Löytölapsia ja lapsiorjia
Jos lapsen äiti Roomassa oli orja, oli lapsikin orja, jollei äidin omistaja muuta halunnut.
Roomassa lasten heitteillejättö oli yleistä siksi, että syntyi paljon ei-toivottuja
lapsia tai perhe ei kyennyt elättämään kaikkia lapsiaan. Erityisesti tyttölasten
heitteillejättö oli aika tavallista.
Löytölapsista tuli tavallisesti orjia, jollei omistaja eli lapsen löytänyt muuta halunnut.
Aika tavallista oli sekin, että lapsista tuli prostituoituja.
Milanon piispana 300-luvulla toiminut Ambrosius kertoo siitä, kuinka hänen
aikanaan suurmaanomistajat käyttivät mafiakeinoja saadakseen naapurinsa velkaantumaan,
ja pakottivat sitten nämä myymään kaiken omaisuutensa ja jopa lapsensa orjiksi.
Ambrosius kertoi itse nähneensä tapauksen, jossa isä oli viety velkavankeuteen, koska hän ei kyennyt
toimittamaan viiniä isäntänsä juhlapöytään. Hädissään isä harkitsi, kenet pojistaan
hän myisi orjaksi: vanhimmanko, joka ensimmäisenä oli kutsunut häntä isäkseen, vaiko nuorimman,
joka ei vielä tajunnut tilannetta.
Vanhemmat joutuivat aika usein myymään lapsiaan orjiksi, kyetäkseen maksamaan erilaisia veroja.
Keisari Konstantinus Suuri salli 300-luvulla vastasyntyneiden lasten myynnin orjiksi äärimmäisen köyhyyden ja puutteen vallitessa
(
propter nimiam paupertatem egestatemque).
Vasta Justianus päätti,
että henkiin jäänyt löytölapsi oli aina vapaa.
Orjuus aikaansai ruumiillisen työn halveksuntaa
Koska orjat tekivät ikävimmät ja raskaimmat työt ja toisaalta olivat yleensä sivistymättömistä barbaarikansoista,
voitiin vapaiden kansalaisten parissa havaita yhä suurempaa ruumiillisen työn halveksumista.
Platon ja Aristoteles jopa pohtivat, oliko ruumiillista työtä tekeviä vapaita pidettävä
laisinkaan kansalaisina. Aristoteles esitti myös oppinsa "luonnollisesta orjasta", jolta puuttuivat
kaikki edellytykset elämiseen vapaana kansalaisena. Hän oli silti valmis myöntämään, että
jos ei luonnon tarkoitus aina toteutunut orjien kohdalla, niin ei se toteutunut
isäntienkään kohdalla.
Komedioissa orjien usein hyvin raskas ja ankea elämä muutettiin huumoriksi, ja niissä ovelat
orjat useinkin nokkelasti petkuttivat isäntiään.
Ostaisimmeko ikioman orjan?!
Orjuuden kohdalla nykyihmisen on vaikeaakin ihan realistisesti ajatella sitä, että
ihmisen saattoi orjuuden aikana ostaa. Sai valita sukupuolen, iän ja käyttötarkoituksen -
saattoi ostaa itselleen työläisen, muurarin, kultasepän, konttorityöntekijän
tai opettajan.
Orjien hinnat vaihtelivat suunnattomasti, riippuen orjan
iästä, terveydestä ja taidoista. Ateenassa 400-luvulla eaa. tavallinen orja maksoi noin 150 drakmaa.
Erään luotettavan arvion mukaan tuolloin 90 prosentilla väestöstä vuotuinen ansio
oli 180 - 480 drakmaa, joten orjia sitten kuitenkin ostelivat enimmäkseen vain rikkaat.
Kuva yllä: "Orjia Roomassa" - englantilainen taidemaalari Charles W. Bartlett (1860 - 1940)
Roomalainen sotilas tarjoaa omenoita orjalapsille. Surullisen kohtalon kokeneet lapset eivät näytä
haluavan ottaa sotilaalta yhtään mitään.
Rooman orjat - puhuvaa irtaimistoa
Antiikissa orjuus harvoin perustui rodullisiin seikkoihin ja niinpä Roomankin orjat olivat peräisin
kaikkialta tunnetusta maailmasta.
Rooman valloitusten myötä orjien lukumäärä alkoi kasvaa Roomassa 200- ja erityisesti 100-luvulta eaa. lähtien.
Suurin osa orjista oli sodissa vangittuja tai orjamarkkinoilta ostettuja ulkomaalaisia.
Roomalaisille orjat eivät suinkaan edustaneet alinta yhteiskuntaluokkaa - vaan he olivat "puhuvaa irtaimistoa".
Ammattimaiset orjakauppiaat välittivät orjia asiakkailleen orjamarkkinoiden keskuksista, joita olivat
Delos ja Rhodos. Erityisesti roomalaiset suosivat hankinnoissaan kreikkalaisia, sivistyneitä orjia.
Keisariaikana muodostivat hallitsijasukujen orjat ja vapautetut yhdessä virkamiehistön
aina ministereitä myöten. Orjat jaettiinkin kahteen pääryhmään. Karkeampaa orjakansaa
(familia rustica),
roomalaiset käyttivät karkeammissa, kuten maataloustöissä. Sivistyneet orjat
(familia urbana),
työskentelivät kaupunkitaloissa esimerkiksi lääkäreinä, kirjureina ja kotiopettajina.
Rooman vallan laajetessa vauras yläluokka perusti suuria maatiloja, joille hankittiin suuria orjamääriä.
Orjatyövoimaa käytettiin paljon myös käsityöläispajoissa ja armeijan huoltojoukkoinakin, vaikkakaan he eivät
saaneet osallistua taisteluihin. Suuret orjamäärät erityisesti tiloilla merkitsivät riskiä orjakapinoille,
joita paikallisesti kehittyikin aina silloin ja tällöin. Caton maatalousoppaasta käy ilmi, että maatalousorjia kohdeltiin
aluksi huonosti.
Monet tilapäiset epäkohdat, julmuudet ja varomattomuudet aiheuttivat suuret Sisilian orjakapinat vuosina 135 - 132 eaa.
Erityisen suuri oli Spartacuksen orjakapina 73 - 71 eaa.,
jolloin kymmenettuhannet paenneet orjat terrorisoivat Roomaa ja Italiaa kolmen vuoden ajan.
Antiikin arvioiden mukaan näissä kapinoissa ja niihin liittyneissä taisteluissa menetti henkensä
yhteensä miljoona ihmistä.
Orjakapinat, orjien taloudellisen arvon lisääntyminen ja humaanimpi ajattelu vaikuttivat kuitenkin
vähitellen orjien kohtaloa parantavasti, etenkin kun orjien määrä sotien loputtua nopeasti väheni.
Myös lainsäädännöllisesti pyrittiin orjien asemaa parantamaan ja kieltämään heidän surmaamisensa.
Orjien väliset avioliitot
(contubernium) hyväksyttiin, ja orjien jälkeläisiä, kotiorjia
(verna)
kohdeltiin hyvin. Orja saattoi myös koota epävirallisesti omaisuutta
(peculium) ja ostaa sillä vapautensa.
Monet isännät vapauttivatkin orjansa.
Orjien vapauttaminen Roomassa
Muuallakin, myös Kreikassa, vapautettiin orjia, mutta
missään se ei ollut yhtä yleistä ja täsmällisesti organisoitua, kuin Roomassa.
Erityisesti Augustuksen ajoista lähtien roomalaiset vapauttivat usein orjiaan. Jotta orjia ei olisi vapautettu liikaa,
säädettiin vapautettavan orjan alaikärajaksi 30 vuotta. Vapautuneesta orjasta tuli Rooman kansalainen, hän sai lähes täydet kansalaisoikeudet
ja hän otti nimekseen yleensä oman isäntänsä etu- ja sukunimen, johon lisättiin hänen oma nimensä
lisänimeksi. Monet vapautetut orjat menestyivät roomalaisessa yhteiskunnassa erittäin hyvin
ja pääsivät korkeisiin asemiin.
Vapautumiseen tähtäävän aloitteen tekijänä saattoi olla joko itse orja tai hänen isäntänsä.
Orjat saattoivat myös, jos heillä oli kylliksi varoja ja hinnasta päästiin sopimukseen,
ostaa itsensä vapaiksi. Näillä kaupparahoilla isäntä saattoi ostaa itselleen uusia orjia
ja pitää yli jäävät varat voittona.
Naisorjat vapautuivat usein siksi, että he menivät avioliittoon. Vapautuneet miesorjat saattoivat
jäädä edelleenkin asumaan isäntänsä taloon ja toimia erilaisissa vastuullisissakin tehtävissä, kuten
perheen taloudenhoitajina.
Muodollisia menettelyjä ja asiakirjoja siitä, kuinka vapautus lain mukaan tapahtui, oli useampia.
Yhdessä niistä orja tuli vapaasyntyisen edustajansa (
assertor libertatis) kanssa jonkun tietyn virkamiehen:
preetorin, konsulin, prokonsulin, legaatin tai Egyptin prefektin eteen.
Seuraavaksi edustaja kosketti orjaa vitsalla ja kuulutti ääneen, että orja nyt oli vapaa. Jos isäntä
vaikeni eikä protestia kuulunut, virkamies vahvisti vapautuksen. Protokollassa isäntä
seuraavaksi käänsi entisen orjansa ympäri ja antoi tälle viimeisen läimäytyksen (
alapa).
Näin orja oli vapaa menemään matkoihinsa vapaana kansalaisena.
Herkules eli Herakles - kreikkalaisen mytologian sankarihahmo, Zeuksen poika ja puolijumala, joka suoritti 12 urotyötä ja liittyi kuoltuaan jumalten joukkoon.
Orja saattoi joskus hädissään, viimeisenä keinonaan, paeta johonkin temppeliin
jumalten suojiin. Orjaa ei voitu tällöin muitta mutkitta hakea pois temppelistä, vaan suoritettiin tutkinta.
Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuvat - Orjatar - The Lamp of Wisdom, Waterperry Gardens - Copyright
© Calotype46
*Kuva Herkules - Copyright
© Schodts