood, tarkasteli vuoden 1863 sopimuksen laillisuutta - hän teki seuraavan johtopäätöksen: ”Mielestäni vuoden 1863 sopimuksen ei voida katsoa sitovan sen hylänneitä nez perce intiaaneja ja mikäli se yrittää riistää heiltä oikeuden minkä tahansa maan hallintaan, sen ehdot ovat tyhjiä ja mitättömiä. Tämän sopimuksen edellyttämä heidän hallintaoikeutensa raukeaminen on vajavainen ja epätäydellinen”. Kun kuitenkin laaksoon muutti lisää valkoisia, jotka uskoivat lain olevan heidän puolellaan, tilanne jännittyi.

Eräs historioitsija tarkasteltuaan lähemmin laaksoon saapuneita uudisasukkaita joutui tekemään sen johtopäätöksen että monet olivat ”ihmisloisia, joiden vastenmielisyydessä oli korkeintaan aste-eroja”. Hän lainaa majuri Woodin arvovaltaista nez perce–kysymystä käsittelevää tutkimusta, jonka kirjoittaja totesi: ”Minä voisin täyttää sivun toisensa jälkeen kuvaamalla intiaaneihin ja heidän perheisiinsä kohdistuneiden rikosten lukumäärää ja luonnetta”. Päällikkö Josephin ja Howardin välisessä ratkaisevassa neuvottelutapaamisessa sotilaallinen voimannäytös johti lopulta antautumissopimuksiin.

Sopimuksen torjuneet nez percet suostuivat jättämään Wallowa- ja Grande Ronde–laaksot. Howard raportoi: ”Me olimme saaneet kaikki sopimuksen hylänneet intiaanit lähtemään reservaattiin käyttämällä voimaa ja taivuttelua ilman verenvuodatusta”.

13.6. Sodan lopullisena alkuna intiaanien kostot

Muuton loppuunviemiseen jätetty epärealistisen lyhyt määräaika – vain 30 päivää – lisäsi nez perceiden tyrmistystä ja kaunaa ja nuori nez perce-intiaani Wahlitis, jonka isän eräs valkoinen oli murhannut noin kolme vuotta aiemmin päätti lähteä koston tielle. Kuten eräs historioitsija ilmaisee asian: ”Eagle Roben kuolemasta heitetty herja oli tulitikku joka sytytti tulilangan”. Keskiviikkona 13. kesäkuuta vuonna 1877 Wahlitis ja kaksi hänen nuorta kumppaniaan tappoivat Richard Devinen, seuraavana päivänä he tappoivat Henry J. Elfersin, Robert Blandin ja Harry Becktogen. Kolmikkoon liittyi 17 muuta Valkoisen Linnun leiristä, ja riehunta jatkui varastettuja väkijuomia ahkerasti käytellen.

Yksityiskohtainen analyysi osoittaa selkeästi etteivät huomattavat johtajat – Joseph, hänen veljensä Ollokot, Looking Glass ja Too-hul-hul-suit – olleet millään tavoin osallistuneet näihin välikohtauksiin ja että heidän yrityksensä luovuttaa syylliset raukesivat tyhjiin (valkoisten) vapaaehtoisten häikäilemättömyyden takia. Kuten intiaaniasiamies Monteith raportoi kenraali Howardille, ”tosiasia on, että tietty ryhmä pelkää ettei intiaanisotaa tulekaan”. Alle viikossa arpa oli heitetty ja sota sopimuksen ulkopuolelle jääneiden nez percein kanssa puhjennut.

17.6. Wallowa Valley - Oregon - Nez percet voittavat ensimmäisen yhteenoton - alkaa pitkä takaa-ajo

Ensimmäinen suurehko yhteydenotto Valkoisen Linnun kanjonissa (engl. White Bird Canyon) 17. kesäkuuta 1877 aiheutti tyrmistystä kenraali Howardin alaisen, kapteeni David Perryn johtaman osaston riveissä, sillä noin 70 intiaanisoturia ajoi ”nopeasti ja täydellisesti pakosalle kolonnan, johon kuului 4 upseeria ja 99 miestä ja lisäksi 10 - 11 aseistettua siviiliä. Intiaanit eivät vain löylyttäneet heitä kunnolla vaan tuhosivat kolmanneksen ratsumiehistä ja ajoivat henkiinjääneitä takaa noin 20 kilometriä” ja ”yhdellä iskulla osoittivat etteivät he pelkästään osanneet taistella vaan osasivat taistella taidolla, rohkeudella ja päättäväisyydellä, mikä olisi ollut kunniaksi armeijan parhaille joukoille”.

Tämän tappion järkiinnyttämänä Howard kokosi nyt yli 500 miestä vahvan, tykistön tukeman osaston. 250 nez perce–soturin ja heidän perheittensä – noin 500 naisen ja lapsen – takaa-ajo jatkui. Sen kuluessa jouduttiin marssimaan lähes neljässä kuukaudessa noin 2 300 kilometriä vaikeakulkuisessa maastossa, ennen kuin intiaanit kyettiin pysäyttämään vain 60 kilometrin päässä heidän lopullisesta tavoitteestaan, Istuvan Härän leiristä Kanadassa.

Howard ei selvästikään pitänyt tehtävästä sillä hän kirjoitti divisioonan päämajaan: ”Muita joukkoja siirretään eteen niin nopeasti kuin mahdollista... Tarvitsen käyttööni 25 intiaanitiedustelijaa... Kumpa me saisimme tämän nopeasti päätökseen”.

11.7. Takaa-ajo jatkuu - Clearwaterin taistelu

Vaikka Howard sai avukseen nämä lisävoimat, nez percet vetivät jälleen pidemmän korren; he kiersivät hänen joukkonsa ja jatkoivat matkaa Clearwaterin laaksoon ja kaivautuivat siellä puolustusasemiin. Tällä kertaa kuitenkin, 11. heinäkuuta, Howard jonka komennossa oli neljä ratsuväkikomppaniaa, kuusi jalkaväkikomppaniaa ja viisi jalkaväkenä taistelevaa tykkikomppaniaa haupitsien tukemana - laskematta mukaan hänen esikuntansa kaikkiaan noin 440 miestä, ajoi nez percet pakosalle 24 tunnin piirityksen jälkeen.

Nämä jättivät jälkeensä valtavasti omaisuutta ja kuten eräs vanhahko nez perce–nainen kertoi, ”hyvin monet haavoittuivat”. Niin suuren tuhon tuotti tämä hyökkäys, että Joseph, luultavasti aavistaen mitä tulevaisuus toisi tullessaan, oli nyt valmis antautumaan. Nez perceiden kesken oli kuitenkin mielipide-eroja rauhansopimuksesta, sillä Valkoinen Lintu, Looking Glass ja Too-hul-hul-suit asettuivat kannattamaan matkan jatkamista puhvelimaahan.

BIG HOLE

9.8. Armeijan hyökkäys

Jo aiemmin oli vakiintunut käytäntö, jonka mukaan kapinoihin sekaantuneet päälliköt hirtettiin ja juuri se herätti eniten pelkoa nez perceiden keskuudessa; niinpä he kieltäytyivät antautumasta vaikka olivatkin menettäneet Clearwaterissa paljon heidän toimeentulolleen välttämätöntä ja valiten reitikseen 240 kilometriä pitkän Lolo-polun he suuntasivat kulkunsa Bitterroot-vuorten kautta kohti Montanaa.

Vaeltaessaan laakson läpi he uupuneina mutta vielä uhmakkaina leiriytyivät Big Hole–joen rannalle. Siellä heidän kimppuunsa hyökkäsi päivän sarastaessa 9. elokuuta vähän yli 200 miestä eversti John Gibbonin johdolla: hän oli, saatuaan käskyn Howardilta joka eteni nyt jossakin Lolo-polulla jäätyään intiaaneista pahasti jälkeen, ratsastanut ulos Fort Missoulassa tavoittaakseen pakenevat nez percet.

Nez perceitä ei saada lyödyksi

9. elokuuta käyty Big Holen taistelu johti hirvittävään joukkoteurastukseen, jossa noin 80 nez percetä surmattiin, heistä 50 naisia ja lapsia. ”Monet naiset ja lapset tapettiin ennen kuin he ehtivät ylös vuoteistaan. Eräässä teltassa oli viisi lasta. Eräs sotilas meni sinne ja tappoi heidät kaikki”. Andrew Garcia kertoi myöhemmin, mitä hänen 17-vuotiaana tyttönä Big Holen leirissä ollut vaimonsa kertoi hirveästä koettelemuksestaan.

”Rakeiden lailla satavat luodit lävistivät isäni Harmaan Kotkan teltan ja yksi niistä osui Huhuilevan Pöllön erään naisen päähän tappaen hänet, toinen osui Huhuilevan Pöllön yhden pojan rintaan niin että hän kaatui maahan jääden siihen makaamaan. Luotien näin sataessa teltan läpi niiden taustamusiikkina soi sotilaiden kiväärinpauke, soturien ja valkoisten miesten sotahuudot... vaimojen ja lasten parkuna ja kirkaisut... Sitten me kaikki yritimme päästä yhtä aikaa ulos tiipiistä... mutta sotilaat olivat vastassa... Huhuileva Pöllö, hänen toinen naisensa ja kaksi pikkulastaan ammuttiin kuoliaaksi ja minun isäni sai osuman mahaansa... sisareni vaipui kuolleena maahan luodin lävistettyä hänen päänsä...”

In-who-lise sai osuman oikeaan olkapäähänsä ja kaatui maahan lähellä puron äyrästä; hänen tullessaan tajuihinsa eräs sotilas oli kumartunut hänen ylleen ja yrittäessään päästä ylös jaloilleen hän tarttui tukea saadakseen sotilaan jalkaan – yllättäen sotilas tönäisi naisen luotaan lyöden kiväärinsä perällä häntä suulle ja murskaten hänen huulensa ja hampaansa.

Vaikka hyökkäys aluksi olikin menestyksekäs, taistelu sai odottamattoman käänteen. Eräs nez perce–tutkija on dramaattisesti kuvannut tuota hetkeä: ”Pian leirin toisesta päästä voitiin kuulla Valkoisen Linnun, sen toisesta päästä taas Looking Glassin ääni. Taistelun melun ylitse metsästystorven töräyksen lailla kohoavalla äänellään nämä kaksi päällikköä kokosivat soturinsa hyökkäykseen ja muuttivat jo alkaneen paon raivoisaksi kamppailuksi”. Mitä seurasi nez percein onnistuttua valtaamaan leirinsä takaisin, sen Gibbon myöhemmin merkitsi muistiin: ”Harvat meistä pystyvät nopeasti unohtamaan sitä murheen-, raivon- ja kauhunsekaista valitusta, joka kantautui meistä 400 tai 500 jaardin päässä olevasta leiristä, kun intiaanit palasivat sinne ja näkivät teurastetut soturinsa, naisensa ja lapsensa. Noin 50 naista ja lasta ja 25 soturia oli saanut surmansa ja muitakin – mukaanlukien In-who-lisen isä, Harmaa Kotka – kuolisi kohta haavoihinsa ja haudattaisiin Lolo-polun varteen.

Eversti Samuel Davis Sturgis.

13.9. CANYON CREEK

Kenraali Ylihuominen jatkaa takaa-ajoa

(Nimen Kenraali Ylihuominen antoivat Howardille intiaanit). Nez percet eivät suostuneet luovuttamaan, vaan jatkoivat matkaansa sinnikkäinä ja periksi antamatta. 20. elokuuta Camas Meadowissa Josephin veli Ollokot ja 27 nez perce–soturia viivyttivät Howardin miehiä saamalla näiden hevoset ja muulit vauhkoontumaan. 13. syyskuuta Canyon Creekissä tapahtui tämän sodan seuraava suuri taistelu. Kun eversti Samuel Davis Sturgisin komentaman 7. ratsuväkirykmentin 400 miestä lähestyivät kanjonia, saivat he vastaansa asemiinsa kaivautuneiden intiaanien kivääritulituksen.

Sturgisin kokeneissa joukoissa ratsasti useita Little Big Hornista selviytyneitä veteraanisotilaita. Sturgis lähetti aluksi hyökkäykseen kaksi komppaniaa majuri Lewis Merrillin johdolla. Taisteluun yhtyi Litle Big Hornin veteraanin kapteeni Frederick Benteenin komppania. Hyökkäysyritykset kilpistyivät nez perceiden raivoisaan tulitukseen ja sotilaat joutuivat vetäytymään.

Tässä vaiheessa nez percet joutuivat luopumaan 400 hitaimmasta hevosestaan, joihin armeijan mukana tiedustelijoina kulkevat ja täysiksi nez perceiden vihollisiksi ryhtyneet varikset heti iskivät ahneesti kiinni. Kun hyökkäykset eivät onnistuneet, jähmettyi tilanne asemasodaksi, jossa kumpikin osapuoli piiloistaan ampuen pyrki osumaan viholliseen. Kummatkin joukot olivat hyvin väsyneitä, pitkän matkanteon uuvuttamia ja kiipeiltyään pitkin kanjonin seinämiä koko päivän, ja siksikään taistelu ei edistynyt.

Yö koitti Canyon Creekissä ja aamulla valppaat varikset näkivät, että nez percet olivat loittonemassa kohti pohjoista ja jättämässä kanjonia. Varikset syöksyivät tulittaen takaa-ajoon, jota kesti useita kilometrejä. Pian he luopuivat takaa-ajosta ja syöksyivät nyt noin 500 hevosen perään, joita pakenijat eivät olleet kyenneet pitämään mukanaan. Myös eversti Sturgis lähti takaa-ajoon, levänneiden miestensä kanssa ja jäljitti nez perceitä nyt noin 60 kilometrin matkan. Jos varikset aiemmin olisivat viivyttäneet nez perceitä, eivätkä olisi ahnaina rynnänneet hevosten perään, olisi Sturgis miehineen ehtinyt paikalle ja kaikki olisi voinut jo päättyä.

Monet sotilaista eivät tosin olleet pahoillaan siitä, että intiaanit edelleen pääsivät pakoon. Sotilaat olivat ennen sotaan mukaan tuloaan ehtineet lukea sanomalehdistä sodan alkusyistä, nez perceihin kohdistuneista vääryyksistä ja heidän sympatiansa olivat intiaanien puolella. Kirjailija Jerome Greene kirjassaan Nez Perce Summer 1877 siteeraa erästä sotilasta näin: "Me taistelimme heitä (nez perceitä) vastaan, tietysti - mutta meidän sydämemme ei ollut mukana tässä sodassa, kuten se oli sodissa siouxien, cheyennejen ja apassien kanssa". (Engl. "We fought them, of course, but our hearts were not in it as in the case of the Sioux, Cheyennes, and Apaches.”).

Canyon Creekin taistelu tuli kalliiksi nez perceille. He sanoivat menettäneensä kaatuneena vain yhden sotilaan ja sen lisäksi kolme oli haavoittunut. Mutta he olivat fyysisesti aivan lopussa, paettuaan kolme kuukautta ja oltuaan siitä viimeisten päivien ajan kaiken aikaa valveilla, taistellen ja lopulta juosten. Pahinta oli, että he olivat nyt menettäneet 900 hevosta niistä noin 2 000:sta, jotka heillä oli ollut hallussaan alussa, Oregonissa ja Idahossa. Tämä tappio edelsi ja tiesi katastrofia seuraavassa taistelussa, heidän edelleen jatkaessa viimeisillä voimillaan matkaansa kohti Kanadaa. Pakeneminen taistelusta olisi mahdotonta, hevosten puuttuessa.

Kenraali Oliver O. Howard.

23. syyskuuta pakenijat saivat pienen hengähdystauon Cow Islandilla, missä he onnistuivat hankkimaan kipeästi kaipaamiaan muonavaroja, ryöstämällä saareen sijoitetun armeijan elintarvikevaraston, jota ei ollut kyetty kuljettamaan Missourin vähävetisyyden vuoksi Fort Bentoniin. Lopulta, 29. syyskuuta, intiaanit saavuttivat Bearpaw–vuoret ja leiriytyivät Snake Creekin varteen, vain 40 mailin päähän Kanadan rajasta.

Pelastuminen alkoi näyttää varmalta. Koska nez perceiden Kenraali Ylihuomiseksi ristimän Oliver O. Howardin ja Sturgisin arvioitiin olevan suunnilleen kahden tai kolmen päivämarssin päässä, heimon jäännökset selvästikin uskoivat olevansa turvassa ja asettuivat leiriin ja nukkumaan. He olivat kuitenkin väärässä, hyvin pahasti väärässä - sillä kenraali Howard ja eversti Sturgis kyllä olivat jääneet jo kauas taakse - mutta uudet, verekset takaa-ajajat olivat juuri heidän kannoillaan.

30.9. Takaa-ajon viimeiset päivät - Snake Creekin taistelu

Jälleen kerran näytti armeijan näkökulmasta siltä, että kaikista ponnisteluista huolimatta se ei pääse tavoitteeseensa, ja takaa-ajetut onnistuvat pääsemään pakoon viime hetkellä. Näin näytti olevan käymässä nyttenkin, sillä Kanadaan oli matkaa enää noin 60 kilometriä. 18. syyskuuta eversti Nelson Miles oli lähtenyt liikkeelle Yellowstonen varrella sijaitsevasta Fort Keoghista noin 3 350 miehen kanssa, saatuaan kenraali Howardilta ja eversti Sturgisilta viidessä päivässä perille tulleen viestin, jonka mukaan nez percet olivat ”jättäneet heidät toivottoman kauas taakseen”. Miles otti suunnan luoteeseen kohti Bearpaw–vuoria ja saapui muutaman mailin päähän Snake Creekistä 29. syyskuuta. Milesin apuna olivat tiedustelijoina lakotat ja cheyennet, jotka vain vain vuotta aiemmin olivat sotineet häntä vastaan, mutta jotka nyt ahneesti jäljittivät nez perceitä - nämä heti löytäenkin.

Varhain sunnuntaina 30. syyskuuta Milesin joukot kävivät hyökkäykseen kylää vastaan sokaisevassa lumimyrskyssä, joka kätki niiden liikkeet nez perceiden katseilta; ne torjuttiin kuitenkin tuhoisin tappioin, sillä noin viidesosa Milesin osastosta menetti taistelukykynsä. Kapteeni Snyder teki myöhemmin yhteenvedon: ”Meidän menetyksemme tänään kapteeni Hale ja luutnantti Biddie ja 23 sotamiestä kaatuneina ja 4 upseeria ja 40 sotamiestä haavoittuneina. Intiaanit pitävät vielä asemansa”. Intiaaneja oli jäljellä nyt noin 700, heistä sotureita runsaat 100.

1.10. Päällikkö Joseph saapuu valkoisen lipun kanssa

Taistelun jälkeen seuranneena päivänä, lokakuun 1. päivänä, lähetti Miles Yellow Bullin Josephin leiriin tekemään tarjousta rauhanneuvotteluista. Pian Joseph saapuikin valkoisine lippuineen. Hänen lähimmistään monet olivat jo kadonneet taikka kuolleet, näiden joukossa olivat sekä Looking Glass, että Josephin veli Ollokot, joka oli saanut surmansa juuri edellisenä päivänä. Joseph viipyi Milesin leirissä yli yön, mutta rauhaan ei neuvotteluissa päästy. Seuraavana päivänä Joseph huomasi olevansa Milesin panttivanki, eikä paluu leiriin onnistunutkaan. Nez percet olivat onnistuneet puolestaan vangitsemaan luutnantti Jeromen - ja nyt molempien vapautus onnistui panttivankeja vaihtaen.

3.10. Napoleonin puheenvuoro

Ratsuväki oli tässä vaiheessa saanut aseistukseensa ratkaisevan lisän, eli Napoleon-kanuunan, joka oli saatu asemiinsa. 3.10. varhain aamulla kanuuna alkoi tulittaa intiaanien asemiin. Nez percet eivät koskaan olleet kokeneet mitään vastaavaa ja he luulivat maailmanlopun tulleen. Napoleonin pitäessä taustalla omaa, jatkuvaa jylinäänsä, jatkuivat taistelut vielä kaksi päivää. Näiden kahden viimeisen päivän aikana saivat surmansa vielä 21 sotilasta ja suunnilleen saman verran intiaanisotureita, myös naisia ja lapsia kuoli ja kymmenet haavoittuivat. 5.10. nez perceiden vastarinta murtui, he antautuivat ja tämä näännytys- ja tuhotaistelu oli ohi.

Päällikkö Josephin antautumisjulistus

Josephin antautumisjulistuksessa tiivistyvät hänen kansansa kokemat mittaamattomat kärsimykset, epätoivoiset kokemukset ja senhetkinen surullinen tila. Julistus on järkyttävyydessään, kaunopuheisuudessaan ja arvokkuudessaan ainutlaatuinen, pysyvä kunnianosoitus hänen edustamalleen kansalle, sillä se on samalla erään aikakauden loppu.

"Kertokaa kenraali Howardille, että minä tunnen hänen sydämensä. Mitä hän kertoi aikaisemmin, sen minä säilytän sydämessäni. Minä olen väsynyt taistelemaan. Meidän päällikkömme ovat kuolleet. Too-hul-hul-suit on kuollut. Kaikki vanhat miehet ovat kuolleet. Nyt nuoret miehet sanovat "kyllä" tai "ei" (äänestys heimoneuvostossa). Hän, joka johti nuoria miehiä (Josephin veli, Ollokot) on kuollut. On kylmä, eikä meillä ole huopia. Pikkulapset jäätyvät kuoliaiksi. Minun kansani - osa siitä - on paennut vuorille, eikä heillä ole mitään huopia, mitään ruokaa. Minä haluan itselleni aikaa lasteni etsimiseen, vaikka ehkä löydänkin heidät vain kuolleiden joukosta. Kuulkaa minua, hyvät päälliköt, minun sydämeni on sairas ja murheellinen. Miten kauan aurinko jatkaneekin kulkuaan siitä missä se nyt on, minä en tule koskaan sotimaan."

Lähteinä mm:
Artikkeliavustaja InkaTaika
Villi Länsi - toimittaneet William C. Davis ja Joseph G. Rosa.
Mike Sotter: Villi Länsi.
Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit.
Royal B. Hassrick: The Colourful Story of The American West.
Norman Bancroft-Hunt ja Werner Forman: The Indians of The Great Plains.
Suuri Intiaanikirja - Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat (Colin F. Taylor, William C. Sturtevant, 1991)
Native American Indian Genealogy
Encyclopedia of North American Indians
The Handbook of Texas Online
DesertUSA
Native Languages of the Americas
Answers.com
List of Native American Tribal Entities
Samuel Davis Sturgisin ja Oliver O. Howardin kuvat USA National Archive Public domain.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Toiseksi ylin iso kuva - sekä pieni kuva alla tanssiva intiaani - Copyright Dori
*Alimmat kuvat Copyright Jim Grey

*** www.tunturisusi.com ***