Millainen on hyvä aapinen
"Hyvä aapinen on sellainen, jonka parissa lapsi viihtyy ja josta on helppo oppia. Opettajan kannalta sen on tietysti oltava helppokäyttöinen ja selkeä,
runsaasti mukavaa ja vaihtelevaa oheismateriaalia tarjoava. Kuvitus on myös hyvin ratkaiseva. Rikasta, runsasta ja värikästä kuvitusta voi opettaja
hyödyntää monella tavoin.
Varsinkin aapisen alkupuolella, kirjainten opetteluvaiheessa, kuvitus on olennainen osa koko prosessia. Aapisen
loppupuolella kuvituksen merkitys pienenee ja lukutaidon varmentaminen nousee pääasiaksi, mutta kuvitus elävöittää tekstiä ja auttaa
luetun ymmärtämisessä." (Tuovi Harju/opettaja.fi)
Opettaja Hildur Hallberg, 1800-luvun lopulla, Jyväskylä. Kuvaaja Johan Rafael Hårdh. Kuva Copyright Keski-Suomen museo.
Millainen on hyvä opettaja?
"Opettajan tulee olla vaativa - sellaisia opettajia, jotka eivät vaadi mitään, eivät oppilaat lainkaan
kunnioita eivätkä heihin kiinny - mutta hänen tulee olla vaativaisuudessaankin ennen kaikkea ihminen, joka ankaruutensa alta
antaa ymmärtäväisyyden ja myötämielisyyden sovittavan hohteen lämmittää suhdettaan oppilaisiinsa.
Ainoastaan sillä tavoin saavuttaa hän sellaisen vaikutusvallan oppilaisiinsa, että he näkevät hänessä muutakin
kuin karttakepin pitäjän ja kiusanhengen. Ja ainoastaan sillä tavoin muuttuu opetustyö opettajallekin tyydyttäväksi,
jopa innostavaksikin elämäntehtäväksi.
Meidän oppikouluissamme unohdetaan liiaksi usein, että opettajan tulee olla oppilailleen muutakin
kuin pelkästään ohjaaja omassa aineessaan. Unohdetaan, että oppilaat herkimmällä kehitysiällään
muodostavat kuvansa ihmisistä ja elämästä hyvin suureksi osaksi opettajiensa persoonallisuuksien mukaan."
(Suomen Kuvalehti 8.8.1925, Pääkaupunkilaisen päiväkirja)
Opettaja Hanna Bastman, 1800-luvun lopulla, Jyväskylä. Kuvaaja Johan Rafael Hårdh. Kuva Copyright Keski-Suomen museo.
Karttakeppi. Kuva Turun museokeskus.
Opetusvälineenä karttakeppi
Todella mainio ja monipuolinen opetusväline kouluissamme on ollut karttakeppi.
Sillä opettaja helposti osoitti kartalta maat ja ja muut karttakohteet. Karttakeppiä käyteltiin
myös kurinpitovälineenä. Tarpeen niin vaatiessa opettaja saattoi näpäytellä
oppilaan pulpetilleen vaatimuksesta asettamia sormia tai rystysiä karttakepillä.
Tällaisen menettelyn pohjalla oli entisaikojen viisaus, "joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee".
Suomen kouluissa ruumillinen kuritus on kuitenkin ollut virallisesti kiellettyä vuodesta 1914.
Opettaja
saattoi myös opetustaan tehostaakseen ja hiljaisuutta vaatiessaan kalautella
karttakepillä napakasti pöydän kulmaan, ja joidenkin opettajien jäljiltä karttakeppejä
jouduttiinkin tiuhaan uusimaan.
Karttakepin moninaisesta ja luovasta käytöstä kertoo Poikien Urheilulehti vuodelta
1923:
"Kaunokirjoituksen opettajallamme oli tapana pujottaa karttakeppi niskasta
paidan ja ihon väliin, ellei joku hänen tunnillaan istunut tarpeeksi suorana".
Aapiskukko
Aapisen varsinainen tunnusmerkki ja viisauden symboli, aapiskukko, on aikojen kuluessa saanut väistyä nykyisten aapisten kansilehdiltä.
Aapisten tunnuksena on kauan aikaa hyörinyt ihastuttava ja rakastettu aapiskukko, joka on yhtä aikaa sekä vaativa että palkitseva.
Kovapäisempää laiskuria aapiskukko näpäkästi hoputtaa uusiin harjoituksiin ja ahkeralle aapiskukko antaa palkinnon.
Voisiko olla kunnioitettavampaa ja viisaampaa hahmoa, kuin on aapiskukko.
Aapiskukko ei ole vain auktoriteetti ja opettaja, vaan aapiskukko on myös
lapsen paras tuki ja turva, sekä ystävä mutkaisella polulla kohti aakkosten tuntemista, tavaamista ja lukemista.
Aapiskukossa on jotakin hyvin arvokasta, aapiskukosta ei tule ollenkaan mieleen se, että
aapiskukko olisi kanan puoliso. Aapiskukko on kuin jokin arvokas rovasti, lautamies ja opettaja
samassa persoonassa.
Suomalaisista aapisista tohtorinväitöskirjansa tehnyt Liisa Kotkanheimo
kertoo, kuinka Pohjolassa talon kukko oli jo 800-luvulla tärkeä aamun airut, tappelija ja kotieläin, joka kuvattiin
kirkontorneihin luotettavana, pahaa karkottavana vartijana.
Antiikin aikana kukkoa pidettiin elämän ja valppauden symbolina. Kuvissa tornin huipulla
oleva kukko viittasi hengelliseen valoon, mutta kun kukko laskeutui huipulta, myös sen
symboliarvo muuttui. Kukosta tuli kehottava ja neuvova opettaja ja aapisen sisältämän opin
vertauskuva. Kukolle kuului vitsa, sittemmin karttakeppi, mutta myös erilaisia palkintoja
jaettavaksi.
Aapiskirjassa kukon kuva voidaan jäljittää ainakin 1500-luvulle.
Kotkanheimo arvelee, että palkintoherkkuja tai
rangaistusvitsoja jakava aapiskukko perustuu germaaniseen satoperinteeseen, jossa kukko merkitsi hedelmällisyyttä.
Suomalaisissa aapisissa kukko on esiintynyt 1700-luvun alkupuolelta lähtien. Kukko on
pysytellyt mukana vuosikymmenestä toiseen: välillä kannen ainoana kuva-aiheena, välillä
lasten joukossa tietoa jakamassa. Monista aapisista kukko on kuitenkin saanut väistyä uusien
hahmojen tieltä.
Vallilan kansakoulu vuonna 1940 -
Helsinki, Hämeentie 80.
*Kuva - Copyright Helsingin kaupunginmuseo, kuvaaja Aarne Pietinen Oy.
"Aapiskukko, viisas kukko, lukemahan lapset sai.
Namusetkin antoi heille, lienee siksi paras kai."
Teuvo Pakkalan Aapinen "säästi poikien niskatukkaa"
Aikoinaan kirjailijatkin innostuivat tekemään aapisia. Olihan hieman ennen
Pakkalan aapista ilmestynyt kirjailija Arvid Järnefeltin aapinen.
Jaakkiman Sanomissa vuonna 1908 esiteltiin Teuvo Pakkalan aapista,
ja siinä todettiin kirjailijan halunneen "kirjoittaa aapisen, jolla
säästäisi poikien niskatukkaa". Lehdessä uskottiin kirjailijan
onistuneenkin tässä tavoitteessaan, ja aapisesta oli tullut hyvä, eikä sitä ole tarvinnut
pakottamalla tyrkyttää lapsille.
Jaakkiman Sanomien uutinen antoi vielä
lopuksi hyvän arvion aapisen kannesta, sillä "kansilehti kukkoineen
on hyvin onnistunut".
Myös Uuden Auran uutinen vuodelta 1908 antoi Pakkalan aapisesta erittäin hyvän
arvostelun. Kirjasta todetaan, että siitä
tulee varmaankin lapsille "hyvä ystävä". Molemmissa uutisissa kehutaan Venny Soldan-Brofeldtin
taidokasta ja aapisen kerrontaa tukevaa kuvitusta. Aapinen on tarkoitettu
erityisesti kotiopetuksessa käytettäväksi, sekä valmistavaan opetukseen.
Pakkalan tunnettu kyky kirjoittaa tavalla, joka lapsia innostuttaa
ja miellyttää tulee aapisesta näkyviin. Lämmin, sydämellinen sävy
on siinä läpikäyvänä.
Potretissa koululainen 1800-luvun lopulla, Jyväskylä. Kuvaaja Johan Rafael Hårdh. Kuva Copyright Keski-Suomen museo.