Tunturisuden sivut
Kuvassa yllä mustahevosantilooppi (Hippotragus niger). Se on suurikokoinen, enimmillään 270 kg painava antilooppi, jolla on vahvarakenteinen etuvartalo. Laji elelee puu- ja pensassavanneilla, erityisesti miombo-savanneilla ja kuivalla kaudella myös tulvatasankojen laitamilla. Vaikka laji onkin lukumääräisesti vähentynyt, ei se ole toistaiseksi uhanalainen.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Bernard DUPONT

Antiloopit (Syncerus caffer)

Antiloopit ovat onttosarvisten heimoon (Bovidae) kuuluvia sorkkaeläimiä (Artiodactyla). Antilooppeja elää Aasiassa ja Afrikassa. Erityisesti ne ovat Afrikan nisäkkäitä, sillä noin sadasta antilooppilajista Afrikassa elää peräti 72. Alunalkaenkin antiloopit ovat kehittyneet Afrikan savanneilla.

Antilooppien ryhmä on monimuotoinen. Lajien kokokin vaihtelee muutaman kilon painoisesta kääpiöantiloopista tonnin painoiseen elandiin eli hirviantilooppiin. Kaikille antilooppilajeille tunnusomaista ovat sarvet, jotka eräillä lajeilla tosin ovat vain urosten tunnuspiirre.

Ruokansa märehtien käsittelevät antiloopit edustavat kasvinsyöjäporrasta, joka elää sopusoinnussa ruohojen ja puunlehtien biomassaan nähden. Niiden luonteenomaisia seuralaisia ovat kirahvit, norsut, sarvikuonot ja seeprat. Kukin näistä eläinryhmistä on erikoistunut omien kasvilajiensa käyttöön niin, että kaikille riittää syötävää. Myös mosaiikkimaisesti sijoittuneet eri antilooppilajit elävät niin, että ne eivät kilpaile keskenään. Eri antilooppilajit voivat jopa muodostaa sekalaumoja, joissa eri lajit syövät eri kasveja.

Antilooppien tyypillistä asuinseutua ovat kuuman vyöhykkeen savannit. Jotkut lajit ovat sopeutuneet lähes aavikkomaiseen ympäristöön, kuten eteläafrikkalainen hyppyantilooppi. Jotkin antiloopit, kuten liki-antiloopit, elävät tulvaheinikoissa, kun taas suoantiloopit asustavat suoseuduilla. Näissä erityyppisissä ekolokeroissaan kukin laji saa elää ravinnon puolesta turvattua, omaa elämäänsä.

Pienikokoisimmat antiloopit, joihin kuuluvat kalliohyppijä, kaksi oribilajia, seitsemän dikdiklajia ja suniantilooppi, ovat yleensä melko säikkyjä eläimiä ja muodostavat tuskin koskaan laumoja.

Kirjoantilooppi

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Josh More

Kirjoantilooppi (Tragelaphus scriptus)

24 - 80 kg painava kirjoantilooppi on melko helppoa tunnistaa. Se on Tansanian ainut yleinen, keskikokoinen antilooppi, jonka turkissa on melko runsaasti valkoista kirjailua.

Antilooppien uhkina Afrikassa ovat suurpedot leijona, leopardi ja täplähyeena. Niiden kanssa on kirjoantilooppikin alituisesti vaarassa ja kun hyökkäys uhkaa, se yrittää pelastautua, jähmettymällä paikoilleen. Keino ei ole kaikkein varmimpia, mutta onnistuu kai joskus, koskapa evoluutio on lajille tällaisen suojautumiskeinon kehittänyt.

Isohevosantilooppi

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Bernard DUPONT

Isohevosantilooppi (Hippotragus equinus)

Isohevosantilooppi on nimensä mukaisesti suurikokoinen. Sillä voi olla pituutta 240 cm ja uroksen suurin paino on 300 kg, naaraan 280 kg.

Päivä- ja yöaktiiviset isohevosantiloopit elävät puu- ja pensassavanneilla, etenkin miombo-savanneilla. Usein aukeamien reuna-alueilla. Laji elää ryhmissä, joissa on 5 - 35 yksilöä.

Heiniä, lehdeksiä, ruohoja ja akasioiden palkoja syövä isohevosantilooppi on hiljainen elelijä, se on enimmäkseen täysin vaiti. Helposti tunnistettava, vaaleanruskean turkin omaava hevosantilooppi ei ole uhanalainen, vaikkakin se on aiemmin esiintynyt huomattavasti laaja-alaisemmin.
Isokudu

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Bernard DUPONT

Isokudu (Tragelaphus strepsiceros)

Isokudunaaras voi painaa 215 kg, -uros 315 kg. Melko helposti tunnistettava isokudu on keskikokoa suurempi, pähkinänruskea antilooppi, jonka selässä on valkoisia raitoja. Laji ei ole uhanalainen.

Valkopäätopi

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Bernard DUPONT

Valkopäätopi (Damaliscus pygargus phillipsi)

Topiantiloopit muodostavat onttosarvisten heimossa oman sorkkaeläinsukunsa (Damaliscus) ja siihen kuuluu 4 lajia. Yksi lajeista on valkopäätopi. Topiantiloopit ovat läheistä sukua gnuu- ja lehmäantiloopeille. Tyypillinen piirre topiantiloopeille on se, että niiden eturuumis on takaruumista korkeampi.

Kirkindikdikantilooppi

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Peter Steward

Kirkindikdik (Madoqua kirkii)

Pienimpiin antilooppeihin ja samalla gaselleihin lukeutuu kirkindikdikantilooppi, jolla on painoa 4,5 - 7,2 kg ja pituutta 55 - 72 cm. Kirkindikdik on helppo tunnistaa, sillä se on ainut näin pieni, yleinen ja verrattain näkyvästi elävä antilooppi. Varmoja tuntomerkkejä ovat vaaleat laikut suurten silmien ympärillä ja hieman pitkulainen kuono, jonka myötä näitä antilooppeja kutsutaankin kärsäantiloopeiksi.

Vain uroksella on sarvet, joilla on pituutta 10 cm, muuten sukupuolet ovat samannäköiset.

Enimmäkseen yöaikaan liikkuvat kirkindikdikit elävät pareittain. Elinalueen koko on parhailla paikoilla 5 hehtaaria, tavallisesti 10 - 35 hehtaaria. Laji juo harvoin sillä se saa tarvitsemansa nesteen syömästään ravinnosta.

Hermostuessaan kirkindikdik päästelee zik-zik-ääntä, mistä juontuu lajin nimi. Kirkindikdik-vasikka itsenäistyy 6 - 9 kuukauden ikäisenä ja alkaa lisääntyä 15 - 18 kuukauden iässä. Elinikää voi kertyä noin 9 vuotta. Laji ei ole uhanalainen.

Gasellit (Antilopinae )

Gasellit (Antilopinae) on onttosarvisten alaheimo, johon kuuluu useita sukuja ja niihin puolestaan useita lajeja. Yksi näistä antilooppisuvuista on samanniminen kuin alaheimokin eli gasellit (Gazella) ja siinä on 10 lajia. Gasellit ovat useimmiten sirorakenteisia, erittäin sopusuhtaisia ja uljasryhtisiä eläimiä, jotka kykenevät juoksemaan nopeasti. Huippunopeus on 75 km/h. Gasellien astunta on kepeää ja joustavaa.

Uroksilla on lyyranmuotoiset, kaartuvat sarvet; naarailta ne puuttuvat kokonaan tai ovat pienet. Väritykseltään gasellit ovat vaaleita ja ruskeankeltaisia. Niiden takapuoli ja vatsa ovat valkoiset. Kyljissä kulkee tumma juova. Silmien ja turvan välissä niillä on naaman molemmin puolin valkea raita, jonka alapuolella on lisäksi tumma juova.

Gasellilajeista monet ovat hyvin harvinaisia. Itä-Afrikassa elävät grantingaselli ja thomsoningaselli ovat gasellilajeista runsaslukuisimmat. Vaikka gasellit nimensä puolesta ovatkin gaselleja eivätkä antilooppeja, niin niitä silti pidetäänkin oikein "todellisina" antilooppeina.

Thomsoningaselli

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Mathieu Breitenstein

Thomsoningaselli (Eudorcas thomsonii)

Yksi tunnetuimmista gaselleista on thomsoningaselli. Sillä on painoa 15 - 35 kg ja hartiakorkeutta 55 - 82 cm. Sekä uroksella että naaraalla on sarvet, mutta uroksen sarvet ovat pitemmät ja paksummat. Laji on melko helppo tunnistaa. Se on sekoitettavissa vain isompaan grantingaselliin, jolla peräpeilin valkoinen ulottuu hännän yläpuolelle, kun se thomsoningasellilla jää alapuolelle.

Thomsoningasellit elävät 5 - 60 yksilön ryhmissä. Niissä on lähinnä naaraita, joita yksi uros yrittää pitää parittelutarkoituksessa koossa. Thomsoningaselli ei ole lajina uhanalainen.

Gasellin kauneus ja katse

Gasellin nimellä on runollinen kaiku. Kun sen kuulee, tulee mieleen Arabian autiomaa palmukeitaineen ja karavaaneineen ja lemmenkipeä arabinuorukainen, joka ylistää kohteensa "gasellinsilmiä", tahtoessaan sanoa hänelle kauneinta ja kohteliainta, mitä osaa. Gasellien alaheimon nimi, kreikan kielen Antilopinae tarkoittaa "kukkasilmäisiä". Gasellien silmistä on sanottu, että ne ovat kirkkaat ja lempeät ja niiden "katse on sanoin kuvaamattoman sielukas".

Arabialaisilla on ollut tapana pitää kesyjä gaselleja kylissään. Raskaina olleet naiset ovat kuluttaneeet aikaansa katselemalla gaselleja silmiin siinä toivossa, että heidän lapsensa saisivat siten yhtä kauniit silmät ja suloisen gasellin katseen.

Eräs ruotsalainen professori on kuvannut kauan aikaa sitten, Afrikassa liikkuessaan, gasellia näin:

"Ei ainoakaan savannin eläin voita gasellia siroudessa ja kauneudessa. Se on savannin sievin koriste. Sen hiekankeltainen ja valkoinen väri, sen sievät piirteet ja pehmoiset liikkeet, sen kaunis ja varsinkin vanhojen koiraiden ikäänkuin itsetietoisen ylväs ryhti ja kevyt, nopea juoksu, elegantit sarvit rengasmaisine kohoumineen - kaikki tämä tekee sen, että savannilla tuskin on kauniimpaa näkyä, kuin lauma gaselleja".

Eräs toinen Afrikassa safarilla liikkunut on kuvannut gasellien liikkumista näin:

"Pakeneva gasellilauma on todella huikea näky. Silloinkin, kun vaara näyttää vakavalta, näyttävät eläimet vain leikkivän. Usein näkee laukkaavien gasellien hyppivän metrin parin korkuisilla poukahduksilla toistensa yli, ja näin ne tekevät kesken hurjinta pakolaukkaa, aivan kuin uhmaten vaaraa. Tiellä olevien kivien ja pensasten yli ne poukkoilevat komeasti, vaikka ne aivan yhtä hyvin olisivat voineet juosta ohitse."

Vaikka gasellit ovatkin kuin luotuja juoksemaan, ne eivät liiku pitkiä matkoja täydellä nopeudella. Edettyään 200 - 300 metriä ne pysähtyvät ja katsahtavat taakseen, tähytäkseen vihollistaan.

Grantingaselli

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Rickard Holgersson

Grantingaselli (Nanger granti)

Grantingasellin hartiakorkeus on 78 - 91 cm ja paino 38 - 81 kg. Keveimmät löytyvät naaraista ja painavimmat uroksista.

Grantingasellit elävät 6 - 30 yksilön ryhmissä, mutta ajoittain jopa 500 yksilön laumoissa. Laji ei ole uhanalainen.

Lähteet
*Olli Marttila: Suuri savanni, Auris.
*Kodin suuri eläinkirja, Weilin+Göös.
*Kiehtova eläinmaailma, Valitut Palat.
*Eläinten maailma, Otava.

Isokudut - dioraama Los Angelesin luonnonhistoriallisessa museossa.